Tag: lähtölaskenta Page 1 of 2

Ecuadorin tulivuoret Cayambe ja Cotopaxi edessäni

Vatsanpohjassa aaltoilee ihanasti, kun ajattelen sitä. Sydän ottaa ylimääräisen loikan, kun tietokoneen selain avaa eteeni näkymät lumisille rinteille. Vielä hetki sitten seurasin, kuinka puussa keittiön ikkunan takana linnut toivottivat kevään auringonvalon tervetulleeksi – mutta yhtäkkiä minä olen muualla. Haistan jäätikön ja aavistuksen rikkiä, tunnen tuulen kirpeän nipistyksen poskipäissä. Melkein perillä.

Kohta. Ihan kohta. Malta vielä hetki.

Kuva Peak Leniniltä lähes Cotopaxin huippukorkeudesta. Ilme kertonee, miltä tuntuu ja kuinka kivaa on 😀

Havahduin perjantaina tosiasiaan, että Ecuadoriin lähtöön tasan yhdeksän viikkoa! Nopeasti lähestyvä Suuri huiputus -kirjani julkaisupäivä ja siihen liittyvät valmistelut ovat tehokkaasti harhauttaneet ajatuksia – vaikka kirja on paljon muutakin kuin vuorikiipeilytarina, silti Suuren huiputuksen loppurutistus tuntuu olevan huippupäivään verrattava ponnistus itsessään. Mutta palataan siihen myöhemmin, nyt haluan puhua Ecuadorista, Cayambesta ja Cotopaxista!

Cayamben huipputuulet (kuva napattu netin yleisistä lähteistä)

Lähtöön on siis aikaa vaivaiset 63 päivää. Aavistuksenomainen huoli huiputuskunnosta leijuu haamuna mieleni vieressä: tämä on kolmas iso vuorireissu vuoden sisään, mikä on minulle aika lailla ennätystahti, eikä ajoitus ole ollenkaan täydellinen.

Viime kesänä – jo ennen Peak Leninille lähtöä – palautumishaasteet alkoivat vaivata. Päätinkin pitää pitkän levon Kirgisiasta palattuani, mutta vain muutama viikko paluun jälkeen mielessä alkoi itää ajatus Kilimanjarolle paluusta jouluna. Se siitä tauosta, ja vaikka treenasinkin vain kevyesti ja Lenin-kuntoa ylläpitäen, Kilimanjarolta paluun jälkeen oltiin tilanteessa, jossa pienikin hölkkä sai sykkeet ampaisemaan pilviin. Tuolloin suunnitelmana oli lähteä Nepaliin loka-marraskuussa, joten pistin itseni täyslepoon muutamaksi viikoksi… kunnes suunnitelmat muuttuivat jälleen ja lokakuun Nepali vaihtui kesäkuun Ecuadoriksi. Valmistautumisaika lyheni alle puoleen, ja edelleenkään keho ei tunnu reagoivan treeniin toivotulla tavalla.

Internetin yleisistä lähteistä napattu kuva Cayamben majasta

No, mitä sitten on edessä? Kesäkuun lopussa lennän Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon, jossa tapaan kiipeilyryhmäni. Toistaiseksi en tiedä porukasta muuta kuin että viimeisimmän tiedon mukaan meitä on yhteensä seitsemän ja kaikilla on “vähintään jonkin verran kokemusta”. Opaspalvelun edustaja Javier teki varattaessa varsin kattavan ennakkokyselyn aiemmasta kiipeilykokemuksesta.

Syy tähän selvisi, kun aloin tarkemmin perehtyä tuleviin kohteisiimme Cayambeen ja Cotopaxiin: vaikka kumpikaan vuorista ei lähtökohtaisesti ole kovinkaan tekninen, molemmilla on omat oikkunsa. Erityisesti Cayambe (5790 m) mainitaan sääherkkänä ja suuret vaihtelut säätiloissa voivat tapahtua hyvin odottamatta. Cotopaxilla (5897 m) hyviä kiipeilysäitä on enemmän, mutta niinikään tämä yksi maailman korkeimpia aktiivisia tulivuoria voi käyttäytyä hyvin odottamattomasti. Molemmilla vuorilla on runsaasti erittäin leveitä railoja ja paljon serakkeja, ja koko jäätikköalue on jatkuvassa muutoksessa. Cotopaxi on juuri ollut suljettuna pari vuotta purkautumisuhan vuoksi eikä jäätiköistä ole saatavilla kovinkaan tuoretta informaatiota. Mutta ennakkoviestissään Javier totesi, että todennäköisesti edessä on useita isoja railoylityksiä, ja molempien vuorten reiteillä on monia kohtia, jotka vyöry- ja serakkiherkkyyden vuoksi edellyttävät useiden tuntien nopeaa liikkumista ilman pysähdyksiä.

Cotopaxin kraateri (kuva netistä vailla lähdetietoa)

Itse reissun suunnitelma on suoraviivainen: jo toisena päivänä nousemme 4200 metriin akklimatisaatiovaelluksella Pasochoa-tulivuorella. Kolmantena päivänä Pichincha-tulivuorelle nousu vie meidät jo 4650 metriin. Tämän jälkeen siirrymme Cayambelle, jonka huiputusyritys tapahtuu kolme päivää myöhemmin. Huiputuksen jälkeisen lepopäivän aikana siirrymme Cotopaxin alueelle, josta nousemme kahdessa päivässä 4800 metrissä sijaitsevalle Vieja Cuba -majalle, josta huiputusyritys tehdään päivänä numero 9.

Suunnitelma on nopeatempoinen, eikä minulle tärkeitä akklimatisoitumista edistäviä lepopäiviä juuri ole. Olenkin päättänyt aloittaa ennakoivan Diamox-lääkityksen ennen reissua – muuten luultavasti olen ongelmissa jo Cayambella. Ennakoivasta vuoristotautilääkityksestä ollaan montaa mieltä – esimerkiksi monet tuntemani amerikkalaiset kiipeilijät käyttävät sitä lähtökohtaisesti aina, Euroopassa ollaan konservatiivisempia. Juttelin joskus aiheesta vuoristotautia tutkineen lääkäri Heikki Karisen kanssa. Hän totesi (vapaasti muistini pohjalta lainaten), että keskeinen asia lääkkeen vaikutuksen lisäksi on psykologinen puoli: Usein pelkkä lääkityksen aloittaminen vaikuttaa kiipeilijän vointiin positiivisesti, koska hän tietää saavansa helpotusta. Muuta lääkettä kuin Diamox vuoristotautiin ei ole. Mikäli oireet voimistuvat ennakoivasta lääkityksestä huolimatta, jäljellä ei ole yhtään keinoa niiden hillitsemiseksi eli alas on lähdettävä välittömästi. Tietenkään Diamox ei takaa, ettei vaikeuksia tulisi (ja olen ennenkin oireillut myös Diamox-kuurin aikana), mutta oman kroppani tuntien uskon, että ennakoiva lääkitys on paras mahdollisuuteni.

Joku saattaisi kysyä, miksi sitten pitää vuorelle mennä nopealla kiipeilysuunnitelmalla, kun tietää oman kehon hitaan akklimatisoitumisen. Olen haaveillut Cotopaxista jo kauan, mutta vuori on ollut pitkään suljettu purkautumisuhan vuoksi ja välillä taas maan epävakaa tilanne on estänyt sinne suuntautuvat suunnitelmat. Nyt kuu ja tähdet asettuivat oikeaan asentoon, mutta valitettavasti aikaa kiipeilyyn on nyt rajallisesti. Niinpä tein tietoisen päätöksen mennä silti, optimoida mahdollisuudet ja vastuullisesti kiiveten hyväksyä, jos valintani johtaa siihen, etten pääse huiputtamaan. Huiputukset molemmilla vuorilla ovat ehdottomasti tavoitteena, mutta kävi miten kävi, joka tapauksessa pääsen ikimuistoiselle matkalle Ecuadorin upeaan vuoristoon ja kokemaan useamman kauniin tulivuoren!

Yhdeksän viikon päästä. Ihan kohta. Malta vielä hetki.

Vuoret takapihan parkkipaikalla

Joskus vuoret saapuvat omituisiin hetkiin odottamattomalla tavalla. Eilen astuin ulos kotiovesta kello 04.45 aamuyöllä. Olin lähdössä työmatkalle aikaisella aamulennolla, – mutta ei eksytä siihen, se ei ole tarinan kannalta relevanttia.

Ulkona oli pilkkopimeää ja kymmenisen pakkasta. Ei siis mikään hyytävä pakkasyö, mutta liian lyhyestä unesta tahmea kehoni hytisi vuorettoman villakangastakkini sisällä. Ohutpohjaiset Converse-tennarit lipsuen liukastelin pihan halki ja kirosin sisälle unohtuneita hansikkaita: jos nyt kaatuisin, kämmenet olisivat taatusti verillä.

Sitten se tuli: vastentahtoisuuden kouraisu vatsanpohjassa. Koko kehoni pyysi palaamaan sänkyyn ja unohtamaan tällaiset järjettömän aikaiset lähdöt ja kylmän ulkomaailman. Edessä oleva pitkä työpäivä lukuisine tapaamisineen tuntui neljän tunnin yöunien jälkeen kammottavalta ajatukselta. (Jos olet tavannut minut, tiedät, että olen puhelias ja hyppään varsin auliisti uusiin tilanteisiin. Jos tunnet minut hyvin, tiedät, että olen ekstrovertiksi olosuhteiden pakosta muovautunut introvertti, jolle nuo tilanteet, joihin itseni jatkuvasti haastan, ovat aika uuvuttavia ja eivät ollenkaan helppoja.)

Mutta kaiken nihkeyden keskellä minut täytti omituinen lämpö ja tuttuuden tunne. Kesti hetken ymmärtää, mistä oli kyse: täsmälleen tuo sama vastenmielisyyden aalto velloo vatsassani vuorilla, kun huippupäivän yönä seison leirissä täysissä varusteissa valmiina lähtöön. Minua alkoi naurattaa. Vaikka edellä kuvasin, ettei työedustus ole minulle helppoa, – ei se nyt kuitenkaan läheskään huiputukseen verrattava ponnistus ole.

Miksi kehoni heitti arkiseen hetkeen tunteen, jonka koen yleensä vain vuorilla? Johtuiko se väsymyksestä, vuorokauden ajasta – tai ehkä kylmyyden hiipimisestä vaatteiden läpi iholle?

Pimeän taksin lämpöisellä takapenkille hymyilin mustalle yötaivaalle. Tuo tuttuakin tutumpi möyrintä vatsanpohjassa oli tuonut mieleeni lukuisia öitä, joina olen seissyt vuorimajan tai teltan edessä, haistanut jäätikön tuoksun, tuntenut repun raskauden harteilla ja ohuen ilman synnyttämän paineen rintalastan kohdalla – se tunne, ettei syväkään henkäys ihan täytä keuhkoja.

Kesti monta vuotta oppia rakastamaan tuota hetkeä: Mitä tahansa voi tapahtua. Varmaksi tietää vain se, että edessä on raskaita tunteja, jotka haastavat kehon ja mielen äärimmilleen.

Mutta samalla nuo tunnit ovat vapautus, ihana oikeutus olla täysin ja sataprosenttisesti tässä hetkessä.

Tiesitkö, että olemassa on termi “epämukava totuus”, joka tarkoittaa tietoisuutta siitä, että isossa kuvassa olet mitätön. Edes historiamme suurmiehillä ei ole merkitystä universumin mittakaavassa, elämämme on lyhyempi kuin muurahaisen hengenveto (vetääköhän muurahainen henkeä?). Olemme pienempiä ja merkityksettömämpiä kuin yksittäiset hiekanjyvät Saharan autiomaassa.

Ihminen on tarkoitustaan etsivä olento, ja niinpä merkityksettömyyden oivallus on meille ahdistavaa. Se saa toiset masentumaan, jotkut kääntymään uskonnon tai vaikkapa pullon puoleen. Kieltäydymme uskomasta sitä todeksi. Ehkä joku muu on merkityksetön, mutta kyllä MINULLA on väliä.

Mutta minusta se on ihanaa! Vuoren harjanteella olen hiekanjyvänen tuulessa. Koko maailma on jalkojeni juuressa, muttei se tarvitse minua mihinkään. Olen vapaa. Ja silloin minut täyttää rauha.

Liukastellessani pihan halki kohti parkkipaikan laidalla odottavaa taksia en tuntenut rauhaa. Olin väsynyt, ehkä vähän ärtynyt ja aavistuksen stressaantunut edessä olevan päivän tiukasta aikataulusta. Ja juuri siinä hetkessä, kun sitä ehkä eniten tarvitsin, palasivat vuoret vatsanpohjaani muistuttamaan, että olen vapaa.

Eikä hymy ole sulanut kasvoiltani vieläkään, sillä Kilimanjarolle lähtöön aikaa kuukausi.

Oravanpyörä ei rullaa erämaassa – alle viikko Peak Leninille lähtöön!

Vuorille lähtöä edeltää aina kaoottinen ajanjakso, jonka aikana yritän viedä asiat siihen pisteeseen, että voisin sulkea laitteet ja yhteydet viikoksi, kahdeksi – tai tässä tapauksessa noin kuukaudeksi. Kaikki pitää saada kuntoon: työt, perhe, laskut, kissan hoito, pakkaaminen ja niin edelleen. Välillä tuntuu, ettei tehtävien vuori ei pienene yhtään, vaikka kuinka lapioisi.

Viimeinen rappustreeni on tehty!

Joka kerta vuorireissua kalenteroidessa päätän, että pari viimeistä päivää otan ihan iisisti ja hidastan hengitysrytmiä vuoria varten. Vielä koskaan se ei ole onnistunut. Pahimmillaan olemme kiipeilyparini Heikin kanssa päässeet pakkaamaan laukkuja vasta lähtöä edeltävänä yönä.

Usein lentokoneen penkkiin on rojahtanut kaikkea muuta kuin Zen-tilassa luonnosta nauttimaan matkalla oleva: takana on uneton yö (tai useita) viimeisten järjestelyiden parissa. Pää surisee tekemättä jääneistä töistä, jotka vain survottiin kannettavan tietokoneen kannen alle – sekä huoli tyttärestä ja kissasta muassaan loputon pakkauslistojen kertausnauha (jonka jokaisella kierroksella tulee vähintään yksi pelästys, että jotain jäi).

Usein tuossa tärinässä menee vielä pari ensimmäistä matkapäivää – kunnes lopulta vuoret vievät vastustamattomasti mukanaan. Nykyään en enää yritä väkisin ohjata ajatuksia toisaalle, vaan annan mielen myllynkivien jauhaa ajatuksia, kunnes ne ovat vain kevyttä jauhoa vuorituulessa.

Tämä vuosi ei ole ollut poikkeus.

Alkukesä on ollut täynnä upeita uutisia:

Siirryin muutama viikko sitten töissä uusiin tehtäviin, kun minulle tarjoutui mahdollisuus astua pääomasijoittamisen pariin. Jo tovin olin pohdiskellut, mitä haluan isona tehdä ja olla. Kun nyt uusi polku avautui, en epäröinyt hetkeäkään. Olen valtavan innoissani, mutta luultavasti tiedät, kuinka uudessa työssä – varsinkin kokonaan uudenlaisessa roolissa – aloittaminen vie valtavasti resurssia.

Uuteen työhön perehtyminen toi mukanaan etäopintoja

Kesäkuun alussa tapahtui uskomaton juttu: elämänmittainen kirjaunelmani otti valtaisan askeleen eteenpäin, kun allekirjoitin kustannussopimuksen Gummerruksen kanssa! Se tarkoittaa montaakin asiaa, joista kerron myöhemmin. Mutta konkreettisinta juuri nyt on, että editoin käsikirjoitusta kuumeisesti viedäkseni sitä kohti julkaisukuntoa.

Upeita asioita kerrakseen! Kuitenkin kun tähän rumbaan lisää harjoittelun loppurutistuksen sekä perheen ohjelman ja tarpeet, ollaan nopeasti tilanteessa, jossa vuorokauden tunnit käyvät vähiin.

Viimeisen 250 kilometrin pyörätreenin taukotunnelmia

Ethän käsitä väärin, en valita yhtään. Olen sanoinkuvaamattoman onnekas. Tottahan se on: aika monta asiaa on pitänyt loksahtaa kohdilleen, jotta nämä asiat ovat voineet tapahtua.

Mutta niin ei ole käynyt itsestään. Jos tapana on luoda suuria unelmia, niiden toteutuminen vaatii yleensä paljon työtä: esimerkkinä mainittakoon, että kirjoitin ensimmäisen kirjani seitsemänvuotiaana lyijykynällä ja tavuviivoin ruutuvihkoon, jonka kantta koristi laukkaavan valkoisen hevosen kuva. Kyseinen käsikirjoitus (21 yksi vihon sivua valtavilla pölkkykirjaimilla ja lipsahtelevilla riviväleillä) ei päässyt koskaan kustantajan pöydälle, vaan se asuu muistojen laatikossa monen muun vuosien saatossa synnytetyn raakileen seurana. Mutta minulle tuo ruutuvihko merkitsee ensimmäistä askelta.

Jokainen unelma ansaitsee oman aikansa. Vielä muutaman päivän tohisen näitä muita, jotta olisin ensi viikon keskiviikkona valmis keskittymään täysin Peak Lenin seikkailuun.

Oletko valmis? Kohta mennään!

Kammottavan sekaisen varastomme nurkkaan on alkanut kertyä oikein jännittävän näköinen kasa…

Vuorten kummitukset – Peak Leninin suurin haaste

Kun lähtöön Peak Leninille on seitsemäntoista päivää, vatsani pohjaan on kiertynyt solmu. Syy siihen on jotain ihan muuta kuin huoli valmistautumisen riittämättömyydestä (kyllä, sekin käy aina välillä mielessä) tai silkka jännitys (kyllä, se on usein ajatuksissa).

Eräs vuoriopas neuvoi ensimmäisenä kiipeilyvuotenani, että vuorille lähtiessä “kotiasiat kannattaa olla kunnossa”. Vuorikiipeilyn tuska ja taivas on eristyneisyys. Erämaassa arjen kalenteri-Tetris, puhelimen viesti- ja some-notifikaatiot sekä työ-, harrastus- ja perhelogistiikka ovat kaukana. Kun jatkuva ärsykemyrsky katoaa ympäriltä, jää paljon aikaa ajatella.

Ajatusten kanssa Kaukasuksella

Kun ihmisen mieli huomaa viimein saaneensa tilaa, se riehaantuu ja marssittaa estradille kaikki syrjään sysätyt ajatukset, jotka ovat odottaneet vuoroaan varjoissa. Viimein on aikaa tutkia tuntoja ja reflektoida tapahtuneita!
Mutta mielen portteja ei voi avata vain osittain. Vuorilla esiin marssii myös koko sydämen perukoille kätkettyjen pelkojen, huolten ja uhkien kavalkadi.

Olet ehkä joskus valvonut yöllä pohtimassa murhetta tai huolta? Tuskaisena heittelehtinyt vuoteellasi ja ahdistus vatsassa kouristellen seurannut, kuinka varjot ympärillä ovat tummuneet tummumistaan ja esittäneet toinen toistaan synkempiä kuvia huomisesta.

Vuorilla väsymys, pahoinvointi ja kipu ovat alituisia seuralaisia. Tuolloin tunteet nousevat herkästi pintaan, ja asiat helposti saavat melkoisia mittasuhteita. Mielen vieressä leijuvat kummitukset käyvät hulluun pirunpolkkaan aivojen puutuneilla poimuilla, eikä niitä hillitse mikään: Ei voi soittaa kotiin ja varmistaa, että mielen uhkakuvat eivät ole toteutuneet. Ei voi sanoa sanomatta jääneitä asioita tai pyytää anteeksi. Ei varmistaa, ettei mitään ole unohtunut tai kukaan kuollut. Huutaa voi, mutta jäisestä kiviseinästä vastaa vain kaiku. Muutoinkin ohuessa ilmassa henki kulkee huonosti, ja nyt paino rintakehän päällä tekee hengittämisestä mahdotonta. Aivot syöksähtelevät kallon sisällä kauhun vallassa, ja sydän on puristunut pieneksi rusinaksi.

Voi päättää ryömiä ulos teltasta nähdäkseen lumisen huipun ja imeäkseen siitä rohkeutta. Mutta heti ohuen kankaan takana vastassa on hyytävä viima ja lumimyrsky, jotka pakottavat vetäytymään takaisin rauhattomien ajatusten luo. Päiviksi, kenties pidemmäksikin aikaa.

Khumbu-jäätikön laidalla vuorten huippuja tähyämässä, Nepalissa

Pidempään jatkuvana tuo piina nakertaa henkisiä voimavaroja ja motivaatiota. Tulee hetki, jossa vuorihaave muuttuu toissijaiseksi pelkojen rinnalla.

Myrsky viimein laantuu ja nivelet jäykkinä kiipeilijä konttaa ulos teltasta. Kun hän sitten nostaa repun selkään ja kysymys kuuluu: kumpaan suuntaan hän päättää lähteä?

Vuorille lähtiessä odotan innolla mahdollisuutta siirtää kaiken hetkeksi sivuun. Reissun alussa annan itselleni muutaman päivän aikaa mälvätä murheita, jotta saisin ne “ulos koneistosta”. Noissa hetkissä saan usein myös parhaat työhön ja kirjoittamiseen liittyvät ideat, jotka myöhemmin löytyvät jostain repun pohjalta nuhjuiselle paperille raapusteltuina sekavina muistiinpanoina.
Kun olen antanut mieleni hetken vapaasti riehua, aivomyrsky tyyntyy ja vapauttaa väylän raikkaalle vuoristoilmalle , joka tuulettaa ajatusteni tunkkaisia nurkkia. Minulle se on vapauden tunnetta ehkä puhtaimmillaan.

Aina tämä “karsinoitu mielenhallintatyö” ei riitä, vaan kummitukset löytävät takaisin myöhemmin. Tai syntyy uusia huolia, kuten viime kesänä Mount Everest Basecamp -vaelluksella. Saavuttuamme Luklaan monsuuni esti lennot vuorikylästä Kathmanduun. Lähdimme kohti Everestiä, mutta kun viikon kuluttua kuulin oppaalta, että lennot olivat edelleen pysähdyksissä, aloin huolestua ja laskea päiviä paluuseemme. Tytär aloittaisi uudessa koulussa kaksi päivää kotiin saapumisemme jälkeen, eikä minulla ollut varaa myöhästyä paluulennolta Suomeen. Aluksi kykenin pitämään huolen kurissa, mutta päivien kuluessa ilman, että lentoreitti olisi avautunut, hätä alkoi ottaa vallan.

Lopulta taitoimme koko matkan Basecampiä lähimpänä olevasta Gorakshep-kylästä Luklaan kahdessa päivässä huolimatta kovasta vatsataudistani. Kykenemättömänä tankkaamaan tai juomaan olin välillä niin heikossa kunnossa, että pääsin hädintuskin eteenpäin. Mutten suostunut pysähtymään. Päädyimme myös maksamaan merkittävän summan helikopterikyydistä Luklasta Kathmanduun sen sijaan, että olisimme jääneet Luklaan odottelemaan lentojen mahdollista lähtöä (tarina paluumatkasta täällä: Kilpajuoksu monsuunia vastaan – Everest Basecamp Vaellus).

Sykkeeni tasaantui vasta kopterin jalasten osuessa Kathamandun kentän pintaan. Valokuvassa, jossa nousen kopterista, kasvoillani näkyy valtava huojennus.

Helpottunut Kathmandussa

Riski myöhästymiselle oli todellinen – sikäli kyse ei ollut mielen luomasta aiheettomasta pelosta. Mutta tapahtunut osoittaa pelkojen voimakkuuden: mielikuva tyttärestä yksin uuden edessä seurasi minua kuin saalistaan vääjäämättä lähestyvä villieläin ja ajoi minut vuorilta nopeammin kuin terveydentilani olisi sallinut.

Nyt edessä on taas asioista irrottaminen Peak Lenin -huiputuksen ajaksi. Matka tulee olemaan vaativuudessaan aivan eri mittaluokassa kuin EBC-vaellus. Monessa mielessä pidätän hengitystä odottaessani vapauden tunnetta, kun saan taas irrottautua kaikesta ja keskittyä vain seuraavaan askeleeseen.

Mutta viimeisen vuoden aikana on tapahtunut paljon, ja tällä kertaa lähtö ei tunnu pelkästään huojentavalta tauolta. On niin helppoa jäädä oman erinomaisuutensa panttivangiksi ja alkaa uskoa, ettei talo pysy pystyssä, ellen itse seiso hirsiä kannattelemassa. Lopulta kyse ei ole siitä, johtavatko toisten tekemät ratkaisut omiani parempaan vai huonompaa lopputulokseen – vaikeinta on olla epätietoisuudessa ja vailla vaikutusmahdollisuutta.

Yhtäkkiä vuorten kummitukset ovat luonani jo nyt, ja minulla on seitsemäntoista päivää aikaa selättää ne.

Huiputus on siis alkanut.

13 viikkoa lähtöön: Peak Lenin -matkan kohtalo varmistuu

“Valitettavasti Peak Lenin -kiipeilyryhmään on tullut peruutuksia ja tällä hetkellä on epävarmaa, järjestetäänkö matkaa. Palaamme asiaan heti, kun tiedämme lisää.”

Alkuvuodesta tullutta ilmoitusta seurasi kymmenen viikon hiljaisuus, jonka aikana palveluntarjoaja ei vastannut kiipeilyparini Heikin tai minun lisätiedusteluihin. Kesän kiipeilykohteemme Peak Lenin (7134 m) sijaitsee Kirgisian ja Taijikistanin rajalla. Naapurivaltioiden suhteet ovat jo vuosikausia olleet kireät ja satunnaisesti niiden välillä on puhjennut levottomuuksia. Alkuvuodesta uutisoitiin maiden sotaisaksi kärjistyneistä väleistä, mikä ymmärrettävästi vaikutti ryhmän jäsenten kiipeilyhalukkuuteen.

Oma kantani on, että vuori sijaitsee alueella, jonka poliittinen tilanne on vuosikymmenten ajan ollut epävakaa. Valitsimme vastuulliseksi katsomamme länsimaisen palveluntarjoajan, josta meillä on jo aiempaa kokemusta ja joka tuntee alueen tilanteen paremmin kuin kykenisin nettiartikkeleiden perusteella päättelemään. Mikäli palveluntarjoaja katsoo alueen turvalliseksi, luotan siihen.

Treeni jatkuu vaikka varmuutta tulevasta ei ole.

Niinpä jatkoin treenaamista normaaliin tapaan. Viikkojen kuluessa vailla lisätietoa tai minkäänlaista vastausta väliaikatietokyselyihimme, levottomuus alkoi nostaa päätään ja Heikki ja minä aloimme tutkia vaihtoehtoja. Valmistautuessani mietin paljon edessä olevaa vuorta ja koko syksyn Peak Lenin oli silmissäni jokaisella juoksulenkillä ja punttitreenin aikana. Vaikka olimme päättäneet pysyä luottavaisina viimeiseen asti, jatkuva epätietoisuus jyrsi ajatusteni reunoja, ja reissulaskurin jäljellä olevien viikkojen määrän pudotessa viiteentoista aloin hermostua. Kirgisia ei varsinaisesti sijoitu ihan lentoyhtiöiden kärkikohteiseen, ja hinnat vähäisille yhteyksille nousevat jatkuvasti. Venyneeseen odotukseen kun vielä lisää vuoteeseen kaataneen flunssan tuoman pakollisen treenitauon, saatat aavistaa, millaisella tiheydellä re-freshasin sähköpostilaatikkoani uutisia odottaessani.

Lopulta muutama päivä sitten kiipeilyparini lähettämä tiukkasanainen vaatimusviesti sai vastauksen:

“Suuret pahoittelut, että olette joutuneet odottamaan. Ryhmänne kaikki muut kiipeilijät ovat peruuttaneet osallistumisensa. Mutta olemme poikkeuksellisesti päättäneet järjestää matkan tästä huolimatta...”

Peak Lenin base camp (kuva internetin yleiset lähteet)

Seuraavilla riveillä kerrottiin, että matkanjohtajamme nimi on Mike, ja annettiin ohjeita lentojen varaamiseen. Mutta yhä uudestaan ja uudestaan palasin viestin alkuun kuin peläten, että olin lukenut väärin. Huojennuksen aalto oli yllättävän suuri: viime vuosina kiipeilysuunnitelmat ovat altistuneet vauhdikkaille muutoksille ja Georgian kurjan keskeytyksen jälkeen ‘epäonnistumiset ennen vuorelle pääsyä’ -mittarini alkoi olla aika täynnä.

Luultavasti myös Heikillä on ollut samankaltaisia tuntemuksia ja ehkäpä molemmat olemme hiukan pidätelleet hengitystä: olemme keskustelleet lähestyvästä reissusta vähemmän kuin yleensä eikä valmisteluitakaan ole voinut aloittaa. Koko projektin ympärillä on leijunut outo, odottava hiljaisuus.

Nyt vahvistusviestin saavuttua alkoi valtava tohina – aivan kuin lennot, vakuutukset, varusteet ja rokotukset olisi kaikki pitänyt saada samalla sekunnilla kuntoon. Onneksi flunssanikin on alkanut väistyä, ja huomenna aloittelen taas varovasti harjoittelua. Jokainen pieni askel tuntui tuovan vuoret taas lähemmäs. Pian lasketaan jo päiviä!

Yhtä varma vuorelle lähdön lähestymisen merkki kuin pikkulintujen kevättä ennakoiva laulu, on niinikään ilmestynyt arkeeni: Minun ja kiipeilyparini välillä käynnissä on sama dialogi kuin ennen jokaista vuorta – minä puntaroin epävarmana, riittääkö kondis, Heikin painottaessa, että kroppa kyllä kestää ja nyt pitää varmistaa, että henkinen kantti riittää myös.

Kuinkahan paljon rappusia olen kiivennyt tänä talvena?

Seitsemäntuhannen metrin korkeuden lisäksi meitä tulee koettelemaan poikkeuksellinen kylmyys. Olen myös kuullut hurjia tarinoita leirien kehnosta hygieniatasosta, mikä lisää sairastumisriskiä – ja minulla tuppaa olemaan tapana imaista itseeni jokainen vuorella pörräävä pöpö.

Paljon on siis pohdittavaa ja organisoitavaa, mutta tämä vaihe on ehkä paras osa odotusta – kuin olisin viikkokausia pidättänyt hengitystä ja nyt keuhkot täyttyvät raikkaasta vuori-ilmasta!

Peak Lenin yläleiri (kuva internetin yleiset lähteet)

p.s. Olen odottanut muutakin – oikeastaan jo parin vuoden ajan. Mutta siitä lisää ensi kerralla.

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén