– Sosiaalinen elämä voi olla aika askeettista lähikuukausina, kun treeniohjelman yhdistää sun työhön,  bloggaukseen ja tämän projektin muuhun valmistautumiseen, pitää tyttären kanssa vietetyn ajan vakiona ja lepää riittävästi. Kaiken muun saatkin sitten unohtaa, valmentajani Tapio hymyilee vinosti.

Tutkimme yhdessä Mont Blanc -harjoituskauteni viimeisen kolmanneksen treeniohjelmaa. Kevään aikana tahtia tiivistetään asteittain kohti loppurutistusta. Kun päästään kesään, harjoittelen kuutena päivänä viikossa. Se ei sinällään ole erikoinen juttu, mutta haastavaksi sen tekee fakta, että kestävyysharjoittelu ottaa aikaa ja harjoituksien pituudet tulevat venymään reippaasti. Luvassa on viikottain punttitreeniä, kahvakuulaa, useita juoksuharjoituksia ja pari pyörälenkkiä, joista pidempi on kauden loppuvaiheessa viiden tunnin mittainen. Onneksi on kesäloma…

Nielaisen. Nyökkään. Tiesin kyllä tämän. Kertaakaan en kuvitellut, että vähän käyn höntsäilemässä lenkkipolulla ja sitten kipitän hymyillen Mont Blancin huipulle. Jännityksen aalto läikehtii vatsanpohjassa. Loppusuora häämöttää; hiukan vielä etäällä, mutta näkyy jo selvästi horisontissa!

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus
Janiina – Vuorenvalloittaja

Kun aloitin harjoittelun, minulla ei ollut aavistustakaan, miten homma etenisi. Noudatin vain Tapion ohjeita mahdollisimman pilkuntarkasti. Onkin ollut mielenkiintoista nähdä, kuinka huiputuskuntoani on rakennettu:

Ensimmäisessä vaiheessa tein intensiivistä kuntosaliharjoittelua ja pyrin kasaamaan kehoon kunnolla lihasta ja ottamaan “turhat löysät pois”. Nautin siitä kovasti, vaikka ruokavalion kanssa olikin melkoista tasapainoilua. Tulokset näkyivät nopeasti ja motivoivat jatkamaan.

Toinen vaihe oli aika puuduttavaa puurtamista. Treenin painopistettä siirrettiin kestävyysharjoitteluun päin. Kuntosalillakin toistomäärät liikkuivat sataluvuilla. Jestas se oli toisinaan pitkästyttävää kaltaiselleni kovaa-ja-korkealta-tyypille! Vaikka treeni kyllä oli raskasta, se oli niin mekaanista toistamista, että välillä vaan unohduin omiin ajatuksiini ja menin sekaisin laskuissa. Sitten oli pakko tehdä kymmenen ylimääräistä toistoa varmuuden vuoksi, ettei vaan sarja jää vajaaksi. Tulokset eivät tuntuneet näkyvän ollenkaan samalla tavoin kuin aiemmin ja kuitenkin uupumus oli entistä suurempi. Mutta kovapäisyydestä oli apua ja en antanut periksi. Myös muu valmistautuminen, kuten kestävyyskuntotestaus, ensiapukoulutus sekä kokeneilta kiipeilijöiltä, esimerkiksi Mont Blancilla kiivenneeltä Tonilta, Aconcaqualla kiivenneeltä Niinalta, oppaaltani Petteltä ja Mount Everest -huiputtaja Carina Räihältä, saamani neuvot auttoivat. Perheeltä, ystäviltä ja teiltä blogini lukijoilta saamani tsemppaus ovat kannatelleet motivaatiotani silloin, kun sohva on houkuttanut kuntosalia enemmän. Jokainen askel on siis otettu yhdessä!

Ruokavalio on ollut avaintekijä tässä kaikessa, paljon tärkeämpi juttu kuin alunperin osasin odottaa. Joulun aikaan olin tämän hetkistä “pienemmässä” kunnossa, koska kevennetty ruokavalio auttoi muuttamaan kehon rasvaa lihakseksi. Laihtuminen ei kuitenkaan ollut tavoite, vaan kehon tiukentaminen. Kun treenissä alettiin painottaa kestävyysharjoittelua, ruokavalioon lisättiin reippaasti proteiinia ja hiilareitakin jonkin verran. Mielenkiintoista sekin, kuinka nopeasti ruokavalion muutos vaikuttaa koko kehoon!
Olen tässä matkan varrella oppinut säätämään annoskokoja ja -sisältöjä kulloisen rasitusasteen mukaisesti. Siinä on muuten tärkeä oppi koko loppuelämää ajatellen!

Vuodenvaihteen jälkeen kehitys on tuntunut hitaammalta. Kunto kasvaa kai niin vaivihkaa, että sitä on välillä vaikea huomata. Koska treenaan koko ajan, muutos suorituskyvyssäni tuntuu jäävän itseltä huomaamatta. (Onneksi Tapio muistuttaa siitä ja antaa paljon positiivista palautetta.) Mutta ilmeisesti koko ajan jotain tapahtuu, koska keho tuntuu muuttuvan: Treenikauden kakkosvaiheen loppuun mennessä olen joutunut luopumaan kahdesta neuletakista, koska ne ovat käyneet pieniksi hartioiden ja hauisten kohdalta. Kahdet nahkasaappaat vein suutariin ja ompelutin niihin varsien suita leventävät lisäkuminauhat, koska vetoketjut jumahtivat pohkeiden kohdille.
Koska kiipeäminen rassaa paljon reisiä ja takapuolta, on niiden lihaksia treenattu ahkerasti. Jostain syystä sen osa-alueen treenitulokset ilmestyivät näkyviin (ainakin omasta mielestäni) salakavalasti, kuin yhdessä yössä. Raportoin tästä hiukan kauhistuneena, omalla persoonallisella tavallani Tapiolle:
– Tapsa, mun hanuri on räjähtänyt!
Taas kerran pisteet valmentajani pokerinaamalle: kulmakarvat kohosivat hiukan ja hän yskähti vain pienesti ennen kuin kysyi:
– Haluatko tarkentaa hiukan?

Edessä on haastava kevät ja kesä. Palkinto on jo lähellä, ja se motivoi pinnistämään. Intensiivinen harjoittelu ei tunnu hankalalta ajatukselta. Nautin itsenäisestä treenaamisesta ja viihdyn erinomaisesti yksin ajatusteni parissa. Se on varmaan yksi syy siihen, miksi vuoren huiputtaminen kiehtoo minua. Huiputus on suoritus, joka suurelta osin tehdään yksin, oman pään sisällä, vaikka tiimissä mennäänkin.

Tapio tuntee minut jo sen verran hyvin, että keskustelun lopuksi painottaa erikseen levon tärkeyttä. Hän muistuttaa, että kaikkeen ei ihminen pysty yhtä aikaa. Tottahan se on ja asialla on toinenkin ulottuvuus; omien rajojen tunnistaminen ja piirtäminen on sekin tärkeä osa valmistautumista.
Siispä:
Heihei sosiaalinen elämä – nähdään syssymmällä!