Month: July 2015 Page 2 of 3

Hulluuden monet muodot

On July 15, 2015

In elokuva, harjoittelu, janiina ojanen, juoksija, juoksu, kalliokiipeily, maraton, maratoonari, mont blanc, pyöräily, salitreeni, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä

Viimeinen täysi treeniviikko ennen tankkausta. Sitä mukaa kun jännitys nousee, tunnen kuinka kroppakin virittyy. Unimaailmassa tapahtuu kummallisuuksia ja syöminen unohtuu aina välillä. Mutta harjoittelu sujuu, motivaatio on kohdillaan ja fyysinen olo todella rento. Siis kuula on sekaisin, mutta keho tuntuu varmemmalta, vahvemmalta ja valmiimmalta.

Ulkona treenaaminen on kyllä kivaa! Juoksu (ja jopa pyöräily) maistuu nyt erityisen hyvältä, kun ulkona on hiukan lämpöisempää (vaikka 17 astetta ei mielestäni kesäksi voi kutsua). Metsään olisi hienoa ehtiä vielä uudelleen ennen lähtöä, mutta saa nähdä, kuinka käy. Salitreenikin tuntuu tosi hyvältä, ja olen muutamissa asioissa yllättänyt itseni. Kohtasin menneisyyden haamunkin, kun eräänä päivänä huvikseni testasin, miten ne syksyllä inhotusta herättäneet vatsalihasliikkeet sujuvat jumppapallon kanssa. Oli huippufiilis selättää vanha viholliseni punainen painajainen!

Alkuviikosta kävin lenkillä maratonille treenaavan ystäväni kanssa. Hän on jäätävän tiukassa kunnossa. Tällä supernaisella on kaksi pientä lasta, joista nuorempi on alle vuoden ikäinen. Kyselin treenin sujumisesta ja ihmettelin, kuinka hän oikein ehtii ja jaksaa tehdä kaiken. Hän jarrutti hiukan vauhtiaan, jotta pysyisin hänen rinnallaan (en tunnusta puuskuttaneeni) ja nauroi heleästi (kuka hemmetti pystyy nauramaan heleästi juostessaan):
– Aikamoista säätöä se välillä on: olen ollut juoksulenkillä niin, että vanhempi lapsi on mukana pyörällä ja nuorempi rattaissa. Siinä on jo henkistäkin haastetta! Sitoutumista tämä vaatii, mutta on mahdollista. Mieheni tukee treenaamistani, mutta ehtiipä vielä pelata golfiakin. Myös vanhempi lapsista opettelee golfia, joten siihenkin menee aikaa.

Melkoisen urheiluhullu perhe siis kaikkiaan!

Maratoonarin imussa

Golfista puheenollen. Viikonloppuna kävimme kaverini Sakun ja tyttäreni kanssa Nokian Rämöllä kiipeilemässä. Kiipeilykallio sijaitsee golfkentän laidalla. Menomatkalla tapahtui hauska “kulttuurien kohtaaminen”. Pysäköityämme auton metsätien reunaan pienen matkan päähän golfkentästä ja kalliosta, vanhempi herra tuli juttusille. Hän katseli, kuinka kokosimme varusteita auton peräkompsusta ja totesi sitten naureskellen:
– Ai, te olette niitä kiipeilyihmisiä, varusteista tunnistan. Me vaimon kanssa ollaan katseltu golfia pelatessa, että melkein aina siellä seinällä joku pölhö roikkuu. Mutta samalla tavalla taidatte katsoa meitä: hullut golffarit ravaavat pallojen perässä tuntitolkulla… On meitä hulluja moneen junaan!

Niinpä. Intensiivinen tekeminen vaatii heittäytymista. Heittäytyminen taas lievää hullutta. Tällä positiivisella hulluudella on monia muotoja. Joskus niistä on seurauksia, jotka näyttäytyvät outoutena ulkopuoliselle, joka ei tunne koko tarinaa. Joskus asiat eivät, edes elokuvissa, mene niinkuin elokuvissa:

Kaatosade niskaan, lokinkakka olkapäälle ja pyörän takakumi puhki Pirkkalan perämetsässä, siinä järjestyksessä. Siinä viime viikkoisen pyörälenkkini saldo. Tietenkään minulla ei tapahtumahetkellä ollut bussilippurahaa mukana, ja olin luvannut lenkin jälkeen viedä tyttäreni ystävineen elokuviin. Eli kiirehän siinä tuli. Evakuointioperaation järjestämiseen ei ollut aikaa. Poljin osan kotimatkaa vonkuvalla ja lonksahtelevalla pyörällä, vanteen vääntymisen uhallakin. Loput hölköttelin puolijuoksua ja kompuroin välillä pyörän polkimeen. Olin kurainen, likomärkä ja valkoinen lokinleima valui hartialta takin rintamukselle.

Tytär seinällä, köysissä Saku

Kotiin saapuessani olin myöhässä, enkä enää ehtinyt peseytyä kunnolla, saati sitten syödä. Juoksin nopeasti suihkun alta, vaihdoin puhtaat vaatteet, piilotin hiukset hatun alle ja hätyytin lapset leffateatteriin, popcorn-ostosten kautta täyteen näytössaliin. Vajosin penkkiin lopen uupuneena. Hatun lieri peitti osin kasvoni ja pimeässä teatterissa ajattelin ihan hetken lepuuttaa silmäluomiani.

Havahtuessani retkotin vasemmanpuoleisen käsinojan päällä, melkein vieressä istuvan perheenisän sylissä. Mies oli paennut tuolinsa toiseen reunaan ja teeskenteli, ettei huomanut säpsähdystäni, kun pomppasin hereille. Hymyilin anteeksipyytävästi pimeässä, ja hän nyökkäsi kohteliaasti. Kohteliaasti hän myös sihahti hiljaiseksi lapsensa, joka jonottaessamme ulos leffateatterista “kuiskasi” lapsen kirkkaalla äänellä:
– Isi, miksi se yksi täti nukkui? Taisi olla vähän hullu, kun nukkui elokuvissa.

Voi lapsi hyvä, kunpa vaan tietäisit.

Peloista

By Janiina

On July 11, 2015

In harjoittelu, huiputus, janiina ojanen, mont blanc, pelko, pelot, pelottaa, pette halme, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo-opas, vuoristotauti

Unessa lunta oli kaikkialla. Olin jumissa vyötäröä myöten hangessa ja pystyin vain vaivoin liikuttamaan ylävartaloa. Haparoin valjaitani. Köyden toinen pää oli lumen alla. Oli hiljaista lukuunottamatta vaatteiden kahinaa ja lumen sihahtelua, kun kauhoin sitä sivuun. Olin yksin. Oli kuuma ja kylmä yhtä aikaa, tukahduttavaa.

Ponkaisin henkeäni haukkoen istumaan aamuyön hämärässä. Hetken kuluttua sain tempaistua itseni unimaailmasta takaisin omaan vuoteeseeni.

Lähtöön on aikaa kolme viikkoa. Olen innoissani. Jännittynyt. Välillä pelottaakin vähän.

Minua ei huoleta fyysinen kuntoni tai henkinen kanttini. Olen tehnyt parhaani. En ole huolissani tiimistäni: minulla on oppaana huippuammattilainen Pette ja kiipeilypariini Lakuun luotan täysin. Valmistelut on tehty ja varusteet hankittu.

Minua mietityttävät asiat, joihin en voi vaikuttaa. Mielessä ovat tottakai käyneet sääolosuhteet, railot, putoilevat kivet, lumivyöryt ja muut sen sellaiset. Akklimatisoitumisen epäonnistumisen ja vuoristotaudin mahdollisuus: entä jos kroppa ilmoittaa 3500 metrissä, että matka jää tähän? On ihan luonnollista (ja tervettä) miettiä riskejä ja oman kontrollin ulottumattomissa olevia tekijöitä, vaikka päävastuu turvallisuudesta on Pettellä ja vaikka Mont Blancilla käy vuosittain paljon kiipeilijöitä. Tiedän, ei se mikään K2 ole.

Mutta kyse on muustakin kuin turvallisuudesta tai huiputuksesta. Minä en pelkää tai huolehdi huiputuksen epäonnistumista. Pää riittää tai ei. Voimat riittävät tai eivät. Tulen joka tapauksessa vuorelta voittajana. Kunhan vaan saan koettaa, mihin pystyn. Mutta jos esimerkiksi sääolosuhteet estävät huiputukseen lähtemisen, se voi ottaa aika tiukille. Miten pettymyksen tunteet ylitetään, jos ei saa edes yrittää suoritusta, johon on valmistautunut melkein vuoden?

Minua huolettaa tyttäreni. Hänelläkin on elokuussa oma vuorensa: hän menee elämänsä ensimmäiselle partioleirille ja nukkuu kolme yötä metsässä. Se on pisin aika, jonka hän on ollut lähiperheestä erossa. Lähtöni Mont Blancille tapahtuu partioleirin aikana. Siitä syystä alunperin hiukan puntaroin tytön leirille lähtöä. Hän raivostui ja vastasi “oletko varma” -kysymyksiini kipakasti:

– Tietenkin haluan! Tää on just se syy, miksi mä alunperin partioon halusinkin! Jos et anna mun mennä, en puhu sulle enää ikinä!
Pieni vuorenvalloittajani.

Olen päättänyt olla kertomatta tytölle tarkkaa lähtöpäivääni etukäteen. Siten hän voi mahdollisimman rauhassa valmistautua omaan jännittävään hetkeensä. Isänsä kertoo sitten minun olevan reissussa, kun leiri on ohi. Olen myös jutellut leirille lähtevien aikuisten kanssa ja he ovat tietoisia tästä “erikoistilanteesta”.

Vanha kansa sanoo: “Älä murehdi. Anna hevosen murehtia. Sillä on isompi pää.” Totta, pyörittelemällä huolia liikaa mielessään yleensä vain kadottaa mittasuhteet. Niinpä en istuskele mietiskelemässä tulevaa, en murehdi käsi poskella tai tee mentaaliharjoitteita. En vietä unettomia öitä pohtien riskejä ja läheiseni eivät, ainakaan minun mielestäni, joudu kuuntelemaan toistuvasti Mont Blanciin liittyviä analyyseja tai suunnitelmia. (Ainakaan vielä.)

Mutta minua jännittää, pelottaakin välillä, ja niin kuuluukin olla. Eihän se muuten olisi haaste ja itsensä ylittäminen. Monet muut ovat tehneet tämän ennen minua, ja maailmassa on suurempiakin haasteita. Mutta tämä on minun vuoreni, minun unelmani.

Rohkeus ei ole sitä, että ei pelkäisi. Se on sitä, että ei anna pelon lamaannuttaa itseään.

Metsään meni Vuorenvalloittaja

By Janiina

On July 8, 2015

In harjoittelu, laavu, metsäretki, mont blanc, nuotiomakkara, vaellus, vaelluskengät, valmistautuminen, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Jokaisella vuodenajalla on ominaistuoksunsa, jota rakastan. Syksy tarttuu vaatteisiin: se on yhtä aikaa pehmeä ja karu, vähän salamyhkäinen kostean asfaltin aromi. Talven rapsakka, kirpeä lumentuoksu raikastaa keuhkoihin asti. Kevään tunnistaa kostean soran rehevästä tuoksusta: lumi väistyy ja ensimmäinen kuiva kohta asfalttia ilahduttaa aina yhtä paljon. Kesän tuoksu on aurinko iholla. Tiedäthän, se miltä iho tuoksuu, kun nuuhkaiset olkapäätä vietettyäsi tunnin auringossa; suolaiselta ja lämpöä hohkaavalta. Kyllä minulle on kerrottu, että todellisuudessa tuoksu on ihon läpi erittyvä hiki. Mutta ei se haittaa, minulle se tuoksu tarkoittaa kesää.

Viime sunnuntaina minä ja kaverini Teemu pakkasimme rinkat ja painelimme Kangasalan Laipanmaalle eräretkelle. Teemu tekee syksyllä pidemmän vaelluksen pohjoisessa ja hän halusi testailla varusteitaan. Minä taas halusin jatkaa vaelluskenkieni sisäänajoa ja kokeilla erilaisia sukkayhdistelmiä. Niinpä Teemulla oli selässään 85-litrainen rinkka täynnä tavaraa, minulla huomattavasti kepeämpi varustearsenaali.

Yhdistimme Hirvijärven ja Elamon kierrokset, jolloin kokonaisreitille tuli mittaa parisenkymmentä kilometriä (reittikartan löydät täältä). Maasto oli vaihtelevaa; nousuja, laskuja, kivikkoa, kangasmetsää, pitkospuita ja vaikka mitä. Lähdimme liikkeelle vasta viiden aikaan iltapäivällä ja pidimme yllä kohtuullisen hyvää tahtia ja taukoilimme vain vähän.

Koko reitin kierrettyämme yövyimme kauniin, pienen Elamonjärven rannalla. Saavuimme leiripaikalle vasta yöllä, jolloin molemmat olimme aika väsyneitä. Lämpötila oli laskenut päivän hellelukemista +6 asteeseen.

Ylävitosia kuitenkin heittelimme, koska olimme tyytyväisiä suoritukseemme ja varusteisiimme. Vaelluskenkäni istuivat napakasti, ja kahta sukkaa käyttämällä aiemmissa teksteissä kuvaamani kengän reunan paine säärtä vasten katosi. Teemukin myhäili tyytyväisenä. Totesin, että hän todennäköisesti selviäisi varusteillaan melkein missä pohjoisen erämaassa tahansa, vaikka kuinka kauan. Nimesinkin jättiläisrinkan Narniaksi, koska se vaikutti pohjattomalta ja sieltä löytyi väline jokaiseen mahdolliseen (ja mahdottomaan) tilanteeseen.

Kello kävi yhtä yöllä, kun viimein asetuimme istuskelemaan laavulle. Maiseman rauhallinen kauneus ja kesäyön unenomainen tunnelma nostivat mielialan uupumuksesta huolimatta pilviin. Pieni järvi oli sinisen yön hämärässä kuin kauniista kummitustarinasta: ilmaa kymmenen astetta lämpöisemmästä vedestä nousi usvaa, jonka tanssista veden pinnalla en saanut silmiäni irti. Viritimme nuotion ja paistoimme iltapalaksi makkarat.

Hetken istuskelun ja jutustelun jälkeen kömmin laavuun makuupussiin. Kuuntelin kuinka eräkaverini laavun taakse kahden puun väliin virittämän riippukeinun kahina vaimeni hänen asettuessaan yöpuulle. Katselin makuupussin raosta järvelle; hämäryys kääntyi jo kohti aamun kajoa. Yön äänet tuudittivat minut uneen. Viimeinen ajatukseni oli, että kesälläni on toinenkin nimikkotuoksu: usvaa, nuotiosavua ja sammalta.

Aamulla heräsin auringonpaisteeseen kasvoillani. Aamukahvit nautiskeltiin rauhassa ja sitten olikin aika palata kotiin. Sääret ja takapuoli tuntuivat hiukan jäykiltä johtuen edellisen päivän matkanteosta, mutta yhtään rakkoa tai hiertymää ei jaloista löytynyt, mikä on hieno homma!

Kotiin palattuani nappasin suorilta salikassin ja kipaisin kuntosalille tekemään rivakan punttitreenin. Treeni meni yllättävän hyvin, mutta kotiin palattuani olin todella poikki.

Illalla purin rinkkaa ja levitin makuupussin tuulettumaan. Huoneeseen levisi mieto savun tuoksu, ja mieleen nousi ajatus, että tänä kesänä pitäisi päästä vielä uudelleen metsään. Samalla hetkellä olohuoneen ovelle ilmestyi hetkeä aiemmin isältään kotiin palannut tyttäreni: “Ihana haju, mun tuli ikävä metsään!”

Vuorenvalloitus-matkaohjelma päivä päivältä

By Janiina

On July 5, 2015

In elämysmatkat, geneve, janiina ojanen, matkapäiväkirja, matkasuunnitelma, matkustus, mont blanc, ranska, sveitsi, verbier, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä

Tasan kuukauden kuluttua alkaa matka, jota on odotettu viime syksystä lähtien:

Toinen päivä elokuuta lennämme Sveitsiin, Geneveen, josta siirrymme illansuussa tukikohtaamme, 1500 metrin korkeudessa sijaitsevaan Verbieren kylään. Seuraavan päivän treenailemme kevyesti kylän lähialueilla noin 2000–3000 metrin korkeudessa ja totuttelemme uusiin korkeuksiin.

Kolmantena päivänä reissaamme Italian puolelle, Gressoneyn kylään. Päivä kuluu kiipeilyteknisiä taitoja harjoitellessa ja pääsemme ensimmäistä kertaa jäätikölle. Luvassa on köysistöharjoituksia, jääraudoilla kävelyä ja pelastustekniikoita.

Neljäntenä päivänä teemme aklimatisoitumisnousun kohti Pyramide Vincent -vuoren huippua. Vuori on 4200 metriä korkea, ja tavoitteemme on harjoitusnousussa kiivetä noin 3500 metriin. Oppaamme Petten mukaan tämä vuori on helppo kiivetä, maisemat ovat mahtavat ja samalla saamme arvokasta harjoitusta Mont Blancia varten. Harjoitusnousun jälkeen palaamme tukikohtaamme Verbiereen.

Seuraavana päivänä levätään harjoitusnousun jälkeen ja tankataan Mont Blancia varten. Aika kuluu luultavimmin kylän lähialueilla vaellellessa ja pyöräillessä. Voisin olettaa, että maisemat ovat kohdillaan. Tämä on varmasti myös hyvä päivä tehdä viimeisiä hankintoja ja valmistella kuvausteknisiä asioita.

Kuudentena päivänä siirrymme Ranskaan Chamonixiin laaksoon, ja sieltä edelleen Nid Aigle -vuoristomajalle noin 2400 metrin korkeuteen. Yövymme majalla ja hengittelemme entistä ohuempaa vuoristoilmaa.

Seitsemäntenä päivänä alkavat “tositoimet”, kun lähdemme kiipeämään kohti 3800 metrin korkeudessa olevaa kuuluisaa Gouterin vuoristomajaa. Tämä siirtymä on vaativa, kuulemma monien mielestä reissun raskain. Tältä pätkältä löytyy myös reissun vaarallisin paikka: kuru, jossa vaarana ovat putoilevat kivet. Lähdemme matkaan hyvissä ajoin ja teemme lumirännin ylityksen nopeasti riskien minimoimiseksi. Tein kuvahaun hakusanoilla: “Gouter hut” ja mykistyin näkymistä, joita on luvassa.

Illalla tankkaamme majalla ja menemme nukkumaan mahdollisimman aikaisin, sillä herätys huiputuspäivään on noin klo 01 yöllä. Tavoitteena on päästä matkaan ennen kolmea yöllä.

Huiputusmatkalla kiipeämme hitaasti ja mahdollisimman tasaista vauhtia. Pysähdymme vain

välttämättömissä tilanteissa. Pette kertoi, että kiivetessä pidämme vain muutamia 2–3 minuutin taukoja. Huipulle saapuessamme levähdämme noin 15–20 minuuttia ennen paluuta. Tuossa ajassa pitää ehtiä fiilistellä, juhlia, kuvata ja kerätä voimia.

Sitten edessä on haastavin osuus: paluumatka. Luin jostain, että 80 % vuorikiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla: ihmiset ovat väsyneitä, herpaantuneita ja alaspäin kulkeminen on itseasiassa vaikeampaa.

Paluu jatkuu Gouterilta levon jälkeen Verbieriin. Tukikohtaan palatessa on aika kohottaa malja, mässäillä, mennä nukkumaan tai kuinka sitten meistä kukakin haluaa juhlia onnistunutta reissua.

Seuraavana päivänä siirrymme Geneveen, jossa vietämme muutaman päivän tutkien kaupunkia. Pohdimme myös, että voisi olla hauskaa vuokrata auto ja tehdä päivän reissu johonkin lähiseuduille. Kauas ei ehdi, koska päiviä on vain muutama ja Genevessäkin on toki paljon nähtävää. Jos sinulla on suosituksia tai ideoita, otan niitä vastaan mieluusti.

Paluulento saapuu Helsinkiin 14.8. illalla.

Siinäpä se. Sitten ihmettelen, että mitä seuraavaksi.

Neljä viikkoa.

Raha.

By Janiina

On July 2, 2015

In hinta, investointi, janiina ojanen, mont blanc, raha, sponsori, sponsorointi, urheilu, valmistautuminen, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Vuorikiipeilyprojektiin liittyy tietysti raha. Olen luvannut olla avoin ja kertoa tarinan kaikki ulottuvuudet, joten lienee aika avata tätäkin osa-aluetta.

Minä rahoitan Vuorenvalloitus-projektin itse. Olen säästänyt rahaa ja välillä vinguttanut luottokorttia. Osittain käyttämäni palvelut ja tuotteet liittyvät yhteistyökumppanisopimuksiini. Sanon suoraan, että en voi, enkä halua puhua tarkemmin näiden sopimusten sisällöistä. Sen verran kuitenkin sanon, että minulle ei ole maksettu esimerkiksi tuotteiden tai palveluiden mainostamisesta tässä blogissa. Varusteisiin ja palveluihin liittyvät kuvaukset ja arviot ovat omia rehellisiä kokemuksiani. (Olen myös maininnut tulossa olevat tuotearviot aina tekstien alussa, jotta jokainen saa valita, haluaako niitä lukea.) Saan itse valita, mainitsenko jotain, koska ja miten sen teen. Tämä oli ehtoni kaikkien kumppanisopimuksien suhteen. Kaikki kumppanit ovat olleet täysin samaa mieltä kanssani siitä, että tarinani kirjoittaa itsensä. Kumppanit ovat mukana, koska uskovat minuun ja haluavat olla tässä tarinassa mukana (tuntuu muuten aika hienolta sanoa tuo).

Aloittaessani valmistautumisen tiesin, että tämä ei tulisi olemaan edullisin mahdollinen projekti. Kustannuksia tulee monesta suunnasta. Joku voisi sanoa, ettei se nyt niin paha ole, ja että Mount Everestin huipulle kiipeäminen on paljon kalliimpaa. Niin, kaikki on suhteellista. Mutta minulle tämä on iso investointi taloudellisestikin.

On myös totta, että tämä projekti olisi mahdollista toteuttaa edullisemmin. Jos olisin omistanut vuorikiipeilyyn soveltuvia varusteita, kuluja olisi merkittävästi vähemmän. Panostin myös harjoitteluvarusteisiin. Tein valinnan ottaa ammattilaisen mukaan suunnittelemaan ja ohjaamaan valmistautumistani ja olen hyödyntänyt matkan varrella muitakin asiantuntijapalveluita. Kaiken tämän olisi varmasti voinut toteuttaa toisellakin tavalla. Mutta tämä on minulle niin iso juttu, että halusin ottaa siitä kaiken irti. Siksi valitsin mielestäni parhaat ratkaisut, en edullisimpia.

Jos olisin kaikki ostamani palvelut ja tuotteet (ei siis vain huiputusreissun osalta, vaan koko projektin valmistautumisineen, varustehankintoineen ja lisämatkapäivineen) hankkinut listahinnoin hyödyntämättä tarjouksia, ilman yhteistyösopimuksia ja niin edelleen, kustannusten loppusumma pyörisi jossain 8000–9000 euron hujakoilla. Osassa kohtaa on kuitenkin pystytty hyödyntämään edukkaampia ratkaisuja ja korostan, että tähän kuitenkin liittyy paljon muutakin kuin matkakulut.

Tässä hiukan listattuna asioita, joista kustannukseni syntyvät:

Lentojen hinnat tietenkin vaihtelevat. Me kiipeilyparini kanssa säästimme tässä kohtaa: ennakoimme ja hankimme lennot hyvissä ajoin ja ei-ihan-optimaalisiin lentoaikoihin. Meitä ei muutaman tunnin odottelu haittaa ja säästimme sillä rahaa.

Palveluntarjoajan maksu sisältää kiipeilyreissun majoitukset (hotellissa pelkkä majoitus, jonka oletan sisältävän aamiaisen ja vuoristomajoissa puolihoito), lentokenttäkuljetukset, kuljetukset vuoristoalueella, hissimaksut, oppaan palvelut, neuvot, ohjeet, kartat ja sen sellaista.

Arvioon sisältymättömiä kuluja syntyy muun muassa välinevuokrista. Arvioon en ole sisällyttänyt ruoka- ja juomakustannuksia matkan aikana (muilta osin kuin vuoristomajojen puolihoidon ja hotellin aamupalat), eli ne tulevat vielä lisäkustannuksena. Ja tietenkin kaikki se, mitä en edes osaa arvata vielä tässä kohtaa.

Vakuutusmaksut laskin omien maksujeni mukaan. Minulla on kiinteä perusmatkavakuutukseni, joka on voimassa 3000 metriin asti ja lisävakuutus niille päiville, kun olemme yli kyseisen korkeuden. Tässä päädyin sulkemaan varusteet ulos huiputusvakuutuksen piiristä.
Lakun vakuutuskustannukset ovat isommat, sillä hänen täytyy vakuuttaa myös kamerakalusto huiputuksen ajaksi. Vielä toistaiseksi emme edes tiedä, mikä yhtiö suostuisi kaluston vakuuttamaan.

Huiputusvaatteet ja -varusteet ovat oma lukunsa. Se on iso kustannuserä, koska minulla ei entuudestaan ollut ensimmäistäkään varustetta, jolla olisi pärjännyt jäätiköllä tai ylävuoristo-olosuhteissa. Näihin meni pitkä penni, ja silti osa varusteista jää paikan päältä vuokrattavaksi, koska niitä ei kannata hankkia omaksi. Toisaalta nyt minulla on kestävät ja laadukkaat varusteet, joilla pärjään aika monenlaisissa ympäristöissä.

Samoin treenivaatteet ja -varusteet ovat merkityksellinen juttu. Kun treenaa suhteellisen paljon, on turvallisempaa ja mukavampaa, kun varusteet ovat kunnolliset. Näihin kuluihin laskin vain vaate- ja välinekulut, en lisäravinteita tai ruokavalioon liittyviä lisäkuluja.

Ilman valmennusta en olisi osannut valmistautua oikein. Valmentajani Tapio on ohjannut treeniä, sitä tukevaa ruokavaliota ja lihashuoltoa.

Hierojani Katja on pelastanut minut yhdestä jos toisesta lihasjumista ja olenkin viihtynyt hänen pöydällään säännöllisesti. Pienen osakustannuksen laskin näistä lihashuoltokuluista ja muista harjoitteluun liittyvistä kuluista, koska niihin liittyvät kustannukset ovat merkittävästi aiempaa treenailuani isommat.

Siinä varmaan tärkeimmät. Lakulla on lisäksi kuvauskalustoon liittyviä lisäkuluja, joita hän voi osittain jyvittää muuhun ammattikuvaamiseensa mutta osittain ne ovat vain tätä projektia varten. Niihin en osaa ottaa kantaa. Hänellä taas ei ole valmennuskuluja ja joitain muita kuluja, joita minulle tulee.

Aika suu säkkiä myöten on menty. Ja välillä on hiukan hermoa kiristänyt rahan meno. Mutta. Tekstin alussa puhuin investoinnista. Se oli harkittu sanavalinta, sillä tämän matkan arvoa minulle ei voi mitata rahassa. Vaikka tällä rahalla olisi tehty monta pienempää reissua, luulen etteivät ne yhteensä olisi antaneet minulle yhtä paljon kuin tämä matka bisnesseminaarin yleisöpenkistä kohti Mont Blancin huippua!