Tag: vuoristovaellus

In afrikan korkein vuori, Afrikka, huiputus, huiputusreitti, Kilimanjaro, kilimanjaro, matka afrikkaan, mount kilimanjaro, seven summits, vuoren huiputtaminen, vuoren huiputus

PÄIVÄ 10: LASKEUTUMINEN

Viimein seisoin Afrikan mantereen korkeimmalla huipulla! Aamu teki tuloaan, nouseva aurinko piirsi taivaanrantaan oranssin ja punaisen sävyillä leikittelevän vyön. Palkinto koko yön kestäneestä ponnistelusta aukesi nyt eteeni: Afrikan tasangot ja vuoret sekä uuden vuoden ensimmäiseen aamuun avautuva taivas. Aamun sininen hetki juuri ennen valoa on kauneinta mitä tiedän. Nytkin seisoin paikalleni jähmettyneenä ja yritin imeä näkymän sydämeeni, jotta voisin siihen palata tuhat kertaa tulevaisuudessa.

Oli luita kalisuttavan kylmä ja alemmat vaatekerrokset kiipeilyn jäljiltä hiukan kosteat. Muutoin olisin ehkä jäänyt seisomaan paikalleni pidemmäksikin aikaa. Myös Leonard tärisi kylmästä. Hetken vielä teeskentelin, etten huomannut hänen aavistuksen ärtynyttä jalanvaihtoaan, mutta sitten luovutin, nyökkäsin oppaalleni ja aloitimme laskeutumisen.

Loiva polku kraaterin reunaa Stella Pointille mahdollisti vielä maisemien ihailun. Olimme ehtineet juuri sopivasti pois ruuhkan alta ja vastaan tuli nyt lähes katkeamaton nauha kiipeiljöitä, jotka toinen toistaan tuskaisemmin raahautuivat polkua ylös. Tuo ponnistus oli hyvin muistissa, ja vaikka laskeutuminen loivalla polulla oli huomattavasti kevyempää, keuhkoja ja lihaksia poltteli jatkuva hapenpuute. Pelkkä tervehdyksen huikkaaminen sai hengästymään ja jokainen liike oli kuin hidastetusta elokuvasta. Parhaani mukaan huikkailin kannustavia sanoja ja uuden vuoden toivotuksia vastaantulijoille samalla, kun hymyilin horisontin takaa nyt jo kurkistavalle auringon kaarelle. Tällaista täyttymystä en koe missään muualla kuin vuorilla, ja tunteen syvyys yllättää joka kerta. Kun vuorille pääsee vain kerran tai pari vuodessa ja huipulle ei läheskään joka kerta, on helppo unohtaa syyt, jotka rinteille tuovat. Siinä hetkessä lupasin itselleni, että jatkossa keskityn enemmän tämän tunteen tavoittamiseen kuin lisäkorkeuden havitteluun.

– GO TEAM FINLAND, GO!

Vastaantulevan kiipeilytiimin oppaan riehakas huuto ja hartioilleni jysähtävä käsivarsi tempaisi minut tunnelmoinnistani. Tunnistin miehen Leonardin tuttavaksi alemmista leireistä, missä olimme vaihtaneet muutaman sanan. Nyt olimme kuin ylimmät ystävät, kun halasimme ja kannustin miehen kannoilla kumarassa ja kasvoilla tuskainen irvistys raahautuvaa asiakasta, joka oli liian uupunut sanoakseen mitään.

Stella Pointille saapuessamme aurinko oli jo kokonaan näkyvissä ja sen säteistä saattoi tuntea, että kraaterin reunalta tuulten kynsistä laskeutumisen jälkeen luvassa olisi hikinen laskeutuminen. Polku Stella Pointille oli täysin tukossa, ja näky oli suorastaan järkyttävä: jono oli katkeamaton. Muutaman kymmenen metrin välein sen varrella maassa makasi ihmisiä, joita oppaat yrittivät maanitella tai nostaa takaisin jaloilleen. Monet eteenpäin liikkuvistakin roikkuivat oppaan kädessä. Monet kiukuttelivat ja huusivat oppailleen, jotka selvästi olivat tottuneet kiukutteleviin asiakkaisiin. Yläleirissä olin nähnyt miehiä kirkkaanvärisissä liiveissä ja nyt ymmärsin heidän tehtävänsä: he olivat vuorella ainoastaan kantamassa alas ihmisiä, jotka olivat ylittäneet voimavaransa.

Näky sai minut hiljaiseksi. Olen aina ollut sitä mieltä, että niin kauan kuin kiipeää vastuullisesti ja valmistautuneena, kaikkien pitää olla tervetulleita vuorille. Aloittaessani kiipeilyn olin tyrmistynyt tietynlaisten kiipeilypiirien kylmyydestä ja siitä, että jotkut olivat sitä mieltä, etteivät aloittelijat kuuluneet vuorille. “Kuinka kehittyä kiipeilijänä, jos ei saa koskaan aloittaa?” -kysymykseeni sen sijaan ei tullut vastauksia.

Mutta nyt olin järkyttynyt. Kilimanjaro ei edellytä teknistä vuorikiipeilyosaamista, ja se selvästi saa ihmiset unohtamaan, että kyseessä on korkea vuori. Kaikki vuorikiipeilyn riskit eivät tule teknisyydestä ja lähes kuusituhatta metriä korkea vuori edellyttää hyvää kuntoa ja varustautumista.

Havahduin ajatuksistani Leonardin kutsuhuutoon. Mies seisoi sivummalla, ja olin huojentunut, ettei hän aikonut laskeutua ruuhkaisen polun vartta. Lähdimme liukumaan suhteellisen jyrkkää rinnettä, joka oli kuorrutettu soralla ja erikokoisilla kivenlohkareilla. Alku sujui mallikkaasti polvet rentoina hiekkadyynejä alas liukuen, mutta noin tunnin kuluttua, kun reidet alkoivat olla jo hapoilla, edessä oli yllätys. Minulla oli ihan reippaasti vauhtia, kun yksi hiekkakasoista ei ollutkaan pehmeä. Jähmeä savikasa jyrkässä rinteessä pysäytti vauhtini kuin seinään, jalat lähtivät alta ja koska olin nojannut runsaasti taaksepäin, rysähdin selälleni ja valuin sitten useita metrejä rinnettä alas. Pudotus ei ollut korkea, mutta pahaksi onneksi alla oli teräväreunainen kivilohkare, jonka päälle rysähdin kyljelleni.

Rinnettä kaikui suustani karannut kirosanojen litania. Kun sain valumisen pysäytettyä, yritin nousta ylös, mutta hetkeen en pystynyt liikkumaan tai vastaamaan Leonardin huolestuneeseen “Jenniina, are you ok?” -huutoon. Ilmat olivat iskeytyneet keuhkoista ja kyljestä säteilevä kipu vihloi pitkin selkärankaa. Addrenaliini työnsi ensimmäiseksi reaktiokseni suuttumuksen, ja heti kuin kynnelle kykenin, nousin vaivalloisesti pystyyn, kuittasin Leonardille olevani kunnossa ja käännyin jatkamaan matkaa haluamatta tutkia vauriota enempää.

Hetken kuluttua osasin jo aavistaa, mitä oli tapahtunut. Iskun shokin laannuttua kipu alkoi aaltoilla kyljessä ja hengittäminen oli tuskallista. Muistin liian hyvin tuntemukset ensimmäiseltä Matterhorn-yritykseltäni, jolloin putosin köyteen ja iskeydyin vuoren jäistä kiviseinää vasten. Jatkoin matkaa ja yritin vain hengittää kevyesti keuhkojen yläosalla. Olimme joka tapauksessa matkalla alas, turha asiasta oli tehdä sen enempää numeroa.

Pari tuntia myöhemmin saavuimme yläleiriin hautovassa kuumuudessa. Oman leirimme sekä naapuritelttojen oppaat ja kantajat vastaanottivat meidät kuin suuremmatkin sankarit; laulaen, ylävitosia paiskojen ja halaten (mitä väistelin parhaan kykyni mukaan, sillä kylki ei kestänyt minkäänlaista rutistusta). Hymyilin vielä pitkään kömmittyäni telttaani pariksi tunniksi lepäämään. Tämä oli taito, jota ei kaikilla vuorilla osata: vaikka kokenut opas käy huipulla toistakymmentä kertaa kaudessa ja se on myös kantajille arkea, kokemus on monelle kiipeilijälle ainutkertainen. Vaikka alkuun minua nauratti tiimin riehaantuminen, kun saavuin teltoille, oli myönnettävä, että se tuntui hyvältä ja nosti omankin juhlatunnelmani pilviin.

Kaksi tuntia unta, uusi Savett-suihku ja runsas lounas, ja olin jälleen valmiina lähtöön. Repun rinta- ja vyötäröremmiä en voinut kiinnittää, se koski liikaa kylkeen. Kello ei ollut vielä edes puolta päivää, kun aloitimme 1500 vertikaalimetrin laskeutumisen kohti Mweka Forest Campia, viimeistä leiripaikkaamme. Parin tunnin lepo ja ruoka olivat tehneet ihmeitä ja tunsin olevani taas täysissä voimissa. Marssimme hiekkarinnetta vauhdikkaasti alas ja fiilistelin jo edessä olevaa köllöttelyiltapäivää: alhaalla olisi taas lämmin ja olisimme perillä ajoissa, sillä Leonard totesi:

– En ymmärrä, miksi aika-arvioksi tälle viimeiselle 7 kilometrin vaellukselle annetaan 2,5 tuntia, – tähän menee 45 minuuttia.

Ihanaa, makoilin teltassa ja söisin keksejä ja lukisin jännään kohtaan jäänyttä kirjaa!

Tuntia myöhemmin ymmärsin kahden tunnin aika-arvion hyvin. Siinä missä joskus oli ollut polku, oli ensin riehunut metsäpalo, joka oli polttanut kaiken elävän. Myöhemmin monsuunikauden sateet olivat repineet maan nurinniskoin ja polun kohdalla oli loputtoman liukas ja äärimmäisen vaikeakulkuinen kivilouhikko. Leonardia tai minua kumpaakaan ei enää hymyilyttänyt. Olimme väsyneitä, liukastelimme ja kompuroimme jatkuvasti. Polviin sattui, olihan takana oli viitisentoista tuntia kiipeämistä. Kylkeeni sattui hurjasti, mutten halunnut mainita siitä Leonardille, sillä huumorintajuni ei olisi tässä kohtaa kestänyt vanhan afrikkalaismiehen hössötystä. Pidimme yllä niin rivakkaa tahtia kuin mutaisessa kivikossa saattoi ja ohitimme monia ryhmiä. Emme voineet olla enää kaukana.

Ja sitten taivas rysähti niskaamme. Kaatosade alkoi kuin joku olisi kääntänyt suihkun päälle. Repiessämme kuorivaatteita päälle kysyin varovasti, kauankohan matkaa oli vielä jäljellä. Leonardin neljänkymmenen viiden minuutin arvioista oli kulunut kaksi tuntia.

– Kaksikymmentä minuuttia, korkeintaan, opas vastasi, ja nielaisin kysymyksen, oliko tämä arvio samalla tarkkuudella kuin edellinen.

Kyllä se oli. Tuntia myöhemmin kompuroimme Mweka Campiin kylmissämme, märkinä ja mutaisina. Sade oli niin voimakas, ettei telttoja saatu pystyyn vaan päädyimme jälleen värjöttelemään varastoteltan kankaan alla odottamassa sen laantumista.

Kun lopulta sade laantui ja teltat saatiin pystyyn, kaaduin omani pohjalle jaksamatta tehdä mitään muuta kuin pakollisimmat kuivattelutoimenpiteet ennen nukahtamista.

PÄIVÄ 11: KURARÄNNISSÄ MAALIIN

Aamulla Sadik saapui kello 5.30 ravistelemaan minua olkapäästä. Vesisade jatkui yhä, mutta oli hiipunut ripotteluksi, kun 10 kilometrin vaellus Mweka Gate -porttia, joka oli matkamme virallinen päätepiste. Kylkeen koski niin, että hengittäminen oli hankalaa, mutta lohduttauduin ajatuksella, että tämä olisi viimeinen ponnistus ennen lepoa.

Polku oli kuin mutajärvi ja todella huonossa kunnossa koko yön jatkuneen sateen jälkeen. Liukastelimme alaspäin yrittäen välttää limaisiksi muuttuneita kiviä ja puunjuuria, joiden päälle astumisesta seuraisi lähes väistämättä kaatuminen. Välittämättä väsyneistä lihaksista tai jomottavasta kivusta kyljessä painelin kuin ajokoira rinnettä alas. Tytär aloittaisi tänään uudessa koulussa, ja jos ehtisin netin tai puhelinyhteyden äärelle kolmessa tunnissa, ehtisin soittaa tai ainakin laittaa viestin ja toivottaa onnea. Leonard yritti toppuutella minua, mutta halu puhua tyttärelle oli niin voimakas, etten kertakaikkiaan kyennyt odottelemaan, kun selvästi myös väsynyt oppaani pysähteli jutustelemaan ohittamiemme ryhmien oppaiden kanssa.

Flunssaisen ja turvonneen loppuyhteenveto

Lopulta huonokuntoisesta polusta huolimatta kuljimme kymmenen kilometrin matkan portille alle kolmessa tunnissa ja miltei kiljuin riemusta, kun puhelimeen ilmestyi yksi värisevä signaalitolppa. Noin kolmannellatoista yrityksellä “Mahtavaa ensimmäistä koulupäivää! Pärjäät hienosti rakas!” -viestini suostui lähtemään – laskujeni mukaan 30 minuuttia ennen tyttären ensimmäisen oppitunnin alkua.

Hengähtäen syvään istahdin Mweka Gaten tukevan ulkopöydän ääreen ja nyöritin mutaiset vaelluskengät ja hikiset sukat jaloistani. Aurinko paistoi ja raikas ilma tuntui ihmeellisen ihanalta likaisten sukkien sisällä hiertyneissä varpaissa. Enää ei ollut kiire mihinkään, ei edes suihkuun, vaikka edellisestä kunnon peseytymisestä oli kulunut puolitoista viikkoa. Opas käveli luokseni virnistäen ja ojensi käteeni huurteisen Kilimanjaro-oluen:

– We have a rule that you are not allowed to drink Kilimanjaro beer until you’ve climbed the mountain. Jenniina, my sister from another mother, now you have earned your first Kilimanjaro beer!

p.s. Kotiin paluun jälkeen selvisi, että arvioni oli oikea ja syy kipuun oli murtunut kylkiluu.

Jännitysnäytelmä Barranco Wallilla – Barafu Camp

By Janiina

On February 4, 2024

In afrikan korkein vuori, Afrikka, Kilimanjaro, kilimanjaro, mount kilimanjaro, safari

PÄIVÄ 7: BARRANCO WALL – VIIMEINKIN!

Aurinko ei ollut ehtinyt vielä nousta, kun kömmin ulos kosteasta teltastani valmiina hyökkäämään kapean solan toisessa reunassa nousevan Barranco Wallin kimppuun. Kiviseinä on vaikuttava näky, sillä se on 257 metriä korkea ja sen verran jyrkkä, että edellyttää neliraajatyöskentelyä. Matkan alkaessa aurinko oli juuri ennättänyt näkyviin ja sen lämpö sai koko koko kostean laakson höyryämään. Runsas vehreys ja omituiset palmut kietoutuivat sumuiseen samettiin, jonka pisarat kimmelsivät kohdatessaan aamun ensimmäiset valonsäteet – näkymä oli kuin satujen keijulaakso.

Aivan ensimmäisiä emme Leonardin kanssa seinällä olleet ja noin puolivälin saavuttaessamme juutuimme liikenneruuhkaan. Reitillä, noin sadan vertikaalimetrin korkeudessa laaksosta oli ilmava kohta, jossa kiipeilijän on siirryttävä sivusuunnassa kapealta kivihyllyltä toiselle ja sen jälkeen ponnistettava yläpuolella olevan reunaman yli. Keskellä sivuttaista siirtymää jalat ja kädet ovat leveässä haara-asennossa, ja kiipeilijän siirrettävä painonsa vasemmalta oikealla, jotta pääsee yli kivien välisestä kuilusta. Nyt keskelle siirtymää oli jähmettynyt mies, joka huohotti kauhusta kykenemättä irrottamaan otettaan lähtöpisteestä. Edellä ja takana olevat oppaat koettivat neuvoa, mutta mies oli paniikin syövereissä ja ohjeiden ulottumattomissa. Oppaat yrittivät ojentaa käsiään auttaakseen, mutta se sai miehen uikuttamaan ja takertumaan kallioon entistä tiukemmin.

Tunnelma alkoi kiristyä, sillä ruuhkautuva kohta ei ollut helppo paikka vuoroaan odottaville. Ihmiset alkoivat huudella, jotkut ohjeita, toiset rohkaisua ja kolmannet vihaisia kehoituksia edetä. Yleisön painostus taas oli omiaan kasvattamaan miehen hätää entisestään.

Lopulta mies saatiin puolivälisin nostamalla yli ilmavasta paikasta, mutta edessä oleva punnerrus kielekkeen reunan yli oli miehelle liikaa ja hän jäi roikkumaan kivilipan reunalle jalat vimmatusti ilmassa sätkien. Jälleen oppaat syöksyivät apuun ja mies saatiin kuin saatiinkin ohi tiukasta paikasta. Mutta edelleenkään tilanne ei helpottanut, sillä kauhunhetkien vietyä voimat, mies vain makasi maassa ja huohotti, tukkien reitin taaksensa pakkautuvalta, tuskastuneelta ihmismassalta.

Yritin odottaa vuoroani kärsivällisesti, mutta olin itsekin ilmavassa kohdassa ja tovin kuluttua tunsin vapinaa pohkeissa ja seinässä kiinni pitävissä käsivarsissani. Hetken kuluttua Leonardin muuttui kärsimättömäksi ja kääntyi katsomaan minua:

– You are a good climber. We go here.

Sitten mies siirtyi seinäkielekkeeltä sivummalle, jyrkempään kohtaan reitin vieressä ja aloimme nousta sileämpää kiveä jumittuneen ihmismassan ohi. Köyden kaipuu kävi mieleni vieressä ja vilpoisasta aamusta ja kylmästä kivestä huolimatta laitoin hansikkaat taskuun. Tarvitsin kunnon pidon sormiin jyrkällä seinällä. Sitten sukelsin suoritukseen ja kaikki muu unohtui.

Ilo tuli odottamattomana purskahduksena: en ollut odottanut pääseväni näin vaativaan paikkaan vaelluskohteena tunnetulla Kilimanjarolla ja haasteen kohtaamisen riemu sai vereni suhisemaan korvissa.

Jyrkkä kohta loppui liian nopeasti ja olimme Barranco Wallin reunalla. Vielä edessä oli joidenkin kymmenten metrien nousu mutta suurin työ oli nyt tehty. Reunalta aukeni uskomaton maisema yli Barranco Valleyn aina kaukaisuudessa pilvien lomassa seisovalle Mount Merulle asti. Seisoin maiseman edessä sydän jyskyttäen neljäntonnin korkeudessa tehdyn ponnistuksen jäljiltä ja olin niin onnellinen, että arvelin pian halkeavani.

– I saw you climb like a lioness! huikkasi ohi kiipeävä kantaja, ja lähetin riemuni tyrskyissä lähetin hänelle kiitokseksi kasvot halkaisevan hymyn. Tosin ylpeyttäni hiukan hillitsi se, että kantaja oli tehnyt nousun samasta kohdasta kuin minäkin, mutta selässään rinkka, jonka päälle oli lastattu vielä teltta keppeineen kaikkineen.

– You want a break? Leonard kääntyi katsomaan minua kysyvästi.

– Yes, at the summit, virnistin ja Leonard vastasi nauraen:

– I love Finland!

Päivän nousu oli odottamattoman nopeasti tehty, ja saavuimme Karanga Campiin (3939 m) varhain päivällä. Makoisten päiväunien – joita korkeus ei tuntunut haittaavan ollenkaan – jälkeen kävimme vielä Leonardin kanssa tunnin akklimatisoitumisnousulla ylärinteeseen.

Iltapäivä meni tutusti teltassa sadetta piilotellen. Teetä telttaan tuova Sadik pelästyi pahanpäiväisesti löytäessään minut kyyneleet poskilla ja nenä punaisena. Vaikka koetin kuinka vastata kantajan hätäisiin kysymyksiin, että lukemassani kirjassa oli parhaillaan menossa surullinen kohtaus, puristettuaan lempeästi kättäni Sadik pakeni teltasta – ja hetken kuluttua apuihin hälytetty Leonard saapui kuulustelemaan minua voinnistani. Oli siinä selittämistä, sillä vanhan afrikkalaismiehen mielenmaisemaan ei kertakaikkiaan mahtunut ajatus, että kirja saisi minut itkemään:

– My sister from another mother, you have to tell me if you are not well!

Lopulta opas poistui vastaukseeni tyytymättömänä, ja kun yksin jäätyäni tutkiskelin sydäntäni, huomasin, etteivät Leonard ja Sadik olleet täysin harhapoluilla: minulla oli hiukan yksinäinen ja surullinen olo, jota säesti vaimea päänsäryn jyskytys takaraivossa. Ilta sujuikin hiukan apeissa merkeissä. Ehkä se oli jännitystä lähestyvästä huiputuksesta, – eivätkä koko yön jatkuneet, huipulta kaikuneet kivivyöryjen äänet sitä helpottaneet.

PÄIVÄ 8: BARAFU – VIIMEINEN LEIRI ENNEN HUIPUTUSTA

– Good morning, are you ready for the gym day? huikkasi aamuteetä tuova Sadik.

Tänään olin saanut nukkua hiukan pidempään (6.30 asti), sillä ensi yönä nukuttaisi. Tänään nousisimme Barafu Camp -leiriin (4673 m), mistä myöhään illalla alkaisi huiputus!

Olin valmis huiputtamaan – suorastaan malttamaton. Olo oli hyvä ja vahva. Olin nukkunut, syönyt ja juonut. Vatsani oli näille korkeuksille tuttuun tapaan hiukan sekaisin, mutta ei mitään, minkä kanssa en pärjäisi.

Naapuriteltassa majaileva yksityisreissulla olevan parin nainen saapui odottamatta teltalleni. Tähän asti he olivat pitäneet tiukasti etäisyyttä ja suoneet minulle vain kohteliaan mutta lyhyen tervehdyksen tavatessamme. Nainen oli huonovointinen ja kuultuaan oppailta, että olin kiivennyt ennenkin, hän tuli kysymään neuvoa. Oireista juteltuamme annoin naiselle muutaman (kantapään kautta itse oppimani) vinkin sekä suolatabletteja nestetasapainon palauttamista auttamaan.

Olimme selvästi korkealla: eilisen Barranco Wallin jälkeen evakuointihelikoptereita tuntui tulevan ja menevän tasaiseen tahtiin ja varsin tiuhaan vuorelta talutettiin tai kannettiin alas loukkaantuneita, sairastuneita ja uupuneita nousijoita. Tällaista trafiikkia en ollut ennen nähnyt ja se sai pohtimaan, kuinka vähäisin tiedoin, huonolla valmistautumisella ja kelvottomilla varusteilla ihmiset lähtivät lähes 6000 metrin korkeuteen. Täällä huono valmistautuminen vuorelle konkretisoitui – välillä varsin vaarallisella tavalla.

Evakuointikopteri pörräsi ylitsemme tasaiseen tahtiin 4000 metrin jälkeen.

Lähdimme vauhdilla matkaan jonot välttääksemme ja saavutimmekin Barafu Campin reilussa kahdessa tunnissa ennakoidun 3–4 tunnin sijaan. Tosin sain toistuvasti Leonardilta palautetta liian innokkaasta etenemisestä sekä haluttomuudestani pysähtyä. Siinä missä opas olisi halunnut nousta rauhallisemmin, minä arvelin mahdollisimman pitkän levon perillä yläleirissä olevan hyväksi huiputukselle.

Barafu Campin alarinne teltan suuaukolta kuvattuna

Barafu Campissä vietin iltapäivän ja illan nukkuen ja tankaten. Muutimme vielä lennosta kiipeilystrategiaa: lähtö olisikin jo kello 23, jotta ehtisimme ensimmäisten joukossa rinteeseen. Tulisimme saapumaan huipulle pimeässä, mutta näkisimme auringonnousun sitten paluumatkalla. Huipulla oli todella kylmä, ja siellä viiltävässä viimassa odottaminen olisi todella ikävää.

Iltaseitsemän ja päivällisen jälkeen pakkasin varusteet, vaihdoin huiputuksen kunniaksi säästetyt puhtaat sukat ja kömmin makuupussiin. Uni ei tullut, lähtö oli liian lähellä. Niin makasin pimenevässä teltassa ja kuuntelin sen kankaan lomassa ulvovaa tuulta, kunnes herätyskello pirahti. Tunti aikaa lähtöön.

Vetäytyminen Peak Leniniltä

By Janiina

On September 24, 2023

In Pamir-vuoret, Peak Lenin, Uncategorized

PÄIVÄ 14: PALUU ADVANCED BASE CAMPIIN

Aamulla oli hyytävän kylmä, kun pakkasimme Camp 2 -leirin ja valmistauduimme paluuseen Advanced Base Campiin. Jätin aamupalan kokonaan väliin ja tyydyin vain pieneen tilkkaan sokeroitua teetä – strategia osoittautui kohtuullisen hyväksi tavaksi pitää vatsani kurissa.

Vaisuina Pablo-opas, kiipeilyparini Heikki ja minä, aloitimme pitkän laskeutumisen ABC:lle, toisen köysistön Miken, Alanin ja Kevinin seuratessa muutaman kymmenen metrin päässä. Jopa Pablo tuntui voimattomalta ja väsyneeltä, kun kuumuus sai meidät kiinni heti auringon kiivetessä yläjäätikköä ympäröivien huippujen yläpuolelle. Kulkiessamme halki hautovan Frying Panin otin kunnia-asiakseni sanoa jotain kannustavaa jokaiselle meitä vastaan, ylämäkeen raahustaneelle kiipeilijälle. Osa vastasi kiitollisesti hymyillen, monet olivat liian uupuneita reagoimaan. Frying Pan on todella hurjan maineensa veroinen!

Lumivyöryt tulivat pelottavan lähelle kiipeilyreittejä ja osittain hautasivat niitä.

Railoylityksen kohdalla tiimi kuitenkin todisti yhä kykenevänsä tehokkaaseen yhteistoimintaan, kun Alan kompastui suuren rinkkansa alla kesken ylityksen ja putosi päistikkaa railoon. Salamannopeasti koko, raukeassa hiljaisuudessa laahustanut ryhmä syöksyi toimintaan, ja muutaman minuutin kuluttua Alan oli saatu takaisin huterille tikapuille ja turvallisesti yli. Miehen putoamisessa oli kuitenkin jotain suorastaan aavemaista: hän ei päästänyt ääntäkään horjahtaessaan ja kaatuessaan kolmenkymmenen kilon painoisen rinkkansa kanssa allaan ammottavaan siniseen syvyyteen. Myöhemmin mies myönsi, että oli ollut niin tokkurassa tikkaille astuessaan, ettei ehtinyt ymmärtää tilannetta – mikä taas kuvaa pelottavan hyvin kiipeilijän uupumuksen määrää.

Laskeuduimme Advanced Base Campiin nopeasti: vain viisi tuntia Camp 2:sta lähdön jälkeen astelimme takaisin leiriin. Suihkun, lounaan ja päiväunien jälkeen tiesin, että oli aika tehdä päätös jatkosta. Olin liian sairas lähteäkseni uuteen ponnistukseen ylös – päätyisin olemaan vain riski koko tiimille. Kiipeilyn kuuluukin olla kärsimystä, mutta tunsin käyväni kahden rintaman taistelua kamppaillessani kiipeämisen haasteen lisäksi alati sairaammaksi käyvän kehoni ehtyvien voimavarojen puolesta. Mutta periksi antaminen ei silti tuntunut oikealta.

Railon ylitykset olivat paikoin villin näköisiä

Ennen viimeistä päätöstä kävin vielä tapaamassa Olgaa, Advanced Base Campin lääkäriä, jonka kanssa olin ystävystynyt jo Base Campissa. Huolella Olga paineli vatsaani ja teki perinpohjaisen tarkastuksen. Yhteistä kieltä meillä oli vain muutamia sanoja, mutta ymmärsin puheen ja viittomien sekoituksesta lääkärin olevan huolissaan nestehukasta ja nesteen mukana menetetyistä suoloista. Hän sujautti käteeni pussillisen jauhetta, jonka suola auttaisi nestehukan tasapainottamiseen. Kävimme niukoilla sanoilla tiukan keskustelun hoidostani: Olga olisi halunnut pysäyttää suoliston tyhjentymisen Imodium-tyyppisellä lääkkeellä, mutta aiemmat kokemukseni ovat paljastaneet sen olevan huonosti minulle sopiva hoitomuoto. Kieltäydyin ehdottomasti tyhjennysten väkipakolla pysäyttämisestä – edellisen kerran se johti niin pahoihin kouristuksiin, etten pystynyt kävelemään. Halusin kyetä edes kävelemään vuorelta omin jaloin alas, jos en enää ylärinteeseen ollut suuntamassa.

Olgan puheilta palattuani mieleni oli riekaleina. Halusin vielä kovasti yrittää, mutta olin täysin tietoinen siitä, kuinka huonossa kunnossa olin. Paluu Camp 2:een vielä saattaisi juuri ja juuri onnistua, mutta sen rutistuksen jälkeen ylempään leiriin siirtyminen tuntui epärealistiselta. Huiputusikkuna oli juuri alkamassa eikä lepoaikaa jäänyt. Nelosleirin perustaminen Camp 3:n ja huipun väliin oli olosuhteiden vaikeuden vuoksi mahdotonta. En ollut syönyt kunnolla päiväkausiin, ja olin vahvasti nestehukan puolella. Valtava 1000 vertikaalimetrin huiputuspäivä 7000 metrissä kovissa olosuhteissa ei kertakaikkiaan ollut realistinen.

…mutta silti mieleni kamppaili vastaan ja reuhdoin kyynelien partaalla päätöksen tekemisen kanssa.

Istuin messijurtassa ja puhuin Heikin ja Alanin kanssa tilanteestani ja yritin päästä päätökseen, kun naapuripöydässä istunut sveitsiläinen Daniel puuttui keskusteluun:

– Saanko kommentoida?

Mies kertoi oman tilanteensa: hän oli keskeyttänyt nousun pari sataa metriä Camp 3:n alapuolella. Nyt hän istui messissä lukemassa kirjaa tyynenä kuin ei olisi joutunut yhtään pohtimaan päätöstään.

– Kuule, minä keskeytin, kun tajusin, etteivät voimani vain riitä eteenpäin. Se on ihan järkipäätös. Sinä olet todella sairas. Olet ollut sairas jo monta päivää. Tiedät varmasti, ettet pysty huiputtamaan. Miksi järkevän päätöksen tekeminen on sinulle niin vaikeaa?

Niinpä.

PÄIVÄ 15: PALUU BASECAMPIIN

Aamulla heräsin päänsärkyyn – ja helpotukseen. Pablon ansiosta olin tällä matkalla oppinut ymmärtämään kehoani paljon paremmin. Uskoin nyt ymmärtäväni, millaisen kiipeilystrategian tarvitsin suuremmilla vuorilla. Huoleni rajan saavuttamisesta oli turha: minä vain tarvitsin aikaa sopeutua. Pablo oli tehnyt kaikkensa auttaakseen ja valanut uskoa, että pystyn ylittämään 7000 metrin rajankin, kunhan noudatan kehoni vaatimuksia. Kaavakin oli varsin selvä: viiden tuhannen metrin jälkeen pystyin nousemaan päivässä 500 vertikaalimetriä ilman voimakkaita oireita. Jos palaan tarpeeksi nopeasti alas lepäämään, seuraavana päivänä kykenen jälleen ylittämään edellisen päivän rajanpyykin.

Tämän vuorivaelluksen nousustrategia oli kuitenkin aggressiivisempi ja sen myötä tie oli tullut päätökseen. En ollut syönyt kunnolla päiväkausiin, makuaistini oli kadonnut ja menetin nesteitä jatkuvasti.

Yllätyksenä päätös ei itselleni tullut, olinhan jo Camp 3:een noustessa tehnyt puoliksi tietoisen päätöksen puskea rajani yli – tiesin, etten enää palaisi ja että rotaationousu oli ainoa mahdollisuuteni nähdä kolmas leiri huippuharjanteella. Ja se riitti.

Olin viimein saanut kiivetä Peak Leninillä, uskomattoman kauniilla ja hienolla vuorella. Olin päässyt 6150 metriin, vaikka oppaammekin olivat yllättyneitä vuoren vaikeakulkuisuudesta ja olosuhteiden rajuudesta. Olin nähnyt huippuharjanteen ja tiesin, että voimani olisivat riittäneet pidemmällekin – kehon sopeutuminen ei vain ollut pysynyt perässä. Aamupalan jälkeen seisoin messijurtan ulkopuolella teemuki kädessä ja sydän karrella mutta mieli tyynenä katselin takaisin reitille, jonne en enää palaisi.

Aamiaisen jälkeen Pablo lähti opastamaan vetäytyviä; Heikkiä, minua ja sveitsiläistä Danielia Base Campiin, josta autot myöhemmin kuljettaisivat meidät takaisin Oshiin. Kuinka nopeasti vuorilla syntyykään ystävyyksiä: koko ABC kokoontui hyvästelemään meidät: Olga-lääkäri halasi minua tiukasti ja vakuutti minun tulevan kuntoon, hänen äkäinen kaimansa Olga-kokki (jonka kärttyisyydelle olimme hiukan naureskelleet) tuli niinikään halaamaan minua sydämellisesti. Leirin omista Max heitti ylävitoset ja samaan tahtiin kiivennyt sveitsiläisryhmä kokoontui heiluttamaan jälkeemme. Viimeisenä kiipeilytiimin jäsenet rutistivat minua lujasti ja Alan kuiskasi korvaani:

– You are a tough gal. And you saw the most of it anyway.

Kykenemättä enää pidättelemään kyyneliä, toivotin muille tiimiläisille onnea hurjaan loppurutistukseen ja lähdin sitten seuraamaan Pabloa ulos leiristä. Viimeisenä ennen kuin käännyimme harjanteen reunan taakse, käännyin katsomaan auringossa sädehtivää Peak Leniniä ja lähetin sanattoman kiitoksen vuorelle. Palaisinko tänne enää, sitä en osannut vielä aavistaa. Mutta ikuisesti tulisin muistamaan tämän taianomaisen paikan, jonne tulosta olin haaveillut vuosia.

Peak Lenin – Camp 3, 6150 metriä

By Janiina

On September 17, 2023

In Pamir-vuoret, Peak Lenin

PÄIVÄ 13: ROTAATIONOUSU CAMP 3:EEN

Seuraavana aamuna kello seitsemän maissa olimme jälleen varusteet selässä valmiina kohtaamaan kakkosleiristä Peak Leninin harjanteelle nousevan seinämän. Klassinen climb high & sleep low -malli tuntui sopivan minulle, joten kolmosleirissä yöpymisen sijasta Pablo ehdotti, että palaisimme kakkosleiriin käytyämme kolmosessa. Olin huolissani, riittäisikö “leirikosketus” akklimatisoitumiselleni, mutta olin yhtä mieltä Pablon kanssa, etten voinut ottaa turhia riskejä – vuoristotaudin oireeni olivat jo huolestuttavan rajalla.

– Jos olisimme täällä omalla porukalla emmekä sidottuja ryhmän aikatauluun, veisin sinut nyt Advanced Base Campiin lepäämään pariksi päiväksi. Sitten palaisimme tänne ja jatkaisimme siitä, mihin jäimme. Mutta nyt meidän on puskettava hiukan tiukemmalla tahdilla ja toivottava, että kestät sen, Pablo oli pohdiskellut aamuteetä hörppiessämme.

Tunsin palautuneeni odottamattoman hyvin ja ensimmäinen rinnehirviö menikin huomattavasti odotustani helpommin, kun taas näin monien muiden samalla rytmillä kiipeävien kamppailevan ensimmäisessä nousussa toden teolla.

Harjanteelle noustessamme saatoin vain ällistellä käsittämätöntä säätilaa. Jo leirissä auringon noustessa lämpötila kipusi nopeasti 35 asteeseen, yläjäätiköllä hankiheijasteen voimistamana se nousi vielä Pablon arvion mukaan 10–15 astetta. Illan ja yön aikana oli jälleen satanut lunta ja hiestä märkinä kahlasimme tahmeassa hangessä. Kiipeilyparini Heikin keho ylikuumenee herkästi ja nyt saunamainen lämpötila söi selvästi hänen voimiaan.

Matka kuitenkin eteni ja pari tuntia lähdön jälkeen ohitimme rauhallisesti tampaten oedellisen päivän taukopaikan. Tunsin hetkellistä voitonriemua: minä pystyin jatkamaan helposti matkaa – eli akklimatisoituminen eteni!

Loivemman nousun jälkeen saavutimme Camp 3:een johtavan lumiseinän, joka oli yhtä jyrkkä kuin kakkosleiristä harjanteelle nouseva, mutta merkittävästi korkeammalla. Rinteen lumi oli sulanut polveen ulottuvaksi loskaksi, joka liisterimäisesti takertui jäärautoihin kahlatessamme ylöspäin pystysuoraan nousevaa polkua.
Ensimmäiset vatsaoireet saapuivat ohittaessamme 5900 metrin korkeuden, mutta olin liian huolissani kiipeilyparini voinnista, jotta olisin kiinnittänyt niihin sen enempää huomiota. Heikki kamppaili selvästi kuumuuden kanssa ja pienimmänkin tauon ajaksi heittäytyi hankeen istumaan. Kokemukseni mukaan se on väkivahvan kiipeilyparini kohdalla todella huolestuttava merkki. Sitten raju vihlonta vatsassani vei väkisin huomioni. Se tarkoitti, että olimme saapuneet tämänpäiväisen nousukykyni rajalle, josta henkilökohtainen tuskien taipaleeni alkaisi.

Rinteen jyrkkyys ja sohjoisuus tekivät nyt toistuvista vessapysähdyksistäni entistä haastavampia, mutta samaan aikaan ne soivat Heikille ylimääräisen hetken yrittää viilentää ylikuumentunutta kehoaan.

Vastaan laskeutuva lopen uupunut hollantilaisnainen kertoi joutuneensa kääntymään huiputusyrityksestään 6200 metrissä:

– Viime viikolla huipulla käyneen puolalaisen jälkeen kukaan ei ole päässyt lähellekään. Lunta on aivan liikaa ja tuuli harjanteella todella kova.

Matka jatkui. Menetin jatkuvasti lisää nestettä ja ravintoa. Jossain vaiheessa matkaa mieleeni nousi ajatus, etten tulisi huiputtamaan Peak Leniniä. Yritin väistellä ajatusta, mutta se kiehnäsi ympärilläni itsepintaisena kuin paarma. En ollut vielä valmis antamaan periksi, mutta tein päätöksen: nyt kiipeäisin kolmosleiriin asti, vaikka ehkä viisaampaa olisi ollut kääntyä takaisin. Kolmosleiri 6150 metrissä olisi viimeinen varsinainen välietappi ennen Peak Leninin huippua. Jos pääsisin sinne, voisin tuntea kokeneeni aidosti tämän vuoren, jos vaikka en enää palaisikaan.

Ja niin en enää miettinyt oloani tai jaksamistani. Olin pudonnut hitaan kiipeämisen rytmiin enkä pohtinut, milloin taival päättyisi, kun yhtäkkiä näin jotain keltaista näkökenttäni ylälaidassa, lumen ja sinisen taivaan välimaastossa: teltan katto! Olimme saapumassa kolmosleiriin!

En voinut olla huutamatta riemusta:

– Me päästään sinne, me tehdään se!

Noin puoli tuntia myöhemmin nousimme viimeisen pätkän jyrkkää seinää ja saavuimme harjanteelle todistamaan tuulta, josta hollantilaisnainen oli puhunut. Alemman rinteen lämpötilasta ei ollut enää jälkeäkään, sillä hurjasti ulvova tuuli pöllytti harjannetta ja lumeen suojaan kaivettuja telttoja. Allemme kaartui nyt koko matka laaksosta tänne harjanteelle ja saatoin seurata katseellani matkaa kolmosleiristä huipulle. Mikä uskomaton tunne!

Viivyttelimme kolmosleirissä tunnin, mutta sitten kylmyys ajoi meidät paluumatkalle. Jälleen siirtymä väsymättä ulvovasta viimasta pätsimäiseen saunaan tapahtui muutamalla askeleella harjanteen reunalta alas rinteelle.

Paluumatka oli tukala, mutta tein parhaani imeäkseni ehkä viimeistä kertaa yli 6000 metristä näkemäni maiseman kauneuden sydämeeni. Hitaasti laskeuduimme kohti kakkosleiriä. Mielessäni oli vielä laskeutumaan lähdettäessä hitunen toivoa, että pystyisin palaamaan, mutta päivän edetessä kävi kävi yhä hatarammaksi. Pablo oli kertonut oppaiden tutkineen säätietoja, ja sääikkuna huiputusyritykselle oli tulossa. Luultavasti tarvitsisin muutaman päivän toipumisen ABC:lla. Nyt sääikkuna olikin aukeamassa parin päivän kuluttua, aivan liian pian.

Myöhään iltapäivällä saavuimme Camp 2:een ja kaaduimme takaisin telttaan, joka nyt suorastaan ui helteen jäätiköstä sulattamassa valtavassa lätäkössä. Olin tyhjännyt sisuskalujani kiihtyvällä tahdilla rinteeseen koko laskeutumisen ajan ja Heikkikin oli todella huonossa kunnossa. Viimeisillä voimilla nielaisin vatsalääkkeen ja nukahdin jälleen täydessä varustuksessa teltan pohjalle.

Pari tuntia myöhemmin herätessäni tunsin jotain omituista kasvoissani. Jokin ei ollut kohdillaan, ja minun oli kaivettava puhelimen kamera esiin nähdäkseni, mitä oli tapahtunut. Näky oli irvokas: auringon voimakas hankiheijaste oli polttanut paitsi sierainteni sisäpinnat, ponnistuksesta auki huohottaneen suuni sisäpinnat ja kielen. Silmät olivat lähes turvonneet lähes umpeen ja suu oli niin turvoksissa, ettei juominenkaan onnistunut vaan neste valui ulos ilman, että saatoin tehdä sille mitään.

Olin jo rinteellä kökkiessäni vannonut, etten enää palaisi uuteen yritykseen. Runnellut kasvoni kertoivat karua kieltä siitä, kuinka syvällä olin ollut omassa taistelussani – en ollut edes huomannut auringon tuhoa! Mutta kun sain viimein nieltyä kammottavanmakuisen nuudelikeiton ja se valui vatsanpohjaan syöksymättä sieltä samantien ulos, heräsi maailman sitkein tunne: pienen pieni toivonkipinä.

Huomenna laskeutuisimme alas Advanced Base Campiin. Ehkäpä sittenkin minussa olisi riittävästi ruutia huiputusyritykseen?

Pelko saapuu Peak Leninin Advanced Base Campiin

By Janiina

On August 11, 2023

In basecamp, Pamir-vuoret, Peak Lenin

PÄIVÄ 6: NELJÄN TONNIN RAJAN YLITYS – BASE CAMP

Kuudennen päivän vaelluksella läheiselle harjanteelle ylitimme 4000 metrin rajan ensimmäistä kertaa. Pamir-vuoret tarjosivat meille parastaan: vuoret hehkuivat punaisen, vihreän, valkoisen, harmaan ja ruskean sävykarttoina, ja aurinko helotti kuumana pallona typerryttävän sinisellä taivaalla.

Lämpötila ylitti kahdenkymmenen asteen rajan jopa neljän tuhannen metrin korkeudessa, mutta harjanteen reunalle noustessamme sen takaa viheltävä tuuli sai minut reuhtomaan kuoritakin suojakseni. Runsasta puuskutusta ja lieviä vatsaoireita lukuunottamatta päivän vaellus meni erinomaisen hyvin ja aloin innolla odottaa pääsyä ylempiin leireihin.

Maisema akklimatisaatiovaellukselta laaksoon, jossa Base Camp sijaitsee

Olin ehtinyt päästä hyviin väleihin messiteltan henkilökunnan kanssa varsin erikoisella tavalla: Yhteistä kieltä ei muutamaa sanaa lukuunottamatta ollut, mutta kun kärähdin varastokontista porkkanavarkaista ja minut narauttanut kokki ymmärsi porkkanoiden olevan tarkoitettu leiriin saapuneille kuormahevosille, ilmeisesti voitin koko henkilökunnan sympatiat puolelleni. Kun nolona pyytelin spontaania näpistystäni anteeksi, moitteiden sijaan minut palkittiinkin pienellä kattilallisella kiehuvaa vettä. En olisi keksinyt mitään parempaa hikisen vaelluksen jälkeen!
Tehokkaasti käytettynä sain tuolla parilla litralla lämmintä vettä pestyä hiukset, vartalon päästä varpaisiin sekä vieläpä läjän pyykkiä (en paljasta, missä järjestyksessä, sillä mikä tapahtuu vuorilla, jääköön sinne…) Yleensä rikos ei kannata, mutta tässä tapauksessa rakkaus eläimiin yhdisti yli kielirajojen!

Lämmin pesuvesi, messiteltan runsas tee- ja karkkivalikoima sekä kaunis ja aurinkoinen kukkaniitty olivat pian taakse jäävää ylellisyyttä, sillä huomenna nousisimme Advanced Base Campiin. Lämpötiloissa olisi odotettavissa noin kymmenen asteen lasku ja olosuhteissa merkittävä muutos karummiksi. Ylös vietäisiin vain ehdoton minimimäärä varusteita ja jännittyneenä pakkasin base campin varaston nurkkaan aarrepussukan paluuta odottamaan: ylimääräinen alusvaatekerta, vaihtosukat, sandaalit, shortsit ja t-paita, ylimääräisiä eväitä ja muutamia muita arkisia asioita – millaista luksusta ne olisivatkaan, kun seuraavan kerran pussiin kurkistaisin.

Kuorman painoraja saavutettu, Kevin toimii punnitsemisen valvojana

PÄIVÄ 7: NOUSU ADVANCED BASE CAMPIIN

Aamiaisen jälkeen edellisenä iltana huolella punnitut varustesäkkimme lastattiin porkkanoilla lahjomieni kuormahevosten selkään, ja matka kohti Peak Lenin Advanced Base Campiä (4200 metriä) saattoi alkaa.

Vaelsin hiljaisena ja aamuauringosta nauttien ulos leiristä, ohi nepalilaisten oppaiden mukanaan tuomien rukouslippujen (– Tiesitkö, että Nepalin kiipeilykauden ulkopuolella monet oppaat saapuvat työskentelemään Pamir-vuorille? – ) halki pitkän kukkean laakson ja annoin silmieni hyväillä ympäröiviä kivisiä kukkuloita – edelleen oli vaikea uskoa, että ne olivat itse asiassa yli 4000-metrisiä vuoria. Polku kulki suoraan kohti massiivista Peak Leniniä, joka nousi laakson päässä valtavana valkoisena seinämänä. Vuoren taianomaisen läsnäolon saattoi aistia vahvasti jokaisena hetkenä, aivan kuin sen rinteillä tanssivat lumipeikot olisivat laulaneet tuuleen loitsuja, jotka huumasivat kulkijan.

Laakson päädyssä pysähdyimme vuorella menehtyneiden muistopaikalle. Nuo paikat ovat minulle aina pysäyttäviä, sillä vaikka vuorilla menehtyneistä puhutaan paljon, näissä paikoissa heidän ja heidän perheidensä tarinat ovat vahvasti läsnä. Nyt polku kääntyi nousuun vuorten välissä kuohuvan joen vartta kohti harjannetta. Kukat ja runsas heinikko muuttuivat ensin tasaisesta matosta tilkkutäkiksi, sitten satunnaisiksi väriläiskiksi hiekkarinteessä, ja lopulta ne katosivat kokonaan.

Nousimme hikisen jyrkän rinteen upottavassa hiekassa 4300 metrin korkeuteen harjanteelle. Saavuin harjanteen huipulle Pablon kannoilla raskaasti huohottaen – ja pysähdyin kuin salamaniskusta. Yhtäkkiä eteeni avautui koko Peak Leninin massiivi: sen leveitä helmoja peittävä, railoja irvistelevä jäätikkö, kiviset harjanteet ja lopulta kaunis, pilvetöntä taivasta vasten niin suurelle vuorelle suorastaan vaatimattomalta kruunulta näyttävä huippu.

Kyyneleet nousivat silmiini. Olin odottanut tänne pääsyä niin kauan ja samaan aikaan tuntui kuin olisin ollut täällä ennenkin. Jokaisella vuorella tulee hetki, jolloin olen yhtä sen kanssa; sulaudun kivisiin kupeisiin, ajatukseni katoavat vuorituuleen ja hengitän yhdessä äiti maan kanssa. Uskon, että kiipeilijä Anatoly Boukreev kuvasi samankaltaista tunnetta sanoessaan: “Mountains are not stadiums where I satisfy my need to succeed. They are cathedrals where I practice my religion.”

“Mountains are not stadiums where I satisfy my need to succeed. They are cathedrals where I practice my religion.” -hetkeni (lainaus Anatoly Boukreev)

En ollut ainoa, jota maisema kosketti syvästi ja koko tiimi pysähtyi syvän arvostuksen vallassa. Päädyimme pitämään pitkän tauon harjanteen reunalla ennen kuin aloitimme vaelluksen harjanteen polveilevalla seinämällä. Nyt koko reitti huipulle oli näkyvissä: se kulkisi halki repeilevän railomeren ja wok-pannun muotoisen tulikuuman jäätikkötasangon (jota ei turhaan kutsuta nimellä Frying Pan) kakkosleiriin. Se jatkuisi kauhistuttavan suoraa polkua jyrkästi ylös kiinanmuurin mittaiselle ja täysin raivokkaiden tuulien armoilla olevalle harjanteelle kolmosleiriin ja sieltä koko pitkän matkan huipulle. Kuinka inspiroivaa olikaan nähdä koko edessä oleva vaellus – se antoi uskoa ja toivoa, että edessä oleva tehtävä olisi menestyksekäs!

Kiviseinämällä vuoroin ylös ja alas koukerteleva kapea polku oli kokemus itsessään. Välillä se laskeutui leppoisasti lähes solaan vuorelta valuneen jäätikön reunaan, vain noustakseen hetken kuluttua uudelleen ylös. Välillä askelsimme tasaista kivettyä polkua, pian olimmekin jyrkässä kulmassa viettävällä seinämällä puoleen sääreen ylettävässä, valuttavassa hiekassa. Tuntui aivan uskomattomalta, että hevonen pystyisi näitä polkuja kulkemaan, – mutta aina välillä jouduimme kiipeämään polulta ylemmäs seinämällä, jotta nuo käsittämättömän varmajalkaiset vuorilla kasvaneet eläimet pääsivät suurien lastiensa kanssa ohitsemme.

Viimeinen vaellustunti oli todella raskas. Korkeuteen tottumattomat lihakseni rukoilivat happea ja keuhkoni vastasivat niiden pyyntöihin epätoivoisilla yrityksillä imeä sisuksiinsa enemmän ohutta ilmaa. Kaikkein vaikeinta oli päivää muita myöhemmin saapuneella Kevinillä, joka tuskaisesti raahusti jonon viimeisenä kompuroiden jalkoihinsa. Olin uupunut, mutta hyvillä mielin panin merkille, että korkeuden vaikutuksien ulkopuolella jaksoin hyvin: lihakset eivät hapottaneet ja saadessaan hetken levon, ne palautuivat nopeasti. Pitkä ja intensiivinen treenikausi tuntui tuottaneen tulosta!

Iltapäivällä kellon hipoessa kahta näimme ABC:n keltaiset teltat hiekkaharjanteella aivan jäätikön laidassa. Saavutimme Advanced Base Campin nopeasti, vain kuuden tunnin vaelluksen jälkeen. Se oli merkittävän nopea nousu, vaikka oppaamme olivat suhtautuneet taukojen pituuksiin rennolla otteella. Vauhti kuitenkin otti veronsa ja kevyen lounaan jälkeen kaaduin lopen uupuneena telttaan ja nukuin yli puolitoista tuntia.

Kun seuraavan kerran avasin silmäni, keho tuntui kohmeloiselta ja lihakset jäykiltä. Vatsassa pyöri hiukan ja ohimoita kolotti. Ryömin ulos teltasta ja törmäsin samantien mieheen, joka leirin viileästä ilmasta huolimatta seisoi leirin keskellä sijaitsevalla, jonkinlaisen terassin virkaa toimittavan lankkusäleikön päällä paljain varpain, pienissä shortseissa ja hihattomassa t-paidassa. Ensin katseeni kiinnittyi miehen verisiin kasvoihin: huulet olivat repeilleet ja nenän varressa valtava yhä verinen rupi. Toinen vatsaa vääntävä näky olivat miehen paljaat jalkaterät; sinertävät varpaat sekä kantapäitä ja nilkan takaosia peittävät tuskaisen näköiset, massiiviset haavaumat.

Peak Lenin ABC (4200 metriä) auringonlaskun aikaan

Mies seisoi sään pieksemillä lankuilla ja tuijotti tyhjin silmin leirin takana nousevaa jäätikköä. Kysymättä tiesin, kuka hän oli. Viimeisen parin viikon aikana vain hän ja hänen oppaansa olivat päässeet huipulle asti – odotettuaan ensin kolmosleirin paljaalla ja tuulelle alttiilla harjanteella huiputusikkunaa hyytävässä lumimyrskyssä teltassa useita päiviä.

– Se oli helvettiä. Haluan vain kotiin, mies vastasi otettuaan värittömästi vastaan varovaiset mutta sydämelliset onnitteluni.

Ainoa “luksusesine”, jonka kannoin ABC:lle ,oli Kindle

Miehen sanat takertuivat iholleni, kuollut katse tallentui mieleeni. Kun auringon laskiessa leiriin hiipivä kylmyys tavoitti minut, viileä ilma ei ollut ainoa, joka sai ihoni kananlihalle. Tämän tästä katseeni palasi edelleen ulkona kylmässä istuvaan mieheen, joka yhä tuijotti värittömästi eteensä. Ja kun seurasin hänen katsettaan, jäätikkö ei enää näyttänytkään houkuttelevalta. Ensimmäistä kertaa tunsin pelkoa. Illan pimetessä pelko vapautti mieleni perukoille vangitut huolet, jotka löysivät minut piilostani makuupussin uumenista ja tanssivat alati kiihtyvää tanssiaan ympärilläni pitkälle yöhön. Mihin oikein olin ryhtynyt?