Category: vuoristomaja

In alpit, alppikiipeily, Aquille du Mid, cosmiques, Gouter, huiputusreitti, matkablogi, matkapäiväkirja, Maudit, mont blanc, Tacul, Tete Rousse, tres montes, urheilublogi, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristomaja

Se on kuulkaas 45 päivää siihen, kun nousen Geneven koneeseen!

Ihan suoraan vuorille ei tieni vie, vaan poikkean matkalla Ranskan puolella moikkaamassa ystävää, jota en ole tavannut vuosikausiin. Genevestä on noin 150 km kylään, jossa hän asuu, ja en ole vielä selvittänyt, kuinka tuon siirtymän teen. Oikein jo vähän naurattaa: siitä saattaa tulla melkoinen seikkailu, kun lähden perjantai-iltana kiipeilyvarustekassieni kanssa seikkailemaan julkisilla Sveitsistä Ranskaan!

Mutta ei minun siitä pitänyt kirjoittaa, vaan Mont Blancista ja suunnitellusta kiipeilyreitistämme. Viime vuonna suunnitelmissa oli Mont Blancin ehkä suosituin huiputusreitti: Gouterin reitti (Vuorenvalloitus-matkaohjelma päivä päivältä). Koska vuori suljettiin ja jouduimme vaihtamaan kohteen lennossa Monte Rosaksi, jäi Gouterin reitti haaveeksi. (Koko juttu täällä: Monte Rosan valloitus alkaa!)

Kun aloin suunnitella uutta yritystä Mont Blancille, minua kiehtoi suunnattomasti ns. Kolmen huipun reitti (Tres Montes, joka tunnetaan myös nimellä Mount Blancin poikkipolku, traverse). Olen lukenut sen olevan kiipeilyllisesti Gouterin reittiä hiukan vaativampi ja raskaampi, mutta myös hienompi.

Janiina Ojanen kiipeilee Monte Rosalla Dufourspitzella

Onnellisen kiipeilijän tunnistaa jäähileestä etuhampaissa? (Monte Rosa / Dufourspitze 2015)
kuva: M. Laukkanen

Olen lueskellut useampiakin kuvauksia reitistä ja tässä hiukan saamaani mielikuvaa siitä, mitä on edessä:

Kolmen huipun reitti nousee Mont Blancille Ranskan puolelta. Reitti on saanut nimensä huiputusreitin varrella olevista kolmesta huipusta (Tacul, Maudit ja tietenkin Mont Blanc).

Lähestymispäivänä nousemme Aquille du Midin hissiasemalta Midin yläasemalle ja vaellamme Valle Blanchen harjannetta samannimiselle jäätikölle. Siellä treenaillaan vielä lisää jäätikkötekniikoita seuraavan päivän h-hetkeä silmällä pitäen.

Lähtökuopissa

Yöpyminen tapahtuu Cosmiquesin majalla (3613 m). Montaa tuntia unta ei ole luvassa, mutta se on ihan ok. En minä viimeksikään kovin paljon pystynyt ennen huiputusta nukkumaan.

Aamiainen on klo 01.00 ja alle tuntia myöhemmin luultavasti tunnen nyt jo tutun kouraisun vatsassani, kun astun vuoristomajan pihavaloista pimeään yöhön.

Vaellus alkaa Col du Midin tasanteen poikki kohti Mont Blanc du Taculia, jonne noustaessa edessä on noin puolen kilometrin mittainen jyrkkä lumirinne. Taculin olkapäälle saapuessamme olemme 4050 metrin korkeudessa.

Matka jatkuu Col du Maudit -tasanteen poikki Mount Mauditin seinämälle, jossa tehdään noin 300 metrin jyrkkä nousu satulaan, Mauditin huipun lähelle. Col de la Brenvan solan jälkeen edessä on viimeinen 500 metrin nousu ja olemme Mont Blancin huipulla!

Edessä on vielä paluumatka, joka vaatii sinnikkyyttä ja herkeämätöntä tarkkaavaisuutta, koska olemme jo väsyneitä. Suurin osa onnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla ja kuten viimeksi kirjoitinkin (Salainen ase – nopea palautuminen), paluumatkalla alkavat raudat kummasti tarttua omiin housunpuntteihin.

Tämän lähemmäs Mont Blancin huippua en viime vuonna päässyt: Mont Blancin huippu
Mantovan vuoristomajan terassilta, Vincent-Pyramide-huiputusreissultamme

Tällä kertaa emme jää lepäämään vuoristomajalle vaan jatkamme Cosmiquesin majalta koko matkan alas asti. Eli luvassa on melkoisen pitkä päivä: vertikaalisuunnassa siirtymää on noin 1700 metriä ylös ja 1550 metriä alas. Kiivetessä siihen menee noin 12 tuntia.

Olen kuitenkin luottavainen jaksamiseni suhteen, koska vaikka vuoria ei voi vertailla keskenään, huippupäivän nousu Monte Rosalla oli suurinpiirtein yhtä pitkä.

Mutta muistan kyllä, että samanlaisesta päivästä ei ole kyse: Mont Blanc on suurempi, säiden vaihtelulle arempi ja täysin oma kiipeilyhaasteensa. Tunnen kunnioitusta edessä olevaa haastetta kohtaan ja toivon, että La Dame Blanche (lempinimi) sallii minun tällä kertaa kiivetä rinteillään.

Mielessä tietysti on myös se, että suunnitelmat, kuten vuorilla aina, voivat vielä muuttua, moneenkin kertaan. Saattaa olla myös, että majoitumme esimerkiksi Tete Roussen majalla. Lopullinen reittimme varmistuu vasta lähtöä edeltävinä päivinä.

Olen odottanut ja valmistautunut, harjoitellut ja opiskellut tätä varten melkein vuoden. Tai oikeastaan melkein kaksi vuotta. Jäljellä on enää neljäkymmentäviisi päivää eli noin tuhatkahdeksankymmentä tuntia. Mutta kukapa nyt niitä laskisi…

p.s. Jaoin tämän viime vuonnakin: jos Mont Blancin reaaliaikainen sää kiinnostaa, kurkkaa täältä!

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis – vuorikiipeilijän eväät

By Janiina

On May 4, 2016

In janiina ojanen, mont blanc, monte rosa, ravitsemus, vuoren huiputus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeilijän ruoka, vuorikiipeily, vuoristo-opas, vuoristomaja

Vuorikiipeily kuluttaa energiaa, paljon.

Joskus neliveto on parempi, myös merenpinnan tasolla.
kuva: M. Laukkanen

Huiputuspäivä Monte Rosan ja Mont Blancin kaltaisilla vuorilla kestää 12–16 tuntia. Ensin kiivetään kohti huippua 6–8 tuntia pitäen noin tunnin välein parin minuutin lepotaukoja. Aikataulu on tiukka, koska turvallisuussyistä ylös ja takaisin on tarkoitus ehtiä tietyssä aikaikkunassa. Huipulla 15 minuutin tauko ja sitten alas. Paluumatka on raskaampi ja hankalampi, koska takana on jo tuntikausia kestänyt rutistus ja huiputukseen liittyvä henkinen lataus on purkautunut. Ja usein alaspäin liikkuminen on teknisestikin vaikeampaa.

Monte Rosalla teimme huiputuksen Monte Rosa Hütte -majalta käsin. Lähestymispäivänä saavuimme majalle ja huiputuksen jälkeen jäimme toiseksi yöksi majalle lepäämään ja tankkaamaan. Olimme kaikki ihan poikki pitkästä huippupäivästä. Lähdimme huiputukseen kello 02 yöllä ja palasimme noin klo 14 iltapäivällä – ja painelimme heti nukkumaan. Heräsin vain kerran, illalla päivällisen ajaksi, ja jatkoin sitten unia seuraavaan aamuun asti. Saman teki koko muukin tiimi.

Elokuussa Mont Blancilla huippupäivästä tulee pidempi. Lähestymispäivänä kiipeämme Cosmiquesin majalle (3613 m), josta lähdemme huiputukseen seuraavana yönä. Laskeutuminen taas tehdään Cosmiquesin majan ohi, Aguille du Midin hissiasemalle asti (ja siitä vielä takaisin Chamonix’iin).
Viime syksynä toinen Monte Rosa -oppaamme Morgan kertoi törmänneensä Aguille du Midillä kyseisen reitin kiivenneeseen ryhmään:

– He olivat niin väsyneitä, etteivät tahtoneet pysyä jaloillaan. Kävely muistutti hoipertelua. Yksi kaveri nukahti vuorihissiaseman penkille – hän oli unessa jo ennen kuin takapuoli ehti penkkiin.

Sellainen reissu on siis luvassa. On jännittävää päästä taas ottamaan kehosta mittaa.

Perusolemiseen ylhäällä kuluu paljon energiaa, kun normaali liikkuminen on huomattavasti raskaampaa kuin merenpinnan tasolla. Ylhäällä leposyke voi olla 90 iskua minuutissa ja jo pieni liikkuminen nostaa sen 120 iskuun, kiivetessä päästään helposti 150–160 iskun sykkeeseen. Pysähdykset ovat nopeita, ja palautumiseen on vain pari minuuttia aikaa.
Ylöspäin kiivettäessä ilman happipitoisuus laskee. Kun happea on vähemmän, hengitystiheys kasvaa ja edelleen energiankulutus kasvaa. Se on yksi syy siihen, miksi kiipeilypäivän kulutettu kalorimäärä on moninkertainen normaalikulutukseen nähden.

Kulutuksen ollessa noin suuri, hyvä ravinto- ja nestetankkaus on erittäin tärkeää. Kun syömällä tankattu energia loppuu, alkaa keho kuluttaa omia varastojaan (glykogeenivarastoja). Jos taas glykogeenivarastot pääsevät loppumaan, ollaan ongelmissa. Syömällä ei ehdi tankata niin paljon, että keho pysyisi toimintakuntoisena.

Toinen asia on neste. Keho kuluttaa valtavan määrän nestettä kiipeilyn aikana. Nesteytys on myös yksi niitä harvoja asioita, joiden voidaan melko varmasti sanoa ennaltaehkäisevän vuoristotautia. Erään lukemani ohjeistuksen mukaan kehon nesteen kulutustarve kasvaa litran jokaisesta noustusta kilometristä.

Parhaiten energia ja neste kulkevat vuorelle omassa kehossa. Siksi suoritusta edeltävinä päivinä vuorikiipeilijät syövät ja juovat kuin hevoset.

Vuorella ruoka ja juoma kannetaan tietysti itse. Koska liikkuminen on muutenkin raskasta, tulee kantamusten paino minimoida. Viimeksi huiputusreppuni painoi lähtiessä vajaat 10 kiloa, sisältäen ruoan, nesteet, vaihtovaatteet, jääraudat, kypärän, valjaat, hakun, vaellussauvan ja muut varusteet. Vettä pakkasin oppaan ohjeiden mukaisesti kaksi litraa, vaikka kehon kulutus onkin enemmän. Loppu menee kropassa ja tankataan jälkikäteen. Voin kertoa, että palatessa jano oli melkoinen. Eväitä sen sijaan toin jopa takaisin, koska pahoinvoinnin takia en pystynyt syömään kovinkaan paljon.

Sitten on vielä ne vessa-asiat, mistä olen ennenkin vouhottanut. Rinteellä niiden hoitaminen ei ole, erityisesti naiselle, helppoa silloin, kun köysistöstä ei irrottauduta. Huipulla kysyin Petteltä, että voisinko käydä pissalla ja hän vastasi, ettei voi irrottaa minua köysistöstä ja housuissani ei ollut ns. kakkaluukkua, joka mahdollistaa vessa-asiat köysistössä ollessa. Yksioikoinen ohje oli:
– Pidättele vielä tai jos et pysty, päästä pöksyyn.

Minä pidättelin.

Kannattaa siis tarkkaan miettiä, mitä vuorelle ottaa mukaan. Ruoan pitää olla energiapitoista ja kevyttä. Nestepitoista (jotta se tukisi nestetankkausta) ja sellaista, ettei synny tiheää vessatarvetta. Vielä yksi asia on pahoinvointi. Akklimatisoitumiseen liittyy kuvotusta. Ruoan pitää olla sellaista, että sitä pystyy syömään ja se ei aina ole helppoa.

Viime vuonna kikkailin harjoituskaudella energiageelien ja patukoiden kanssa. Ne tuntuivat hyvältä

Huiputuksen juhlistusmalja ja uupuneet silmät Monte Rosa
Hüttella 2015 huiputuksesta paluun jälkeen

ajatukselta saada paljon energiaa ja nestettä nopeasti ja pienestä määrästä ravintoa. Herkkä vatsani kieltäytyi yhteistyöstä.
Kysyin neuvoa oppaalta, joka opasti ottamaan kunnon ruokaa, energiarikasta sellaista. Mutta minusta se ei kuulostanut jännältä, joten jatkoin geelien ja patukoiden kanssa kikkailua. Vähän hölmöä, myönnän. Useimmat maistuvat karmeilta, vatsani meni sekaisin ja imeytymisongelmien takia E-koodipläjäykset toivat kehosta läpijuostessaan myös nesteet mukanaan.

Loppujen lopuksi vastaus oli nolostuttavan yksinkertainen. Kiivetessä taskuni olivat täynnä pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä ja hiukan suklaata. Tosin suklaa sulaa taskuihin ja janottaa ja se ei siksi ole paras mahdollinen. Mutta se taas antaa hyvän buustin, fyysisen ja henkisen, siinä kohtaa, kun oikein väsyttää.

Tässä kuten monessa muussakin jutussa oma heikkous on vain ratkaisun kääntöpuoli: Vessa-asiat, herkkä vatsani ja imeytymisongelmat huolestuttivat etukäteen. En juurikaan syö vaaleaa viljaa, koska se jumittaa vatsani toiminnan, jopa päiviksi. Arjessa se on epämukavaa, mutta vuorella jopa käytännöllistä. Iso lautasellinen pastaa tankkauksen yhteydessä ja avot! Eipä tarvitse pohtia rinteellä köysistöstä poistumista.

Jep. Näihin (mieli)kuviin ja näihin tunnelmiin tällä kertaa. 😀

Miksi vuoristo-opas vihaa muovipusseja? – elämää vuoristomajoilla

By Janiina

On January 13, 2016

In dufourspitze, janiina ojanen, kiipeily, mantova, matkapäiväkirja, mont blanc, monte rosa, vuoren huiputus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuoristo-opas, vuoristomaja

– I fucking hate plastic bags! And I especially hate people, who bring plastic bags to mountain huts!

Janiina Ojanen vuorenvalloitus Vincent-Pyramide Mantova vuorimaja

Valmistautumassa yöpuulle Mantovan majalla Vincent-Pyramidella
(kuva: M.Laukkanen)

Näin julisti Morgan, toinen kiipeilyryhmämme oppaista, Monte Rosan huiputusta seuraavana päivänä aamupalalla. Olimme keskustelleet vuoristomajoista ja niiden käyttäytymiskulttuurista. Oletin kyseessä olevan ympäristönsuojelullisesta näkökulmasta annettu lausunto, mutta pyysin kuitenkin Morgania selittämään tarkemmin. Syy Morganin kiukkuun ei ollut arvomaailmallinen mutta erittäin ymmärrettävä:

– Kuten olet huomannut, majoilla useimmiten samassa huoneessa nukkuu jopa kymmeniä ihmisiä. Öisin ei ole yhtään rauhallista hetkeä: Huiputukseen lähtevät nousevat keskellä yötä, pakkaavat, pukevat ja poistuvat. Suuri osa ihmisistä nukkuu vuorilla huonosti, ja pahoinvoinnin takia vessassa ramppaaminen on yleistä. Siksi makuutilat eivät koskaan ole täysin hiljaiset. Pahinta on kuitenkin ihminen, joka on pakannut varusteensa muovipusseihin ja alkaa yön pimeydessä etsiä jotain repustaan. Kaiken muun kestää, mutta se rapina on käsittämättömän kova ja raivostuttava ääni. Ja mieti, jos muovipusseihin varusteita pakanneita ihmisiä on kaksi. Tai viisi!

Mantovan vuoristomajan kuistilla
(kuva M.Laukkanen)

Morganin kuvauksesta voi nostaa esiin muovikassien ehdottoman käyttökiellon lisäksi pari muutakin asiaa, joista en ollut täysin tietoinen etukäteen:

Vuoristomajoilla ehdoton varuste on korvatulpat. Vaikka normaalisti pienet äänet eivät useimpien nukkumista häiritse, vuorilla tilanne voi olla toinen. Monet voivat huonosti ja joutuvat jatkuvasti käymään vessassa. Vaikka makuutiloissa on hiljaisuussäännöt ja kaikki ovat kohteliaita muita kohtaan, jatkuvasta liikehdinnästä syntyy pientä kuhinaa ja kahinaa. Lisäksi ohuesta ilmasta johtuen syke on koko ajan korkealla. Esimerkiksi itselläni pelkkä leposyke oli välillä yli 90. Oletko koskaan yrittänyt nukkua sellaisessa tilassa? Lisäksi jopa rauhallinen kävely majan alakerran vessaan ja takaisin nosti sykkeen nopeasti 120–130 iskuun, josta sen laskeminen edes takaisin 90:een otti aikansa. Siis nukkumaan rauhoittuminen voi olla todella hankalaa ja unet levottomia ja pätkittäisiä.

Kun takana on lähestymispäivän rasitus ja edessä huiputuksen ponnistus, haluaa kiipeilijä luonnollisesti kerätä voimiaan ja nukkua mahdollisimman paljon. Kun yhdistät kaikki edellä kuvatut asiat ja lisäät kokonaisuuteen päänsäryn ja ohuen ilman aiheuttaman jatkuvan kevyen paineen rintakehän päällä, helposti alkavat pienetkin äänet ärsyttää ja muovikassin rapinasta nopeasti tulee kynnyskysymys!

Mantovan maja

Nukkumisen vaikeutuminen on yksilöllistä, kuten akklimatisoituminenkin. Itselläni raja taisi mennä jossain 3000 metrin paikkeilla: Vincent-Pyramiden Mantovalla (3500 m) nukuin hädintuskin silmäystäkään ja oloni oli kertakaikkisen kurja koko yön. Monte Rosa Hüttella (2883 m) nukuin kuin lapsi heräämättä kertaakaan. Tosin Mantovalla oli yksi suuri makuutila, jossa oli kymmeniä kiipeiljöitä ja kiipeilytiimimme nukkui siskonpedissä kiinni toisissaan olevissa sängyissä. Monte Rosa Hüttella ryhmämme lisäksi huoneessa oli vain kaksi italialaista kiipeilijää ja meillä kaikilla oli omat sängyt.

Mikähän siinä on, että kirjoittaessani ylös näitä muistoja vuoristomajan hankalista puolista, tulee ikävä vuorille? Tuntuu, etten millään jaksaisi odottaa, että pääsen taas makaamaan pimeässä laskien vähenevää uniaikaa korvissa kaikuvasta jyskytyksestä ja miettien, koska on niin kova pakko mennä vessaan, että se on rappusissa syntyvän sykepiikin arvoista.

Tunnelma Mantovan ja Monte Rosa Hütten majoilla oli rento ja kansainvälinen. Valmistautuessaan edessä olevaan huiputukseen ihmiset viihtyivät omissa oloissaan tai oman kiipeilytiiminsä kesken, mutta kaikki olivat toisilleen erittäin ystävällisiä. Juteltavaa ei ollut vaikea löytää ja ihmiset neuvoivat ja auttoivat toisiaan auliisti.

Yksi osoitus majojen käyttäytymiskulttuurista ja kiipeilijöiden tietynlaisesta yhteenkuuluvuuden tunteesta lienee se, että majoilla tavaroita ei kadonnut, vaikka jotain arvokkaampaakin olisi jäänyt näkyville.
Esimerkiksi Mantovan majalla oli vain yksi paikka, jossa saattoi ladata kännykkää. Majan ruokailuhuoneessa oli yksi pistorasia, jossa oli kiinni yksi jatkoroikka, jossa oli viisi pistokepaikkaa. Nämä paikat olivat koko ajan täynnä puhelimia latureissaan. Latausvuoroa jonotettiin jättämällä oma puhelin latureineen jonoon pöydälle latauspisteen viereen. Jonossa oli jatkuvasti toistakymmentä puhelinta. Kun latausvuorossa ollut haki oman puhelimensa, hän automaattisesti laittoi seuraavana jonossa olleen puhelimen lataukseen.

Kiipeilijöiden keskinäiseen välittömyyteen lienee yksinkertainen syy: kaikki olemme samalla asialla ja nöyrinä vuoren edessä. Se yhdistää kummasti.

Viimeksi arvuuttelin itsekseni aina uuden ihmisen tullessa polulla tai majalla vastaan, mistä maasta hän oli kotoisin. Sitten tervehdin häntä arvioni mukaisesti englanniksi, saksaksi, italiaksi, ranskaksi, espanjaksi tai vaikkapa ruotsiksi. Vastauksia sain monilla kielillä. Jossain vaiheessa Monte Rosalla löysin parhaiten itselleni sopivan tavan ja aloin tervehtiä kaikkia ihmisiä suomeksi: “Moi!”

Monte Rosa Hütte

Miksi kiipeät vuorille?

By Janiina

On January 2, 2016

In alpit, alppikiipeily, chamonix, cosmiques, dufourspitze, gran paradiso, janiina ojanen, mont blanc, monte rosa, vincent-pyramide, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristomaja

Kun reilu vuosi sitten tein päätöksen vuorikiipeilyunelman toteuttamisesta, ei minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä oli edessä. Niinpä keskityin aluksi asiaan, jonka hahmotin parhaiten; riittävän fyysisen kunnon saavuttamiseen. Kuukausien kuluessa opin yhä enemmän siitä, mihin olin matkalla. Samalla fokus kääntyi “kiipeilysuorituksesta” vuorella olemiseen ja pärjäämiseen.

Nyt lähtötilanne on toinen. Minulla on selkeämpi käsitys siitä, mitä matka ottaa ja mitä se antaa.

Paluumatkalla Monte Rosan huipulta istuin jäätiköllä railoalueen reunassa oppaamme Petten vieressä uupuneena, jalkaterät kivusta vihloen, hymyillen kuin jakoavain ja sanoin:
– Kiitos. Tämä menee elämäni kokemuksien top 3:een.

Vaikka Mont Blancille en ole vielä päässyt, takana on kaksi huiputusta: Monte Rosa ja Vincent-Pyramide. Tiedän suurinpiirtein, millaisia olosuhteita varten varten harjoittelen.

Muistan pinnistelyn tunteen ja väsymyksen, päänsäryn, kuvotuksen tunteen vatsassa, kivun jaloissani, turvotuksen ja ohuen ilman synnyttämän hengästyksen. Auringon polttavan kuumuuden, jäärautojen raskauden ja loputtomat tunnit, joiden aikana maali ei tuntunut tulevan yhtään lähemmäs. Muistan pelon väristyksen, kun iltapäivän auringon paahteessa palasimme halki railoalueen, ja astuessani lumisillalle kuulin lumesta sulavan veden pisaroiden tipahtelun äänen.

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus Monte Rosa Dufourspitze

“Varvaskuva” Monte Rosan (Dufourspitze) huipulta

Muistan myös hiljaisen vapauden tunteen, luonnon kauneudesta häikäistymisen ja ilon oikean askelrytmin löytymisestä. Tottakai myös jännityksen ja addrenaliinin. Riehaannuttavan onnentunteen, joka tikahduttaa sydämen huippuharjanteella. Rauhallisen olon, kun tavoite on saavutettu. Kiitollisuuden oikeutuksesta olla siinä hetkessä.

Niinpä tällä kertaa valmistautuessani ajattelen ensin vuorta, vasta sitten harjoittelua (vaikka se on ihan yhtä tärkeää nytkin).

Periksiantamattomuuden lisäksi toinen kiipeilijän tärkeä ominaisuus on nöyryys. Tiedän nyt hiukan enemmän siitä, millaista vuorilla on, kuinka kehoni ja varusteeni toimivat siellä ylhäällä. Olen paikallistanut puutteitani ja kehityskohteitani. Tiedän, että minulla on riittävästi henkistä kanttia. Minulla on nyt paljon enemmän kuin viimeksi.
Mutta harhakuvitelmia minulla ei ole: olen todennäköisimmin ryhmäni kokemattomin ja taitamattomin kiipeilijä. Ja taatusti yllätyksiä tulee tälläkin kertaa. Onneksi minulla on taas ammattilaiset mukana auttamassa. Eli ei muuta kuin lakki kouraan ja treenaamaan!

Käytännön asiatkin ovat eri tavalla. Tällä kertaa valmistaudun itsenäisesti. Noudatan harjoittelussani minut viimeksi huiputuskuntoon piiskanneen Tapion oppeja. Viime vuonna lisämausteen toivat antoisat yhteistyökumppanikuviot, ja sain tsemppiä sitäkin kautta. Tällä kertaa en lähtenyt etsimään etukäteen kumppaneita. Myös bloggaamisen suhteen aion edetä enemmän fiilispohjalta eli kirjoitusten julkaisurytmi saattaa vaihdella.

Viime vuonna keskeisin osa tiimiäni oli kiipeilyparini Laku. Mahtava kumppani, jolta ei kannustusta ja taistelutahtoa puuttunut missään vaiheessa projektia.
Olen aina ollut hiukan yksilösuorittaja. Nyt minusta tuntui, että halusin ottaa tämän revanssin ihan omana juttunani. Lakullakin on omia suunnitelmiaan. Viestittelimme taannoin, ja hän kävikin kirjoittelemassa kuulumisiaan edellisen tekstin kommenttiosioon. Ja sieltä on nähtävissä, että vuorille käy myös hänen tiensä jatkossa. Ja kun Elbrusin valloituksen aika koittaa, kannustan häntä täysillä!

Kiipeilyryhmäni ja opas tulevat olemaan uudet. Viimekertainen oppaani Pette Halme on huippuäijä ja todellinen ammattilainen. Toivottavasti pääsen vielä kiipeämään hänen kanssaan.

Mutta haluan nähdä uusia paikkoja, uuden vuoren akklimatisoitumisnousuun ja tavata uusia ihmisiä. Verbieren sijasta majoitun tällä kertaa Chamonix’ssa, ja harjoitusnousu tehdään Gran Paradisolle (4061 m). Minua myös kiinnostaa Cosmiques-majan kautta kulkeva Mont Blancin kiipeilyreitti.

Mutta onko minulla vieläkään vastausta kysymykseen: “Miksi kiipeät vuorille?”
Jo viime vuonna pohdin tätä vuorikiipeilijöille usein esitettyä kysymystä. Täysin selkeää vastausta en löytänyt. Voisi kuitenkin sanoa, että viimeksi menin vuorelle kokeillakseni rajojani ja saavuttaakseni unelmani. Nyt menen vuorille, koska se on pysäyttävä ja ravisteleva kokemus. Mutta se on myös muistutus siitä, kuinka pieni ja merkityksetön olen osana isompaa kokonaisuutta.

Kiipeän vuorille, koska haluan tarttua mahdollisuuteen, jonka olemassaolon niin helposti unohtaa, koska se on koko ajan edessämme:
Maailmaa ei kannata vain katsoa, se pitää kokea. Nyt.

Monte Rosa / Dufourspitze, huipulle johtava harjanne, kuva: M. Laukkanen

Mont Blanc suljettu vaarallisena – entä nyt?

By Janiina

On August 6, 2015

In blogi, dufourspitze, janiina ojanen, marko laukkanen, matka, matkapäiväkirja, mont blanc, monte rosa, vuoren huiputus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristomaja

Muutama tunti sitten saimme puhelun, jota olimme pelänneet aamusta asti. Mont Blancin olosuhteet ovat historiallisen huonot ja huononevat edelleen. Kaikki reittivaihtoehtomme ovat poissa pelistä. Sääennusteen mukaan lauantain ja sunnuntain aikana vuorella on erittäin lämmintä. Samaan aikaan huipulle ennustetaan satavan 117 cm lunta. Alempana noin 4000 metrissä kahden päivän aikana sataa 47 cm lunta JA 46 cm vettä. Lisäksi vuorelle on luvattu runsaasti ukkosta ja kivi- ja lumivyörytilanne on mahdoton. Paikallisen kiipeilyvälinevuokraamon työntekijä kuvasi sitä: “It’s like raining rocks!”

Oppaamme Pette on aivan uskomattomalla nopeudella rakentanut meille uuden suunnitelman:

Vuorenvalloituksen uusi kohde on

MONTE ROSA (eli Dufourspitze) 4634 m

Monte Rosa on Alppien toiseksi korkein ja Sveitsin korkein vuori. Suunnitelma on seuraava:

Huomenna aamulla lähdemme kahden oppaan kanssa kohti Zermattia. Rotenbodenin vuoriasemalta vaellamme 2880 metrissä sijaitsevalle vuoristomajalle, jossa yövymme. Huippua lähdetään tavoittelemaan lauantaiyönä klo 02. Matka on pitkä ja tavoitteena on saapua huipulle noin klo 9 aamulla. Koska jäätikkö muuttuu iltapäivällä vaaralliseksi, tavoitteemme on olla takaisin majalla noin klo 14 mennessä. Lisäksi vuorelle on luvattu erittäin huonoa säätä iltapäiväksi.

Koska huiputuspäivä on pitkä, luultavasti jäämme majalle toiseksi yöksi ja palaamme Verbieriin sunnuntaina.

Olemme sanoinkuvaamattoman pettyneitä Mont Blancin tilanteeseen. Kun on odottanut melkein vuoden päästäkseen Mont Blancille, on raivostuttavaa, ettei saa yrittää. Olisi helpompi hyväksyä, ettei oma kunto tai henkinen kantti riitä.

Yritimme löytää asiasta positiivisia puolia:
Hyvä, että tieto saatiin nyt, eikä silloin kun olemme Tête Roussella. Nyt meillä on mahdollisuus tavoitella toista huippua.
Mont Blanc on ollut niin pitkään niin huonossa kunnossa, että huiputuksen onnistuminen alkoi olla aika epätodennäköistä. Monte Rosaakin kuumuus kiusaa, mutta tilanne on toistaiseksi parempi. Tosin kuten mainittu, Monte Rosallekin on luvattu erittäin huonoa säätä. Mutta olemme yksimielisesti sitä mieltä, että se on tarjolla olevista vaihtoehdoista paras. Toivottavasti siis viikonlopun sääolot ovat meille suotuisat.

Uudesta suunnitelmasta huolimatta kämpällä on synkeä tunnelma. Meistä kenellekään kyseessä ei ollut vain “joku vuori” vaan kaikki halusimme nimenomaan Mont Blancille. Mutta epävarmuus ja sääolojen vahva vaikutus ovat osa lajia ja se on hyväksyttävä. Mikko sanoi kuulleensa jonkun sanoneen jotain siihen suuntaan, ettei kukaan ole vuorikiipeilijä ennenkuin sääolot ovat ainakin kerran estäneet tavoitteeseen pääsyn. Eli nyt lienemme askeleen lähempänä. (Tähän kohtaan sarkastinen naurahdus)

Niinpä nollaamme nyt tilanteen ja lähdemme huomenna aamulla kohti uutta haastetta. Pistäkäähän positiivisia ajatuksia tännepäin!