Tag: lähtölaskenta

Vuorenvalloitus 2022: Nepali ja Mount Everest Base Camp kutsuvat!

Ehkäpä se johtuu monista suunnitelmien muutoksista, mutta tänä iltana tapahtuva lähtö Nepaliin tuli melkein yllätyksenä. Lähes vuosi sitten elokuussa raahauduin kovassa kuumeessa ja aika huonossa kunnossa alas Mount Laylalta Georgiassa – enkä saattanut aavistaa (onneksi), että edessä olisi vuoden odotus. Mutta tänään on se päivä, kun odotus on ohi!

Tämän vuoden reissu on poikkeuksellinen, sillä yhtään huiputusta ei ole luvassa. Se ei tee seikkailusta yhtään vähemmän jännittävää, sillä olemme matkalla monien kiipeilijöiden mekkaan ja oman inspiraationi alkulähteille: Mount Everestin perusleiriin.

Ajoitus ei voisi olla parempi, sillä vain muutama viikko sitten uutisoitiin, että vuodesta 1924 Mount Everestiä tavoitelleita kiipeilijöitä majoittanut leiri tullaan sulkemaan ensi vuonna, ja uusi perusleiri perustetaan toisaalle. Syy siirtoon on sama kuin useimpien kiipeilypäätösten takana: turvallisuus. Ilmaston lämpeneminen sekä pysyvän leirin tuottama lämpö ovat tehneet leirin vieressä sijaitsevasta pahamaineisesta, jatkuvassa liikkeessä olevasta Khumbu-jäätiköstä entistä vaarallisemman ja nykyisellään leirissä ei voi enää olla turvallisesti.

Tulemme olemaan viimeisten alkuperäiseen perusleiriin pääsijöiden joukossa. Lopulta vuori on vuori, mutta minulle on ehkä yllättävänkin merkityksellistä, että pääsen vierailemaan leirissä, joka on lähes sadan vuoden aikana toiminut monien kiipeilylegendojen lähtöpisteenä ja niin monien tarinoiden tapahtumapaikkana.

Muutaman tunnin kuluttua nousemme lentokoneeseen ja pomppaamme Delhin kautta Kathmanduun, josta matka jatkuu edelleen Tenzing-Hillary-kentälle Luklaan. Tiesitkö muuten, että lähes kolmen kilometrin korkeudessa vuoristossa sijaitsevaa Luklaa sanotaan maailman vaarallisimmaksi lentokentäksi? Kyseenalaisen arvonimen ovat pienelle vuoristokentälle tuoneet kova tuuli, tiukka pilvipeitto ja nopeasti vaihtuva sää sekä äärimmäisen lyhyt (vain 527 metriä pitkä) lähes vuoren seinään päättyvä kiitorata. Vaikeista olosuhteista johtuen kenttä joudutaankin sulkemaan niin usein, että alueelle suuntaavat kiipeilyryhmät varaavat ohjelmiinsa varapäiviä pelkästään lentoyhteyksien epävakaisuuden vuoksi.

Epävakaista oloista puheenollen; varatessamme matkaa olimme tietoisia runsaiden sateiden mahdollisuudesta. Samaan aikaan off-season-ajankohdan etuina ovat rauhallisemmat reitit ja viileämmän sään kirkastama maisema. Luvassa voi todella olla mielenkiintoisia hetkiä, sillä viimeisimpien sääennusteiden mukaan koko reilun kahden viikon ajan säävaihtoehtomme näyttäisivät rajoittuvan kahteen: sade tai ukkosmyrsky. Nähtäväksi jää, mitä se tekee reitille – mutta ainakaan toistaiseksi ei oppaamme Santosh ole ilmoittanut, että suunnitelmiin olisi luvassa muutoksia.

Minua ei ole tehty sokerista, mutta pakko myöntää, että iloitsen siitä, että majoitumme matkan varrella olevissa teetuvissa eli meillä on ainakin teoreettinen mahdollisuus kuivattaa vaatteita. Ottaen huomioon, että kiipeämme lähes 5500 metrin korkeuteen merenpinnasta, luvassa tuskin lempeitä kesäsateita. Märät sukat ja kohmeiset varpaat päivä toisensa jälkeen samoissa kestokosteissa kengissä ennustavat kokemukseni mukaan melkoisen kivuliaita hiertymiä. Siihen haen helpotusta ottamalla matkaan kahdet vaelluskengät.

En ole ehtinyt uuden seikkailun alkua erityisen paljon tunnelmoida, mutta nyt sydämeni tykyttää kiivaasti, ja jännitys kuplii ihoni alla. Viimein pääsen tarinani alkulähteille, sillä minulle kaikki alkoi Everestistä ja olen vuosia odottanut, että pääsen kohtaamaan Chomolungman (Everestin tiibetinkielinen nimi, joka tarkoittaa “Mother Goddess of the World”).

Eilen saatoin tyttären junalle; hän suuntaa reissun ajaksi isänsä luokse. Nykyään hän on minua pidempi, eikä siis enää lähtöhaliessamme hautaa kasvojaan vasten vatsaani (se olisikin ehkä vähän hassun näköistä…hahaa). Vaaleat hiukset eivät tuoksu mansikkasaippualta vaan teiniltä ja tymäkältä vaniljaparfyymilta. Silti vatsani meni solmuun ja mieleni rautakangella sain vääntää suupielet hymyyn, kun asemalaiturilla halasimme ja sanoimme heiheit kolmeksi viikoksi. Kehitystä kuitenkin tapahtuu, sillä juna ehti kadota näköpiiristä ennen kuin silmäkulmieni padot joutuivat antamaan periksi kyynelille.

Kuten aina, annoin itselleni hetken aikaa ennakkoikävöidä. Sitten poskeani hyväilevässä lämpöisessä kesätuulessa tuntui pieni viileä sipaisu ja tiesin, että se oli vuoren kutsu. Ja kun vuori kutsuu, minun on mentävä.

Palaan kertomaan, kuinka seikkailu etenee, kunhan pääsen takaisin tietokoneen äärelle. Yhteyksistä minulla ei ole aavistusta, mutta palaamiseen asti mahdollisuuksien mukaan päivitän kuulumisia Instagramiini tai Facebook-profiiliini eli seuraathan matkaa siellä!

Vuorenvalloitus 2021: lähtö Mount Ushballe

Uskon vahvasti, että elämässä pitää seurata unelmia, tehdä niistä tavoitteita. Että jokaisella meillä on, ei vain oikeus, vaan myös velvollisuus tavoitella asioita, jotka saavat sydämen laulamaan.

Viimeinen päivitys ennen kuin matka kohti vuoren huippua alkaa, on aina tunteikas. Tähän hetkeen huipentuu monen kuukauden odotus ja valmistautuminen. Heiheit on halattu, ja silmäkulmiani polttavat ennakkoikävän kyyneleet on vapautettu poskille, kun ovi sulkeutui isälleen lähtevän tyttären takana. Tästä päivityksestä eteenpäin ravistan harteiltani arjen roolit ja sukellan seikkailuun.

Lähtöpäivitys pursuaa aina innostusta ja malttamattomuutta. Nuo tunteet jylläävät sisälläni nytkin, yhtä voimallisina kuin aina ennenkin.

Viime päiviä on sävyttänyt myös jokin muu. Jos olen rehellinen, tiedän sen olleen osa lähtöpäivien väripalettia aina. Ehkä olen ollut hiukan vastentahtoinen tutkimaan sitä lähemmin, sillä sen tunnustaminen tuntuu vähän vaikealta.

Kuva: Alex Trubajev

Pari päivää sitten vierailin äitini luona, kuten teen aina muutamaa päivää ennen vuorille lähtöä. Äiti oli tehnyt ruokaa, ja velikin oli paikalla. Juttelimme ja naureskelimme normaaliin tapaan. Lähdön hetken lähestyessä kävin äidin kanssa reissusuunnitelman pääkohdat läpi ja painotin, ettei hänen pitäisi huolehtia. Olemme menossa syrjäiselle seudulle, ja on vaikea ennakoida, mistä ja koska pääsen viestejä lähettämään.

– Hiljaisuus ei siis tarkoita, ettei kaikki olisi hyvin. Se tarkoittaa vain, että olemme kaukana Kaukasuksen vuorilla.

Perheeni yhteiset ateriat ovat aina kuin italialainen sukukokous: kädet viuhuvat ilmassa, ja puheenvuoron saa ainoastaan huutamalla lujempaa kuin muut. Olenkin naureskellen todennut, että kaikessa puheliaisuudessani meidän perheessä lopulta ehkäpä minä olen se hiljainen. Äitini on vuolassanainen ja värikäs persoona, voimakastahtoinen nainen, joka on kasvanut huolehtimaan itsestään.
Nyt tuo ikiliikkuja, jossa on voimaa kuin pienessä kylässä, istui sohvan reunalla hiljaisena ja jotenkin pienenä, ja äkisti kalvenneilla kasvoilla viivähti varjo. Luulen, ettei minun ollut tarkoitus nähdä sitä. Sillä sellainen äiti on.

– Vuoden on ollut rauhallista, mutta nyt se taas alkaa. Isäsi kanssa me aina jännitettiin yhdessä, mutta nyt isää ei enää ole… hänen äänensä haipui huokaukseksi. Sanat seurasivat minua ovesta ulos, tarttuivat paitani liepeisiin kuin takiaiset.

Seuraavina päivinä aloin kiinnittää siihen huomiota. Tädiltä, siskolta ja ystäviltä tuli enemmän ja vähemmän verhottuja tiedusteluita, koska saattaa odottaa kuulevansa tilannepäivityksiä. Anopilta tulleiden, aina yhtä positiivisten ja rohkaisevien rivien välissäkin olin näkevinäni huolen harmaan häivähdyksen.

Jos olet matkaani seurannut pidempään, ehkä muistat, kun kuusi vuotta sitten kirjoitin keskustelusta, jonka kävin pienen paitaressun kanssa. Seitsemänvuotiaan suurella ja herkällä sydämellään hän koetti ymmärtää vuorten kutsua (täältä se löytyy: Vuorenvalloittaja Jr. vuoren äärellä). Nyt teini-ikään ehtineenä pieni paitaressuni on minua pidempi eikä enää kiipeä syliini. Hän on vuosien kuluessa tottunut vuorikiipeilyreissuihin, mutta silti mustalla kajaalilla rajatuissa silmissä välkähtää, kun hän kysyy:

– Koska sä tuut takaisin?

Ushba
Kuva: Alex Trubajev

Toivon Heikin ja minun lasten oppivan seikkailuistamme, että suuremmatkin haasteet on mahdollista voittaa pitkäjänteisellä työllä ja sitoutumisella. Kunpa he vuorihaasteisiin valmistautumistamme seuratessaan oppisivat, kuinka vastuullisuus ja suunnitelmallisuus mahdollistavat jännittävien tehtävien turvallisen suorittamisen. Ja mikä tärkeintä, haluan valaa lastemme sydämiin uskon siihen, että he pystyvät mihin tahansa.

Mutta käytännön huoli ei häviä pilviä hipovilla selityksillä.

Kun viime Kaukasus-reissullamme laskeuduimme vuorelta alas muutamaa päivää aikataulusta jäljessä, kuuluvuusalueelle saapuessani ja puhelimen aukaistessani, näytölle ponnahti kaksi päivää aiemmin lähetetty tiedonanto tädiltäni, joka toimii kuulumisteni välittäjänä muulle perheelle:

“Odotan perjantaihin asti ennen kuin huolestun ihan tosissani.”

Päivä taisi olla torstai.

Vasta kauan Suomeen palaamiseni jälkeen ja perheen kanssa keskusteltuani ymmärsin, kuinka ladattu tuo viesti oli. Yhtään negatiiviseksi tulkittavaa palautetta ei tullut, mutta tiedänhän sen itsekin: epätietoisuuden tunnit ovat pisimpiä.

Sen jälkeen en ole antanut tarkkoja aikatauluennusteita.

Huoli on hinta, jonka jään velkaa niille, jotka minusta välittävät. En tiedä, kuinka sen harmautta himmentäisin tai lyhentäisin odottavan aikaa. Voin vain olla loputtoman kiitollinen, että läheiseni jaksavat vuodesta toiseen tukea minua siinä, mikä saa sydämeni laulamaan.

Kun taas seison tässä eteisessä mieli riemusta poukkoillen, lupaan olla luottamuksen arvoinen ja valita askeleet niin viisaasti kuin taidan.

Nyt mennään, kiitos, kun olet mukana seikkailussa!

p.s. Päivitän taas kuulumisia tuttuun tapaan Instagramiin (@janskuka) ja Facebookiin (löytyy nimelläni) sitä mukaa, kun pääsen linjoille. Varsinainen tarina alkaa täällä blogissa mahdollisimman pian, kun palaan Suomeen.

Upea Ushba
Kuva: Alex Trubajev

Sääuutisia Ushbalta ja vuorikiipeilijän salainen ase

Ushba-oppaamme Alex lähetti muutama päivä sitten hiukan levottomuutta herättävän viestin:

“The weather is totally crazy…one meter of fresh snow on Ushba route!”

Myös valmistautumisnousukohteemme Laila on ollut huonon sään kourissa, ja pari huiputusta yrittänyttä kiipeilytiimiä on joutunut perääntymään vuorelta huonon sään vuoksi. Viestin jälkeen olen seuraillut vuorten säätilannetta päivittäin: lunta sataa edelleen mutta määrät ovat olleet nyt maltillisempia. Vaikka saatu säätieto on hiukan huolestuttava, aikaa on vielä runsaasti, ja samaan aikaan kiipeilyn lähestymistä konkretisoi se, että ennusteet ylettävät jo ajankohtaan, jolloin olemme vuorella.

Minä ja Heikki lumipyryssä Matterhornilla

Valmistautuminen on todella käynnissä. Olohuonetta hallitsee valtava varustekasa, ja kauppalistat pursuavat kaikenlaista Compeedeista Diamoxiin (vuoristotautilääke) ja puuropusseista vauvatalkkiin (aivan loistava tuote estämään rakkojen syntymistä jalkoihin).

Vuorille lähtöä edeltävinä päivinä kuluu runsaasti kynsilakkaa, kiipeilyparillani Heikillä voimakkaan vaaleanpunaista ja minulla hempeää, kesäisen iltapäivän taivaanrannan väristä vaaleansinistä. Meillä on molemmilla erikseen vuoria varten varattu kynsilakka, jota ei saa käyttää muualla.

Kynsilakkojen tarina alkaa kahden vuoden takaa Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin, pohjoiselta reitiltä. Vuoren pohjoinen puoli on villi ja karu sekä vailla eteläpuolen laskettelurinteiden tuomia logistisia helpotuksia kiipeilyreiteille. Varusteet kannetaan laaksosta ylä-basecampiin (3800 m merenpinnasta) kahdessa erässä kivikkoista, jyrkkää vuorenseinämää.

Takana oli toista viikkoa kiipeilyä, kun aamulla heräsimme tavoitteenamme nousta sinä päivänä ylimpään leiriin, Lenz Rocksille, josta seuraavana yönä alkaisi huiputusponnistus. Olimme aiemmin tehneet yhden harjoitusnousun Lenz Rocksille, ja tiesin edessä olevan 1000 vertikaalimetrin nousun olevan tiukka. Seistessäni kivikkoisen leirin laitamilla varusteet selässä odottamassa lähtöä, tunsin levottomuuden nousevan sisälläni. Kun edessä on iso ponnistus, minulle tulee aina tarve päästä nopeasti liikkeelle. Nyt Heikkiä ei kuitenkaan näkynyt missään.

Elbrusin pohjoisreitin yläleirimme Lenz Rocksilla 2019

Levottomuus oli jo muuttumassa ärtymykseksi, kun kuulin Heikin epäuskoisen äänen ilmoittavan, että hänen ylävuoristokenkänsä olivat kadonneet. Häkeltynyt tiimi alkoi kerääntyä sukkasillaan kivikossa seisovan Heikin ympärille ja epäuskoisia kysymyksiä leijui ilmassa. Pian tilannekuva alkoi hahmottua: ryhmäämme oli aiemmin liittynyt kaksi norjalaista naista, joilla oli erilainen kiipeilysuunnitelma: heidän tavoitteensa oli kiivetä vuoren kaksoishuipuista matalampi. Naiset olivat majoittuneet kanssamme ja viime yönä lähteneet omaan nousuyritykseensä. Jotain oli tapahtunut yöllä heidän lähtiessään pimeästä majasta ja lopputuloksena Heikin 46-kokoisten La Sportiva G2 -kiipeilykenkien sijaan majan seinustalta löytyi saman mallin kengät, mutta kokoa 41.

Tilanne oli katastrofaalinen. Tietenkään viisi numeroa liian pienet kengät eivät mahtuneet Heikille. Oppaat kertoivat, ettei heillä ollut mitään keinoa tavoittaa naisten ryhmää. Leirissä ei ollut ketään, jolla olisi ollut samankokoiset kengät, joille ei olisi tarvetta seuraavan parin vuorokauden aikana. Lopulta ratkaisu löytyi tiimin sisältä: Angie-nimisellä kiipeilijällä oli koon 44 kengät, joihin Heikki sai juuri ja juuri puserrettua jalkansa. Angie otti minun 42-numeroiset kengät, ja minä pakkasin jalkani norjalaisen 41-kokoisiin saappaisiin.

Vääränkokoinen kiipeilykenkä on valtava riski kiipeilyn onnistumiselle monestakin syystä, ja nyt ryhmässämme oli kolme ihmistä liian pienissä kengissä. Mutta tämä oli ainoa tapa päästä liikkeelle, ja saatoimme vain toivoa, että nousun aikana reittimme kohtaisi norjalaiset heidän paluumatkallaan. Minulla ei ollut pientä hiertymistä suurempaa hätää, mutta Angiella kuului olevan todella vaikeaa, ja Heikkikin teki nousua hiljaisena ja hiukan ontuen.

Kuin ihmeen kaupalla päivän puolivälissä norjalaiset tulivat kuin tulivatkin vastaan, ja saimme vaihdettua kengät takaisin omistajilleen. Kunnon rähinä ei ollut kaukana, kun raivokas Angie jo kaukaa purki ulos norjalaiseen kokemattomaan kiipeilijään kohdistuvan raivonsa.

Olimme koko matkan ihmetelleet, kuinka norjalainen ei huomannut olevansa viisi numeroa liian isoissa kengissä! Viimeistään leirin laidalla jäärautoja kiinnittäessään hänen olisi pitänyt huomata, etteivät raudat sopineet valtavan suuriin kenkiin. Mutta nyt kenkiä vaihdettaessa huomasin, että nainen istui maahan ja ojensi jalkansa ja jäi odottamaan apua. Englanninkielitaidoton opas riisui häneltä isot kengät ja kuin lapselle puki tilalle naisen omat. Kiristettyään naisen kengät, hän korjasi jääraudat oikeaan kokoon ja kiinnitti ne naisen kenkiin. Tämä selvensi tilannetta hiukan: nainen ei siis osannut käyttää varusteita eikä ilmeisesti opas ollut katsonut vaivan arvoiseksi ilman yhteistä kieltä selvittää, miksi raudat olivat sopimattomat. Nainen itse oli korkeudesta ja väsymyksestä niin sekaisin, ettei ilmeisesti ollut huomannut kenkien valtavaa kokoeroa – mikä edelleen tuntuu aivan uskomattomalta! Nyt kuitenkin matka jatkui ja seuraavana päivänä huiputimme Elbrusin pohjoiselta puolelta, omat kengät jaloissamme.

Jälkikäteen purimme tilannetta Heikin kanssa. Jokainen vuorikiipeilyreissu vaatii suuria panostuksia, ja ajatus, että näin naurettava virhe estäisi kauan odotetun huiputuksen, oli lähes sietämätön. Toinen asia on, että usein leireissä ja vuorimajoilla on erillinen tila, jossa tekniset varusteet säilytetään eikä niitä saa viedä makuutiloihin tai telttoihin. Samassa tilassa saattaa olla siis kymmenittäin samanmerkkisiä varusteita, ja vaikka en ollut kuullut aiemmin vastaavista sekaannuksista, ovat ne ihan mahdollisia.

Jäärautoihin asennettiin uusi kiinnitys Ushbaa varten

Niinpä keksin keinon merkitä varusteemme helposti tunnistettaviksi. Tarvitsin huomion kiinnittävän merkintätavan, joka sopii kaikille materiaaleille ja ei kulu helposti kovassakaan käytössä. Ratkaisu löytyi naisellisesta turhamaisuudestani, ja nykyään jokaisessa kiipeilyvarusteessamme on näkyvässä kohdassa väritäplä, Heikillä kirkuvan pinkki ja minulle heleänsininen. Muissa varusteissa täplät ovat hiukan hienovaraisemmat, mutta isojen ylävuoristokenkiemme kohdalla tilanne on toinen: kummankin kenkien kärjissä on kaikkein näkyvimmällä paikalla suuri, tunnusväriemme mukainen rasti.

Kun lähtöön on alle viikko, vietin taas puoli tuntia valtavan varustekasan keskellä tunnusmerkittämässä varusteitamme. Kuka olisi voinut uskoa, että kynsilakalla voi olla näin merkityksellinen rooli vuorikiipeilyssä!

Kuusi päivää lähtöön – oletko valmis?

Ushba Kuva: Alex Climb

P.s. Koko Elbrusin pohjoisreitin tarina alkaa täältä: Idän pikajunan arvoitus.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén