Tag: valmistautuminen

Nyt alkaa Vuorenvalloitus 2023: Peak Lenin

Aamukahvimuki tuoksuu ihanalta, kun istun tässä takapihamme puutarhasohvalla. Pörröinen kissavanhuksemme kuorsaa vieressä ja etäältä kuuluu lokkien huutoja.

Eteisessä valtava varustevuori odottaa tilataksin saapumista. Eilen vein tyttären isälleen ja jouduin paluumatkalla pysähtymään bussipysäkille, kun en enää nähnyt tietä ennakkoikävän kyyneliltä.

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Ensimmäisellä kerralla lähtiessäni vuorireissuun tytär oli seitsemänvuotias. Nyt hän on minua pidempi 16-vuotias nuori nainen, jolla teinien tapaan on aivan liian kiire kasvaa aikuiseksi. Mutta reaktio vuorille lähtööni on hellyttävällä tavalla samankaltainen kuin seitsemänvuotiaalla; pari viimeistä päivää on lennetty herkässä ilmanalassa, jossa pienikin vastatuuli saattaa puhaltaa myrskypilvet taivaanrantaan.

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Vuonna 2019 Elbrusilla juttelin uusiseelantilaisen Miken kanssa lapsista. Hän puhui tyttäristään:

– Aikuisuuden kynnyksellä lapset ovat hauraita. He tarvitsevat vanhempiaan erilaisella tavalla ja jopa enemmän kuin pieniä ollessaan. Siksi lykkäsin Mount Everest -kiipeilyäni, kunnes molemmat tyttäreni olivat parikymppisiä. Kyse ei ollut siitä, että ajattelin itselleni sattuvan jotain. En vain halunnut olla poissa heidän luotaan niin montaa kuukautta noina tärkeinä vuosina.

Tuolloin en ymmärtänyt, mistä Mike puhui. Nyt ymmärrän jokaisen sanan kirkkaasti. Kuten ennenkin, tytär viettää kiipeilyajan isänsä, toisen vanhempansa luona. Mutta aivan erityisellä tavalla kuukauden ero hänestä tuntuu nyt vieläkin kipeämmältä kuin aikaisemmin.

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Tässä hetkessä tunnen vain suurta iloa. Minua ei jännitä samalla tavalla kuin aiemmin. Ei, vaikka treenikauden loppuvaihe ei mennyt ihan toiveiden mukaan sairastelun vuoksi. Tunnen päättymässä olevan pitkän odotuksen huojennusta, kaipuuta vuorille ja pientä ihanaa kuplintaa – olen palaamassa toiseen kotiini. Ihanaa, että olet mukana seikkailussa!

Yhteydet Kirgisiassa ja syrjäisillä Pamir-vuorilla ovat huonot, joten tulevina viikkoina “no news is good news”. Laitan kuulumisia sosiaalisen median kanaviini (Facebook ja Instagram) mahdollisuuksien mukaan.
Jos haluat ajantasaisimman tiedon ryhmämme tilanteesta, sen saat palveluntarjoajamme sivuilta . Sinne päivittyy GPS-sijaintimme ja sinne ryhmänjohtaja päivittää satelliittipuhelimen välityksellä lyhyitä tiedonantoja nousun etenemisestä.

Blogissa tarina alkaa sitten elokuussa, kunhan olen kotiutunut reissusta. Mutta kuten aina, olet matkassa mukana, rakas Vuorenvalloituksen seuraaja. Tunnen läsnäolosi rinteellä joka askeleessa ja olen siitä onnellinen!

Lentokenttätaksi kaartaa etupihalle. Viimeinen rapsutus kissavaarille, jonka hoitaja saapuu tuota pikaa. On aika.

Mennäänkö?

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Oravanpyörä ei rullaa erämaassa – alle viikko Peak Leninille lähtöön!

Vuorille lähtöä edeltää aina kaoottinen ajanjakso, jonka aikana yritän viedä asiat siihen pisteeseen, että voisin sulkea laitteet ja yhteydet viikoksi, kahdeksi – tai tässä tapauksessa noin kuukaudeksi. Kaikki pitää saada kuntoon: työt, perhe, laskut, kissan hoito, pakkaaminen ja niin edelleen. Välillä tuntuu, ettei tehtävien vuori ei pienene yhtään, vaikka kuinka lapioisi.

Viimeinen rappustreeni on tehty!

Joka kerta vuorireissua kalenteroidessa päätän, että pari viimeistä päivää otan ihan iisisti ja hidastan hengitysrytmiä vuoria varten. Vielä koskaan se ei ole onnistunut. Pahimmillaan olemme kiipeilyparini Heikin kanssa päässeet pakkaamaan laukkuja vasta lähtöä edeltävänä yönä.

Usein lentokoneen penkkiin on rojahtanut kaikkea muuta kuin Zen-tilassa luonnosta nauttimaan matkalla oleva: takana on uneton yö (tai useita) viimeisten järjestelyiden parissa. Pää surisee tekemättä jääneistä töistä, jotka vain survottiin kannettavan tietokoneen kannen alle – sekä huoli tyttärestä ja kissasta muassaan loputon pakkauslistojen kertausnauha (jonka jokaisella kierroksella tulee vähintään yksi pelästys, että jotain jäi).

Usein tuossa tärinässä menee vielä pari ensimmäistä matkapäivää – kunnes lopulta vuoret vievät vastustamattomasti mukanaan. Nykyään en enää yritä väkisin ohjata ajatuksia toisaalle, vaan annan mielen myllynkivien jauhaa ajatuksia, kunnes ne ovat vain kevyttä jauhoa vuorituulessa.

Tämä vuosi ei ole ollut poikkeus.

Alkukesä on ollut täynnä upeita uutisia:

Siirryin muutama viikko sitten töissä uusiin tehtäviin, kun minulle tarjoutui mahdollisuus astua pääomasijoittamisen pariin. Jo tovin olin pohdiskellut, mitä haluan isona tehdä ja olla. Kun nyt uusi polku avautui, en epäröinyt hetkeäkään. Olen valtavan innoissani, mutta luultavasti tiedät, kuinka uudessa työssä – varsinkin kokonaan uudenlaisessa roolissa – aloittaminen vie valtavasti resurssia.

Uuteen työhön perehtyminen toi mukanaan etäopintoja

Kesäkuun alussa tapahtui uskomaton juttu: elämänmittainen kirjaunelmani otti valtaisan askeleen eteenpäin, kun allekirjoitin kustannussopimuksen Gummerruksen kanssa! Se tarkoittaa montaakin asiaa, joista kerron myöhemmin. Mutta konkreettisinta juuri nyt on, että editoin käsikirjoitusta kuumeisesti viedäkseni sitä kohti julkaisukuntoa.

Upeita asioita kerrakseen! Kuitenkin kun tähän rumbaan lisää harjoittelun loppurutistuksen sekä perheen ohjelman ja tarpeet, ollaan nopeasti tilanteessa, jossa vuorokauden tunnit käyvät vähiin.

Viimeisen 250 kilometrin pyörätreenin taukotunnelmia

Ethän käsitä väärin, en valita yhtään. Olen sanoinkuvaamattoman onnekas. Tottahan se on: aika monta asiaa on pitänyt loksahtaa kohdilleen, jotta nämä asiat ovat voineet tapahtua.

Mutta niin ei ole käynyt itsestään. Jos tapana on luoda suuria unelmia, niiden toteutuminen vaatii yleensä paljon työtä: esimerkkinä mainittakoon, että kirjoitin ensimmäisen kirjani seitsemänvuotiaana lyijykynällä ja tavuviivoin ruutuvihkoon, jonka kantta koristi laukkaavan valkoisen hevosen kuva. Kyseinen käsikirjoitus (21 yksi vihon sivua valtavilla pölkkykirjaimilla ja lipsahtelevilla riviväleillä) ei päässyt koskaan kustantajan pöydälle, vaan se asuu muistojen laatikossa monen muun vuosien saatossa synnytetyn raakileen seurana. Mutta minulle tuo ruutuvihko merkitsee ensimmäistä askelta.

Jokainen unelma ansaitsee oman aikansa. Vielä muutaman päivän tohisen näitä muita, jotta olisin ensi viikon keskiviikkona valmis keskittymään täysin Peak Lenin seikkailuun.

Oletko valmis? Kohta mennään!

Kammottavan sekaisen varastomme nurkkaan on alkanut kertyä oikein jännittävän näköinen kasa…

Vuorten kummitukset – Peak Leninin suurin haaste

Kun lähtöön Peak Leninille on seitsemäntoista päivää, vatsani pohjaan on kiertynyt solmu. Syy siihen on jotain ihan muuta kuin huoli valmistautumisen riittämättömyydestä (kyllä, sekin käy aina välillä mielessä) tai silkka jännitys (kyllä, se on usein ajatuksissa).

Eräs vuoriopas neuvoi ensimmäisenä kiipeilyvuotenani, että vuorille lähtiessä “kotiasiat kannattaa olla kunnossa”. Vuorikiipeilyn tuska ja taivas on eristyneisyys. Erämaassa arjen kalenteri-Tetris, puhelimen viesti- ja some-notifikaatiot sekä työ-, harrastus- ja perhelogistiikka ovat kaukana. Kun jatkuva ärsykemyrsky katoaa ympäriltä, jää paljon aikaa ajatella.

Ajatusten kanssa Kaukasuksella

Kun ihmisen mieli huomaa viimein saaneensa tilaa, se riehaantuu ja marssittaa estradille kaikki syrjään sysätyt ajatukset, jotka ovat odottaneet vuoroaan varjoissa. Viimein on aikaa tutkia tuntoja ja reflektoida tapahtuneita!
Mutta mielen portteja ei voi avata vain osittain. Vuorilla esiin marssii myös koko sydämen perukoille kätkettyjen pelkojen, huolten ja uhkien kavalkadi.

Olet ehkä joskus valvonut yöllä pohtimassa murhetta tai huolta? Tuskaisena heittelehtinyt vuoteellasi ja ahdistus vatsassa kouristellen seurannut, kuinka varjot ympärillä ovat tummuneet tummumistaan ja esittäneet toinen toistaan synkempiä kuvia huomisesta.

Vuorilla väsymys, pahoinvointi ja kipu ovat alituisia seuralaisia. Tuolloin tunteet nousevat herkästi pintaan, ja asiat helposti saavat melkoisia mittasuhteita. Mielen vieressä leijuvat kummitukset käyvät hulluun pirunpolkkaan aivojen puutuneilla poimuilla, eikä niitä hillitse mikään: Ei voi soittaa kotiin ja varmistaa, että mielen uhkakuvat eivät ole toteutuneet. Ei voi sanoa sanomatta jääneitä asioita tai pyytää anteeksi. Ei varmistaa, ettei mitään ole unohtunut tai kukaan kuollut. Huutaa voi, mutta jäisestä kiviseinästä vastaa vain kaiku. Muutoinkin ohuessa ilmassa henki kulkee huonosti, ja nyt paino rintakehän päällä tekee hengittämisestä mahdotonta. Aivot syöksähtelevät kallon sisällä kauhun vallassa, ja sydän on puristunut pieneksi rusinaksi.

Voi päättää ryömiä ulos teltasta nähdäkseen lumisen huipun ja imeäkseen siitä rohkeutta. Mutta heti ohuen kankaan takana vastassa on hyytävä viima ja lumimyrsky, jotka pakottavat vetäytymään takaisin rauhattomien ajatusten luo. Päiviksi, kenties pidemmäksikin aikaa.

Khumbu-jäätikön laidalla vuorten huippuja tähyämässä, Nepalissa

Pidempään jatkuvana tuo piina nakertaa henkisiä voimavaroja ja motivaatiota. Tulee hetki, jossa vuorihaave muuttuu toissijaiseksi pelkojen rinnalla.

Myrsky viimein laantuu ja nivelet jäykkinä kiipeilijä konttaa ulos teltasta. Kun hän sitten nostaa repun selkään ja kysymys kuuluu: kumpaan suuntaan hän päättää lähteä?

Vuorille lähtiessä odotan innolla mahdollisuutta siirtää kaiken hetkeksi sivuun. Reissun alussa annan itselleni muutaman päivän aikaa mälvätä murheita, jotta saisin ne “ulos koneistosta”. Noissa hetkissä saan usein myös parhaat työhön ja kirjoittamiseen liittyvät ideat, jotka myöhemmin löytyvät jostain repun pohjalta nuhjuiselle paperille raapusteltuina sekavina muistiinpanoina.
Kun olen antanut mieleni hetken vapaasti riehua, aivomyrsky tyyntyy ja vapauttaa väylän raikkaalle vuoristoilmalle , joka tuulettaa ajatusteni tunkkaisia nurkkia. Minulle se on vapauden tunnetta ehkä puhtaimmillaan.

Aina tämä “karsinoitu mielenhallintatyö” ei riitä, vaan kummitukset löytävät takaisin myöhemmin. Tai syntyy uusia huolia, kuten viime kesänä Mount Everest Basecamp -vaelluksella. Saavuttuamme Luklaan monsuuni esti lennot vuorikylästä Kathmanduun. Lähdimme kohti Everestiä, mutta kun viikon kuluttua kuulin oppaalta, että lennot olivat edelleen pysähdyksissä, aloin huolestua ja laskea päiviä paluuseemme. Tytär aloittaisi uudessa koulussa kaksi päivää kotiin saapumisemme jälkeen, eikä minulla ollut varaa myöhästyä paluulennolta Suomeen. Aluksi kykenin pitämään huolen kurissa, mutta päivien kuluessa ilman, että lentoreitti olisi avautunut, hätä alkoi ottaa vallan.

Lopulta taitoimme koko matkan Basecampiä lähimpänä olevasta Gorakshep-kylästä Luklaan kahdessa päivässä huolimatta kovasta vatsataudistani. Kykenemättömänä tankkaamaan tai juomaan olin välillä niin heikossa kunnossa, että pääsin hädintuskin eteenpäin. Mutten suostunut pysähtymään. Päädyimme myös maksamaan merkittävän summan helikopterikyydistä Luklasta Kathmanduun sen sijaan, että olisimme jääneet Luklaan odottelemaan lentojen mahdollista lähtöä (tarina paluumatkasta täällä: Kilpajuoksu monsuunia vastaan – Everest Basecamp Vaellus).

Sykkeeni tasaantui vasta kopterin jalasten osuessa Kathamandun kentän pintaan. Valokuvassa, jossa nousen kopterista, kasvoillani näkyy valtava huojennus.

Helpottunut Kathmandussa

Riski myöhästymiselle oli todellinen – sikäli kyse ei ollut mielen luomasta aiheettomasta pelosta. Mutta tapahtunut osoittaa pelkojen voimakkuuden: mielikuva tyttärestä yksin uuden edessä seurasi minua kuin saalistaan vääjäämättä lähestyvä villieläin ja ajoi minut vuorilta nopeammin kuin terveydentilani olisi sallinut.

Nyt edessä on taas asioista irrottaminen Peak Lenin -huiputuksen ajaksi. Matka tulee olemaan vaativuudessaan aivan eri mittaluokassa kuin EBC-vaellus. Monessa mielessä pidätän hengitystä odottaessani vapauden tunnetta, kun saan taas irrottautua kaikesta ja keskittyä vain seuraavaan askeleeseen.

Mutta viimeisen vuoden aikana on tapahtunut paljon, ja tällä kertaa lähtö ei tunnu pelkästään huojentavalta tauolta. On niin helppoa jäädä oman erinomaisuutensa panttivangiksi ja alkaa uskoa, ettei talo pysy pystyssä, ellen itse seiso hirsiä kannattelemassa. Lopulta kyse ei ole siitä, johtavatko toisten tekemät ratkaisut omiani parempaan vai huonompaa lopputulokseen – vaikeinta on olla epätietoisuudessa ja vailla vaikutusmahdollisuutta.

Yhtäkkiä vuorten kummitukset ovat luonani jo nyt, ja minulla on seitsemäntoista päivää aikaa selättää ne.

Huiputus on siis alkanut.

Vuorenvalloitus 2021: lähtö Mount Ushballe

Uskon vahvasti, että elämässä pitää seurata unelmia, tehdä niistä tavoitteita. Että jokaisella meillä on, ei vain oikeus, vaan myös velvollisuus tavoitella asioita, jotka saavat sydämen laulamaan.

Viimeinen päivitys ennen kuin matka kohti vuoren huippua alkaa, on aina tunteikas. Tähän hetkeen huipentuu monen kuukauden odotus ja valmistautuminen. Heiheit on halattu, ja silmäkulmiani polttavat ennakkoikävän kyyneleet on vapautettu poskille, kun ovi sulkeutui isälleen lähtevän tyttären takana. Tästä päivityksestä eteenpäin ravistan harteiltani arjen roolit ja sukellan seikkailuun.

Lähtöpäivitys pursuaa aina innostusta ja malttamattomuutta. Nuo tunteet jylläävät sisälläni nytkin, yhtä voimallisina kuin aina ennenkin.

Viime päiviä on sävyttänyt myös jokin muu. Jos olen rehellinen, tiedän sen olleen osa lähtöpäivien väripalettia aina. Ehkä olen ollut hiukan vastentahtoinen tutkimaan sitä lähemmin, sillä sen tunnustaminen tuntuu vähän vaikealta.

Kuva: Alex Trubajev

Pari päivää sitten vierailin äitini luona, kuten teen aina muutamaa päivää ennen vuorille lähtöä. Äiti oli tehnyt ruokaa, ja velikin oli paikalla. Juttelimme ja naureskelimme normaaliin tapaan. Lähdön hetken lähestyessä kävin äidin kanssa reissusuunnitelman pääkohdat läpi ja painotin, ettei hänen pitäisi huolehtia. Olemme menossa syrjäiselle seudulle, ja on vaikea ennakoida, mistä ja koska pääsen viestejä lähettämään.

– Hiljaisuus ei siis tarkoita, ettei kaikki olisi hyvin. Se tarkoittaa vain, että olemme kaukana Kaukasuksen vuorilla.

Perheeni yhteiset ateriat ovat aina kuin italialainen sukukokous: kädet viuhuvat ilmassa, ja puheenvuoron saa ainoastaan huutamalla lujempaa kuin muut. Olenkin naureskellen todennut, että kaikessa puheliaisuudessani meidän perheessä lopulta ehkäpä minä olen se hiljainen. Äitini on vuolassanainen ja värikäs persoona, voimakastahtoinen nainen, joka on kasvanut huolehtimaan itsestään.
Nyt tuo ikiliikkuja, jossa on voimaa kuin pienessä kylässä, istui sohvan reunalla hiljaisena ja jotenkin pienenä, ja äkisti kalvenneilla kasvoilla viivähti varjo. Luulen, ettei minun ollut tarkoitus nähdä sitä. Sillä sellainen äiti on.

– Vuoden on ollut rauhallista, mutta nyt se taas alkaa. Isäsi kanssa me aina jännitettiin yhdessä, mutta nyt isää ei enää ole… hänen äänensä haipui huokaukseksi. Sanat seurasivat minua ovesta ulos, tarttuivat paitani liepeisiin kuin takiaiset.

Seuraavina päivinä aloin kiinnittää siihen huomiota. Tädiltä, siskolta ja ystäviltä tuli enemmän ja vähemmän verhottuja tiedusteluita, koska saattaa odottaa kuulevansa tilannepäivityksiä. Anopilta tulleiden, aina yhtä positiivisten ja rohkaisevien rivien välissäkin olin näkevinäni huolen harmaan häivähdyksen.

Jos olet matkaani seurannut pidempään, ehkä muistat, kun kuusi vuotta sitten kirjoitin keskustelusta, jonka kävin pienen paitaressun kanssa. Seitsemänvuotiaan suurella ja herkällä sydämellään hän koetti ymmärtää vuorten kutsua (täältä se löytyy: Vuorenvalloittaja Jr. vuoren äärellä). Nyt teini-ikään ehtineenä pieni paitaressuni on minua pidempi eikä enää kiipeä syliini. Hän on vuosien kuluessa tottunut vuorikiipeilyreissuihin, mutta silti mustalla kajaalilla rajatuissa silmissä välkähtää, kun hän kysyy:

– Koska sä tuut takaisin?

Ushba
Kuva: Alex Trubajev

Toivon Heikin ja minun lasten oppivan seikkailuistamme, että suuremmatkin haasteet on mahdollista voittaa pitkäjänteisellä työllä ja sitoutumisella. Kunpa he vuorihaasteisiin valmistautumistamme seuratessaan oppisivat, kuinka vastuullisuus ja suunnitelmallisuus mahdollistavat jännittävien tehtävien turvallisen suorittamisen. Ja mikä tärkeintä, haluan valaa lastemme sydämiin uskon siihen, että he pystyvät mihin tahansa.

Mutta käytännön huoli ei häviä pilviä hipovilla selityksillä.

Kun viime Kaukasus-reissullamme laskeuduimme vuorelta alas muutamaa päivää aikataulusta jäljessä, kuuluvuusalueelle saapuessani ja puhelimen aukaistessani, näytölle ponnahti kaksi päivää aiemmin lähetetty tiedonanto tädiltäni, joka toimii kuulumisteni välittäjänä muulle perheelle:

“Odotan perjantaihin asti ennen kuin huolestun ihan tosissani.”

Päivä taisi olla torstai.

Vasta kauan Suomeen palaamiseni jälkeen ja perheen kanssa keskusteltuani ymmärsin, kuinka ladattu tuo viesti oli. Yhtään negatiiviseksi tulkittavaa palautetta ei tullut, mutta tiedänhän sen itsekin: epätietoisuuden tunnit ovat pisimpiä.

Sen jälkeen en ole antanut tarkkoja aikatauluennusteita.

Huoli on hinta, jonka jään velkaa niille, jotka minusta välittävät. En tiedä, kuinka sen harmautta himmentäisin tai lyhentäisin odottavan aikaa. Voin vain olla loputtoman kiitollinen, että läheiseni jaksavat vuodesta toiseen tukea minua siinä, mikä saa sydämeni laulamaan.

Kun taas seison tässä eteisessä mieli riemusta poukkoillen, lupaan olla luottamuksen arvoinen ja valita askeleet niin viisaasti kuin taidan.

Nyt mennään, kiitos, kun olet mukana seikkailussa!

p.s. Päivitän taas kuulumisia tuttuun tapaan Instagramiin (@janskuka) ja Facebookiin (löytyy nimelläni) sitä mukaa, kun pääsen linjoille. Varsinainen tarina alkaa täällä blogissa mahdollisimman pian, kun palaan Suomeen.

Upea Ushba
Kuva: Alex Trubajev

Sääuutisia Ushbalta ja vuorikiipeilijän salainen ase

Ushba-oppaamme Alex lähetti muutama päivä sitten hiukan levottomuutta herättävän viestin:

“The weather is totally crazy…one meter of fresh snow on Ushba route!”

Myös valmistautumisnousukohteemme Laila on ollut huonon sään kourissa, ja pari huiputusta yrittänyttä kiipeilytiimiä on joutunut perääntymään vuorelta huonon sään vuoksi. Viestin jälkeen olen seuraillut vuorten säätilannetta päivittäin: lunta sataa edelleen mutta määrät ovat olleet nyt maltillisempia. Vaikka saatu säätieto on hiukan huolestuttava, aikaa on vielä runsaasti, ja samaan aikaan kiipeilyn lähestymistä konkretisoi se, että ennusteet ylettävät jo ajankohtaan, jolloin olemme vuorella.

Minä ja Heikki lumipyryssä Matterhornilla

Valmistautuminen on todella käynnissä. Olohuonetta hallitsee valtava varustekasa, ja kauppalistat pursuavat kaikenlaista Compeedeista Diamoxiin (vuoristotautilääke) ja puuropusseista vauvatalkkiin (aivan loistava tuote estämään rakkojen syntymistä jalkoihin).

Vuorille lähtöä edeltävinä päivinä kuluu runsaasti kynsilakkaa, kiipeilyparillani Heikillä voimakkaan vaaleanpunaista ja minulla hempeää, kesäisen iltapäivän taivaanrannan väristä vaaleansinistä. Meillä on molemmilla erikseen vuoria varten varattu kynsilakka, jota ei saa käyttää muualla.

Kynsilakkojen tarina alkaa kahden vuoden takaa Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin, pohjoiselta reitiltä. Vuoren pohjoinen puoli on villi ja karu sekä vailla eteläpuolen laskettelurinteiden tuomia logistisia helpotuksia kiipeilyreiteille. Varusteet kannetaan laaksosta ylä-basecampiin (3800 m merenpinnasta) kahdessa erässä kivikkoista, jyrkkää vuorenseinämää.

Takana oli toista viikkoa kiipeilyä, kun aamulla heräsimme tavoitteenamme nousta sinä päivänä ylimpään leiriin, Lenz Rocksille, josta seuraavana yönä alkaisi huiputusponnistus. Olimme aiemmin tehneet yhden harjoitusnousun Lenz Rocksille, ja tiesin edessä olevan 1000 vertikaalimetrin nousun olevan tiukka. Seistessäni kivikkoisen leirin laitamilla varusteet selässä odottamassa lähtöä, tunsin levottomuuden nousevan sisälläni. Kun edessä on iso ponnistus, minulle tulee aina tarve päästä nopeasti liikkeelle. Nyt Heikkiä ei kuitenkaan näkynyt missään.

Elbrusin pohjoisreitin yläleirimme Lenz Rocksilla 2019

Levottomuus oli jo muuttumassa ärtymykseksi, kun kuulin Heikin epäuskoisen äänen ilmoittavan, että hänen ylävuoristokenkänsä olivat kadonneet. Häkeltynyt tiimi alkoi kerääntyä sukkasillaan kivikossa seisovan Heikin ympärille ja epäuskoisia kysymyksiä leijui ilmassa. Pian tilannekuva alkoi hahmottua: ryhmäämme oli aiemmin liittynyt kaksi norjalaista naista, joilla oli erilainen kiipeilysuunnitelma: heidän tavoitteensa oli kiivetä vuoren kaksoishuipuista matalampi. Naiset olivat majoittuneet kanssamme ja viime yönä lähteneet omaan nousuyritykseensä. Jotain oli tapahtunut yöllä heidän lähtiessään pimeästä majasta ja lopputuloksena Heikin 46-kokoisten La Sportiva G2 -kiipeilykenkien sijaan majan seinustalta löytyi saman mallin kengät, mutta kokoa 41.

Tilanne oli katastrofaalinen. Tietenkään viisi numeroa liian pienet kengät eivät mahtuneet Heikille. Oppaat kertoivat, ettei heillä ollut mitään keinoa tavoittaa naisten ryhmää. Leirissä ei ollut ketään, jolla olisi ollut samankokoiset kengät, joille ei olisi tarvetta seuraavan parin vuorokauden aikana. Lopulta ratkaisu löytyi tiimin sisältä: Angie-nimisellä kiipeilijällä oli koon 44 kengät, joihin Heikki sai juuri ja juuri puserrettua jalkansa. Angie otti minun 42-numeroiset kengät, ja minä pakkasin jalkani norjalaisen 41-kokoisiin saappaisiin.

Vääränkokoinen kiipeilykenkä on valtava riski kiipeilyn onnistumiselle monestakin syystä, ja nyt ryhmässämme oli kolme ihmistä liian pienissä kengissä. Mutta tämä oli ainoa tapa päästä liikkeelle, ja saatoimme vain toivoa, että nousun aikana reittimme kohtaisi norjalaiset heidän paluumatkallaan. Minulla ei ollut pientä hiertymistä suurempaa hätää, mutta Angiella kuului olevan todella vaikeaa, ja Heikkikin teki nousua hiljaisena ja hiukan ontuen.

Kuin ihmeen kaupalla päivän puolivälissä norjalaiset tulivat kuin tulivatkin vastaan, ja saimme vaihdettua kengät takaisin omistajilleen. Kunnon rähinä ei ollut kaukana, kun raivokas Angie jo kaukaa purki ulos norjalaiseen kokemattomaan kiipeilijään kohdistuvan raivonsa.

Olimme koko matkan ihmetelleet, kuinka norjalainen ei huomannut olevansa viisi numeroa liian isoissa kengissä! Viimeistään leirin laidalla jäärautoja kiinnittäessään hänen olisi pitänyt huomata, etteivät raudat sopineet valtavan suuriin kenkiin. Mutta nyt kenkiä vaihdettaessa huomasin, että nainen istui maahan ja ojensi jalkansa ja jäi odottamaan apua. Englanninkielitaidoton opas riisui häneltä isot kengät ja kuin lapselle puki tilalle naisen omat. Kiristettyään naisen kengät, hän korjasi jääraudat oikeaan kokoon ja kiinnitti ne naisen kenkiin. Tämä selvensi tilannetta hiukan: nainen ei siis osannut käyttää varusteita eikä ilmeisesti opas ollut katsonut vaivan arvoiseksi ilman yhteistä kieltä selvittää, miksi raudat olivat sopimattomat. Nainen itse oli korkeudesta ja väsymyksestä niin sekaisin, ettei ilmeisesti ollut huomannut kenkien valtavaa kokoeroa – mikä edelleen tuntuu aivan uskomattomalta! Nyt kuitenkin matka jatkui ja seuraavana päivänä huiputimme Elbrusin pohjoiselta puolelta, omat kengät jaloissamme.

Jälkikäteen purimme tilannetta Heikin kanssa. Jokainen vuorikiipeilyreissu vaatii suuria panostuksia, ja ajatus, että näin naurettava virhe estäisi kauan odotetun huiputuksen, oli lähes sietämätön. Toinen asia on, että usein leireissä ja vuorimajoilla on erillinen tila, jossa tekniset varusteet säilytetään eikä niitä saa viedä makuutiloihin tai telttoihin. Samassa tilassa saattaa olla siis kymmenittäin samanmerkkisiä varusteita, ja vaikka en ollut kuullut aiemmin vastaavista sekaannuksista, ovat ne ihan mahdollisia.

Jäärautoihin asennettiin uusi kiinnitys Ushbaa varten

Niinpä keksin keinon merkitä varusteemme helposti tunnistettaviksi. Tarvitsin huomion kiinnittävän merkintätavan, joka sopii kaikille materiaaleille ja ei kulu helposti kovassakaan käytössä. Ratkaisu löytyi naisellisesta turhamaisuudestani, ja nykyään jokaisessa kiipeilyvarusteessamme on näkyvässä kohdassa väritäplä, Heikillä kirkuvan pinkki ja minulle heleänsininen. Muissa varusteissa täplät ovat hiukan hienovaraisemmat, mutta isojen ylävuoristokenkiemme kohdalla tilanne on toinen: kummankin kenkien kärjissä on kaikkein näkyvimmällä paikalla suuri, tunnusväriemme mukainen rasti.

Kun lähtöön on alle viikko, vietin taas puoli tuntia valtavan varustekasan keskellä tunnusmerkittämässä varusteitamme. Kuka olisi voinut uskoa, että kynsilakalla voi olla näin merkityksellinen rooli vuorikiipeilyssä!

Kuusi päivää lähtöön – oletko valmis?

Ushba Kuva: Alex Climb

P.s. Koko Elbrusin pohjoisreitin tarina alkaa täältä: Idän pikajunan arvoitus.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén