Elbrusin huiputus alkaa: uskomaton kenkäsotku ja viimainen yö Lenz Rocksilla

Aamuyöllä kolmen aikaan heräsin kovaan lihaskramppiin vasemmassa jalassani. Vääntelehtiessäni reiden venytyksen makuupussin sisällä mahdollistavaan asentoon mietiskelin tyytyväisenä, kuinka hyväkuntoinen olin: Päätä särki hiukan, ja nenä vuoti jatkuvasta kylmässä oleskelussa. Ylävuoristokengän sisäkengän saumat olivat hiertäneet nahat pois sääristä. Mutta noita pieniä epämukavuuksia ei lasketa, ja olin paremmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin tässä korkeudessa! Tehdyt nousut toki tuntuivat lihaksissa, mutta vain väsymyksenä ja maitohappoina, jotka sulavat levolla ja venyttelyllä.

Kohta mennään!

Katkonaisiin öihinkin olin jo ehtinyt tottua. Nytkin nukahdin krampin hellittäessä herätäkseni taas 05. Seitsemään asti jatkoin katkonaista torkkumistani, sillä lepo oli erityisen tärkeää nyt, kun meillä oli enää yksi päivä aikaa valmistautua huippurutistukseen. 

Lepopäivän leiripukeutumisen tyylinäyte 😀

Lepopäivän ohjelmaan kuului levon ja tankkauksen lisäksi ainoastaan yksi ohjelmanumero: jäätikköpelastautumisen harjoittelua leirin yläpuolella jäätiköllä. Pidän pelastautumisharjoittelua erittäin tärkeänä jokaisella reissulla, sillä nämä ovat ainoita hetkiä, kun jäätikköpelastustaitoja pääsee treenaamaan oikeassa ympäristössä. Paitsi tärkeää, se on myös hauskaa. Treenasimme köysistön toimintamalleja erilaisiin putoamistilanteisiin, ja tietenkin putoamisen pysäyttämistä jäähakulla; ilosta hihkuen tiimiläiset syöksähtelivät vatsallaan, selällään ja kyljellään alas pitkin jäätikön pintaa ja koettivat sitten treenata oikean tekniikan vauhdin turvalliseksi pysäyttämiseksi jäähakulla. 

Iltapäivän kulutimme ylä-basecampissä, kuumassa auringonpaisteessa ulkosalla auringossa lämmenneillä kivillä köllötellen ja pelaten Kniffeliä (saksalainen versio noppapeli Yatzysta). Tunnelma oli rento ja leiri melkein tyhjä: viimeiset aiemmin huipulle pyrkineistä olivat lähteneet samana aamuna laskeutumaan kohti ala-basecampia ja uusia kiipeilijöitä ei leiriin noussut. Kausi oli todella lopuillaan.

Päivän tärkein uutinen oli suunnitelmien selkeneminen:
Norjalaiset Kristen ja Marielle lähtisivät ensi yönä ylä-basecampistä kohti itäistä huippua oman oppaan kanssa. Me läntiselle huipulle pyrkivät lähtisimme seuraavana aamuna Lenz Rocksille pääopas Sashan ja apuopas Diman kanssa. Leiriytyisimme Lenz Rocksilla, ja kolmas opas saapuisi leiriin seuraavana yönä siihen mennessä, kun meidän olisi tarkoitus lähteä huipulle. Säätiedotus ennusti huiputusyrityksellemme hiukan huonompaa säätä kuin aiemmin, mutta tilanne ei ollut edelleenkään mahdoton. 

Ryhmän oli vaikea hillitä riemuaan Sashan tumman katseen alla, kun Dima kertoi suunnitelmasta illallisella. Usean päivän ajan olimme eläneet epätietoisuudessa sekä spekulaatioiden ja ristiriitaisen informaation varassa, ja nyt alkuperäissuunnitelman toteutuessa olimme miltei haljeta innosta. Sydän jännityksestä ja odotuksesta kippurassa kömmin päivän päätteeksi makuupussiini. Lepo oli tullut tarpeeseen, mutta oli kuitenkin helpotus, että loputtomalta tuntunut odotus oli päättymässä, ja H-hetki oli aivan käsillä!

Uskomaton kenkäsotku ja nousu Lenz Rocksille

Kuudelta lähtöpäivän aamuna olin pontevana pystyssä. Yöllä olin herännyt norjalaisten lähtökolisteluihin, mutta uni oli tullut nopeasti, ja nyt olin täynnä energiaa. Lähtöajaksi oli ilmoitettu klo 09.00, mutta jo ennen aamiaista tepastelin ympäri leiriä innoissani ja täysin valmiina. Kun aamupalan jälkeen kahdeksan korvilla astelin ulos messistä, jo kymmenien metrien päästä näin majamme ovella seisovan kiipeilyparini Heikin kasvoilta, että jotain oli vialla – ja pahasti.
– Mun kengät ovat kadonneet! 

Kesti vähän aikaa oivaltaa, mitä oli tapahtunut. Heikillä ja minulla on La Sportivan G2-ylävuoristokengät – kuten myös norjalaisella Mariellella. Heikin kengät ovat kokoa 45,5 (ja ne on merkitty sekaannusten estämiseksi). Heikin kengät olivat yöllä olleet paikallaan makuulooshimme reunalipan alla, mutta jostain tuntemattomasta syystä Marielle oli ottanut Heikin kengät ja lähtenyt niillä kohti itähuippua! Majan lattialta löytyivät uudenkarheat G2-kengät –mutta ne olivat kokoa 42, eli yli kolme kokoa liian pienet Heikille.

Seurasi hiljaisuus koko tiimin kerääntyessä Heikin ympärille. Miten tämä oli mahdollista? Miten Marielle ei ollut tarkistanut varusteitaan tai muuten huomannut kenkien valtavaa kokoeroa? Miten kolme numeroa pienempiin kenkiinsä säädetyt jääraudat oli saatu suuriin kenkiin huomaamatta, että jokin oli vialla? Tämä voisi tuhota koko Heikin ja minun huiputuksen. Oppaat kohauttelivat hartioitaan avuttomina: mahdollisuutta vara- tai lainakenkiin ei ollut, ei liioin yhteyttä Mariellen ja Kristenin oppaaseen.

Loputon tamppaus ylämäkeen

Onneksi tiimi toimi jälleen! Unkarilainen Angela oli vuokrannut oppaiden kautta ylävuoristokengät huiputusta varten, ja harmikseen saanut liian isot kengät, kokoa 43. Ne mahtuivat juuri ja juuri Heikin jalkoihin, vaikka rutistivat miehen varpaat tuskalliselle kippuralle. Angelan jalka on yhtä kokoa isompi kuin minun, joten annoin hänelle omat kenkäni, jotka ovat puoli kokoa isommat kuin Mariellen. Minä taas otin Mariellen kengät, jotka olivat myös minulle liian pienet – mutta minun olisi helpompi kiivetä niillä kuin Angelan.

Lähtisimme näin kiipeämään kohti Lenz Rocksia. Pienellä ripauksella hyvää onnea kohtaisimme nousun aikana norjalaisten tiimin ja saisimme vaihdettua kengät takaisin. Valitettavasti oppailla ei jostain syystä ollut mahdollisuutta viestiä norjalaisten oppaalle, kuinka tärkeää ryhmien olisi kohdata. Saatoimme siis vain toivoa heidän huomanneen kenkätilanteen. Jos ryhmät eivät kohtaisi, loppuisi todennäköisesti matka kesken Heikiltä ja minulta, sillä huipulle asti kolme ihmistä ei pääsisi liian pienissä kengissä ontuen. 

Mutta ongelma oli nyt väliaikaisesti ratkaistu, ja lähtöajan koittaessa tiimi seisoi varusteet selässä majan edessä. Mutta oppaita ei näkynyt.

Tovin odoteltuamme oppaiden majan ovi aukeni, ja Sasha astui ovesta – ilman paitaa ja varvastossuissa ja tepasteli äimistyneenä täysissä varusteissa tuijottavan ryhmän ohi kohti pesupistettä hammasharja kädessään.
Ilmeisesti lähtö ei tapahtuisi vielä toviin. Levottomuus alkoi jälleen kasvaa tiimin sisällä. Kellon lähestyessä puolta kymmentä lopulta kysyin Dimalta, oliko aikataulu muuttunut, ja sain rennon vastauksen:
– Mikäs kiire tässä on? Lähdetään kymmeneltä. 

Lopulta pääsimme matkaan, ei kymmeneltä vaan lähempänä puolta päivää, yli 90 minuuttia ilmoitetun lähtöajan jälkeen. Onneksi sää oli vielä kaunis, ja askeleeni nousi huomattavasti edellistä nousua kevyemmin, vaikka laukku oli raskaampi ja kengät puristivat varpaita ikävästi. Sasha ohjasi tiimiä hitaasti ylös, ja vaikka tiimiläiset olivat jo huolissaan joka iltapäivä nousevasta tuulesta ja huononevasta säästä, pyrin nielemään huoleni ja muistutin itseäni siitä, että hitaus on hyväksi kestävyyden näkökulmasta. 

Nousun puolivälin vaiheilla näimme norjalaisten ryhmän lähestyvän meitä. Marielle vaikutti lähinnä häkeltyneeltä, kun liian pienten kenkien kanssa kipuileva Angela varsin suorapuheisesti kertoi hänelle tilanteen. Marielle sanoi, ettei ollut huomannut koko nousun aikana kenkien kokoeroa. Ilmeisesti opas oli avustanut häntä jäärautojen kiinnittämisessä ja oli kyselemättä muuttanut raudat isoihin kenkiin sopiviksi.
Olin sanaton. Tällaisia tilanteita ei vain saisi vuorilla syntyä, sillä seuraamukset voivat olla suurempia kuin ensisilmäyksellä saattaa vaikuttaa. Mutta olimme keskellä suoritusta. Nyt piti korjata ja nollata tilanne ja jatkaa matkaa.

Huojentuneena Heikki, Angela ja minä laskimme reput selästä, ja lähes nautinnollisesti pujotin jalkani takaisin tuttuihin kenkiini. Angela tuskin sai toisen jalansa vuokrakenkään, kun sen kulunut nauha napsahti poikki. 

Kenkien vaihtoa rinteessä

Jälleen seurasi hiljaisuus, kun katkennutta vanhaa kengännauhaa ilmassa roikottavan Angelan kasvot vääntyivät uudelleen turhautumisesta. Hetkeen kukaan ei sanonut mitään, ja oppaat kääntyivät tuijottamaan ylärinteeseen olkiaan kohauttaen. Onneksi tilanne ratkesi nopeasti, sillä olen varmuuden vuoksi jättänyt varakengänauhat päiväreppuni sivutaskuun, vaikka G2:ssani ei ole nauhoja.

Myrsky nousee

Hidas eteneminen ja kenkäepisodi aiheuttivat sen, että emme olleet vielä lähelläkään leiriä, kun tuuli alkoi nousta kolmen maissa iltapäivällä. Olimme vasta Lenz Rocks -kivikon keskivaiheilla, kun pilvet vyöryivät ylitsemme, ja tuuli toi muassaan lumisateen. Loppunousu tehtiinkin kasvot maskien taakse suojattuina, etukumarassa viimaa vasten puskien. Leiriin saapuessamme sää oli muuttunut varsin haastavaksi, ja aiempi telttatreeni pääsi käyttöön, kun kovassa viimassa pystytimme teltat ja keräsimme lunta sulatettavaksi. 

Telttojen pystytystä lumimyräkässä

Kello oli jo 17.30, kun Mike, Heikki ja minä pääsimme telttaan ja aloitimme veden sulatuksen. Kaikilla oli kova nälkä, sillä aamiaisen jälkeen emme olleet syöneet muuta kuin hiukan välipalapatukoita kiipeämisen lomassa. Kömmimme makuupusseihin täysissä vaatteissa ja kuunnellen telttakankaan liepeissä ulvovaa tuulta sulattelimme vettä ja tutkimme ylä-basecampistä mukaan saatua eväspussia. Sen sisältä löytyi hiukan puurohiutaleita, purkillinen tölkkilihaa, näkkileipää, pähkinöitä ja teepusseja. Kun lisäsimme kekoon Suomesta tuomamme kuivakiisselipussit, saatoimme todeta naureskellen, että tässähän oli ihan juhla-ateria!

Ylävuoristo-gourmet

Makuupusseissa nautittu päivällinen koostui sinä iltana näkkärin päälle taskuveitsellä viipaloidusta hiukan jäähileisestä ihraisesta säilykelihasta (joka oli niin kammottavaa, että se oli jo hassua) sekä kupillisesta lämmintä mehukeittoa ja parista kourallisesta pähkinöitä. Aterian jälkeen asetuimme huojentuneina ja hyväntuulisina lepäämään odottaessamme tietoa huomisen aikataulusta.

Pienen telttatiimimme hengitys ja kehot lämmittivät teltan lähes mukavaksi, ja seuraavan kerran havahtuessani oli pilkkopimeää. Kello näytti oleva 23.05 – olimme nukkuneet neljä tuntia!
Ulkona tuuli edelleen navakasti. Huipulle lähtöön oli enää muutama tunti. Pakkasin reppuni, juhlallisesti pesin varpaat hyisillä kosteuspyykeillä ja vaihdoin huiputusta varten säästämäni puhtaat sukat. Sitten sujautin pullollisen lumesta sulatettua, vielä kuumaa vettä makuupussin sisälle osittain lämmikkeeksi, osittain varmistaakseni, ettei se jäätyisi.
Jännitys oli poissa, vaikka tuuli riuhtoi teltan naruja edelleen raivokkaasti ja osoittamatta merkkiäkään tyyntymisestä. Olimme päässeet tänne asti. Tästä eteenpäin pitäisi vain keskittyä seuraavaan askeleeseen. Murehtiminen oli turhaa. Juuri nyt parasta, mitä saatoin tehdä, oli levätä.
Huokaisin tyytyväisenä sukeltaessani takaisin pussin lämpöön ja ajattelin, että juuri nyt en olisi mieluummin missään muualla maailmassa kuin täällä pimeässä, tuulen repimässä, kosteassa teltassa odottamassa lähtökäskyä. Olin valmis revanssiin Elbrusin kanssa.

Jännittyneissä tunnelmissa


Previous

Harjoitusnousu 4600 metriin – Lenz Rocks

Next

Elbrusin huiputus pohjoisreittiä pitkin – huippupäivä

4 Comments

  1. Lupailit monenlaisia käänteitä ja niitä tosiaan tuntuu tulevan! Käsittämätöntä, että joku ei huomaa kenkien noin isoa kokoeroa. Luulisi kenkien olevan kuitenkin niin keskeinen osa varustusta tuossakin lajissa, että pienetkin poikkeamat totutusta huomaisi heti.

    No, maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ja vuorenvalloituksessa näköjään erityisesti! En uskalla edes kuvitella, mitä seuraavaksi tapahtuu…

    • Janiina

      Niinpä! Todistaa tuo tilanne sen, mitä oppaat ja kouluttajat usein sanovat: kun (erityisesti tottumaton) kiipeilijä on väsyneenä ja jännittyneenä pimeällä vuorella, voi vahingossa toimia tavoilla tai tehdä asioita, joita ei muualla sattuisi. Siksi kurinalaisuus on niin tärkeää: kun pää ei toimi tai/ja olosuhteet ovat vaikeat, tietyt kaavat (kuten esim varusteiden tuplatarkistus) auttavat pienentämään riskiä, että jotain sattuisi. Onneksi seikkailu pääsi jatkumaan – ja totta, lisää käänteitä on luvassa 😀
      Nautinnollista syyskävelyä Tapani!

      • Kiitos! 😊

        Kurinalaisuus ja tiettyjen vakiintuneiden kaavojen noudattaminen on tuttu juttu minullakin, kun teen lähes kaikki retkeni yksin. Siellä en voi luottaa kuin itseeni eikä kukaan ole katsomassa perään ja huomauttamassa, jos olen tekemässä jotain hölmöä tai vaarallista. Erityisesti keittimen ja kuuman veden kanssa touhutessa olen pitänyt tätä tärkeänä.

        Mutta eipä tästä tämän enempää – näkyy tarinaan ilmestyneen taas jatko-osa. Se pitää nyt heti mennä lukemaan!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén

%d bloggers like this: