Month: April 2015

In harjoittelu, hieronta, janiina ojanen, juokseminen, juoksu, lihashuolto, mont blanc, polkupyörä, polkupyöräily, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

En ole varma, pidänkö pyöräilystä. Mitään rationaalista selitystä en keksi, mutta jostain suhtaudun polkupyöräilyyn vastentahtoisesti.
Siispä taas on tullut aika ylittää yksi henkinen kynnys: ärsytyskynnys. Nimittäin lähitulevaisuudessa fillarointia on luvassa niin runsaasti, että luultavasti juhannukseen mennessä kankuissani on pysyvä satulan painauma. Jatkossa viikossa on pari lyhyttä juoksulenkkiä mutta pidemmät lenkit korvataan pyöräilyllä, koska juostessa polveni kipeytyvät helposti.

Minulla on kuitenkin salainen ase: tapa tehdä tylsistä asioista mukavampia. Minä laulan. Itseasiassa
laulan ja hyräilen aika usein muutenkin. Keskittyessäni, ajatellessani omiani, kotitöiden lomassa, meikatessa ja niin edelleen. Oikeastaan laulaa jollotan niin usein, että kollega huikkasi kerran työhuoneeni ohi kävellessään: “Aina kun kävelen sun huoneesi ohi, täältä kuuluu laulua, säveliä tai hyrinää. Taidat olla ‘Pidän ääntä, olen olemassa’ -tyyppi”.
Tämä ominaisuus voi olla vähän rasittava kanssaihmisille. Siksi yritänkin sitä hiukan piilotella, mutta totuus tulee julki yleensä viimeistään siinä kohtaa, kun luulen olevani yksin. Harmillista on myös se, etten ole kovin hyvä laulamaan. Eli kyseessä ei ole mikään Sound of Music. Ennemminkin mieleen tulee Tartu Mikkiin -ohjelman yleisötulkintojen ja Kummelin efektimiehen risteytys.

Mutta takaisin asiaan. Hain pari päivää sitten pyöräni huollosta. Se ei todellakaan ole kummoinen menopeli. Mutta tuleepahan enemmän vastusta. En ollut ajanut fillarillani kolmeen vuoteen ja nyt oli edessä ensimmäinen, puolentoista tunnin lenkki. En ollut kovin innoissani. Mutta ei auttanut muu kuin kiskoa lenkkivaatteet päälle. Reitin valinta tuntui hankalalta, kun en tiedä pyöräteitä. Sääret tuntuivat aroilta ja uupuneilta edellisen päivän järisyttävästä kahvakuulariehumisesta valmentajani Tapion kanssa. Kalsa tuuli palelsi sormissa, jalat lipsuivat polkimilta ja takapuoli puutui ensimmäisen korttelin jälkeen.

Musiikki on aina vastaus. Niinpä laitoin napin toiseen korvaan ja aloin hyräillä musiikin tahdissa. Hiljalleen homma alkoi toimia. Maisemat vaihtuivat mukavaa tahtia, ja hetken kuluttua tunsin, kuinka jalkojen lihakset alkoivat lämmetä. Ylämäetkään eivät tuntuneet pahalta pyöräillen, vaikka väsyneillä lihaksilla juostessa ne ovat silkkaa kidutusta. Eihän tämä nyt niin kamalaa olekaan, pohdin ja fiilistelin jo lämpöisien kevätpäivien pyöräilytreenejä: aurinko paistaa puiden lomasta, asfaltti hehkuu lämpöä ja linnut laulavat…

Paluumatkalla yhdessä ylämäessä sai jo ihan pinnistää. Mäen päällä hölkkäsi nuori pariskunta ulkoiluttaen koiraa. Kilpailuhenkisenä sparrasin itseäni ottamalla heistä “jäniksen”, jota lähdin tavoittelemaan. Ensin koira kääntyi katsomaan taakseen, lähestyessäni mies vilkaisi olkansa yli. Nainen myös. He hiljensivät vauhtinsa kävelyksi ja vilkaisivat vielä taakseen. Ohittaessani seurueen mäen päällä nainen käänsi minulle selkänsä ja hänen hartiansa nytkähtelivät hiukan. Hetken kuluttua oivalsin syynkin. Hengästynyt tulkintani Imagine Dragonsin Radioactive-kappaleesta saattoi kuulostaa hiukan erikoiselta.

Seuraavana päivänä painelin hierojan pöydälle. Kuin pahanteossa ollut lapsi, olen vältellyt hierojalle menemistä, koska arvasin jo etukäteen, mitä oli luvassa. Palautetta. Olisi pitänyt uskoa Tapiota ja huolehtia venyttelystä ja lihashuollosta paremmin.
– Sinulla on kuule paikat niin jumissa, ettei näitä ihan noin vaan avata, hieroja ripitti minua lempeästi mutta tiukasti.
– Kuule olen nyt ihan rehellinen. Ei riitä, että hieron nämä auki, sinun täytyy itsekin tehdä töitä lihashuollon eteen. Ei lihashuoltoa voi ulkoistaa.

Otin nöyränä palautteen vastaan ja lupasin tehdä parannuksen. Yhdeksänkymmenen minuutin kuluttua veri kiersi taas aivoihin asti ja hartian puristuksissa ollut hermorata ei enää kipunoinut. Varasin heti kiltisti uuden ajan ja otin vastaan venyttelyohjeet. Lupasin itselleni myös mennä kotimatkalla ostamaan hierontarullan, venytellä joka ilta ja kerran viikossa oikein kunnolla. Päätin aloittaa heti saman iltana.

Kotimatkalla kiersin pidemmän kautta, koska leppoisa kevätilta tuntui ihanalta. Hain käsikahvin (eli take away -kahvin) ja hyräilin itsekseni kiertäessäni Pyhäjärven rannan kautta kotiin. Harmi vaan, etten muistanut katsoa peiliin ennen kuin kotona. Eteisen kuvastimesta katsoi tyytyväisen näköinen nainen, tukka sekaisin, kasvot turvoksissa ja hierontapöydän kasvoaukon reunan painauma poskilla. Hierontarulla unohtui hakea ja ehkä hyvä niin. Ei kai sitä venyttelyäkään nyt heti tänään tarvitse aloittaa?

Seuraavana aamuna aurinko paistoi ihanasti. Vapaapäivä ja kaunis ilma kertakaikkiaan pakottivat lenkille. Lähdin hyvällä omatunnolla, sillä vaikka hieroja kielsi salitreenin hieronnan jälkeisenä päivänä, hän antoi luvan kevyeen lenkkiin. Siis lenkkarit jalkaan, napit korviin ja menoksi!

Askel rullasi vähän kankeasti, mutta otin ihan rauhallisesti ja nautiskelin auringon lämmöstä. Paluumatkalla puolessa välissä Iidesjärven rantasuoraa vanhempi herrashenkilö ajoi rinnalleni pyörällä. Hän ei yrittänytkään ohi vaan jäi rinnalle näyttäen selvästi siltä, että hänellä on asiaa. Nyppäsin napin toisesta korvasta ja tervehdin miestä, joka katsoi minua iloisesti tuuheiden huuhkajakulmiensa alta:
– Sitä minä vaan, että sinä niin usein menet meitin ohi ja melki aina laulat mennessäs. Että sopisko toivekappaleita esittää?

Kiitos.

By Janiina

On April 9, 2015

In äiti, Facebook, harjoittelu, hyvinvointi kamppi, isä, janiina ojanen, kannustus, mont blanc, perhe, salitreeni, treeni, tuki, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Viime kuukaudet ovat todella opettaneet, millainen merkitys tuella ja kannustamisella voi olla. Olen tätä aihetta sivunnut useasti ennenkin, mutta asia on niin tärkeä, että nyt päätin ottaa sille oman tilan.

Kun postasin Facebook-seinälleni linkin viimeistä harjoituspinnistystä käsittelevään kirjoitukseeni, perheenjäseneni innostuivat sen kommenttiketjussa keskustelemaan, kuinka varmoja ovat Mont Blancin huiputukseni onnistumisesta.
Kuten varmaan kaikilla perheillä, meilläkin on oma persoonallinen tapamme kommunikoida keskenämme. Sarkastisen ja joskus hyvän maun rajat ylittävän keskustelukulttuurimme vuoksi olemmekin ristineet poppoomme itseironisesti “kreisiperheeksi”. Monessa keskusteluketjussamme näkyykin perheeseen kuuluvan “Jaahas, kreisiperhe trollaa jälleen” -tyyppinen kommentti, kun lähes huomaamattamme olemme taas siirtyneet keskinäiseen leukailuun.
Tällä kertaa seinälleni ilmestynyt keskustelu (se on siellä julkisena, jos haluat käydä katsomassa) oli niin sydäntä lämmittävä, että se pysäytti minut pohtimaan asian merkitystä laajemmassa mittakaavassa: minulla nimittäin on aivan loistava tukijoukko!

Kun julkaisen uuden blogitekstin ja jaan linkin Facebookissa, ei kestä kauaa, kun isäni peukuttaa sitä. Joskus, kun hän on töissä ja peukkua ei tule muutamaan tuntiin, huomaan alkavani odotella sitä.

Välillä isä lähettää minulle yksityisviestin, jossa kommentoi julkaisemani tekstin sisältöä tai kiusoittelee kielioppivirheistä. Nokitan takaisin kuin pahainen kakara, vaikka oikeasti olen valtavan otettu: hän lukee joka ainoan juttuni niin tarkasti. Se on isäni tapa osoittaa tukensa ja läsnäolonsa jatkuvasti.

Olen kuullut, että isä kertoo mummulleni puhelimessa tarinani käänteistä. Juttelin mummun kanssa ja kerroin taitavasta oppaastani ja intensiivisestä valmistautumisestani. Mummu kuunteli koko puheenvuoroni ja sorautti sitten porilaiseen tapaansa: “Kai sunkaa mää ny sen tiedä, et kunnolla harjottelet. Murehdin ny kuitenki, vaik kui paasaat. Mut tuanoinnii en nalkuta, ko ei siit ol mittää appuu.”

Äitini ei halua juurikaan puhua kiipeämisprojektistani. Hän on huolissaan. Mutta kun harjoitteluaikataulut välillä ovat kireät, säntää hän avuksi ja vie tyttäreni elokuviin, torille tai puistoon. Koko projektin aikana joka kerta pyytäessäni apua, vastaus on ollut: “Tottakai. Tulen ajan kanssa, niin voit tehdä hommasi rauhassa.”

Sisarukset sekä muu perhe ja ystävät suhtautuvat asiaan luontevan toteavasti: no nyt se menee sinne. Vaikka yleensä olen yksin puurtavaa sorttia, välillä laatuaika ystävän kanssa yhdistyy luontevasti treeniin: “terapialenkeillä” kymmenen kilometriä menee yhdessä hujauksessa ja palatessa maailma on parannettu.

Kiipeilyparini Laku on väsymätön tuki. Hän neuvoo ja auttaa aina tarvittaessa. Tsemppaa väsyneenä ja kuuntelee pahantuulisen kiukuttelut. Kommentoi blogeja, ottaa avoimesti vastaan pöllöimmätkin kuvausideat. On aina valmiina kaikkeen ja keksii itse lisää haasteita.

Valmentajani Tapio kehuu kun on aihetta, kannustaa aina ja tarvittaessa komentaa. Valmentajan tuki on odottamattoman tärkeä asia. Välillä sitä huomaa olevansa kuin Pavlovin koira: pinnistää jonkun suorituksen aikana voimansa äärimmilleen ja kääntyy sitten katsomaan valmentajaa odottavasti: “No, kehu nyt.”

Lisäksi minua on auttanut, neuvonut ja kannustanut niin moni, etten olisi uskonut koskaan moista mahdolliseksi. Yhteistyökumppaneilla on rautainen luottamus tekemiseeni. Projektiin liittyvät asiantuntijat ovat kaikki olleet mukana hyvällä ja innostuneella fiiliksellä.

Projektin alkaessa halusin kirjoittaa kaiken muistiin ja siksi päätin alkaa bloggaamaan. Enpäs olisi voinut uskoa, kuinka mahtavalta tuntuu, kun on lukijoista muodostunut osa Vuorenvalloitus-tiimiä, joka seuraa matkaa, kannustaa ja kommentoi sekä jakaa tekstejä eteenpäin.

Tottakai aina on joku, joka muistuttaa, että “eihän tuo ole mitään, on niitä korkeampiakin vuoria”. Välillä olen myös itse pahin viholliseni ja syyllistyn liialliseen ankaruuteen tai unohdan iloita saavutuksista katsoessani jo kohti seuraavaa välietappia. Aina löytyy arvostelijoita, kyseenalaistajia ja niitä, jotka kokevat toisen tekemisestä innostumisen tai positiivisen palautteen ottavan itseltä jotain. Myötäeläminen, toisen tukeminen ja onnistumisesta iloitseminen ovat taitoja, joita ei ole kaikilla. Onneksi kuitenkin suurimmalta osalta ne löytyvät.

Olen oppinut valtavasti teiltä jokaiselta. Toivottavasti muistan tämän(kin) läksyn lopun elämääni. Kun haastaa itsensä tekemään enemmän kuin koskaan aiemmin, juoksemaan pidemmälle tai kiipeämään korkeammalle, kaipaa tukea. Jonkun jonka kanssa iloita hyvinä hetkinä. Jonkun joka kannustaa ylämäissä ja muistuttaa onnistumisista silloin, kun ne jäävät itseltä huomaamatta. Yksinkin varmaan pärjäisi, mutta miksi pitäisi?

Kuinka suuri merkitys voikaan olla yhdellä lauseella, sanalla tai peukutuksella? Minulle jokainen on korvaamaton. Kiitos. Tästä on hyvä jatkaa.

Mont Blanc -harjoittelun loppurutistus käynnistyy!

By Janiina

On April 5, 2015

In harjoittelu, hyvinvointi kamppi, janiina ojanen, kestävyysharjoittelu, kiipeily, kuntosali, mont blanc, tapio kamppi, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

– Sosiaalinen elämä voi olla aika askeettista lähikuukausina, kun treeniohjelman yhdistää sun työhön, bloggaukseen ja tämän projektin muuhun valmistautumiseen, pitää tyttären kanssa vietetyn ajan vakiona ja lepää riittävästi. Kaiken muun saatkin sitten unohtaa, valmentajani Tapio hymyilee vinosti.

Tutkimme yhdessä Mont Blanc -harjoituskauteni viimeisen kolmanneksen treeniohjelmaa. Kevään aikana tahtia tiivistetään asteittain kohti loppurutistusta. Kun päästään kesään, harjoittelen kuutena päivänä viikossa. Se ei sinällään ole erikoinen juttu, mutta haastavaksi sen tekee fakta, että kestävyysharjoittelu ottaa aikaa ja harjoituksien pituudet tulevat venymään reippaasti. Luvassa on viikottain punttitreeniä, kahvakuulaa, useita juoksuharjoituksia ja pari pyörälenkkiä, joista pidempi on kauden loppuvaiheessa viiden tunnin mittainen. Onneksi on kesäloma…

Nielaisen. Nyökkään. Tiesin kyllä tämän. Kertaakaan en kuvitellut, että vähän käyn höntsäilemässä lenkkipolulla ja sitten kipitän hymyillen Mont Blancin huipulle. Jännityksen aalto läikehtii vatsanpohjassa. Loppusuora häämöttää; hiukan vielä etäällä, mutta näkyy jo selvästi horisontissa!

Janiina – Vuorenvalloittaja

Kun aloitin harjoittelun, minulla ei ollut aavistustakaan, miten homma etenisi. Noudatin vain Tapion ohjeita mahdollisimman pilkuntarkasti. Onkin ollut mielenkiintoista nähdä, kuinka huiputuskuntoani on rakennettu:

Ensimmäisessä vaiheessa tein intensiivistä kuntosaliharjoittelua ja pyrin kasaamaan kehoon kunnolla lihasta ja ottamaan “turhat löysät pois”. Nautin siitä kovasti, vaikka ruokavalion kanssa olikin melkoista tasapainoilua. Tulokset näkyivät nopeasti ja motivoivat jatkamaan.

Toinen vaihe oli aika puuduttavaa puurtamista. Treenin painopistettä siirrettiin kestävyysharjoitteluun päin. Kuntosalillakin toistomäärät liikkuivat sataluvuilla. Jestas se oli toisinaan pitkästyttävää kaltaiselleni kovaa-ja-korkealta-tyypille! Vaikka treeni kyllä oli raskasta, se oli niin mekaanista toistamista, että välillä vaan unohduin omiin ajatuksiini ja menin sekaisin laskuissa. Sitten oli pakko tehdä kymmenen ylimääräistä toistoa varmuuden vuoksi, ettei vaan sarja jää vajaaksi. Tulokset eivät tuntuneet näkyvän ollenkaan samalla tavoin kuin aiemmin ja kuitenkin uupumus oli entistä suurempi. Mutta kovapäisyydestä oli apua ja en antanut periksi. Myös muu valmistautuminen, kuten kestävyyskuntotestaus, ensiapukoulutus sekä kokeneilta kiipeilijöiltä, esimerkiksi Mont Blancilla kiivenneeltä Tonilta, Aconcaqualla kiivenneeltä Niinalta, oppaaltani Petteltä ja Mount Everest -huiputtaja Carina Räihältä, saamani neuvot auttoivat. Perheeltä, ystäviltä ja teiltä blogini lukijoilta saamani tsemppaus ovat kannatelleet motivaatiotani silloin, kun sohva on houkuttanut kuntosalia enemmän. Jokainen askel on siis otettu yhdessä!

Ruokavalio on ollut avaintekijä tässä kaikessa, paljon tärkeämpi juttu kuin alunperin osasin odottaa. Joulun aikaan olin tämän hetkistä “pienemmässä” kunnossa, koska kevennetty ruokavalio auttoi muuttamaan kehon rasvaa lihakseksi. Laihtuminen ei kuitenkaan ollut tavoite, vaan kehon tiukentaminen. Kun treenissä alettiin painottaa kestävyysharjoittelua, ruokavalioon lisättiin reippaasti proteiinia ja hiilareitakin jonkin verran. Mielenkiintoista sekin, kuinka nopeasti ruokavalion muutos vaikuttaa koko kehoon!
Olen tässä matkan varrella oppinut säätämään annoskokoja ja -sisältöjä kulloisen rasitusasteen mukaisesti. Siinä on muuten tärkeä oppi koko loppuelämää ajatellen!

Vuodenvaihteen jälkeen kehitys on tuntunut hitaammalta. Kunto kasvaa kai niin vaivihkaa, että sitä on välillä vaikea huomata. Koska treenaan koko ajan, muutos suorituskyvyssäni tuntuu jäävän itseltä huomaamatta. (Onneksi Tapio muistuttaa siitä ja antaa paljon positiivista palautetta.) Mutta ilmeisesti koko ajan jotain tapahtuu, koska keho tuntuu muuttuvan: Treenikauden kakkosvaiheen loppuun mennessä olen joutunut luopumaan kahdesta neuletakista, koska ne ovat käyneet pieniksi hartioiden ja hauisten kohdalta. Kahdet nahkasaappaat vein suutariin ja ompelutin niihin varsien suita leventävät lisäkuminauhat, koska vetoketjut jumahtivat pohkeiden kohdille.
Koska kiipeäminen rassaa paljon reisiä ja takapuolta, on niiden lihaksia treenattu ahkerasti. Jostain syystä sen osa-alueen treenitulokset ilmestyivät näkyviin (ainakin omasta mielestäni) salakavalasti, kuin yhdessä yössä. Raportoin tästä hiukan kauhistuneena, omalla persoonallisella tavallani Tapiolle:
– Tapsa, mun hanuri on räjähtänyt!
Taas kerran pisteet valmentajani pokerinaamalle: kulmakarvat kohosivat hiukan ja hän yskähti vain pienesti ennen kuin kysyi:
– Haluatko tarkentaa hiukan?

Edessä on haastava kevät ja kesä. Palkinto on jo lähellä, ja se motivoi pinnistämään. Intensiivinen harjoittelu ei tunnu hankalalta ajatukselta. Nautin itsenäisestä treenaamisesta ja viihdyn erinomaisesti yksin ajatusteni parissa. Se on varmaan yksi syy siihen, miksi vuoren huiputtaminen kiehtoo minua. Huiputus on suoritus, joka suurelta osin tehdään yksin, oman pään sisällä, vaikka tiimissä mennäänkin.

Tapio tuntee minut jo sen verran hyvin, että keskustelun lopuksi painottaa erikseen levon tärkeyttä. Hän muistuttaa, että kaikkeen ei ihminen pysty yhtä aikaa. Tottahan se on ja asialla on toinenkin ulottuvuus; omien rajojen tunnistaminen ja piirtäminen on sekin tärkeä osa valmistautumista.
Siispä:
Heihei sosiaalinen elämä – nähdään syssymmällä!

Näillä mennään! – Vuorenvalloittajan huiputusvarustelista

By Janiina

On April 2, 2015

In janiina ojanen, kiipeilyvarusteet, mont blanc, scandinavian outdoor, vaatteet, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

On tullut aika koota varusteet elokuun Mont Blanc -huiputusta varten, jotta ehdin testata niitä riittävästi. Varustevalinnoissa sain avukseni vuorikiipeilyäkin harrastaneen Niina Jurvasen Scandinavian Outdoorilta. Niina kertoi vuorikiipeilykokemuksistaan ja antoi minulle kullanarvoista tietoa niin edessä olevaan koettelemukseen kuin varustevalintoihinkin.

Sovituspuuhissa kului pari hikistä tuntia. Niina muistutti varusteiden tärkeydestä pitkäkestoisessa suorituksessa, joka tehdään haastavissa olosuhteissa: kun jokainen askel on ponnistus, pitää varusteiden tukea suoritusta, ei hidastaa sitä.

Tässäpä nyt varusteet, jotka lähtevät Vuorenvalloitukseen. Teksti sisältää runsaasti tuotesijoittelua, koska haluan kertoa, mitkä varusteet valitsin ja miksi. Eli jos olet allerginen tuotemerkkimaininnoille, kannattaa skipata tämä teksti.

Alusvaatteet
Alimmaisen kerroksen vaatteita en hankkinut tällä kertaa, vaan keskityin ulompiin kerroksiin. Minulla on urheilukäytössä loistavia rintaliivejä, joita harkitsen käyttäväni myös Mont Blanc -reissulla. Alushousut sen sijaan pitää hankkia erikseen. Niina suositteli alusvaatteiden materiaaliksi villaa.

Sukat
Sukka-asioissa(kin) on kuulemma eri koulukuntia. Minä lähden kokeilemaan kahden sukan tekniikkaa. Alussukkina kokeilen Falken Double Dry -sukkaa, jonka päälle sitten Falken TK2 Wool -sukka. Toisena päällisukkana minulla on X-Socksin Trekking-sukka.

Aluskerrasto
Aluskerraston osalta luotan aiemmin esittelemääni X-Bionicin Radiactor-asuun. Olennaista on hyvä istuvuus, hengittävyys ja kosteudensiirto. Ihon pitää pysyä kuivana ja lämpötilan sopivana. Vaatteen pitää istua kuin valettu; valjaiden alla rullautuvat paidanhelmat eivät tule kyseeseen.

Välikerros
The North Facen Flux Power Stretch -takki ja housut on suunniteltu vuorikiipeilyyn. Niina muistutti, että välikerroksen tulee sitoa kehon tuottamaa lämpöä kuoriasun alle. Hän suositteli minulle Power Stretch -materiaalia, koska se joustaa kehon liikkeiden mukaan, siirtää kosteuden ja sitoo lämpöä tehokkaasti.

Taukotakki
Rab Continuum Hoodie Women’s on tosi kevyt untsikka, joka pakkautuu omaan taskuunsa eli ei vie tilaa eikä juurikaan kuormita huiputuskeikalla. Slim-fit-malli mahtuu hyvin kuoritakin alle silloin, kun tarvitsen lisälämpöä eli luultavasti lähinnä lyhyillä kiipeämistauoilla.

Kuoripuku
Tämä on ehkä tärkein osa huiputusvarusteita. Puku altistuu koville olosuhteille: vedelle, tuulelle, lumelle, jäälle, kiville, valjaiden hankautumiselle ja niin edelleen. Samaan aikaan kehon sopivan lämpötilan ylläpitäminen on tärkeää eli hengittävyyttäkin kaivataan.

Kuorihousut
Haglöfsin Vandra II Q -housuissani on Gore-Tex-kalvo, jonka vedenpitävyys (vesipilariarvo 28 000 mm) on sitä luokkaa, että voin istahtaa lepäämään märällekin kivelle ilman että kankut kastuvat. Hyvä hengittävyys, lämmön ja kosteuden tasaus sekä kulutuskestävyys ovat muita haluttuja ominaisuuksia. Näissä pöksyissä on vielä lahkeista polveen ylettävät vetskarit helpottamassa jämerien ylävuoristokenkien pukemista.

Kuoritakki
Haglöfsin Roc Spirit Q on vuorikiipeilyynkin suunniteltu takki, jonka vedenpitävyys on sama kuin housuissa eli se on täysin veden ja tuulenpitävä ja hengittävyysarvo on RET >5 (yli 25 000 g/m2/24h). (Jos totta puhutaan, nuo mitta-arvot eivät sano minulle paljoakaan. Itse luotan Niinan neuvoihin. Kerron kuitenkin, mitä tuoteselosteessa lukee, jos vaikka tätä lukee joku, jolle nuo luvut sanovat enemmän.)
Takissa on kaikenlaisia erikoistoiminnallisuuksia, kuten kainaloiden tuuletusvetoketjut ja kiipeilykypärän kanssa sopivaksi suunniteltu huppu. Ja mikä parasta: se on hienon turkoosi!

Hanskat
Kädet ovat aika kriittiset palelun kannalta ja melkoinen setti tarttui mukaan: alushanskoiksi Marmotin Power Stretch -hanskat ja päälle massiiviset The North Facen Nuptse -kintaat. Kaikenlaista lisäominaisuutta on näissäkin rannenauhoista pyyhintäpintoihin.

Sokerina pohjalla:
Kengät
Lowa Mauria W GTX Flex -kengät ovat kevyemmät kuin luulin vaelluskenkieni olevan. Tyylikkäämmät kuin luulin vuoristokenkien olevan. Jäykkä pohja soveltuu hankalaan maastoon ja lesti tuntuu istuvan minulle täydellisesti. Koko on puolisen numeroa isompi kuin kenkäni normaalisti. Niina totesi, että noissa korkeuksissa jalka ei aina nouse ihan kepeästi kivien yli, ja kengissä onkin korkealle nouseva kumisuojus suojaamassa Gore-Tex-pintaa.

Mukaan tarttui myös Petzl-otsalamppu.

Paikan päältä vuokrataan ainakin ylävuoristokengät, jäähakut ja -raudat sekä kypärät. Vielä pitää ostaa ainakin päähine ja ne alushousut. Huiputusreissun reppu mietityttää. Minulla on hieno Tresspasin GTX -reppu, jonka runko on rakennettu pitämään reppu irti selästä. Se on hieno juttu hikoilun estämiseksi. Mutta jos meidän on tarkoitus kantaa juotava neste selkäämme vasten, jotta kehon lämpö pitää sen sulana, ei tuo reppu sovellu huiputukseen.

Ja sitten on aurinkolasiasia, joka on juttu erikseen. Pitää sovittaa napakasti istuva malli. Linssien väri pitää miettiä tarkkaan: vaaleat olisivat hyvät suojalasit, tummat estävät häikäisyä, oranssit taas sopivat jäätikölle (lumen häikäisyä estämään). Jos en voi käyttää piilareita, pitää lasit ottaa vahvuuksilla, jolloin ne pitää olla päässä koko ajan. Tuolloin tumma linssi voi olla hankala yökiipeämisessä.

Voi jestas, kun maailmassa taas on monta ihmeellistä asiaa… Oppaamme Pette taitaa taas pian saada hämmentyneen kyselysähköpostin. Mutta askel kerrallaan mennään eteenpäin ja nyt monta asiaa on taas ratkottu ja setvitty. Pikkuhiljaa alkaa huiputuskuvani värimaailma selvitä!