Seuraavana aamuna kello seitsemän maissa olimme jälleen varusteet selässä valmiina kohtaamaan kakkosleiristä Peak Leninin harjanteelle nousevan seinämän. Klassinen climb high & sleep low -malli tuntui sopivan minulle, joten kolmosleirissä yöpymisen sijasta Pablo ehdotti, että palaisimme kakkosleiriin käytyämme kolmosessa. Olin huolissani, riittäisikö “leirikosketus” akklimatisoitumiselleni, mutta olin yhtä mieltä Pablon kanssa, etten voinut ottaa turhia riskejä – vuoristotaudin oireeni olivat jo huolestuttavan rajalla.
– Jos olisimme täällä omalla porukalla emmekä sidottuja ryhmän aikatauluun, veisin sinut nyt Advanced Base Campiin lepäämään pariksi päiväksi. Sitten palaisimme tänne ja jatkaisimme siitä, mihin jäimme. Mutta nyt meidän on puskettava hiukan tiukemmalla tahdilla ja toivottava, että kestät sen, Pablo oli pohdiskellut aamuteetä hörppiessämme.
Tunsin palautuneeni odottamattoman hyvin ja ensimmäinen rinnehirviö menikin huomattavasti odotustani helpommin, kun taas näin monien muiden samalla rytmillä kiipeävien kamppailevan ensimmäisessä nousussa toden teolla.
Harjanteelle noustessamme saatoin vain ällistellä käsittämätöntä säätilaa. Jo leirissä auringon noustessa lämpötila kipusi nopeasti 35 asteeseen, yläjäätiköllä hankiheijasteen voimistamana se nousi vielä Pablon arvion mukaan 10–15 astetta. Illan ja yön aikana oli jälleen satanut lunta ja hiestä märkinä kahlasimme tahmeassa hangessä. Kiipeilyparini Heikin keho ylikuumenee herkästi ja nyt saunamainen lämpötila söi selvästi hänen voimiaan.
Matka kuitenkin eteni ja pari tuntia lähdön jälkeen ohitimme rauhallisesti tampaten oedellisen päivän taukopaikan. Tunsin hetkellistä voitonriemua: minä pystyin jatkamaan helposti matkaa – eli akklimatisoituminen eteni!
Loivemman nousun jälkeen saavutimme Camp 3:een johtavan lumiseinän, joka oli yhtä jyrkkä kuin kakkosleiristä harjanteelle nouseva, mutta merkittävästi korkeammalla. Rinteen lumi oli sulanut polveen ulottuvaksi loskaksi, joka liisterimäisesti takertui jäärautoihin kahlatessamme ylöspäin pystysuoraan nousevaa polkua. Ensimmäiset vatsaoireet saapuivat ohittaessamme 5900 metrin korkeuden, mutta olin liian huolissani kiipeilyparini voinnista, jotta olisin kiinnittänyt niihin sen enempää huomiota. Heikki kamppaili selvästi kuumuuden kanssa ja pienimmänkin tauon ajaksi heittäytyi hankeen istumaan. Kokemukseni mukaan se on väkivahvan kiipeilyparini kohdalla todella huolestuttava merkki. Sitten raju vihlonta vatsassani vei väkisin huomioni. Se tarkoitti, että olimme saapuneet tämänpäiväisen nousukykyni rajalle, josta henkilökohtainen tuskien taipaleeni alkaisi.
Heikki aivan lopussa
Rinteen jyrkkyys ja sohjoisuus tekivät nyt toistuvista vessapysähdyksistäni entistä haastavampia, mutta samaan aikaan ne soivat Heikille ylimääräisen hetken yrittää viilentää ylikuumentunutta kehoaan.
Vastaan laskeutuva lopen uupunut hollantilaisnainen kertoi joutuneensa kääntymään huiputusyrityksestään 6200 metrissä:
– Viime viikolla huipulla käyneen puolalaisen jälkeen kukaan ei ole päässyt lähellekään. Lunta on aivan liikaa ja tuuli harjanteella todella kova.
Matka jatkui. Menetin jatkuvasti lisää nestettä ja ravintoa. Jossain vaiheessa matkaa mieleeni nousi ajatus, etten tulisi huiputtamaan Peak Leniniä. Yritin väistellä ajatusta, mutta se kiehnäsi ympärilläni itsepintaisena kuin paarma. En ollut vielä valmis antamaan periksi, mutta tein päätöksen: nyt kiipeäisin kolmosleiriin asti, vaikka ehkä viisaampaa olisi ollut kääntyä takaisin. Kolmosleiri 6150 metrissä olisi viimeinen varsinainen välietappi ennen Peak Leninin huippua. Jos pääsisin sinne, voisin tuntea kokeneeni aidosti tämän vuoren, jos vaikka en enää palaisikaan.
Ja niin en enää miettinyt oloani tai jaksamistani. Olin pudonnut hitaan kiipeämisen rytmiin enkä pohtinut, milloin taival päättyisi, kun yhtäkkiä näin jotain keltaista näkökenttäni ylälaidassa, lumen ja sinisen taivaan välimaastossa: teltan katto! Olimme saapumassa kolmosleiriin!
En voinut olla huutamatta riemusta:
– Me päästään sinne, me tehdään se!
Camp 3
Noin puoli tuntia myöhemmin nousimme viimeisen pätkän jyrkkää seinää ja saavuimme harjanteelle todistamaan tuulta, josta hollantilaisnainen oli puhunut. Alemman rinteen lämpötilasta ei ollut enää jälkeäkään, sillä hurjasti ulvova tuuli pöllytti harjannetta ja lumeen suojaan kaivettuja telttoja. Allemme kaartui nyt koko matka laaksosta tänne harjanteelle ja saatoin seurata katseellani matkaa kolmosleiristä huipulle. Mikä uskomaton tunne!
Viivyttelimme kolmosleirissä tunnin, mutta sitten kylmyys ajoi meidät paluumatkalle. Jälleen siirtymä väsymättä ulvovasta viimasta pätsimäiseen saunaan tapahtui muutamalla askeleella harjanteen reunalta alas rinteelle.
Camp 3
Paluumatka oli tukala, mutta tein parhaani imeäkseni ehkä viimeistä kertaa yli 6000 metristä näkemäni maiseman kauneuden sydämeeni. Hitaasti laskeuduimme kohti kakkosleiriä. Mielessäni oli vielä laskeutumaan lähdettäessä hitunen toivoa, että pystyisin palaamaan, mutta päivän edetessä kävi kävi yhä hatarammaksi. Pablo oli kertonut oppaiden tutkineen säätietoja, ja sääikkuna huiputusyritykselle oli tulossa. Luultavasti tarvitsisin muutaman päivän toipumisen ABC:lla. Nyt sääikkuna olikin aukeamassa parin päivän kuluttua, aivan liian pian.
Myöhään iltapäivällä saavuimme Camp 2:een ja kaaduimme takaisin telttaan, joka nyt suorastaan ui helteen jäätiköstä sulattamassa valtavassa lätäkössä. Olin tyhjännyt sisuskalujani kiihtyvällä tahdilla rinteeseen koko laskeutumisen ajan ja Heikkikin oli todella huonossa kunnossa. Viimeisillä voimilla nielaisin vatsalääkkeen ja nukahdin jälleen täydessä varustuksessa teltan pohjalle.
Pari tuntia myöhemmin herätessäni tunsin jotain omituista kasvoissani. Jokin ei ollut kohdillaan, ja minun oli kaivettava puhelimen kamera esiin nähdäkseni, mitä oli tapahtunut. Näky oli irvokas: auringon voimakas hankiheijaste oli polttanut paitsi sierainteni sisäpinnat, ponnistuksesta auki huohottaneen suuni sisäpinnat ja kielen. Silmät olivat lähes turvonneet lähes umpeen ja suu oli niin turvoksissa, ettei juominenkaan onnistunut vaan neste valui ulos ilman, että saatoin tehdä sille mitään.
Olin jo rinteellä kökkiessäni vannonut, etten enää palaisi uuteen yritykseen. Runnellut kasvoni kertoivat karua kieltä siitä, kuinka syvällä olin ollut omassa taistelussani – en ollut edes huomannut auringon tuhoa! Mutta kun sain viimein nieltyä kammottavanmakuisen nuudelikeiton ja se valui vatsanpohjaan syöksymättä sieltä samantien ulos, heräsi maailman sitkein tunne: pienen pieni toivonkipinä.
Huomenna laskeutuisimme alas Advanced Base Campiin. Ehkäpä sittenkin minussa olisi riittävästi ruutia huiputusyritykseen?
Aamulla havahduin leiriin saapuvan ryhmäni ääniin. Olin jälleen yöllä herännyt kovaan päänsärkyyn ja edellisenä iltana vuoristotaudin oireisiin aloitettu Diamox sai kädet ja jalkaterät kihelmöimään epämukavasti. Mutta suurin huoleni oli matalapaineinen mieliala, joka tuntui seuraavan minua kaikkialle. Heti, kun annoin ajatusteni vaeltaa, ikävä tytärtä kohtaan otti vallan, ja haluttomuus ja ärtyisyys olivat päällimmäisimmät tunteet.
Autettuani tiimiä levittämään teltat ja varusteet kuivumaan aamuaurinkoon, nappasin vaellussauvat ja vesipullon ja suuntasin ulos leirista. Pablo oli ehdottanut rauhallista liikkumista teltassa pötköttämisen sijaan ja päätin mennä katsomaan, miltä seuraavana yönä edessä oleva jäätikkö näyttäisi. Tulevan reitin tarkastelu antaisi mahdollisuuden punnita omia tuntoja samalla, kun haukkaisin hiukan raitista ilmaa.
Auringon nousu lähestyy matkalla Camp 2:een
Kävelyn alku tuntui raskaalta. Kallon sisällä tykytti yhä edellisen yön vihlonnan jälkeen ja hengitys muuttui nopeasti raskaaksi kiivetessäni sepelistä ja jäästä koostuvien harjanteiden ylitse. Lopulta saavutin railokentän reunan ja istahdin kivelle katsomaan maisemaa. Valtava jäämassa oli täynnä risteileviä railoja, joiden kokoisia en ennen ollut nähnyt – monet niistä olivat useiden metrien levyisiä.
Yritin turhaan hahmottaa reittiä railomeressä, mutta selvästi edessä ei ollut helppo tehtävä. Normaalisti olisin ollut haasteesta innoissani, mutta nyt asenteeni ei ollut kohdillaan. Kaikissa reittikuvauksissa kerrottiin, että siirtymä Advanced Base Campistä kakkosleiriin oli reitin raskain päivä – motivaatio pitäisi olla kunnossa, muuten luvassa olisi vaikeuksia. Toki vuoristotauti toi nyt uuden ulottuvuuden tilanteeseeni, mutta tämä ei käynyt laatuun. Mikä ihme minua vaivasi?
En tiedä, kauanko istuin siinä kylmällä kivellä ja tuijotin jäätikölle, mutta jossain vaiheessa tunsin, kuinka tunteet viimein tulivat ulos. Annoin epävarmuuden, huolen ja ikävän mellastaa hetken aikaa vapaasti. Sitten pidin itselleni tiukan puhuttelun: olin harjoitellut tätä varten niin kauan ja jo vuosien ajan haaveillut Peak Leninillä kiipeämisestä. Jos en nyt ottaisi kaikkea irti tästä matkasta, katuisin sitä myöhemmin.
Noustessani kiveltä ja palatessani leiriin, mieleni oli jälleen kirkas ja päättäväinen. Halusin aidosti olla täällä ja kiivetätä tätä vuorta. Liekö päätös vai alkoiko lääkitys vaikuttaa, mutta lounaaseen mennessä oloni oli parempi. Iltapäivällä vetreytin jäykistyneitä lihaksia joogaamalla ABC:n puuterassilla, ja kun illalla pakkasimme seuraavana yönä alkavaa rotaatiota varten, ensimmäistä kertaa uskoin omiin mahdollisuuksiini päästä kakkosleiriin.
PÄIVÄ 11: NOUSU CAMP 2:EEN JA PAHAMAINEINEN FRYING PAN
Herätyskello pirahti klo 01.30, ja kello kolme yöllä astelimme ulos leiristä. Edessä oli kymmenen tunnin kiipeily, ensin yli railojen, sitten ylös jäätikkörinnettä ja lopuksi traverse poikki kuuman Frying Pan -jäätasangon kakkosleiriin (5300 metriä). Kuu lymyili pilvien takana, mutta edellispäiväisen jäätikköretkeni ansiosta tunsin reitin alkuosan, jossa kiviset harjanteet aaltoilivat kuin meren mainingit kohti railomerta.
Etenimme nopeasti. Reitti railoalueen halki oli muuttunut hiljattain, ja suuri osa edellisen vuoden reittitiedon perusteella nousuun lähteviä päätyi monimutkaiseen railolabyrinttiin. Onneksi oppaamme olivat tehneet tiedusteluita, ja toisen ryhmän paikallinen opas oli antanut meille luvan seurata heitä hiljattain löydettyä uutta reittiä pitkin – kunhan pysyisimme heidän tahdissaan.
Jos edellisinä päivinä olin ollut alakuloinen ja motivaationi kadottanut, nyt olin täynnä energiaa ja innoissani! Yleensä yöllä kiipeäminen ei kuulu suosikkiosuuksiini, mutta nyt pimeä hiljaisuus, poskia nipistelevä kylmyys ja veren suhina suonissa tuntuivat ihanilta ja hyräilin hiljaa itsekseni. Useiden päivien akklimatisoituminen ja eteneminen base campistä ABC:lle tuntui kestäneen ikuisuuden ja tuntui kuin vasta nyt olisimme tositoimissa. Olipa ihanaa viimein päästä ylös vuorelle!
Jäätikkö jyrkkeni voimakkaasti ja reittiä halkoivat valtavat railot. Köysiä lyhennettiin ja jokaisen olemukseen ilmestyi uudenlainen valppaus. Keskustelu vaimeni: öinen railokenttä oli pelottava paikka. Osa railoista, joiden yli hyppäsimme kantamukset selässä, olivat merkittävän leveitä ja jokaiseen hyppyyn täytyi keskittyä.
Auringon noustessa saavuimme lähes pystysuoran jääseinän eteen. Seinämä vaatii noin 50 metrin nousun kiinteää köyttä pitkin nousukahvaa käyttäen. Kohta on eräs reitin pullonkauloja, sillä köysiä on vain kaksi rinnakkain kapeassa jääkourussa, joten nousukohta usein ruuhkautuu. Onnekkaan reittivalintamme vuoksi olimme kuitenkin ensimmäisten joukossa paikalla ja pääsimme seinälle varsin nopeasti. Minulla ei ollut vielä paljoakaan kokemusta nousukahvan käytöstä ja tekniikassani ei todellakaan ollut kehumista, mutta jännityksen suoniin ryöpsäyttämän addrenaliinin voimin pääsin nousun suhteellisen rivakasti.
Heti seinien yläpäässä, jyrkänteen reunalla odotti kaksi leveää railoa, joiden yli kuljettiin tikkaita pitkin. Toisen railon tikkaat olivat osin pettäneet, joten reitti alkoi kiipeämällä ensin railoon sisälle ja sieltä edelleen tikkaille ja jäärepeämän toiselle laidalle. Sydän jyskytti korvissa ja tunsin oloni luotia väistäväksi Keanu Reevesiksi Matrix-elokuvassa – aika tuntui pysähtyvän hetkellä, jolloin asetin jääraudat kapeiden metallitikkaiden puolien päälle ja aloitin ylityksen. En voinut olla kurkistamatta allani ammottavaan siniseen syvyyteen, kuinka kauniin kammottavaa!
Aurinko oli noussut, ja lämpötila alkoi nousta, kun railojen jälkeen aloitimme reitin tuskaisimman ja raskaimman osuuden: jyrkkä, loputon ylämäki, jonka yläpää tuntui jatkuvasti siirtyvän kauemmas. Pari tuntia myöhemmin kylvin hiessä ja lihakset huusivat armoa, kun kuumaksi nopeasti nousseessa lämpötilassa tamppasin rinnettä armottoman suoraa polkua ylös. Pysyin kuitenkin helposti Pablon tasaisessa rytmissä ja tunsin oloni vahvaksi.
Todellinen koetinkivi oli vasta edessä, sillä loputon nousu päättyi auringossa kiehuvaan Frying Paniin. Ensisilmäyksellä ja kuvissa vaatimattoman näköinen valtavan wok-pannun muotoinen tasanko noin 5100 metrin korkeudessa merenpinnasta ei näyttänyt kummoiselta haasteelta. Mutta astuessa polulle huomasin heti, kuinka kuumuudesta väreilevä ilma oli pysähtynyt massiivisen jäävadin pohjalle ja lumi muuttunut jäärautoihin takertuvaksi liisteriksi. Ilman lämpötila nousi 40 asteeseen ja todella voimakas hankiheijaste sai minut arvaamaan, että kivuliaita palovammoja oli luvassa omituisissa paikoissa, vaikka yritin suojautua työntämällä aurinkorasvaa myös esimerkiksi sierainten sisälle.
Viidentuhannensadan metrin yläpuolella askel alkoi todella painaa, ja rinkka tuntui kaksinkertaistaneen massansa. Takana oli jyrkkä nousu ja lihakset täysin hapoilla, mutta oppaamme eivät juuri uskaltaneet antaa meille lepohetkiä: hehkuva Frying Pan on myös todella vaarallinen lumivyöryjen vuoksi ja sen pohja täysin suojaton. Kahden tunnin vaellus sen halki oli tehtävä ilman taukoja ja mahdollisimman nopeasti.
Lohtua hikisille vaeltajille antoi Frying Panin toisen reunan takana kaukaisuudessa, mutta jo näkyvissä, sijaitseva Camp 2. Viimeinen nousu Frying Panin reunalle oli lyhyt mutta uskomattoman raskas, sillä kuumuus, takana olevat vaellustunnit, nestehukka ja korkeuden vaikutukset tuntuivat vievän viimeisetkin voimat. Jokaisen askeleen jälkeen pysähdyin huohottamaan 10 hengenvedon ajaksi. Sitten kokosin jälleen itseni ja nojauduin eteenpäin tehden mielessäni jokaisen raajan osalta aktiivisen päätöksen liikuttaa sitä. Kukaan ryhmästä ei puhunut, jopa oppaat olivat aivan lopen uupuneita. Mutta sitkeästi jatkoimme etenemistä ja matka taittui etamaisella vauhdilla.
Kun saavuimme Frying Panin reunalle, luvassa oli yllätys: loppumatka leiriin ei suinkaan ollut tasaista vaellusta eikä leiri sijainnut harjanteiden välisessä laaksossa, kuten Frying Panin pohjalta oli näyttänyt. Reunan takaa polku sukelsi uudelleen alas ja viimeisenä koettelemuksena ennen leiriä olisi noin 200 vertikaalimetrin nousu vuoren rinteelle. Voihkaisin ääneen huomatessani, että vielä kerran tänään joutuisimme ponnistamaan ylös vuorenrinnettä. Kuullessaan huokaukseni Pablo kääntyi ympäri ja katsoi minua väsyneesti hymyillen:
– I know.
Frying Panin reunalta reitti laskeutui asteittain vuorten väliseen jäälaaksoon, joka oli itseasiassa Advanced Base Campille asti syöksyvän valtaisan jäälohkarekosken yläpää. Liikuimme edelleen mahdollisimman nopeasti, sillä kuljimme nyt laakson reunaa seinämällä, joka oli erittäin lumuvyöryherkkä. Pidimme jatkuvasti silmällä vasemmalla puolella nousevaa rinnettä. Viime päivinä oli satanut runsaasti uutta lunta ja nyt hautova kuumuus teki tuosta lumesta vaarallisen raskasta. Tämän tästä vuorten seinistä kimposi lumivyöryn jyrisevä ääni, joka sai meidät nopeasti silmäilemään ympärillemme kuin pelästyneet peurat. Onneksi oli vielä sen verran varhaista, että suurin osa vyöryistä jyrisi laakson vastapäisellä seinällä, joka oli ollut auringonsäteiden pommituksessa auringon noususta alkaen Toistuvat jyrinät muistuttivat, ettemme halunneet olla tällä seinämällä muutaman tunnin kuluttua, kun aurinko olisi siirtynyt toiselle laidalle taivaankantta.
– Tämmöistä tämä on ollut jo kolmisen viikkoa: aivan liian kuuma, aivan liikaa lunta. Tämä on todella poikkeuksellista, kertoi sauvoihinsa raskaasti nojaava toisen ryhmän opas huohotustensa välistä.
Kuulostelin kehoani, joka raskaasti mutta tottelevaisesti otti askeleen kerrallaan, vaikka jokainen tuntui siltä kuin se olisi ollut se viimeinen. Jos lumivyöry tulisi nyt, miten ihmeessä saisin nämä lopen uupuneet raajat juoksemaan tahmeassa, syvässä lumessa?
Kun käännyimme jäälaakson pohjalta viimeiseen nousuun, jumituimme polulla toisen ryhmän taakse. Kaikki reitillä kulkevat liikkuivat hidasta tahtia samankaltaisissa lyyhistyneissä asennoissa. Siellä täällä lumessa makasi ihmisiä, jotka olivat niin uupuneita, että olivat kasvavasta vyöryvaarasta huolimatta lyyhistyneet lepäämään.
Edellämme kulkevan ryhmän viimeisenä vaelsi pienikokoinen aasialaisnainen, joka vaikutti kamppailevan erityisen paljon. Hän oli jäänyt huomattavasti jälkeen muuta ryhmäänsä ja laahusti hitaasti eteenpäin oppaan vilkuillessa häntä olkansa yli huolestuksen ja kärsimättömyyden värittämin kasvoin. Nainen oli liian väsynyt huomaamaan, että tukki reitin ja että muut kiipeilijät pakkauduimme hänen taakseen tiukaksi jonoksi. Ohittamaan ei kannattanut lähteä, sillä polkua reunustivat railot ja lumi oli syvää.
Kahdesti nainen kaatui: saatoin selvästi nähdä, kuinka hänen jalkansa muuttuivat keitetyn spaghetin kaltaisiksi ja lyyhistyi maahan suuren laukkunsa alle. Tuolloin hänen oppaansa kääntyi ympäri ja koetti terävillä ranskankielisillä komennoilla käskyttää naista ylös. Molemmilla kerroilla olin aivan varma, ettei nainen enää nousisi – niin voimaton hänen kehonsa oli valuessaan hankeen. Mutta molemmilla kerroilla nainen kuin ihmeen kaupalla hetken hangessa maattuaan onnistui nousemaan ylös ja jatkamaan matkaa syvässä etukumarassa vaellussauvoihinsa raskaasti nojaten.
Leiri oli levittäytynyt pitkin rinnettä jäätikölle, jonka pinnalla oli nyrkinkokoisista kivistä muodostuvaa sepeliä. Kuumuus oli lämmittänyt kivet, jotka taas saivat jään sulamaan ja koko leiri lainehti vedessä. Aasialaisnaisen helpotus oli silminnähtävä, kun heidän ryhmänsä teltat olivat heti leirin alaosassa. Hän putosi maahan polvilleen heti pysähtymiskäskyn tultua ja oli yhä samassa asennossa, kun tovia myöhemmin kuljin hänen ohitseen.
Olin itsekin aivan loppu, mutta huoli naisesta sai minut astumaan polulta ja taputtamaan häntä olalle:
– Good job! This was super tough for everyone!
Nainen nosti kyyneleiset kasvonsa ja hymyili minulle väsyneen ilahtuneesti. Enempää emme ehtineet puhua, kun valjaisiini kiinnitetty köysi kiristyi ja nykäisi minua jatkamaan eteenpäin.
Camp 2 Peak Lenin
Nestehukkaisina ja uupuneina saimme hädintuskin raahattua varusteet meille osoitettuun paikkaan, mutta nyt edessä oli vielä telttapaikkojen kaivaminen ja telttojen pystytys. Nyt todella ymmärsin, mitä tarkoitetaan sillä, että ylävuoristossa leiriytyminen on raskasta. Kuudelta ihmiseltä kului lähes tunti saada kolme telttapaikkaa kaivettua vetiseen lumeen ja pystytettyä teltat siten, ettei yöllä nouseva tuuli veisi niitä mennessään.
– Hyvää tässä on se, että vettä on riittämiin eikä meidän tarvitse sulattaa sitä. Säästämme voimia ja kaasua, Pablo totesi koettaessaan nostaa teltan pohjaa vesilammikosta kasaamalla kiviä oppaiden telttapaikan pohjaksi.
Totesin ilahtuneena, että vointini oli hyvä. Molemmissa kantapäissä tuntui hikisen sukan tekemä ilkeä rakko, ja olin niin väsynyt, että hädintuskin pystyin kävelemään, mutta korkeudesta muistuttivat vain pieni päänsärky ja ohutta ilmaa haukkova hengitys. Kun lopulta sain kaatua teltan ovesta sisään, lyyhistyin teräväsärmäisten kivien päälle purkamatta varusteita tai riisuutumatta. Maailma pimeni heti.
Puolitoista tuntia myöhemmin raotin silmiäni varovasti. Uskomatonta, että oli vasta iltapäivä! Hitaasti aloin puuhastella telttaa kuntoon, keittää vettä ja valmistella lounasta. Jyrkässä rinteessä sijaitseva leiri kuhisi elämää: telttojen välissä kaikui lukuisia eri kieliä, ja ihmiset hiipparoivat ympäriinsä mitä erikoisimmissa kalsariasuissa kuumuutta lieventääkseen. Yhteistä kaikille oli hidas ja kankea liikkuminen ja zombiemainen olemus. Yhtenä ongelmana oli vaatteiden kuivatus: Frying Pan oli saanut meidät hikoilemaan vaatteemme niin märiksi, että niistä saattoi puristaa vettä. Illalla tulisi pakkasta eli meillä oli enää pari tuntia saada vaatteet kuiviksi.
Yhtäkkiä selkäni takaa kuului iloinen suomenkielinen huikkaus:
– Hei naapuri!
Uskomatta korviani käännyin ympäri ja edessäni seisoi pitkä, punaiseen kiipeilyasuun sonnustautunut mies. Iloisena hän kertoi olevansa kotoisin Virosta ja tunnistaneensa suomenkielen Heikin ja minun keskustelusta. Halasimme kuin vanhat ystävät vuosien erossa olon jälkeen, ja kohtaamisemme riemukkuus suorastaan nauratti: täällä naapurimaan kansalaisuus riitti tekemään meistä ystäviä!
Oppaamme Mike ja Pablo lounasta valmistamassa Camp 2:ssa
Eräs Camp 2:n erikoisuus oli leirin laidalle, jyrkkään rinteeseen syntynyt vessa. Sinne vaellettiin ensin hankalaa polkua syvässä hiekassa. Asioiden toimittaminen tapahtui jyrkässä rinteessä, valuvassa kivikossa kyykistellen tai vaihtoehtoisesti rohkeimmat siirtyivät jyrkänteestä irtautuvan liukkaan kivilipan päälle. Vessa oli ehdottomasti pelottavin (ja siivottomin) koskaan vuorilla näkemäni – enkä edes halunnut ajatella sen ympäristövaikutuksia, sillä näin korkeissa leireissä ei ollut vastuutahoa, joka huolehtisi leirin kunnosta, vaan jokaisen ryhmän omalle vastuulle jäi vastuullinen toiminta. Jo heti ensimmäisenä päivänä sen riskit realisoituivat, kun Heikki ensimmäisellä vessareissullaan päätyi pelastamaan kivillä liukastuneen ja jyrkänteeltä pudonneen miehen.
Auringon laskiessa olosuhteet Camp 2:ssa muuttuivat radikaalisti: lämpötila laski kymmeniä asteita ja lunta satoi jatkuvasti
Viimein auringon laskiessa Pablo saapui teltallemme tiedustelemaan vointiani.
– Olen todella iloinen, sillä kiipesit vahvasti ja vaikka välillä oli todella rankkaa, olit jatkuvasti hyvällä tuulella. Se on merkki siitä, että strategiamme toimii: et ole voimiesi äärirajoilla ja vuoristotautioireidesi tilanne pysyy hallinnassa. Huomenna tehdään nousu kohti Camp 3:sta. Meidän pitää olla tarkkana, jotta pysymme tilanteen herrana, Pablo katseli minua hymyillen ja kääntyi sitten osoittamaan sanansa koko teltan läheisyyteen kerääntyneelle tiimillemme:
– Good job everyone! This was definitely one of the toughest days on this expedition and everyone did really good. But now, rest. Tomorrow we go up again!
Päivä 10: Lobuche (4950) – Gorakshep (5164 m) – Mount Everest Base Camp(5364 m)
Kertakaikkisen kurjan yön jälkeen heräsin aamuun päänsärkyisenä ja uupuneena. Sen vähän unen, jonka jyskytys kalloni sisällä oli sallinut, olivat jatkuvat vatsantyhjennysreissut pilkkoneet pieniin osasiin. Liekö pesemättömän kehon likaisuus, mutta päänahkani kutisi raivostuttavasti ja kylkien iho tuntui kuivalta santapaperi. Joskus neljän maissa aamuyöllä olin antanut periksi ja luopunut toiveista saada nukuttua ennen kuin vaelluksemme tiukin päivä lähes 5500 metriin alkaisi.
Lobuchen kylä
Aamupalalla soolona kiipeävä saksalainen nuori sotilas Jan liittyi seuraamme. Hän näytti yhtä kurjalta kuin minusta tuntui, ja työnnellessämme molemmat haluttomasti aamiaiseksi tarjoiltua valkoista leipää pitkin lautasiamme hän kertoi päättäneensä pyrkiä Mount Everestin perusleiriin, mutta lähtevänsä sitten samantien alas. Useita päiviä jatkunut oireilu oli heikentänyt häntä ja hän halusi nopeasti alas. Kiipeilyparini Heikin ja minun suunnitelmana oli jäädä Base Campissä käynnin jälkeen Gorakshepiin yöksi ja nousta seuraavana aamuna viereisen Kala Patthar-vuoren (5644 m) huipulle Mount Everest -maisemien toivossa.
Vaellus kivistä polkua ylös alkoi vaisuissa tunnelmissa, ja lieväkin ylämäki tuntui raskaammalta kuin olin toivonut. Kaikki eilinen energia oli kadonnut kehostani. Vaikka ilma oli synkkä ja taivas ripsi sadetta, peitin silmäni aurinkolaseilla, sillä jopa tämä harmaa valo vihloi ohimoitani. Vähän väliä säntäsin kivikkoon kivuliaiden vatsakouristusten vallassa.
Jan oli majatalolta lähtiessämme kysynyt, sopisiko hänen kiivetä tämä päivä kanssamme. Olin ollut ehdotuksesta helpottunut: mies oli valkoinen kuin lakana ja tuntui huomattavasti turvallisemmalta ajatukselta, että yksin vaeltamisen sijaan hän kulkisi kanssamme Khumbu-jäätiköllä.
Ensimmäisten tuntien aikana olin varsin tiukasti uppoutunut vihlovan pääni sisälle, eikä kukaan muukaan ryhmästä juuri puhunut. Edes tuuli ei laulanut kivikossa tai ympärillämme nyt kohoavissa kauniissa valkoisissa huipuissa. Hiljaisuuden rikkoivat ainoastaan hiekalla rahisevat askeleemme ja solassa laiduntavien muulien laumanjohtajan kaulassa vaimeasti kilahteleva kello.
Huonovointisuuteni keskelläkin tunsin syvää iloa vaeltaessani viimein pitkän matkan jälkeen kauniit Himalaja-huiput kuten Pumori, Lingtren, Chumbu ja Nuptse ympärilläni. Oli vaikea edes käsittää, että olimme yli viiden tuhannen metrin korkeudessa. Alpeilla olisimme nyt Euroopan katolla mutta täällä viisituhatta metriä on vasta lähtökorkeus ja valtavat 6000–7000-metriset jättiläiset kohosivat kauas yläpuolellemme. Tunnelma oli jotenkin juhlallinen, kuin olisin astunut valtavaan katedraaliin.
Kivikko jyrkkeni, lohkareet kasvoivat autojen kokoisiksi ja etenemisemme hidastui, sillä kävelyn sijasti hypimme kiveltä toiselle ja välillä liu’uimme upottavassa sorassa. Lihakseni itkivät hapenpuutetta, pääni sisällä salamoi ja vatsani kouristeli holtittomasti, kun raahustin kivikossa ja pysähdyin aina välillä hengittämään. Syöminen tai juominen tuntui mahdottomalta, sillä riippumatta siitä, kuinka paljon tai vähän suuhuni laitoin, muutaman minuutin kuluttua löysin itseni kiven takaa. Eivätkä kouristukset vaimenneet, vaikka olisin jättänyt syömättäkin. Tahdolla ja hedelmäsokeripastilleilla tankaten kaakersin eteenpäin, ja silloin kun pääni vihlonnan joukkoon yksikin ajatus mahtui, pohdin, oliko kyse vatsataudista, riittämättömästä akklimatisaatiosta, vuoristotaudista vai jonkinlaisesta yhdistelmästä edellisiä.
On vaikea selittää, mitä mielessä pyörii noissa hetkissä. Kun näille riveille koetan parhaani mukaan kerrata tapahtumia ja tunnelmia, on lähes mahdotonta kuvata tuskaisen vaelluksen pohjavireenä olevaa iloa. Se lienee eräs vuorikiipeilyn omituisuuksia, että pahoinvoinnin keskelläkin on onnellinen siitä, missä on. Jokainen solu on niin vahvasti elossa, ja veri suonissa kuohuu samaan tahtiin rinnalla jäätiköltä poreillen syöksyvän joen kanssa. Siksi joskus on vaikea tunnistaa, milloin on aika kääntyä takaisin, ja milloin kärsimys on osa kokemusta – hinta, jonka ilomielin maksaa etuoikeutuksesta olla täällä.
Gorakshep
Kolme tuntia myöhemmin saavuimme kivikon joukossa piilottelevaan pikkuruiseen Gorakshepiin, viimeiseen kylään ennen Base Campiä. Siellä tarkoituksemme oli levähtää lounaan ajan. Jättäisimme suurimman osan varusteista majataloon, jonne palaisimme yöksi Mount Everest Base Campissä käytyämme.
Istuin pienen vuoristomajan tuvassa voipuneena kykenemättä syömään montaakaan murua, vaikka kaikin voimin yritin energiavarantojani palautella. Iltapäivän kiipeämisestä maailman korkeimman vuoren perusleiriin ei tulisi mitään, jos en saisi syötyä, joten lähes väkivalloin pakotin kuin umpiommellun kurkkuni nielemään muutamia haarukallisia nuudeleita, joista korkeus oli vienyt maun. Myös Jan oli huonovointinen, eikä Heikkikään vaikuttanut pirteältä. En ole varma, kauanko majan tuvassa istuimme, sillä jossain vaiheessa taisin nukahtaa istualleni, ja havahduin Binodin lähtökutsuun. Nukahdus oli ladannut hiukan akkuja, ja tieto lähellä olevasta maalista sai minut pinnistämään hymyillen pystyyn vatsan äänekkäästä vastalauseesta huolimatta.
Kuuluisan Khumbu-jäätikön laitaa myötäillen jatkoimme ylöspäin yhä lähemmäs meitä kumartuvien jättiläishuippujen sylissä. Tuuli oli noussut viheltämään kivien välissä sadetta enteillen. Ympärillämme nousevat kiven ja jään muovaamat seinät muodostivat solan, jossa uiva Khumbun jäävirta rasahteli uhkaavasti. Huippuja ei näkynyt, mutta jylhät seinämät kaareutuivat yllemme, ja vähän väliä kuului jyrinää valtavien kivi- ja lumivyöryjen syöksyessä alas jyrkkiä harjanteita.
Alkoi sataa, mikä teki polveilevasta kivikosta liukkaan. Vuorilla liikkumaan tottuneelle kivikko ei ollut kovinkaan vaikea ympäristö. Itseasiassa loputtomien vaellustuntien jälkeen järkäleiden joukossa kiipeily oli virkistävää vaihtelua ja imi ajatukseni itsesäälin juoksuhiekasta. Mutta alati kiihtyvä sade ja mitättömiksi kuihtuneet energiavarastoni saivat kehoni tutisemaan kylmästä ja askeleideni pituus hiipui, vaikka kuinka taistelin vastaan.
Kunnes yhtäkkiä edessäni oli jotain, mitä olin osannut odottaa, vaikken tiennyt miltä näyttäisi: kivikon keskellä, kuin avaruusolennot olisivat sen siihen summamutikassa viskaisseet, seisoi kirkkaanpunaiseksi maalattu metallinen roskapönttö.
Olemukseni sähköistyi ja yhtäkkiä löysin taas lihasteni komentokeskuksen. Namche Bazaarin akklimatisoitumispäivänä olimme tavanneet juuri Base Campistä palanneen intialaisen kiipeilijän, joka oli kertonut Khumbu-jäätikön olevan vaarallisessa kunnossa. Normireitin sijaan hän oli neuvonut kääntymään “punaisen roskiksen kohdalta oikealle ja kiertämään jäätikköjärven tiukasti rantaa myötäillen, mutta railoja varoen”. Olin lähes kokonaan unohtanut tuon neuvon ja näin kaukana kaikesta roskakori tuntui absurdilta. Mutta siinä se nyt oli, keskellä kivilouhikkoa – olimme lähellä!
Käännyimme intialaisen neuvoa noudattaen oikealle ja poukkoilimme eteenpäin kivikossa vältellen isompia railoja ja hyppien pienempien yli. Jäätikköjärvi oli yhtä aikaa upea ja valtavan surullinen näky: se on jälleen yksi todiste ilmastonlämpenemisestä ja jäätiköiden sulamisesta, jonka vuoksi Khumbu, jonka päällä parhaillaan seisoimme oli muuttunut niin vaaralliseksi, että Mount Everestin perusleiri jouduttaisiin ensi siirtämään toisaalle.
Tätä pohtiessani silmiini osui jotain oranssia jäätikköjärven toisella laidalla ja vähältä piti, etten lähtenyt juoksemaan. Siinä se oli, mitä olimme vaeltaneet kaikki nämä kilometrit katsomaan: valtava rukouslippuihin kiedottu kivilohkare, jonka kyljessä luki oranssilla maalilla: MOUNT EVEREST BASE CAMP 5364 M.
Kurjuus ja kylmä unohtuivat hiljaisuudessa viimeiset tunnit vaeltaneelta pieneltä ryhmältämme (muillakin kuin minulla taisi olla haasteita), ja kuin innostuneet pikkulapset säntäsimme kivikon halki ikiliikkeessä olevan Khumbun sylissä lepäävän maailman korkeimman vuoren perusleirin porttina toimivaa kiveä kohti.
Monsuunivaelluksemme tavoite saavutettiin 1.8.2022 klo 12.40, ja riehakkaasti halasimme ja hakkasimme toisiamme harteille juhlien tavoitteeseen pääsyä. Saatoin uskoa sen todeksi vasta kun olin ensin käynyt koskettamassa kiveä ja tuntenut sen karhean pinnan sormieni alla. Sadekin taukosi juhliemme ajaksi ja kuin kruunatakseen ilomme, myös Frankin tiimi saapui paikalle. Niin me kaikki samaan aikaan Base Campia tavoittelemaan Luklasta lähteneet saatoimme juhlia yhdessä. Jan nauroi iloisesti:
– Olemme me hulluja. Kahdeksan päivää vaellusta näissä olosuhteissa, jotta näemme kiven, jossa on vähän oranssia maalia!
Hetken kuluttua kuljin hiukan sivummalle katsomaan murisevaa jäävirtaa ja hiljenin miettimään kaikkia, jotka olivat näitä askelia Everestille kulkeneet. Heitä, jotka olivat palanneet voittoisina tai lyötyinä, sekä heitä, jotka olivat jääneet ikuiseen lepoon äiti maan jumalattaren (Mount Everestin nepalinkielisen nimen; Chomolungma, merkitys) syliin. Toisille tämä saattoi olla kivilouhikko vaarallisella jäätiköllä, mutta minulle kiipeilykauden ulkopuolella täysin tyhjässä leirissä oli jotain taianomaista, se oli siltani tuhansiin tarinoihin vuorikiipeilyn historiassa.
Sade alkoi uudelleen, ja Binod alkoi paimentaa meitä takaisin. Jan oli lähtenyt paluumatkalle jo aiemmin tavoitteenaan laskeutua tänään Lobucheen asti. Iltapäivän sateisina tunteina saavuimme likomärkinä takaisin Gorakshepiin. Silmäni pysyivät hädintuskin auki astuessamme majatalon ovesta, ja kävelin suoraa päätä huoneeseen ja kaaduin vuoteeseen. Taisin nukahtaa ennen kuin poskeni tavoitti makuupussini nahkean pinnan.
Illalla vointini ei ollut juurikaan parempi, eikä ruoka edelleenkään pysynyt sisällä. Samaan aikaan olimme saaneet uutisia alempaa vuorilta. Niiden mukaan yhtään lentokonetta ei ollut edelleenkään liikkunut Luklaan tai ulos sieltä. Koska tyttäreni aloittaisi kaksi päivää paluumme jälkeen uudessa koulussa, meidän olisi ehdottomasti päästävä hänen luokseen ajoissa eikä jumiin jääminen Luklaan ollut vaihtoehto. Lentojen lisäksi Kathmanduun pääsyyn oli kaksi muuta keinoa: monimutkainen, kolme päivää kestävä maastoautokyyti, joka alkaisi päivän mittaisen vaelluksen päästä Luklasta, tai helikopteri. Helikopterikaan ei ollut varma, sillä niitäkin koskivat säähän liittyvät rajoitteet. Ne pystyivät kuitenkin lentämään hankalammissa olosuhteissa kuin lentokoneet ja luonnollisesti kopterin laskeutuminen ei vaatisi kiitorataa.
Olimme tehneet Base Campissa Frankin ja Janin kanssa sopimuksen: pyrkisimme kaikki nyt mahdollisimman nopeasti Luklaan ja mikäli ensimmäisenä mahdollisena päivänä lento ei lähtisi, kattaisimme yhdessä helikopterin kustannuksen. Mutta nyt olisi kiire takaisin, ja kahdeksan päivän vaellusreitti suoritettaisiin toiseen suuntaan kahdessa tai maksimissaan kolmessa päivässä. Kun katsoin ulos rankkasateeseen, aavistelin, ettei Kala Pattharin huiputuksen onnistumiselle ollut kovin hyvää ennustetta. Binodin näkemys oli, ettei kiipeäminen tulisi onnistumaan tai ainakin kastuisimme pahasti sekä menettäisimme kallista aikaa ja voimavaroja ilman Everest-maisemia.
Minun oli myös aika katsoa peiliin ja olla rehellinen omasta kyvykkyydestäni. Olin niin kurjassa kunnossa, että vaatisi kaikki voimani vaeltaa huomenna lähes 30 kilometrin vaikeakulkuinen matka 5000 metrissä Namche Bazaariin. Jos lähtisimme aamuyöllä kohti Kala Pattharin huippua, todennäköisesti en pystyisi tuota matkaa tekemään nykyisessä tilassani.
Niin teimme päätöksen jättää Kala Patthar ensi kertaan. Hetken pettymys nipisteli mieltä ja kävin läpi perääntymiseen väistämättä liittyvää keskustelua itseni kanssa: olinko tehnyt päätöksen viisauttani vai laiskuuttani? Tällä kertaa keskustelu oli hyvin lyhyt ja pisteen sille toi vatsan ylösalaisin kääntyminen ja vauhdikas juoksu vessaan.
Ennen paluumatkalle lähtöä edessä olisi vielä yksi kammottava yö korkealla. – Huomenna helpottaa, lupasin itselleni ja yritin sulkea mielestäni huolen, miten pärjäisin huomenna Namche Bazaaria edeltävillä jyrkillä vuoristopoluilta. Ei se ole matka, joka tappaa, vaan vauhti, eikö vaan?
