Kirjailija rotkon reunalla

“Aamuvarhainen aurinko saa kallion syissä piilottelevan kiilteen kimaltamaan. Maisema hehkuu pastelliprisman sävyissä kuin yksisarvisen varsan turkki. Olisin näkymästä hurmaantunut, jos kaikki ei olisi kerta kaikkisen päin helvettiä.

Seison ponnistelusta tutisevin jaloin kämmenen levyisellä kivihyllyllä pystysuoralla seinämällä ja allani on satojen metrien pudotus jäätikön pintaan.
Reaktiona kiipeilyparini varoitushuutoon sormeni kouristuvat entistä tiukemmin kasvojeni korkeudella olevan kivenmurikan ympärille. Se tuntuu karhealta paljaissa sormissa, joiden ihon samanlaiset kivet ovat viimeisten tuntien aikana raapineet kosketusaraksi.
Kapealle kivihyllylle mahtuu vain muutama sentti kiipeilykenkien kärkiä. Polveni raapivat seinää, kun kramppaavat pohkeet saavat kantapäät poukkoilemaan holtittomasti ylös alas. Yritän pysäyttää jalkojen hallitsemattoman liikkeen ja vakauttaa asennon, mutta heti liikahtaessani ohut kivilippa päästää ikävän rasahduksen ja lähettää ropisevan parven pikkukiviä alla ammottavaan tyhjyyteen.

Minulla ei ole köyttä. En ole kiinni missään. Voi saatanan saatana.”

(ote kirjasta Suuri huiputus)

Minulle on aina ollut selvää, että minusta tulee kirjailija. Ensimmäisen kirjani kirjoitin 7-vuotiaana tavuviivoin ja tikkukirjaimin ruutuvihkoon. Osan vaikeammista sanoista korvasin piirroksin, erityisesti yhdyssanat olivat vaikeita.
Nummelan Ponitalli -kirjasarjan kirjoittaneella Merja Jalolla saattaisi olla jotain sanottavaa tekijänoikeusasioista, sillä 21 vihonsivun mittainen kirjani kertoo tiivistetysti erään hänen teoksensa juonen. Uskon kyllä, että hän päästäisi minut pälkähästä. Hän varmasti ymmärtäisi, millaisen vaikutuksen hänen kirjansa oli tehnyt pieneen tyttöön, joka tuskin vielä ymmärsi omaa tarvettaan päästää sisällään elävät tarinat ulos.

Taannoin äiti lähetti minulle kuvan 8-vuotiaana luokan lehteen kirjoittamastani “Tyttö ja hevonen” -novellista, jonka alkuun olen itse kirjoittanut esittelyni: “Tämän tarinan on antanut julkaistavaksi lupaava kirjailija Janiina Lammi..”

Olen siis kirjoittanut aina. Kun olen onnellinen, sanoitan sen paperille. Tuskan hetkissä paha olo poistuu sormenpäiden kautta. Kun riitelen rakkaan ihmisen kanssa, jäsennän tunteeni näppäimistöllä. Joskus tuntuu, etten minä edes ole se, joka kynää pitelee – kuin sisälläni olisi toinen todellisuus, jossa tarina muodostuu. Sanat ja tarina hallitsevat – minä olen vain väylä ja väline.

Jonkun statistiikan mukaan Suomessa noin joka tuhannes esikoisteoksen käsikirjoitus saa kustannussopimuksen. Vuosikausiin en tullut edes ajatelleeksi, että ehkä kukaan ei haluaisi julkaista kirjaani, kun sen aika tulisi. Minulle kyse oli ajoituksesta, – ei siitä, toteutuisiko suunnitelma. Se ei ollut ylimielisyyttä tai itsevarmuutta. Unelma vain oli niin kovakoodattu selkäytimeeni, etten koskaan tullut kyseenalaistaneeksi sitä.

Pari kertaa vuosien varrella minulle on tarjottu mahdollisuutta kirjoittaa ammattikirjallisuutta. Mutta molemmilla kerroilla olen vastannut “Kiitos, ei.” Tiesin, että minun kirjani olisi jotain aivan muuta.

Vuodet kuluivat ja pöytälaatikko täyttyi erilaisista teksteistä: runoja, novelleja, kolumneja – mitä kuvitella saattaa. Pitkään työskentelin myös ammattikirjoittajana, ja minulla oli mahdollisuus tehdä sisältöjä luovasta tekstistä tarkkaan formalisoituun viestintää. Mieleenpainuvin kokemus oli ehkä verkossa eläneen seikkailupelin käsikirjoittaminen – uskomaton urakka, todellinen työvoitto! Mutta kirjani olisi jotain muuta.

Oikea hetki tuli, lopulta. Kirjoittaminen itsessään oli pitkä ja työläs prosessi, mutta lopulta ei kovin vaikeaa. Tarina oli jo valmiina, se vain piti saada oikeaan muotoon ja ulos minusta.

Olin asettanut menestyksen merkiksi kustannussopimuksen saamisen, sillä nyt asiaa tutkittuani ymmärsin, kuinka vaikeaa se olisi. Jos kirjallisuuden ammattilaiset uskoisivat minuun, se olisi riittävä validaatio minulle.

Olin onnekas, sillä kustantaja, joka näki raa’assa tarinassani jotain, löytyi lähes heti. Kuitenkin unelman täyttymyksen riehaannuttavan riemun sijasta tunsinkin huolta, kun astuin ulos Gummeruksin toimistosta sopimus taskussa. Ei tämä riittänyt! Nyt halusinkin enemmän kuin mitään muuta, kertoa tarinan, joka puhuttelisi ihmisiä, ehkä jopa inspiroisi tai lohduttaisi. Joku oli siis käynyt siirtämässä unelmani maaliviivaa!
Mutta tottahan se on: olen koko elämäni identifioitunut kirjailijaksi – pian nähdään, onko kukaan kanssani samaa mieltä. Olen vuosia odottanut, sillä olen tiennyt oikean tarinan olevan tulossa – hetken kuluttua selviää, onko siitä kukaan kiinnostunut. Helvetti, se on pelottavaa.

Muutama viikko sitten Suuri huiputus sai lopullisen muotonsa. En voi tehdä enää mitään. Voin vain odottaa.

Julkaisuun on tätä kirjoittaessani 24 päivää, 7 tuntia ja 45 minuuttia. Vaikka kukapa sitä laskisi…

Previous

Ecuadorin tulivuoret Cayambe ja Cotopaxi edessäni

1 Comment

  1. “… hetken kuluttua selviää, onko siitä kukaan kiinnostunut”

    No voin ilmoittautua. Ainakin yksi on kiinnostunut, ollos huoleton!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén