Harjoitusnousu 4600 metriin – Lenz Rocks

Ylävuoristokenkään kiinnitetyt metallipiikit ärähtivät puraistessaan jäätikön pintaan, ja karabiinisolki naksahti kiinni valjaiden lenkkiin. Reitti oli konstailemattomana edessä: loputtomalta näyttävä ylämäki Lenz Rocksille 4600 metrin korkeuteen merenpinnasta. Matkalla ei tasankoja tai kivikoita , ei siksakia, ei mutkia – vain suoraviivaisesti jyrkkään ylämäkeen nouseva polku.

Elbrusin pohjoinen huiputusreitti ylä-basecampistä (3800 m) kulkee ensin itäisen huipun puolista rinnettä ylös. Osa reitistä kuljetaan rinnettä kohtisuorassa kulkevan pitkän Lenz Rocks -kivikon reunaa. Mutta kivikkoon ei mennä seikkailemaan, vaan nousu on tasaisen tappavaa tamppaamista ylämäkeen.
Mikäli olosuhteet sallivat, viimeinen yö ennen huiputukseen lähtöä vietetään Lenz Rocksin yläpäässä sijaitsevalla leiripaikalla teltoissa. Sieltä huiputuspäivän aamuna, hyvissä ajoin ennen auringonnousua, aloitetaan taivallus kohti satulaa. Reitti kääntyy nyt vuoren itäisen huipun suojasta kohti läntistä, korkeampaa huippua. Etukäteen olin kuvitellut mielessäni, että tuo traverse (eli vuorella poikittaissuuntaisesti kulkeva reitti) olisi varsin loivaa nousua. Eteläpuolen reitillä nimittäin noustaan suoraan reiluun 5000 metriin (yleensä moottorikelkalla) ja nousua seuraava vaakasuuntainen traverse on pitkä mutta loiva ylämäki. Mutta tulisin huomaamaan, että täällä pohjoispuolella myös traverse on aina satulaan asti varsin tiukkaa nousua.
Kahden huipun väliseen erittäin suojattomaan ja tuuliseen satulaan (n. 5350 m) saapuessaan pysähtyy kiipeilijä taas epäuskoisena. Nimittäin kauempaa kapealta harjanteelta näyttävä satula onkin todellisuudessa niin leveä, että kestää helposti tunnin päästä sen poikki pohjoispuolelta eteläpuolelle, mistä alkavat kiinteät köydet huipputasannetta kohti johtavalle jyrkälle jääseinälle. Jääseinän ylös päästyään kiipeilijä jälleen hetken luulee olevansa perillä. Mutta jälleen edessä on uusi, valtavan suuri jääkenttä, jonka takimmaisessa kulmassa kohoaa kapea harjannepolku, joka lopulta johtaa jättiläisvuoren pienelle huipulle.

Mutta vielä ei oltu siellä, ei lähelläkään. Tänään nousisimme Lenz Rocks -kivikon yläpäähän sopeuttaaksemme kehoa taas ohuempaan ilmaan ja palaisimme ylä-basecampiin nukkumaan.

Tunsin köyden jännittyvän. Se oli lähtömerkki, ja keinahdin liikkeelle. Askelrytmi löytyi nopeasti. Aurinko paistoi, ja valkoinen jäätikkö sinkosi säteet takaisin. Useamman sateisen ja kuraisen päivän jälkeen auringon leikki valkoisella hangella sai ilon pulppuamaan suonissani – olipa ihanaa olla lumella!

Seuraavan kahden tunnin aikana maisemat eivät juurikaan vaihtuneet, ja pitkään aikaan ei ylempänä näkyvä massiivinen Lenz Rocks tuntunut tulevan yhtään lähemmäs. Jäätikön kylmyys ja auringon polttava kuumuus loivat ristiriitaisen yhdistelmän: Solkenaan valuvat hikivirrat kuljettivat poltteelta suojaksi levitetyn aurinkorasvan silmiini kirvelevinä ja katseen sumentavina puroina. Samaan aikaan viima sukelsi sivuilta avatuista kuorihousun punteista kerraston läpi ihoa kylmästi viiltäen. Toistinkin kiipeämisen lomassa jatkuvaa vaatteiden avaamisen ja sulkemisen koreografiaa osaamatta päättää, oliko minulla kylmä vai kuuma.

Saavuttaessamme Lenz Rocksin alapään (4200 m), pohkeeni antoivat tulista signaalia kertoen mielipiteensä tämän päivän aktiviteetista. Ryhmästä saattoi selvästi huomata, että nousu tuntui kaikilla – kukaan ei juuri puhunut. Kahden tunnin nousun jälkeen saimme kahden minuutin tauon, sitten matka jatkui taas. Lähtökäskyn kajahtaessa ryhmä kömpi takaisin jonoon, Mike katsoi ylämäkeen ja huokaisi:

– Mountains are a mind game.

Matkan jatkuessa kiinnitin huomioni hengitykseni rytmiin ja yritin pitää sen mahdollisimman tasaisena. Aloin säännöllisin väliajoin vaihtaa askellusta tampaten välillä sivuttain (kumpikin kylki vuorotellen johtaen) ja välillä keinuin ankkamaisesti suoraan eteenpäin jalkaterät leveässä V-asennossa ulospäin osoittaen. Aloin etsiä katseellani pieniä kohoumia ja railoja lumesta muutaman kymmenen metrin välein välietapeiksi, joissa askellustapaa sai aina vaihtaa.

Heikki vaihtoi askellusta suurin piirtein samaa tahtia kanssani. Michaelin ahavoituneet kasvot hehkuivat ponnistuksesta ja auringon piiskamaisten säteiden sivalluksista – jostain syystä mies tuntui välttelevän aurinkorasvan käyttöä. Angela kulki syvässä etukumarassa. Miken kasvoilla virtasi hikipuroja. Eddiekin oli hiljentynyt. Tuota hetkeä minä rakastan, kun ryhmä kiipeää täydellisen keskittyneenä. Ei ole mitään muuta kuin vuori ja seuraava askel.

Puhtaalla hangella makasi ampiainen. Hämmästyneenä pysähdyin ja kumarruin katsomaan lähemmin, mutta se oli hengetön. Pieni ruumis valkoisella lumella näytti kovin… kirjaimellisesti raadolliselta, ja sauvallani kaivoin sille viimeisen valkoisen lepopaikan. Ääneen ihmettelin:
– Ampiainen? Miten se voi olla päässyt näin korkealle – ja miksi se on täällä?

Jonossa taaempana kulkeva norjalainen Kristen kertoi hengästyneellä äänellä, että usein hyönteiset vain ajautuvat tuulten mukana liian ylös ja pääsemättä takaisin menehtyvät vihamielisessä ympäristössä. Kristen tiesi myös kertoa, että on olemassa hämähäkki, joka on sopeutunut elämään 4000–5000 metrin korkeudella syöden näitä tuulten uhreja:
– Se ei tee verkkoa. Sen ei tarvitse.

Luonnon käytännöllisyys on joskus raastavan julmaa.

Reilun parin tunnin kuluttua jonon keulilla oleva Sasha kääntyi polulta vasemmalle: olimme melkein perillä! Kääntyessämme kivikon yläpäässä sijaitsevalle leirialueelle, kurkistelimme innoissamme taakse jäävää polkua, joka jatkui ylämäkeen kohti satulaa. Miten se näyttikin yhtäkkiä olevan niin lähellä, eikä rinnekään äkkiseltään vaikuttanut kovin jyrkältä?!

Lenz Rocks -kivikon yläpäässä sijaitseva leiripaikka oli käytännössä kaksi hiukan ympäristöä tasaisempaa kohtaa suurten kivien välissä. Leiri oli kivistä huolimatta hyvin suojaton, ja vaikka nyt paistoi aurinko ja oli kohtuullisen tyyntä, viima syöksähteli kaikkialla ympärillämme, kun laskimme laukut maahan ja istuimme kylmille kiville syömään ja levähtämään. Jäisen tuulen tanssi antoi pientä vinkkiä siitä, kuinka kylmä täällä huonolla säällä saattaisi olla.

Maisema oli kertakaikkiaan häikäisevä: Alapuolellamme siinsi lempeän kumpuileva Elbrusin pohjoispuolen vuoristoalue. Olimme jo sen verran korkealla, että saatoimme nähdä, kuinka vuoriston luonne muuttui etelänpuolta kohti mentäessä torahammasmaisemmaksi, ja pohjoispuolen punertavanruskean kiven sävyt liukuen vaihtuivat harmaan kallion ja jään hallitsemiin eteläpuolen kylmiin väreihin. Taivas oli niin sininen kuin vain vuorilla olla saattaa, ja siinä yläpuolellamme, oli kaksi korkeaa huippukukkulaa, joiden väliseen satulaan äsken kulkemamme polku sukelsi. Tunsin riehaannuttavaa iloa, ja intoilimme Heikin kanssa:
– On niin hyvä olo, että jatketaanko samantien huipulle! Eihän tuo nousu satulaan nyt niin hirveän pahalta näytä!

Lepotauon lopulla Dima pyysi hiljaisuutta. Puheensorina taukosi, ja kiville levittäytyneet kiipeilijät kääntyvät katsomaan apuopasta, joka alkoi puhua:
– Kuten huomaatte, täällä on todella kylmää ja tuulista. Sashan ja minun mielestä täällä yöpyminen olisi suorastaan typerää. Tässä korkeudessa leirin pystytys, veden sulatus ja ruoanlaitto vievät paljon voimia. Unen laatu ei ole yhtä hyvä kuin alempana, ja kehonne palautuvat huonosti noususta. Meidän mielestämme paras tapa tavoitella huippua on suoraan ylä-basecampistä. Huippupäivä on silloin todella pitkä ja raskas, mutta olette kunnolla levänneitä.

Puheenvuoronsa lopuksi vielä Dima esitti ehdotuksen, että yksi meistä länsihuipun tavoittelijoista liittyisi norjalaisten tiimiin itäiselle huipulle. Se tasaisi opaslukua.

Hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Kaikki olivat olleet innostuneita ylös saapumisesta ja tunsivat olonsa hyväksi ja vahvaksi. Diman viesti tuntui oudolta, ja ryhmä alkoi levottomasti pulisten sulatella kuulemaansa. Puntaroin tilannetta Heikin ja Miken kanssa. Edelleen sääennuste oli hyvä. Mikäli nousisimme tänne yöksi, ennakkosuunnitelman mukaan olisimme perillä hyvissä ajoin iltapäivällä, yli 12 tuntia ennen huiputukseen lähtöä. Vaikka käyttäisimme useita tunteja leirin pystyttämiseen, veden sulatukseen ja ruoan valmistukseen, meille jäisi silti reilusti aikaa levätä. Vettä tarvittaisiin kolmisen litraa per henkilö. Meistä kokenein Mike oli vahvasti sitä mieltä, että kolmen hengen telttakunnalta yhdeksän litran sulatus ei olisi suuri työ. Ruoan valmistamisestakin Mike totesi:
– Mehän lepäämme makuupusseissa samalla, kun keitämme ruokaa.

Unen laatu ei ylhäällä olisi paras mahdollinen, mutta saisimme kuitenkin pitkän levon. Vaikka olimme nyt hyvissä voimissa, oli tämän aamun nousu iso puristus kaikille. Mieluummin tekisin sen erillisenä osana ja lepäisin sitten kunnolla ennen viimeiseen isoon rutistukseen lähtemistä. Lepoaikaakin jäisi ylhäällä enemmän: ylä-basecampistä lähdettäessä liikekannalle siirryttäisiin jo kello 01 yöllä, eli leirin ateria-ajoilla pakkaamisen ja valmisteluiden ohella aikaa nukkua jäisi vain kolmisen tuntia.

Lenz Rocksilta huiputuspäivän nousu olisi noin 1000 vertikaalimetriä, kun taas ylä-basecampistä lähtö kaksinkertaistaisi matkan. Edellinen kokemuksemme Elbrusilta (vuodelta 2017), jolloin yritimme huipulle suoraan eteläpuolen basecampistä (joka sijaitsee myös 3800 metrin korkeudessa), todensi meille konkreettisesti, kuinka massiivinen tuo nousu on ja millaisia riskejä siihen liittyy (jos haluat lukea siitä, se tarina alkaa täältä: Matka kohti Mount Elbrusia alkaa). Olimme siis valinneet tämän huiputusohjelman juuri siksi, että siihen kuului yöpyminen Lenz Rocksilla.

Miksi nyt oppaat sanoivat, että meille myyty ohjelma oli typerä? Miksi palveluntarjoaja myisi ohjelmaa, joka oppaiden mielestä oli toteuttamiskelvoton hyvissäkin olosuhteissa?

Norjalaiset tekivät heti päätöksen, että he halusivat yrittää itäiselle huipulle suoraan ylä-basecampistä. Me muut olimme eri mieltä. Norjalaisten suunnitelma ja tavoite olivat erilaiset. Kahden eri huipulle pyrkivän ohjelman yhdistämiseen liittyi toinenkin ulottuvuus: Emme olleet saaneet Dimalta vastausta kysymykseen, olisiko meidän tarkoitus lähteä huippupäivänä erillisinä ryhminä eri oppailla, vai mennä yhdessä norjalaisten kanssa alkumatka ja hajaantua matkalla eri huippujen suuntiin. Kokonaisuuden kannalta tämä oli tärkeä tieto, sillä oppaat olivat vihjailleet, että opasvajeen vuoksi oli mahdollista, että ryhmälle varatusta kolmesta oppaasta yksi lähtisi norjalaisten kanssa. Silloin jäisi seitsemälle kiipeilijälle liian vähän oppaita – oikeastaan vain yksi, sillä Dima ei ollut virallinen opas (vaadittu opas-asiakas-suhdeluku on 1:3). Jos joku ei jaksaisi tai sairastuisi tai vain haluaisi alas, olisi koko ryhmän käännyttävä.

Ryhmä oli ristiriitaisissa tunnelmissa, päätimme, että kaikki pohtisivat kantansa paluumatkalla ja tekisimme ryhmän yhteisen päätöksen ennen päivällistä.

Paluumatkalle lähdettiin hiukan vaisuina. Kaikkia vaivasi kummallinen tilanne. Keinuessamme mäkeä alas haikea ampiaistarina sai jatkoa, sillä yhtäkkiä edessäni hangella oli kaunis punertavasiipinen perhonen. Se makasi lumella ja ensin luulin, että vain viuhuva tuuli liikutti sen siipiä. Sitten tajusin, että se räpiköi päästäkseen ylös.
– Se on elossa!

Pysähdyin, polvistuin ja tempaisin hanskat pois käsistäni auttaakseni perhosta. Mutta päädyin kököttämään avuttomana polvillani hangessa katsellen sen kuolintaistoa. Sillä en vain keksinyt, miten sitä auttaisin. En voisi sitä koskettaa. Ja muutenkin olimme liian kaukana.

– Se on jo melkein kuollut, sanoi taaempana seisova Kristen lempeästi.

Nousin ylös. Tuijotin vielä hetken kuolevaa perhosta ja sitten hartiat hiukan lysyssä lähdin raskaasti astelemaan alaspäin. Takanani tuleva Heikki vapautti sauvansa kärjellä punasiiven viimeisen kamppailunsa kärsimyksestä. Nähdessään ilmeeni Heikki hymyili minulle lempeästi. En sanonut mitään, mutta hän tuntee minut niin hyvin, että luki kasvoiltani mielessäni parhaillaan pyörivän Maija Mehiläisen viimeinen taistelu jäätiköllä -tyyppisen draaman kyyneleet silmiin nostattavan loppukohtauksen. Tiedän, olen välillä vähän hupsu.

Ylä-basecampissä käytiin päivälliseen asti tiukkaa keskustelua huiputusyön suunnitelmasta. Norjalaiset pysyivät kannassaan ja ilmoittivat, etteivät suostuisi Lenz Rocksille, vaikka koko läntisen huipun tiimi sitä toivoisi. Tämä tietysti asetti meidät haastavaan tilanteeseen. Jos oppaita ei saataisi enempää, ohjaisiko heidän päätöksensä nyt kaikkia?

Soppaa hämmensi lisää apuopas Dima, joka kävi yksitellen puhumassa ihmisille ja koettaen myydä heille ajatusta itähuipulle menosta:
– Sehän on vain 21 metriä matalampi! Mitä merkitystä muutamalla metrillä nyt on?

Lopulta me muut päädyimme yksimielisesti siihen, että vastoin saamamme suositusta ottaisimme riskin ylhäällä leiriytymisestä. Se oli huiputussuunnitelma, jonka olimme valinneet. Kukaan meistä seitsemästä ei halunnut mennä itäiselle huipulle.

– Mitä helvettiä? Se 21 metriähän on juuri se, millä on merkitystä! Minä olen tullut huiputtamaan Elbrusin, Eddie kiteytti kaikkien ajatukset.

Päivällisellä Mike kertoi ryhmän yksimielisen toiveen Dimalle. Kuullessaan päätöksemme Sasha nousi pöydän päästä ja ilmoitti meidän olevan tyhmiä. Mike katsoi venäjäisjättiläistä ja tämän vieressä seisovaa punehtunutta nuorukaista ja sanoi tasaisella äänellä:
– Olemme ymmärtäneet riskit. Viime kädessä te teette päätöksen perustuen ammattitaitoonne ja näkemykseenne siitä, mikä on turvallista. Mutta tämä on meidän toiveemme asiakkaina.

Hiljaisuus laskeutui koko messiin. Yksitellen poistuimme pimeään Kaukasuksen iltaan.