Tag: henkinen valmistautuminen

Kivet kengissäni –epäonnistumisen jaloa taitoa etsimässä

Vuorikiipeily opettaa epäonnistumista. Olen kiipeilyvuosieni aikana epäonnistunut useammalla tavalla kuin olisin saattanut kuvitella mahdolliseksi. On ollut sairastumisia, loukkaantumisia, myrskyjä, lumivyöryjä ja monia muita syitä, jotka ovat pysäyttäneet liput liehuen rinteeseen rynnänneen vuorenvalloittajan.

Epäonnistumiseen tottuu (ainakin vähän), mutta pettymys ei laimene. Minussa mittavampi mönkään meno tuntuu kaikkialla: happamana makuna kielellä, onttona tunteena vatsassa, haikeana harmaana kohinana ajatusten taustalla ja ärtymyksen nipistelynä mielialan helmoissa. Vaimennan sitä “epäonnistuminen kuuluu lajiin” -lausahduksilla ja vakuuttelen itselleni, että vuoret eivät katoa mihinkään. Käsittelen sitä kertaamalla mielessäni tapahtumia ja vaihdan ajatusten kuvakulmia varmistaakseni, että olen ajatellut kaikkea, ettei kyse ollut tekosyistä, huonosta valmistautumisesta tai silkasta laiskuudesta.

Meissä ihmisissä elää vahvana tarve vältellä negatiivisia tunteita. Mutta pettymys ei ole paha tunne, eikä sitä ole syytä yrittää tukahduttaa. Olen oppinut antamaan pettymykselle sen tarvitseman tilan. Jokaiseen vuoreen on sidottu suuri määrä aikaa, vaivaa, ajatuksia ja rahaa. Ei ole oikein odottaa itseltään, että panostuksien valuminen sormien lomasta ei tuntuisi kurjalta. Jokaisesta matkasta kertyy paljon arvokkaita oppeja ja hyviä muistoja, eivätkä ne häviä, vaikka tapahtumien sulattelu ottaakin aikansa.

Entä milloin pettymys loppuu?

Vähitellen harmin harmaat mainingit asettuvat. Tärkein kysymys minulle on, olisinko voinut muuttaa lopputulosta? Kun olen rauhassa muotoillut vastaukseni tuohon kysymykseen, leimaan mielessäni asian käsitellyksi. Minulle tärkeää on myös saada seuraava suunnitelma horisonttiin. Kun lentolippu takaisin ohueen ilmaan on sähköpostissa, henki kulkee taas helpommin. Se on lupaus tulevasta.

Pieleen meneminen tekee hyvää. Pienemmät kompastelut muistuttavat keskittymisestä. Kunnon kompurointi pysäyttää terveellisesti; polviltaan katsottuna tekeminen näyttäytyy eri kuvakulmasta.

Tekemättä jäänyt huiputus tarkoittaa, että vaikka pettymys olisikin käsitelty, tehtävä on kesken. Harmituksen poistuttuakin jäljelle jää pieni pistely, joka huomaamattomasti hiipii iholleni, kun tapahtunut nousee mieleen. Se katoaa vasta, kun olen valmis. Jokainen vuori, jonka huippua olen onnistumatta tavoitellut, on kivi kengässäni, kunnes tehtävä on onnistunut, menipä siihen vuosi tai vuosikymmen. Toiset noista kivistä ovat lähes vaivattomia karheita hiekanjyviä varpaiden välissä – niiden kanssa ei ole kiirettä. Toiset kivet taas ovat pistäviä, nopeampaa toimintaa vaativia sorankappaleita kantapään alla. Mutta nekään eivät ole pahasta. Rakkaat kivet kengissäni ovat kesken olevan matkani virstanpylväitä ja viestejä siitä, että vuoria ei ole ainoastaan takanapäin.

Vaikka monenlaisia epäonnistumisia Vuorenvalloitus-seikkailuihin on mahtunut, kertaakaan aiemmin en ole palannut kotiin ilman yhtään huiputusta. Kyllä, luit oikein: hartaasti odottamani matka Kaukasukselle kääntyi kiipeilytavoitteiden näkökulmasta suureksi epäonnistumiseksi. Aika näyttää, millaisiksi kiviksi kengissäni Mount Layla ja Ushba muodostuvat.

Kitkerinäkin nämäkin vuorimuistot ovat minulle rakkaita, ja tietenkin kerron, mitä tapahtui. Tarina alkaa muutaman päivän kuluttua!

Ushba Mount Laylalta katsottuna: lähellä, mutta niin kaukana (etelästä päin näkyy vain eteläinen huippu)

Jos koskaan epäilen, siihen on syy.

Melkein vuosi on kulunut siitä, kun viimeksi hengitin ohutta ylävuoristoilmaa. Tämä on pisin tauko vuorilla olossa sen jälkeen kun aloitin kiipeilyn. Kuukausien kuluessa ainutlaatuinen rauha, joka virtaa harmaasta kivestä sormenpäiden kautta sydämeen, ohenee ja hapertuu hiljalleen. Hiukan kuin varhaisen lapsuusajan muistot, jotka välähtävät mielessä auringossa haalistuneen valokuvan kaltaisina. Et voi olla ihan varma, onko kyseessä aito muisto vai aivojesi maalaus siitä, mitä sinulle on kerrottu.

The mountain is calling, Chile 2019

Muisti myös on armoton varas ja petkuttaja, joka näpistää yksityiskohtia ja väärentää surutta. Sen maalatessa tärkeitä tapahtumia pysyväksi kuvaksi, kokemuksesta maksettu hinta muodostaa maalauksen kultaisen kehyksen. Se näyttää kauniilta, mutta on usein hiukan eri sävyinen ja yksiulotteisempi kuin alkuperäinen kokemus. Kiipeilyseikkailussa koettu kaikennielevä uupumus, äärimmäinen epämukavuus ja mielen sisäinen keskustelu omien valintojen perusteista muuttuvat hauskoiksi tarinoiksi, joita tulee kuvailleeksi kuin ne olisivat tapahtuneet jollekin toiselle.

Usein juuri kokemuksen raadollisen puolen kouriintuntuva muistaminen tekee muistosta intiimin, merkityksellisen ja inhimillisen, – enemmän kuin kepeän tarinan. Siksi kai kertomuksissa tulee palattua hetkiin, joissa oli vaikeaa.

Kun kiipesimme Mont Blancille talviolosuhteissa, lähdin huiputusyöhön kiiveten liian nopeasti. Se kostautui pari tuntia myöhemmin, kun lysähdin 4362 metrin korkeudessa olevan Vallot Hut -nimisen hätämajan portaille uupuneena. Puolen tunnin raivokkaan henkisen ja fyysisen tankkauksen jälkeen jatkoimme matkaa. Tankkauksesta huolimatta liian nopea aloitus päätyi värittämään koko huiputuspäiväni, jonka suurimmat taistelut käytiin pääni sisällä, vaikka runsasluminen rinne tarjosi fyysistäkin haastetta aivan riittämiin. Pari sataa metriä ennen huipulle saapumista olin aivan lopussa ja itkien lyyhistyin polvilleni huippuharjanteella.

Hiukan ennen tärkeintä hetkeä Mont Blancilla, 2018

Jos kysyisit minulta Mont Blancin talvihuiputuksen tärkeintä hetkeä, se olisi se, kun kymmenisen minuuttia kestäneen sisäisen taistelun jälkeen huokaisin turhautuneesti, nousin ylös ja käänsin kasvoni kohti huippua. Huiputin juuri sillä hetkellä – en puoli tuntia myöhemmin, kun fyysisesti saavuin vuoren laelle ja kohotin jäähakkuni ilmaan tuuletukseen (Mont Blancin talvihuiputuksen tarina alkaa täältä). Noita sisäisen taistelun minuutteja haluan vaalia, koska ne määrittivät lopulta onnistumiseni. Ilman niitä tarina olisi puutteellinen. Siksi muistojen kultautuminen voi joskus tuntua menetykseltä.

Ei jokaisen vuoren tärkein hetki ole kuin taistelutantereen kuvaus. Vaikka laji on fyysisesti ja henkisesti raskas, joka reissu on tulvillaan iloa, naurua ja vapauden tunnetta. Kumppanuutta, luottamusta ja yhteisen tavoitteen eteen työskentelyä: Matterhornilta rakkaimmaksi muistikuvaksi kaikista vaiherikkaan ja jännittävän huiputusmatkan tapahtumista nousi villi juhlintamme huipulla, kun meidät monen vuoden valmistautumisen ja kahden yrityksen jälkeen palkittiin onnistumisella. (Huiputukseen johtanut Matterhorn-tarina alkaa täältä)

Matterhornin huippujuhlintaa Italian huipulla, 2020

Jokainen vuoritarina on niin omanlaisensa ja täynnä suuria tunteita, etten haluaisi menettää niistä yhtään sävyä. Paras tapa muistaa on jatkaa matkaa uusille vuorille, sillä ohut, lumelta tuoksuva ilma palauttaa myös vanhemmat kokemukset elävinä mieleen.

Välillä näinä pitkinä odotuksen kuukausina muisti tekee tepposet. Silloin halu palata vuorille vaatii silkkaa itsepäisyyttä ja luottamusta siihen, että vaikka juuri tällä hetkellä en muista, miksi haluan viettää vapaa-aikani painavissa kengissä tamppaamassa loputtomaan ylämäkeen olkapäät repun hiertymillä ja oksennuksenmaku suussa, siihen on hyvä syy.

Joskus taas vuori tulee kuin tuleekin Muhamedin luo: Kiipeilyparini Heikki oli taannoin työmatkalla Lapissa. Ajaessaan autolla halki suuren metsän, hän vilkaisi taivaanrantaan ja ihaili kaukana puiden latvojen yläpuolelle kohoavaa vuorijonoa, jonka hanget hohtivat ilta-auringossa. Yhtä nopeasti kuin oli ihailevan ajatuksen mielensä aalloille vapauttanut, Heikki havahtui muistamaan, ettei Suomessa ole vuoria. Häkeltyneenä hän nosti katseensa uudelleen – taivaanrannan täyttikin sadepisaroiden pidättelystä harmaaksi muuttunut pilvimassa. Kangastus oli kadonnut, mutta viesti yhtä selkeä kuin jos pilvet olisivat sen taivaalle kirjaimin muodostaneet: “The mountain is calling, and I must go.”

Heikki (oikealla alhaalla tummassa takissa), Enrico ja Matterhornin Italianpuoleinen huippu, 2020

103 yötä huomiseen

Ihminen on luonnostaan odottavaa sorttia. Ajatuksissamme siintää valoisampi päivä – kutsumme sitä huomiseksi. Tuo huominen ei koskaan ole yhden yön päässä tästä hetkestä. Syy siihen on se, että jos ajattelisimme niin, yhden yön päästä edessä olisi pettymys.

Ai mistäkö höpisen? Otetaan esimerkki: Muina Scarlett O’Haroina huokaiset, että “Huomenna on paremmin” ja menet nukkumaan. Koittaa aamu ja huominen alkaa. Tämän huomisen iltaan päästyäsi huomaat, että se olikin vain uusi tämä päivä ja siis ihan tavallinen. Työkalenterin, kiukuttelevien muksujen ja yrmyilmeisen puolison perusteella vaikuttaa siltä, että täksi päiväksi muuttuneen huomisen huominenkin saattaa olla jopa hiukan tätä päivää huonompi. Eilen oli itse asiassa aika kivasti, vaikka silloin sekin tuntuikin ihan tavalliselta tältä päivältä.

Tuo odotusten ja toteuman toistuva törmäyskurssi ei yleensä saa meitä luopumaan toivosta, sillä me kaikkihan tiedämme, ettei se parempi huominen mitenkään voi tapahtua pian. Ollaanpa nyt realisteja: maanantaihin mennessä kaikki tarvittavat ihmeet eivät mitenkään ehtisi tapahtua! Paremman huomisen on siis oltava vähän kauempana. Tarkempi määrittely on tarpeetonta ja oikeastaan toiveikkuus itsessään riittää lupaukseksi paremmasta, joka tulee sitten joskus.

Odotus ja toiveikkuus ovat jännittäviä kumppaneita; annamme tietoisesti niiden kumittaa mielemme realismin rajoja, tai ainakin venyttää niitä. Odotamme siis hyvin erilaisia asioita samankaltaisia toimintamalleja seuraten. Monien mielestä lottovoitto onkin vain siitä kiinni, että jaksaa odottaa. Kukaanhan ei tuota tietenkään myönnä, mutta jokin saa meidät silti hakemaan lappusen viikko toisensa jälkeen – ja salaa uskomaan, että sinnikkyys lopulta väsyttää todennäköisyyden.

Odottaminen on hyvin henkilökohtainen kokemus ja ennen kaikkea tunneasia. Harvoin yksilö pääsee – tai tässä tapauksessa joutuu – kokemaan tilannetta, jossa koko maailma odottaa yhdessä. Kuitenkin samaa asiaa odottavillekin toivottu lopputulos on hyvin erinäköinen ja siihen kytketyt tuntemukset erilaisia. Yhteinen odotus paljastaa, kuinka vaikeaa odottaminen itse asiassa on: se on järjen, toivon, pelkojen ja haaveiden välinen hallitsematon käsirysy, jossa kaikki osallistujat paiskovat toisiaan summamutikassa. Me ihmiset reagoimme tuohon mielen ja sydämen taistelun hallitsemattomuuteen kukin omalla tavallamme.

Tämänhetkinen maailmanlaajuinen hätä huomisesta on koko globaalin tunneskaalan kirjon värjäämä. Mahtaako mikään jyrsiä toivon ja määrätietoisuuden rakenteita kuten tietämättömyyden turvaton hernerokkasumu? Varsinkin, kun kaikki kanavat tulvivat erilaisilla (usein kyseenalaisilla) meriiteillä varustettujen Nostredamuksien näkemyksiä – ei ihme, että tunteet kärjistyvät! Nyt kuitenkin puhumme melkein kahdeksasta miljardista yksilöllisestä tavasta odottaa ja kahdeksasta miljardista mielikuvasta siitä, miltä parempi huominen näyttää.

Minulla on hyvät oltavat odottaa. Ehdin palata työmatkalta Suomeen viimeisillä lennoilla ennen kuin lentoyhtiöt pysäyttivät liikenteen ja monet lentokentät sulkeutuivat.
Olen siis kotona. Silti odottavan aika on pitkä. Sellaiselle, joka on syntynyt vaellusvimma veressä ja tottunut kulkemaan, sulkeutuneet rajat, eristäytyminen ja tiukat rajoitteet ovat kuin kuristava panta.

Matkalta paluuta seurasi tietenkin karanteeni. Karanteenipäivieni kuluessa kieltäydyin vajoamasta sohvan selkänojan takana (ja välillä netin syövereissä) piilottelevan mökkihöperyyspeikon korvaani kuiskuttelemien dystopiakuvien valtaan. Laitoin siistin paidan ja huulipunaa jokaiseen etäkonferenssityöpuheluun. Viestittelin ystävien kanssa ja osallistuinpa johonkin hupsuun some-haasteeseenkin.
Kun kaksiviikkoisen karanteenini päätteeksi viimein pääsin rappusjuoksemaan kaverin kanssa, puheripuli yllätti itsenikin. Kun tunnin lenkin jälkeen seisoimme kadulla kylmänä mutta aurinkoisena kevätlauantaina hikisinä ja puuskuttavina juoksusta, en olisi malttanut millään lähteä kotiin ja enemmän ja vähemmän tärkeää asiaani olisi riittänyt loputtomiin. Lopulta lenkkikaverini sanoi tutisevalla äänellä: “Täällä alkaa tulla vähän kylmä.”
Kotimatkalla mietin, että vasta nyt ymmärsin, kuinka eristyksissä oleminen oli minuun vaikuttanut. Kuinka yksinäiseltä olo oli tuntunut, kuinka olin kaivannut jonkun fyysistä läsnäoloa.

Kiipeilyparini Heikki ei ole ollut yhtä onnekas kotiutuksen suhteen. Parhaillaan hän odottaa kotiutuslentoaan eristyksenomaisissa olosuhteissa kuuden tuhannen kilometrin päässä täältä. Siellä hän ulkonaliikkumiskiellon aikaan tekee juoksulenkit 34-kerroksisen talonsa rappukäytävässä.

Alppien luotto-oppaallamme Fabriziolla on vieläkin haastavammat olot, sillä Pohjois-Italiassa asuva vuoriopas on ollut lukittuna kotiinsa jo viikkojen ajan. Hänen kokemustaan en osaa edes kuvitella. Aina positiivisena ja nauravaisena kohtaamani miehen Whatsapp-viestit tihkuvat häkkiin suljetun villieläimen ahdistusta.

Verrattuna Heikkiin ja erityisesti Fabrizioon, minulla on siis kaikki erinomaisen hyvin. Jos saisin järjestää tulevat tapahtumat, ehdottomasti heidän rappusjuoksunsa ystävien kanssa olisi omien seuraavien toiveideni edellä.

Mutta mitä minulla on lupa odottaa?

Tänään minä odotan samaa kuin sinä. Että maailma taas palautetaan raiteilleen. Että arkemme sijoiltaan väännetyt raamit suoristetaan. Selvää on, että se mitä aiemmin on pitänyt tavallisena maanantaina, on nyt tätä päivää huomattavasti parempi huominen. Välillä on hyvä kalibroida odotuksiaan.

Mutta maailma ei muutu paremmaksi, jos haaveilemme eilisestä. Toivo saa virtansa tulevaisuudesta. Unelmista, joista tehdään suunnitelmia, jotka tehdään todeksi. Siksi muistutan, että odottaessasi unelmoi taas siitä kauempana olevasta paremmasta huomisesta. Sinulla on lupa siihen. Se ei ole muilta pois. Sillä on tehtävänsä.

Minun unelmassani näkyy maailman kaunein huippupyramidi. Sen tunnistaminen kirkasti kuvan ja antoi paremmalle huomiselle selkeän aikarajan, mikä taas helpottaa odottamista ja antaa reunaehdot toiminnalle. Lähtöpäivään mennessä maailman pitää olla taas raiteillaan – ainakin sen verran, että unelma saa toteutua. Rokotetta en osaa valmistaa, mutta voin tehdä oman osuuteni ja kieltäytyä musertumasta epävarmuuden alla. Unelmille pitää olla valmiina, ja niin Matterhorn saa minut raapimaan lenkkarit jalkaan ja painelemaan lenkille.

Laskurissa on 103 päivää. Sen verran aikaa on minun parempaan huomiseeni, ja siihen mennessä kaikki tarvittavat ihmeet ehtivät kyllä tapahtua.

p.s. Myös lottolappu löytyy lompakostani – eihän sitä koskaan tiedä. 😉

Elämässä on muutakin – tähänkö se loppuu?

– Elämässä on muutakin kuin vuoret ja kiipeäminen. Haluaisin myös ehtiä sukeltamaan ja laskuvarjohyppykurssi on jo pitkään pyörinyt toteutettavien listalla. Tehdään välillä muita asioita ja mietitään sitten, haluammeko jatkaa kiipeilyä.

Sanat putoilivat suustani kuin kivilattialle ropisevat marmorikuulat, joiden synnyttämä kakofonia hetkeksi tukahduttaa kaiken alleen. Tarkoitin sanoista jokaista. Ja se pelotti minua enemmän kuin uskalsin myöntää. Kuka oli tämä ihminen, joka sanoi noin ja kuka minä olisin, jos en kiipeäisi?

Minä ja pankkirosvo(?) Atacaman autiomaassa

Oli kulunut seitsemän päivää siitä, kun olimme aavikon piekseminä laskeutuneet Ojos del Saladon basecampistä takaisin aavikkokylä Copiapoon. Kiipeilyparini Heikin terveydentila koheni nopeasti laskeuduttuamme merenpinnan tasolle, ja jo pari päivää myöhemmin olimme valmiita pakkaamaan varusteet vuokra-autoon ja aloittamaan roadtripin Santiagoon. Atacaman jälkeen Chile oli meitä kohtaan suopea ja tarjoili toinen toistaan upeampia kokemuksia pienten rantakylien valaiden ja pingviinien kohtaamisista aina poliittisesta rauhattomuudesta kärsivien suurempien kaupunkien varovaiseen mutta sydämelliseen vieraanvaraisuuteen.

Kehomme voimistuivat ja toipuivat. Minun elimistöni oli kestänyt kuumuutta ja kuivuutta paremmin. Se ei liene suuri yllätys, kun miettii herkkyyttäni kylmyydelle ja luontaista rakkauttani lämpöön. Nestehukan tasaus otti tovin, lihakset kramppailivat joitakin päiviä ja vatsa oli solmussa parisen viikkoa vuorilta laskeuduttuamme. Lisäksi menetin pari varpaankynttä, mutta muuten palauduin nopeasti.

Lämminverinen, kovinkin kylmiin olosuhteisiin helposti sopeutuva Heikki sen sijaan oli kärsinyt minua enemmän. Yhtenä käytännön esimerkkinä erostamme tulee mieleeni lepopäivät Laguna Verden tuulisen kuumassa hiekkapätsissä yli 4000 metrin korkeudessa: kun ulkona oleminen kylmän, hiekan ja suolan täyttämän tuulen vuoksi oli mahdotonta, minä saatoin käpertyä kuin kissa päiväunille telttaan, jonka kuuma aurinko oli tuulen läpikin lämmittänyt saunamaiseksi. Kuumuus ei suuremmin vaivannut minua, vaan jopa rauhoitti ja rentoutti.
Heikki sen sijaan ei pystynyt asettumaan kuumaan telttaan, vaan rauhattomana etsi helpotusta vuoroin ulkona viheltävästä viimasta ja teltan hautovasta kuumuudesta. Niinpä hän lepäämisen sijaan vietti aikansa ravaten edestakaisin sisään ja ulos. Päivä toisensa jälkeen. Yö toisensa jälkeen. Jatkuva kropan epätasapaino ja alentunut kyky sopeutua olosuhteisiin alkaa nopeasti vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti, että edelleen minun on vaikea ymmärtää, kuinka vaikeaa parillani on oikeastaan ollut.

Atacaman vuoristomaisemaa

Kehot kuitenkin palautuivat pian. Henkiset rasitusvammat sen sijaan olivat syvemmät, ja osittain asioiden käsittely taitaa olla vielä nyt parin kuukauden kuluttuakin kesken. Humoristinen todiste tästä lienee, että jos pyydät kiipeilypariani kuvailemaan kokemuksiaan, termi “paskahiekkakakku” toistuu puheissa varsin usein.

Vaikka minun kokemukseni ei yhtä raadollinen ollutkaan, myös minusta tuntui, että nyt oli aika tehdä muita asioita. Rakastan lunta ja jäätä, ja vaikka elimistöni pärjäsikin Atacamassa, oli kuin jokin keskeinen elementti puuttuisi. Päivästä toiseen jatkuva valuttavassa hiekassa kahlaaminen hitaasti (jos ollenkaan) vaihtuvassa maisemassa ja maastossa oli todella erilaista kuin monipuolisuudellaan haastavat sääolot ja ympäristöt, joissa olemme aiemmin saaneet kiivetä. Tottakai kumppanini kärsimyksen seuraaminen avuttamana vierestä vaikutti myös. Lopulta en osaa sanoa, miten lopputulokseeni päädyin. Mutta yksinkertaistaen voisi kai sanoa, ettei kärsimys tuntunut vaivan arvoiselta, kun onnentunne, jonka yleensä kiipeämisestä saan, ei tullutkaan. Kiipeilyparini kokemus oli vielä huomattavasti negatiivisempi. Tuntui kuin olisimme tien päässä.

Pienen tiimimme vahvuus on puhuminen. Niin nytkin. Roadtrip-päivien kuluessa ja kuuman maantien kiitäessä Seijaksi nimeämämme vuokra-auton renkaiden alla, kävimme läpi tapahtumia ja puntaroimme ajatuksia. Kyseenalaistimme kiipeilyn merkitystä ja uskaltauduimme katsomaan myös toisenlaista tulevaisuutta. Puhuimme paljon suunnitelmista, jotka ovat aina jääneet kiipeilyn varjoon tai siirtyneet kauemmas kalenterissa.
Keskusteluiden polveillessa harmituksen purkamisesta haaveiluun, tutkiskelimme myös omaa arvo- ja ajatusmaailmaamme. Noina päivinä Chilen kuumalla moottoritiellä muotoutui muutama tästä matkasta löydetty opetus. Ne ehkä saivat alkunsa Atacaman autiomaasta, mutta sopivat ohjenuoriksi myös muille elämäni osa-alueille – sillä varsin samalla tavalla kohtaan yleensä aina kaikki elämäni vuoret.

Nämä ajatukset ovat vielä kesken, mutta jaan ne kanssasi silti. Ehkä osaat auttaa niiden eteenpäin jalostamisessa:

  1. Uudelleenmäärittele epäonnistuminen. Onnistumisen ja epäonnistumisen ero on välillä hiuksenhieno, ja silti niiden väliin mahtuu kokonainen harmaa ei-kenenkään-universumi. Tavoitteen saavuttamatta jääminen ei välttämättä ole sama asia kuin epäonnistuminen. Mutta silti suorituskeskeiselle ihmiselle maaliviiva on tärkeä – muuten palkinto onnistumisesta jää saamatta.

    Hiukan epäselvää minulle vielä on, miten tuo uudelleenmäärittely tehdään. Tästä olen puhunut ennenkin: minä tarvitsen maaliviivan, jonka ylitän tai en ylitä.
    Uskon vahvasti, että kaikkensa antaminen ja sinnikkyys vuorella syntyvät juuri siitä, että on vahvasti päättänyt saavuttaa huipun. Jos hengailu riittää, miksi lähtisi leiristä?

    On myönnettävä, etten kuulu ihmisiin, joille onnistumiseksi riittää, että melkein pääsi huipulle. Jotain jää aina vajaaksi. Uskon, että palkinnon saa se, joka eniten haluaa ylittää maaliviivan. Minun logiikallani se, jolle riittää, että on viiden parhaan joukossa, todennäköisesti antaa periksi ja luovuttaa helpommin, eikä lopulta ole valmis antamaan kaikkeaan. Siinä ei ole mitään väärää. Mutta minä haluan ylittää maaliviivan – mieluusti tietysti ensimmäisenä. Jos vähempikin olisi tarpeeksi, kysymys kuuluu: miten hopeamitali voitetaan?
  2. Aseta realistiset vaatimukset. Varsinkin vaativammille vuorille suuntautuvilla kiipeilyreissuilla tapaa paljon ihmisiä, joille vuoret ovat elämäntapa. Heidän kanssaan keskustelu inspiroi. Yritän aina oppia heiltä – ja samalla tunnen tarvetta samaistua heihin. Sama maailma tulee vastaan kiipeilyyn liittyvissä kirjoissa, dokumenteissa ja elokuvissa. Yksi keskeinen ominaisuus näissä ihmisissä on, että he yleensä keskittävät kaiken aikansa ja voimavaransa kiipeilyyn ja siihen liittyvien tavoitteiden saavuttamiseen, muiden elämän osa-alueiden ollessa kiipeilyä tukevia tai sen vaatimuksiin sopeutuvia.

    Meillä ei ole niin. Olen erittäin kunnianhimoinen työssäni ja teen paljon töitä. Heikillä ja minulla on yhteinen yritys, jota olemme rakentaneet intensiivisesti ja voimia säästämättä. Välillä työ on kuluttavaa ja uuvuttavaa. Meillä on myös kolme lasta, joita rakastamme syvästi ja joiden kanssa haluamme seikkailla ja kokea tätä maailmaa.
    Pariskuntana meillä on suuri onni jakaa rakkaus vuoria kohtaan sekä nämä hienot kokemukset. Mitalin kääntöpuoli on, että meidän pitää sopeuttaa kiipeily ja treeni siihen tosiasiaan, että kiivetessä olemme aina molemmat yhtä aikaa poissa töiden ja perheen saatavilta. Lienee epärealistista odottaa, että kolmen lapsen vanhemmat ja kunnianhimoiset yrittäjät voisivat verrata itseään vuorikiipeilylle elämänsä omistaneisiin. Onko siis itsellemme reilua asettaa tavoitteitammekaan samalla tavalla?

    Mutta samaan aikaan: osa vuorikiipeilyn paloa on halu koskettaa taivasta, saavuttaa tavoittamaton, ylittää itsensä yhä uudelleen ja uudelleen. Kumpi on tyydyttävämpää: asettaa rima varmalle tasolle ja leiskauttaa tyylillä yli, vai nostaa tavoite maksimikorkeutta ylemmäs ja pudota sitten pehmusteille tanko kainaloissa, mutta hiukan korkeammalle hypänneenä kuin ajatteli pystyvänsä?
    – Ja miten tämä vastaus sopii yhteen ykköskohdan vastauksen kanssa?
  3. Tee omalla tavalla ja omilla ehdoilla. Tämä on edellisen kohdan johdannainen. Olen taitava kehittämään erilaisia sääntöjä siihen, mikä on onnistunut suoritus: Juoksulenkillä ei saa pysähtyä. Salilla pitää aina olla isommat painot tai pidempi sarja. Huiputus ei ole huiputus, ellei sitä tehdä laaksosta laaksoon kiiveten… ja niin edelleen.
    Kuitenkaan kukaan muu kuin me itse, ei sanele noita sääntöjä. Itse olemme tärkein taho, joka luo, hyväksyy tai hylkää nämä säännöstöt. Kaikesta tekemisestä ei tarvitse tykätä, kaikkia vuoria ei tarvitse rakastaa. Ei kai se tee minusta vähemmän kiipeilijää? Eikö juuri valinnanvapaus tee maailman mahdollisuuksien loputtomasta merestä niin kauniin?
    (Viimeiseen viisauteemme tosin Heikki tietenkin sarkastisesti virnistellen totesi:
    – Totta, mutta olisihan se uskottavampaa todeta huiputuksen jälkeen: “paska reissu, mutta tulipahan tehtyä” sen sijaan, että pieleen menneen huiputusyrityksen jälkeen perääntyy perusteenaan, ettei tykkää kiivetä aavikolla.)

Pohdintojen jälkeenkin tuntui, että olimme käännekohdassa. Niin me päätimme, että on hyvä hetki katsella ympärille ja tehdä vähän muitakin asioita.

Kaksi viikkoa myöhemmin löysin meidät keskustelemasta intohimoisesti tulevan kesän uudesta yrityksestä Matterhornilla. Tovi viestittelyä Alppien luotto-oppaamme Fabrizion kanssa, ja suunnitelma oli valmis.

Reilun viikon kuluttua edellä mainitusta tilanteesta dokumenttielokuvan katselu päättyi niin innostuneeseen googletukseen, että melkein saatoin kuulla, kuinka internetin sivunkulmat suhisivat kiitäessämme sivustolta toiselle.

Lopulta istuimme rinnakkain sohvalla tuijottamassa näytöllä olevaa kuvaa. Tunsin, kuinka päätöksen tuoma ilo ja odotus pulpahtivat rintaani kuin ilmakuplat noustessaan vedenpintaan. Nuo kuplat toivat muassaan myös riemukkaan oivalluksen, että vaikka minulla ja kiipeilyparillani on jälleen suuri läksy opittavana, vielä emme ole valmiita luopumaan vuorista. Tai ehkäpä vuoret eivät ole valmiita luopumaan meistä.

Ei ole luvassa hiekkaa tai suolaa tai kuumuutta. Vaan todellakin jotain ihan muuta vuodelle 2021.

Denali. Alaskan pahamaineisen jäinen jättiläinen.

Eteenpäin

p.s. Tässä kohtaa en malta olla lähettämättä terveisiä isälleni, sillä tiedän, että luettuaan nuo viimeiset rivit, hän pyörittelee päätään ja pidättelee “mä arvasin” -naurua: “Joojoo, järki päässä mennään!” <3

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén