PÄIVÄ 14: PALUU ADVANCED BASE CAMPIIN
Aamulla oli hyytävän kylmä, kun pakkasimme Camp 2 -leirin ja valmistauduimme paluuseen Advanced Base Campiin. Jätin aamupalan kokonaan väliin ja tyydyin vain pieneen tilkkaan sokeroitua teetä – strategia osoittautui kohtuullisen hyväksi tavaksi pitää vatsani kurissa.
Vaisuina Pablo-opas, kiipeilyparini Heikki ja minä, aloitimme pitkän laskeutumisen ABC:lle, toisen köysistön Miken, Alanin ja Kevinin seuratessa muutaman kymmenen metrin päässä. Jopa Pablo tuntui voimattomalta ja väsyneeltä, kun kuumuus sai meidät kiinni heti auringon kiivetessä yläjäätikköä ympäröivien huippujen yläpuolelle. Kulkiessamme halki hautovan Frying Panin otin kunnia-asiakseni sanoa jotain kannustavaa jokaiselle meitä vastaan, ylämäkeen raahustaneelle kiipeilijälle. Osa vastasi kiitollisesti hymyillen, monet olivat liian uupuneita reagoimaan. Frying Pan on todella hurjan maineensa veroinen!
Railoylityksen kohdalla tiimi kuitenkin todisti yhä kykenevänsä tehokkaaseen yhteistoimintaan, kun Alan kompastui suuren rinkkansa alla kesken ylityksen ja putosi päistikkaa railoon. Salamannopeasti koko, raukeassa hiljaisuudessa laahustanut ryhmä syöksyi toimintaan, ja muutaman minuutin kuluttua Alan oli saatu takaisin huterille tikapuille ja turvallisesti yli. Miehen putoamisessa oli kuitenkin jotain suorastaan aavemaista: hän ei päästänyt ääntäkään horjahtaessaan ja kaatuessaan kolmenkymmenen kilon painoisen rinkkansa kanssa allaan ammottavaan siniseen syvyyteen. Myöhemmin mies myönsi, että oli ollut niin tokkurassa tikkaille astuessaan, ettei ehtinyt ymmärtää tilannetta – mikä taas kuvaa pelottavan hyvin kiipeilijän uupumuksen määrää.
Laskeuduimme Advanced Base Campiin nopeasti: vain viisi tuntia Camp 2:sta lähdön jälkeen astelimme takaisin leiriin. Suihkun, lounaan ja päiväunien jälkeen tiesin, että oli aika tehdä päätös jatkosta. Olin liian sairas lähteäkseni uuteen ponnistukseen ylös – päätyisin olemaan vain riski koko tiimille. Kiipeilyn kuuluukin olla kärsimystä, mutta tunsin käyväni kahden rintaman taistelua kamppaillessani kiipeämisen haasteen lisäksi alati sairaammaksi käyvän kehoni ehtyvien voimavarojen puolesta. Mutta periksi antaminen ei silti tuntunut oikealta.
Ennen viimeistä päätöstä kävin vielä tapaamassa Olgaa, Advanced Base Campin lääkäriä, jonka kanssa olin ystävystynyt jo Base Campissa. Huolella Olga paineli vatsaani ja teki perinpohjaisen tarkastuksen. Yhteistä kieltä meillä oli vain muutamia sanoja, mutta ymmärsin puheen ja viittomien sekoituksesta lääkärin olevan huolissaan nestehukasta ja nesteen mukana menetetyistä suoloista. Hän sujautti käteeni pussillisen jauhetta, jonka suola auttaisi nestehukan tasapainottamiseen. Kävimme niukoilla sanoilla tiukan keskustelun hoidostani: Olga olisi halunnut pysäyttää suoliston tyhjentymisen Imodium-tyyppisellä lääkkeellä, mutta aiemmat kokemukseni ovat paljastaneet sen olevan huonosti minulle sopiva hoitomuoto. Kieltäydyin ehdottomasti tyhjennysten väkipakolla pysäyttämisestä – edellisen kerran se johti niin pahoihin kouristuksiin, etten pystynyt kävelemään. Halusin kyetä edes kävelemään vuorelta omin jaloin alas, jos en enää ylärinteeseen ollut suuntamassa.
Olgan puheilta palattuani mieleni oli riekaleina. Halusin vielä kovasti yrittää, mutta olin täysin tietoinen siitä, kuinka huonossa kunnossa olin. Paluu Camp 2:een vielä saattaisi juuri ja juuri onnistua, mutta sen rutistuksen jälkeen ylempään leiriin siirtyminen tuntui epärealistiselta. Huiputusikkuna oli juuri alkamassa eikä lepoaikaa jäänyt. Nelosleirin perustaminen Camp 3:n ja huipun väliin oli olosuhteiden vaikeuden vuoksi mahdotonta. En ollut syönyt kunnolla päiväkausiin, ja olin vahvasti nestehukan puolella. Valtava 1000 vertikaalimetrin huiputuspäivä 7000 metrissä kovissa olosuhteissa ei kertakaikkiaan ollut realistinen.
…mutta silti mieleni kamppaili vastaan ja reuhdoin kyynelien partaalla päätöksen tekemisen kanssa.
Istuin messijurtassa ja puhuin Heikin ja Alanin kanssa tilanteestani ja yritin päästä päätökseen, kun naapuripöydässä istunut sveitsiläinen Daniel puuttui keskusteluun:
– Saanko kommentoida?
Mies kertoi oman tilanteensa: hän oli keskeyttänyt nousun pari sataa metriä Camp 3:n alapuolella. Nyt hän istui messissä lukemassa kirjaa tyynenä kuin ei olisi joutunut yhtään pohtimaan päätöstään.
– Kuule, minä keskeytin, kun tajusin, etteivät voimani vain riitä eteenpäin. Se on ihan järkipäätös. Sinä olet todella sairas. Olet ollut sairas jo monta päivää. Tiedät varmasti, ettet pysty huiputtamaan. Miksi järkevän päätöksen tekeminen on sinulle niin vaikeaa?
Niinpä.
PÄIVÄ 15: PALUU BASECAMPIIN
Aamulla heräsin päänsärkyyn – ja helpotukseen. Pablon ansiosta olin tällä matkalla oppinut ymmärtämään kehoani paljon paremmin. Uskoin nyt ymmärtäväni, millaisen kiipeilystrategian tarvitsin suuremmilla vuorilla. Huoleni rajan saavuttamisesta oli turha: minä vain tarvitsin aikaa sopeutua. Pablo oli tehnyt kaikkensa auttaakseen ja valanut uskoa, että pystyn ylittämään 7000 metrin rajankin, kunhan noudatan kehoni vaatimuksia. Kaavakin oli varsin selvä: viiden tuhannen metrin jälkeen pystyin nousemaan päivässä 500 vertikaalimetriä ilman voimakkaita oireita. Jos palaan tarpeeksi nopeasti alas lepäämään, seuraavana päivänä kykenen jälleen ylittämään edellisen päivän rajanpyykin.
Tämän vuorivaelluksen nousustrategia oli kuitenkin aggressiivisempi ja sen myötä tie oli tullut päätökseen. En ollut syönyt kunnolla päiväkausiin, makuaistini oli kadonnut ja menetin nesteitä jatkuvasti.
Yllätyksenä päätös ei itselleni tullut, olinhan jo Camp 3:een noustessa tehnyt puoliksi tietoisen päätöksen puskea rajani yli – tiesin, etten enää palaisi ja että rotaationousu oli ainoa mahdollisuuteni nähdä kolmas leiri huippuharjanteella. Ja se riitti.
Olin viimein saanut kiivetä Peak Leninillä, uskomattoman kauniilla ja hienolla vuorella. Olin päässyt 6150 metriin, vaikka oppaammekin olivat yllättyneitä vuoren vaikeakulkuisuudesta ja olosuhteiden rajuudesta. Olin nähnyt huippuharjanteen ja tiesin, että voimani olisivat riittäneet pidemmällekin – kehon sopeutuminen ei vain ollut pysynyt perässä. Aamupalan jälkeen seisoin messijurtan ulkopuolella teemuki kädessä ja sydän karrella mutta mieli tyynenä katselin takaisin reitille, jonne en enää palaisi.
Aamiaisen jälkeen Pablo lähti opastamaan vetäytyviä; Heikkiä, minua ja sveitsiläistä Danielia Base Campiin, josta autot myöhemmin kuljettaisivat meidät takaisin Oshiin. Kuinka nopeasti vuorilla syntyykään ystävyyksiä: koko ABC kokoontui hyvästelemään meidät: Olga-lääkäri halasi minua tiukasti ja vakuutti minun tulevan kuntoon, hänen äkäinen kaimansa Olga-kokki (jonka kärttyisyydelle olimme hiukan naureskelleet) tuli niinikään halaamaan minua sydämellisesti. Leirin omista Max heitti ylävitoset ja samaan tahtiin kiivennyt sveitsiläisryhmä kokoontui heiluttamaan jälkeemme. Viimeisenä kiipeilytiimin jäsenet rutistivat minua lujasti ja Alan kuiskasi korvaani:
– You are a tough gal. And you saw the most of it anyway.
Kykenemättä enää pidättelemään kyyneliä, toivotin muille tiimiläisille onnea hurjaan loppurutistukseen ja lähdin sitten seuraamaan Pabloa ulos leiristä. Viimeisenä ennen kuin käännyimme harjanteen reunan taakse, käännyin katsomaan auringossa sädehtivää Peak Leniniä ja lähetin sanattoman kiitoksen vuorelle. Palaisinko tänne enää, sitä en osannut vielä aavistaa. Mutta ikuisesti tulisin muistamaan tämän taianomaisen paikan, jonne tulosta olin haaveillut vuosia.
