Category: alpit Page 12 of 17

Mies jota ei pysäytä mikään!

On May 14, 2015

In alpit, ararat, breithorn, cp-vamma, janiina ojanen, mont blanc, olli salpakoski, opa salpakoski, vammainen, vammaiskiipeily, vammaisurheilu, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

– Minulta on kysytty: “miksi teet noita seikkailuhommia?” Olen vastannut, että nauttiakseen niistä pitää olla vähän kipeä ja tykätä kylmästä, märästä ja kivusta. Pitää vaan viihtyä oman mukavuusalueen ulkopuolella, eihän näihin muuten ryhtyisi, kertoo Opa, Olli Salpakoski.

Istumme Tampereella Siilinkarin kahvilassa, ja silmät ymmyrkäisinä kuuntelen hänen kokemuksiaan. Opa on kiivennyt Mont Blancilla, Breithornilla Sveitsissä ja Mount Araratilla Turkissa. Hän on kiertänyt Gotlantia pyörällä, meloi Norjan Lofooteilla ja tehnyt vaikka mitä. Ehtiväisellä miehellä on monta rautaa tulessa ja silmät säihkyvät intoa, kun hän kertoo kokemuksistaan ja suunnitelmistaan.

– Mulle kiipeilyhommat ovat tietenkin vielä haastavampia kuin muille. Kiivettävä pätkä, johon muilla menee kuusi tuntia, voi ottaa minulta yhdeksän.

CP-vammainen Opa on ensimmäinen suomalainen vammaiskiipeilijä, joka tavoitteli Mont Blancin huippua.

– Muutamasta sadasta metristä huiputus jäi kiinni ensimmäisellä kerralla. Täällä alhaalla se tuntuu lyhyeltä matkalta mutta vuorella se voi olla tuntien punnerrus. Toisella kerralla olosuhteet eivät olleen suotuisat, ja lunta oli liikaa. Niinpä vaihdoimme lennossa suunnitelmaa ja kiipesimme Breithornille. Se oli mahtavaa!

Kysyn Opalta itse kiipeilysuorituksesta: käyttääkö hän erikoisvarusteita ja miten hänen kiipeilysuorituksensa tapahtuu.

– Mulla on tuunatut jääraudat ja käytän yläkroppaa enemmän kuin sinä kiivetessäsi. Hankalassa maastossa eteneminen tapahtuu ryömien ja kontaten. Tiimin pitää ymmärtää ja olla sitoutunut siihen, että kanssani hommat pitää tehdä hiukan eri lailla, Opa listaa kiipeilynsä haasteita.

– Ekalla reissulla putosin railoon. Olin vain niin väsynyt, huomio herpaantui. Pari harha-askelta riitti. Onneksi köysistö piti! Opa muistelee.

– Breithornilla jouduimme myrskyyn: se oli yhtä aikaa pelottavaa ja mahtavaa! Pilvet vyöryivät alas ja näkyvyys oli niin huono, että saatoin juuri nähdä oman hanskani, kun ojensin käteni!

Kysyn Opalta neuvoja.

– Muista kuule se, että itse kiipeäminen ei aina ole kovin hohdokasta. Ohuessa ilmassa olo on koko ajan sellainen kuin olisi tosi huono kunto ja varusteet painavat kauheasti. Mieti nyt, yöllä sut herätetään 04 ja sanotaan, että viiden minuutin päästä mennään. Väsyttää vaan enemmän joka askeleella.
Kerrankin me vaan laskettiin askelia, jotta pystyisi jatkamaan: aina sataan asti ja sitten alusta. Jossain kohtaa kiipeilykaveri kysyi, että missä kohtaa laskuja olen. Vastasin: ‘Laske **ttu itse omat askeleesi!’ Sellaista se on, mies nauraa riehakkaasti.

– Mutta ei niitä hankaluuksia pidä liikaa murehtia. Menet vaan! Niin minäkin olen aina tehnyt.

Aika on karannut käsistä Opan vauhdikkaita tarinoita kuunnellessa. Miehen into niin tarttuvaa, että alkaa tuntua, etten enää millään malttaisi odottaa 2,5 kuukautta. Toivotamme toisillemme onnea tuleviin haasteisiin ja sovimme, että pysytään kuulolla.

– Käy siellä Blancilla ensin, niin ehkä me päästään joskus yhdessäkin seikkailemaan!

Visualisoi se! – Vuorenvalloitus valokuvina

By Janiina

On May 10, 2015

In alpit, alppikiipeily, janiina ojanen, kamera, matka, matkapäiväkirja, mont blanc, valmistautuminen, valokuvaaminen, valokuvaus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä

Valokuva on kuin prisma, täynnä värejä ja ulottuvuuksia. Tai kuin musteläiskätesti, se näyttäytyy kaikille hiukan eri tavalla. Kuvaajalla on valta näyttää maailma uudella tavalla, katsojalla vapaus tulkita näkemänsä oman maailmankuvansa kautta.

Minusta valokuvat ovat eräs ilmaisun kiehtovimpia muotoja. Yhteen kuvaan voi mahtua kokonainen tarina tai vain yksi häivähdys hetkestä. Valokuva voi olla todella armoton tai kätkeä virheitä. Se voi paljastaa asioissa uudenlaista kauneutta ja tehdä rujosta suloista. Tai vääristää ja saada meidät kyseenalaistamaan omat silmämme. Voisin kuvitella, että valokuvauksen suurimpiin haasteisiin kuuluu juuri tuo mahdollisuuksien rajattomuus.

Minusta on hauskaa ikuistaa tilanteita ja hyväksyn sen, etten ollenkaan osaa valokuvata. Oman osaamattomuuden hyväksyntä vapauttaa minut räpsimään kännykkäkameralla mielin määrin ja vailla itsekritiikkiä noloja selfieitä, lapseni arjen hetkiä, hauskoja kylttejä, treenikuvia ja matkamuistoja.

Minulla on mahtava tilanne, sillä kiipeilyparini Laku on valokuvaaja. Hänen avullaan Vuorenvalloitus-tarina on saanut uuden ulottuvuuden kuvamaailmansa kautta. Suuri osa kuvista ja (ja ne kaikki hienoimmat) ovat Lakun ottamia.
Tarinaa täydentämässä joukossa on jonkin verran niitä omia kännykkäkameraräpsyjäni sekä muutama muun kuvaajan ottama kuva. Vuorenvalloitus-tiimin ulkopuolisten kuvaajien ottamien kuvien yhteydessä lukee kuvaajan nimi tai kuvalähde kuvatekstissä tai kirjoituksen lopussa. Omia räpsäisyjäni en ole erikseen merkinnyt, sillä minulla on varsin tunnistettava kädenjälki kuvaajana: tavaramerkkejäni ovat muun muassa epätarkka kuva, vino horisontti, outo rajaus ja kännykän kuvanparannus-pikapainikkeen filteri.

Lakulla ei todellakaan ole helppo rooli tämän projektin kuvaajana. Materiaalia tarvitaan jatkuvasti tasaisena virtana ja myönnän olevani aika vaativa sen suhteen. Toisinaan en muista pysyä omalla tontillani, vaan tuputan näkemyksiäni silloinkin, kun niitä ei kaivata. Mutta onneksi aina välillä tipahdan maan pinnalle, kun olemme olleet tilanteessa, jossa minä olen se, joka painaa Lakun kameran laukaisijaa.

– Valokuvaaminen on helppoa. Painat napin ensin puoleen väliin ja sitten loppuun, vitsailee kiipeilyparini.

Tilanteista, joissa minä olen linssin takana, tuloksena on yleensä satoja kelvottomia ruutuja ja harvemmin montaakaan käyttökelpoista. Eli taitaapa se kuvaaminen vaatia aika paljon muutakin. Ja välillä jopa tuo kaksivaiheinen napin painaminen (eli tarkentaminen) on kärsimättömälle luonteelleni liikaa.

Treenikauden aikana kamera ja Laku ovat kulkeneet mukana erilaisissa treeniympäristöissä, koulutuksissa ja maastossa. Todellinen haaste ja samalla valokuvauksen suurin anti tälle projektille tullaan näkemään, kun kamerakalusto lähtee mukaamme Mont Blancin rinteille. Vuorenvalloitukseen liittyy kameramiehen näkökulmasta paitsi kuvausteknisiä myös kiipeilyllisiä haasteita. En varmasti osaa edes ajatella kaikkea, mutta tässä muutama olettamani asioista, jotka Lakun täytyy ratkaista (avullani tietenkin, koska olemme tiimi):

Kamerakaluston paino ja oikeat kalustovalinnat: vuorelle ei voi oteta mukaan mitään ylimääräistä vaan kaikki turha paino on karsittava. Samaan aikaan valokuvauksellisesti haastava ympäristö vaatisi useamman linssin.
Kameran kiinnitys: kiivetessä kameran tulisi olla nopeasti saatavilla, koska kuvaustilanteet tulevat ja menevät nopeasti. Samaan aikaan kiipeilyssä esimerkiksi kivikoissa tarvitaan molempia käsiä, ja kamera ei saa häiritä kiipeämistä. Ja tietenkin kamera tulisi sijoittaa siten, ettei se ole vaarassa rikkoutua.
Kuvauksen haasteet: Huiputuksen aikana olemme köysistössä, aika lyhyessä köydessä, mikä rajoittaa mahdollisuuksia kuvata. Kuvaaja ei voi poistua köysistöstä etsimään parempaa kuvakulmaa tai ottaa etäisyyttä kuvattaviin henkilöihin.
Huiputusyritys tapahtuu rajallisessa aikaikkunassa eli kuvausta varten ei voi pitää erillisiä taukoja tai käyttää eri reittiä. Kuvaajan on sopeuduttava siihen, että hänellä ei ole aikaa säätää kameraa muuta kuin juuri sen verran kun vauhdissa ehtii.
Järjestelmäkameran lisäksi meillä on suunnitelmissa ottaa mukaan myös kypärään tai valjaisiin kiinnitettävä videokamera. Yksi suurimmista haasteista onkin estää minua laulamasta, ettei ääniraitaa tarvitse korvata valaiden ääntelyrainalla.

Onneksi Lakulla on kokemusta haastavissa olosuhteissa kuvaamisesta ja ideoita haasteiden
ratkaisemiseksi. Ehkäpä saan suostuteltua hänet kirjoittamaan tänne ajatuksiaan reissussa kuvaamisesta.

Vuorenvalloituksen visualisointi on sekä valtaa että vastuuta tarinankaaresta. Vaikka itse olen sananiekka, näen tekstitkin pääni sisällä elokuvamaisena tapahtumaketjuna tai kuvina. Elokuussa yksi tähänastisen elämäni hienoimmista kokemuksista tallennetaan kuviksi. Se ei ole mikään pieni juttu.

Lähtöön aikaa 3 kk – Vuorenvalloittajan seinän ylitys

By Janiina

On May 3, 2015

In alpit, geneve, harjoittelu, hieronta, janiina ojanen, matka, matkailu, mont blanc, valmistautuminen, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Voitko uskoa: eilen oli tasan kolme kuukautta siihen päivään, kun astumme lentokoneeseen, joka kiidättää meidät Geneveen?!

Viime aikoina Mont Blanc-valloitukseen valmistautuminen ei ole edennyt ihan niin sutjakkaasti kuin voisi toivoa. Olen marmattanut väsymyksestä ja kroppakin on ollut tiukoilla. Eteenpäin on menty, vaikka välillä vähän karmit kolisten.

Kiipeilyparini Laku kysyi minulta tässä eräänä päivänä: “Etkö tunne välillä ‘turnajaisväsymystä’? Eikö tule joskus sellaista oloa, että ei voisi vähempää kiinnostaa?”

Vastaukseni tuli ulos suustani ennenkuin ehdin edes ajatella (yllätysyllätys): Ei tule.

Suuri syy lienee, etten näe sitä vaihtoehtona. En kiistä, etteikö yksittäinen treeni joskus tuntuisi hankalalta tai ei-houkuttelevalta. Välillä tossunpohjissa on tervaa, se kuuluu asiaan. Eikä kukaan tykkää kaikesta. Inhoan punnertamista, lankuttamista ja erityisesti punaista painajaista. Mutta se ei tarkoita, että haluaisin jättää ne väliin. Ajattelen, että silloin kun luovuttaminen ei ole vaihtoehto, on turhaa käyttää aikaa sen pohtimiseen.

Tiedän itsekin, että treenaaminen alkaa taas maistua, kun vaan menee ja tekee. Oletko huomannut, kuinka vastenmielinen homma, vaikka tiskaaminen, muuttuu aina vain hankalammaksi ja tylsemmäksi, mitä enemmän sitä miettii? Mutta kun vaan hoitaa homman heti pois, työ on pian pois päiväjärjestyksestä ja aikaakin säästyy, kun se vetkutteluaika jää muuhun.
No, pakko myöntää, että tiskaamisessa minäkin vetkuttelen, mutta treenaamisen kohdalla tuo teoria kohdallani pitää. (Venyttelystä en kuitenkaan suostu puhumaan tässä yhteydessä. Hahaa…)

Toinen asia on tietoisesti ilahtuminen.
Motivaatio syntyy, ainakin osittain, tyydytyksen tunteesta. Joskus se tunne ei luontaisesti tule, vaan se pitää synnyttää. Silloin ilahtumisen aiheen ei tarvitse liittyä varsinaiseen tavoitteeseen. Minä olen tässä matkan varrella tietoisesti valinnut ilahtua esimerkiksi siitä, että hartiani ovat nyt treenaamisen myötä muuttuneet aiempaa enemmän omaa silmääni miellyttävän näköiseksi. Joskus yläkroppatreenin pinnistää muistuttaen itseään, kuinka se jäntevöittää hartialinjaa. Vähän pinnallista ehkä ja aika pitkä aasinsilta siihen, että varsinainen päämäärä on jaksaa kantaa tavaransa Mont Blancin rinteillä? Mutta joskus tarkoitus pyhittää keinot.

Sitten on vielä ne kuuluisat omat rajat ja niiden tunnistaminen.
Maratoonarit puhuvat “juoksijan seinästä”. Pitkän juoksun aikana (maratonilla kuulemma noin 30 kilometrin kohdalla) tulee hetki, jolloin vauhti hiipuu, lihaksiin alkaa sattua ja jalat jäykistyvät. Yleensä tämä selitetään glykogeenivarastojen loppumisella. Eräs maratonin juossut tuttava sanoi, että kun tilanteen kanssa pääsee henkisesti sinuiksi, olo paranee ja kun sitten uudelleen pääsee rytmiin, eivät viimeiset kilometrit ole niin pahoja. Eli juoksijan seinä ei välttämättä ole hetki, jolloin keho on lopussa. En tunne ilmiötä sen tarkemmin, mutta ajatus on myös symbolisesti mielenkiintoinen: Kun suurin osa on takana, mutta pinnistettävää on vielä, usko loppuu ja siksi voimat tuntuvat hiipuvan. Suurin taistelu käydäänkin jo kauan ennen maalisuoraa.

Vaikka maratonista en tiedä mitään, olen kyllä juossut pidempää lenkkiä ja tuntenut sen kamalan tunteen, voima valuu pois jaloista. Vähän joka paikkaa alkaa kivistää, hengitysrytmi takkuaa ja olo muuttuu tuskaiseksi. Joskus pelkkä kestäminen lenkin loppuun asti keskeyttämättä tekee hyvän mielen ja fyysinen palautuminen tapahtuu kuin itsellään. Joskus olo on kertakaikkiaan niin hirveä, että kehon ja mielen palautuminen ottaa aikaa. Silloin sparraan itseäni ajattelemalla, että tämä on myös sitä henkistä valmistautumista. Oppaani Petten kertoman mukaan maratoonarit ovat sanoneet, että Mont Blancin huiputus on raskaampi suoritus kuin maratoni. Ja vaikka vuorella päättäisi keskeyttää, sieltä pitää kuitenkin tulla alas eli joka tapauksessa puolet suorituksesta on keskeytyshetkellä tekemättä. Parempi siis kestää pieni hapotus!

Missään tapauksessa en tarkoita, että hengen voitto ruumiista olisi joka hetkessä vastaus. Oman kehon kuunteleminen on ehdottoman tärkeää, sen olen oppinut kantapään kautta. Vuorikiipeilijän ja juoksijankin pitää tunnistaa, koska keho on aidosti lopussa. Omia fyysisiä rajojani etsiskelin talvella Varalan kestävyyskuntotesteissä, joissa juoksin itseni tajuttomaksi. Toinen fyysinen raja tuli nyt keväällä vastaan, kun polvet alkoivat oireilla. Siihen on nyt reagoitu ja hoidan itseäni kuntoon väliaikaisesti kevennetyllä treenillä ja intensiivisellä lihashuollolla.

Kuten olen aiemminkin todennut, valloitan vuortani joka päivä. On mielenkiintoista huomata, kuinka unelma arkipäiväistyy sitä kohti rämpiessä. Kun sitten elokuussa on se suuri päivä ja noin kuudentoista tunnin aikaikkunassa tavoittelemme Mont Blancin huippua, on motivaatio varmasti pilvissä. Mutta kun tavallisena torstaiaamuna raahautuu vesisateessa ennen työpäivää salille heiluttelemaan painoja, ei ajattele olevansa matkalla Alppien korkeimmalle huipulle. Mutta ei se haittaa, niin kuuluukin olla.
Ehkä viimeiset pari kuukautta ovat olleet “Vuorenvalloittajan seinä”.

Eli oikeastaan koko tämän jorinan pointti on, että vaikka välillä vähän kitisenkin, on tämä vaan aika huikea juttu, tämä Vuorenvalloitus! Mieti nyt, enää kolme kuukautta!

Mitä olet tehnyt ansaitaksesi luottamukseni?

By Janiina

On March 15, 2015

In alpit, alppikiipeily, elämysmatkat, harjoittelu, janiina ojanen, kalliokiipeily, mont blanc, seinäkiipeily, tapio kamppi, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Kuka voi luottaa sinuun tiukan paikan tullen? Mistä hän tietää, että olet luottamuksen arvoinen?

Tämä pähkäily taitaa taas vaatia vähän pohjustusta:
Kirjoittaminen ensimmäisestä kalliokiipeilykokemuksestani sai minut muistamaan, kuinka hauskaa se oli. Päätin kokeilla uudelleen. Edellisestä kerrasta kalliolla tai ylipäätään seinällä oli vierähtänyt hyvä tovi. Niinpä minua taisi vähän jännittää, ja päädyin edellisenä iltana treenaamaan kasisolmua tietokoneen virtapiuhaan ja mielikuvaharjoittelin vielä aamulla varmistusta huitomalla alusvaatteisillani eteisen peilin edessä kuin epätahtinen Jane Fonda.

Saavuin kiipeilypaikalle hiukan muita myöhemmin (matkalla unohduin ajatuksiini linja-autossa, ajoin pysäkin ohi ja onnistuin eksymään ihan tutuilla seuduilla, perushommia siis).

Kiipeilemässä kanssani olivat kiipeilyä vuosia harrastanut kaverini Saku ja minulle uusi tuttavuus Birgitta, kokenut kiipeilijä hänkin. Saku pisti minut välittömästi varmistamaan omaa kiipeämistään. Pyysin, että Birgitta tulisi varmuuden vuoksi viereeni seisomaan ja että Saku aloittaisi kiipeämisen hitaasti, jotta saisin taas hommasta kiinni. Homma lähti sujumaan ihan hyvin, vaikka varmistuslaitteena oli grigri, josta minulla on vielä vähemmän kokemusta kuin ATC:sta.

Tuntui hyvältä, että Saku luotti varmistamisen minulle, vaikka olen siinäkin hommassa aika vihreä. Ilman harjoittelua ei saa kokemusta ja tätä hommaa on hiukan vaikea harjoitella ilman, että joku kiipeää. Samaan aikaan on täysin ymmärrettävää, että Birgitta suhtautui hiukan varovaisemmin ajatukseen, että minä varmistaisin häntä. Hän tiesi etukäteen minusta vain, että vaikka olen käynyt varmistuskurssin, kokemusta ei ole kertynyt kovin paljoa. Kuitenkin Birgittakin antoi minun varmistaa itseään, vaikka kaikilta osin suoritukseni ei ollut ihan tyylipuhdas.

Kiipeily oli mahtava: hankalaa mutta niin palkitsevaa! Kotiin palattuani lääkitsin ruhjoutuneita varpaitani ja kramppaavia sormiani ja pohdin luottamusta. Se on aihe, joka tuntuu nousevan esiin tämän projektin joka käänteessä. Mont Blancilla vaaditaan paljon luottamusta:

Pitää luottaa tiimiinsä. Ensiapukouluttajani Kari painotti, kuinka tärkeää on muistaa Mont Blanc -oppaamme Petten ehdoton auktoriteetti jokaisessa tilanteessa. Eikä minulla ole mitään syytä olla luottamatta Petteen. Päinvastoin, olen onnellinen, että saimme tiimiimme juuri hänet; 80-luvulta asti kiivenneen ja maailman vuoria kiertäneen kokeneen ja koulutetun vuoristo-oppaan.

Vaikka kiipeilyparini Lakukin valloittaa ensimmäistä vuortaan, luotan häneenkin täysin. Varaukseton luottamukseni rakentuukin hänen luonteensa ja arvomaailmansa varaan.

Luotan valmentajani Tapion ammattitaitoon saada minut riittävän hyvään kuntoon elokuun alkuun mennessä (johon on muuten sivumennen sanoen enää 4,5 kuukautta). Alusta asti hän pystyi vakuuttamaan ammattitaidollaan, ja nyt kun olen nähnyt tuloksien syntyvän, olen varma, että olen valinnut itselleni oikean valmentajan.

Sitten tulee se hankalampi osuus: pitää vielä luottaa myös itseensä, monellakin tavalla. Varalan Urheiluopiston testauspäällikkö Marko muistutti itseluottamuksen merkityksestä: kroppa jaksaisi useimmiten paljon pidemmälle kuin korvien väli. Äärisuorituksissa keho murtuu ennen aikojaan, jos ihminen menettää uskon omaan kestävyyteensä. Pette muistutti samasta asiasta ja painotti henkistä valmistautumista. Hän kertoi nähneensä ihmisiä, joilla on kaikki fyysiset edellytykset päästä huipulle, mutta ilmeisesti usko omaan suorituskykyyn loppuu ja siksi matka keskeytyy.

Olenkin yrittänyt panostaa tähän. Rakennan itseluottamusta ja henkistä kanttiani jatkuvasti, pienillä ja ehkä hiukan arkisillakin asioilla. Yritän tutustua ja varautua henkisesti edessä olevaan keräämällä tietoa. Kuuntelen vuorikiipeilijöiden kokemuksia ja yritän oppia niistä. Myös fyysinen harjoittelu tietysti vahvistaa itseluottamusta. Samoin epämukavuusalueen sietäminen: olen siedättänyt itseäni tekemällä asioita, jotka ovat vaikeita tai pelottavia. Esimerkiksi kävin avannossa, vaikka menneisyyden läheltä-piti-tilanteen vuoksi pelkään avovesiä ja lisäksi inhoan kylmää. Vihasin joka hetkeä, eikä sitä kuuluisaa hyvää oloa tullut edes jälkikäteen. Menin silti uudelleen, ihan vaan näyttääkseni itselleni, että pystyn siihen. Kestävyyskuntotesteissä päätin, etten anna periksi ennenkuin kunto aidosti loppuu ja juoksin, kunnes silmissä pimeni ja jalat menivät alta.

Ei kuitenkaan riitä, että minä luotan itseeni. Myös kiipeilytiimini pitää luottaa minuun, sillä kliseisesti sanottuna: tiimi on vain niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Tajusin sen kouriintuntuvasti EA-koulutuksessa, kun möläytin ääneen, että minulla ei ole hätää, jos koipi katkeaa. Tiimini miehet kyllä auttavat minut pois vuorelta, tavalla tai toisella. Mutta voivatko he luottaa minuun samalla tavoin? Olenhan kuitenkin esimerkiksi fyysisesti heitä heikompi.
Toisen kerran asia nousi mieleeni nyt kallion alapuolella seisoessani, kun varmistin turvallista kiipeämistä ihmiselle, joka ei tunne minua ja joka tiesi minusta vain vähäisen kokemukseni. Jostain syystä hän päätti luottaa minuun. Aika mahtava juttu.

Siis: kuka voi luottaa sinuun? Uskoa turvallisuutensa käsiisi tai vaikkapa kertoa synkimmät salaisuutensa. Mitä olet tehnyt, että ansaitsit sen luottamuksen? Entä luotatko itse itseesi? Luottaisitko tiukassa paikassa läheisesi hengen omiin käsiisi?

Kuva: Saku

Karmit-kaulassa-tyttö menee ensiapukouluun!

By Janiina

On March 12, 2015

In alpit, alppikiipeily, elämysmatkat, ensiapu, harjoittelu, janiina ojanen, koulutus, marko laukkanen, mont blanc, tammed, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Isäni muistaa usein nolostuttaa minua kertomalla tarinaa lapsuuteni partioleirien kotiin palaamisista. Muiden tenavien vanhemmat hakivat jälkikasvunsa Keskustorin vanhalta kirkolta. Minut noudettiin yleensä Hatanpään ensiavusta. Murtuneita sormia ja varpaita, tikattuja haavoja ja venähtäneitä nilkkoja on totta tosiaan kertynyt keskivertoa enemmän. Rohkenen (vinosti hymyillen, tosin) kuitenkin väittää, että holtittomuudesta ei ollut kyse, pikemminkin kokeilunhalusta ja ehkä aavistuksen verran liian vahvasta uskosta omaan suorituskykyyn.

Vuodet ovat tuoneet hiukan enemmän varovaisuutta, mutta siltikin tekevälle sattuu. Ja minä olen kova tekemään. Olen myös säilyttänyt jästipäisyyden, jonka takia usein voimalla jatketaan siitä, mihin tekniikka loppuu. Eräs ystäväni joskus totesikin: “Olet vähän sellainen karmit-kaulassa-tyttö.”

Mont Blancilla aion olla viisas ja ymmärtää omat rajani (ja jos sanani syön, mörökölli minut vieköön). Kuitenkin kuten tyttärenikin jo huolehti, liittyy Mont Blanc -kiipeilyreissuumme myös sellainen riski, että varovaisuudesta huolimatta jotain ikävää tapahtuu. Liukastuminen, putoilevat kivet, lumivyöry, lipsahtava hakku ja monet muut asiat voivat aiheuttaa loukkaantumisia tai hätätilanteita. Lähden valloittamaan vuorta seurassani ammattitaitoinen opas Pette ja palo- ja pelastusalan ammattilainen Laku. Olen siis aika hyvissä käsissä, jos jotain sattuu. Mutta siihen ei voi tuudittautua ja myös minun täytyy olla toimintakykyinen hätätilanteen yllättäessä.

Onneksi ensiavun ja -hoidon asiantuntijat, Jussi ja Kari Tammedista lukivat ajatukseni ja tarjoutuivat antamaan minulle pienen ensiapukoulutukseen Vuorenvalloitusta silmällä pitäen. Se meni suurinpiirtein näin:

Olin oudon jännittynyt, kun istuimme kahvipöytään. Karia hiukan hymyilyttikin ja hän sanoi, että vaikka ensiapu on tärkeä asia, ei ole syytä sitä pelätä: auttamisen äärellä tässä ollaan! Harmittelin vuosien aikana muistista kadonneita ensiaputaitoja ja huolehdin, että entä jos teen väärin. Kari ja Jussi painottivat, että kun tekee parhaansa, se riittää. Tärkeää on tunnistaa uhkaava vaara tai onnettomuustilanne ja toimia oikealla tavalla: estää jatko-onnettomuudet, auttaa taitojensa rajoissa ja tietenkin hälyttää apua. Enempää ei voi itseltään vaatia.

Kävimme läpi mahdollisia vaaratilanteita vuorella. Kari muistutti, että Pette on ehdoton auktoriteetti, hän tuntee toimintaprotokollan ja kouluttaa sen meille ennen lähtöä. Vastuu kokonaisuudesta myös hätätilanteissa on Pettellä eli kaikissa hätätilanteissa tulee aina kääntyä hänen puoleensa, mikäli mahdollista.

Listasimme yleisimmät tilanteet ja vammat, joita voin joutua kohtaamaan ja joiden hoitamiseen kouluttaminen on kannattavaa. Short-listille nousivat:

Haavat, hiertymät ja ruhjeet
Pistohaavat
Murtumat
Tajuttomuus

Woundstopin paineenkohdistaja in action!

Koska vuorelle kannetaan mahdollisimman vähän tavaraa, harjoittelimme ensiapua yksikertaisilla varusteilla. Käytössä oli oikeastaan vain pieni ensiapuside, WoundStop-ensiside ja silkkiteippi. Niiden lisäksi kiipeilyreppuun en sitten oikeastaan muuta tarvitsekaan kuin puhdistuspyyhkeitä ja laastaria rakkoja varten.

Kiinnostuneena avasin pakkaukset, räpelsin siteitä ja sain Karin nauramaan: “Muistathan sitten oikeassa tilanteessa, että steriiliys on tärkeää eli sidetaitoksia ei kannata kosketella, jos mahdollista.”

Kun tarvikkeet olivat tulleet tutuiksi, harjoittelimme erilaisten haavojen sitomista. Jussi näytti mallia Karin toimiessa potilaana ja minä sitten toistin ohjeiden mukaan perässä. Sidoimme pienellä ensiapusiteellä sekä pienehköjä että painetta tarvitsevia haavoja.

Karin käsivarresta tyrehdytimme suuren verenvuodon WoundStopilla, joka paineenkohdistajamekanismi kaikessa yksinkertaisuudessaan on mielestäni samantasoinen innovaatio kuin hakaneula aikanaan.

Seuraavaksi potilaamme varpaita uhkasi hetkellisesti sinertyminen: Jussi näytti minulle kuinka toimia, kun verenkierto rajaan pitää estää eli jos vaikkapa sääressä on niin suuri verenvuoto, ettei sitä voi tyrehdyttää pelkästään paineen avulla.

Ensimmäinen yritykseni estää verenkierto raajassa ei mennyt niinkuin elokuvissa.

Tajuttomuuden tunnistamiseen opin niksin: nosta potilaan käsi hänen kasvojensa yläpuolelle ja päästä irti. Mikäli hän on tajuissaan, refleksi estää käden osumisen omiin kasvoihin. Huumoria saatiin tästäkin ja hetken meillä oli oikein hupaisaa, kun yritimme saada toisiamme läpsimään itseään kasvoihin.

Kävimme läpi myös hengittämisen tunnistamista kämmenselällä ja kuuntelemalla. Puhalluselvytys päätettiin jättää tällä kertaa ohjelmasta ja keskityimme sen sijaan oikeaoppisen kylkiasennon harjoitteluun. Kari painotti vielä, että muistan rinteessa tehdä asennon kasvot ylärinteeseen päin ja tarkistaa leuan asennon eli hengitysteiden esteettömyyden.

Ensiapuvelhot näyttivät vielä, kuinka hoidetaan reiän rintakehäänsä ja keuhkoonsa saanutta potilasta. Vaikka yksinkertaiselta toimenpide osaavan ihmisen tekemänä näytti, tässä kohtaa viimeistään päätin olla erityisen tarkka jäähakun kanssa.

Lopuksi oli vielä pieni yllätys:
Tammedin poppoo on selvästikin seurannut tarinaani. He olivat ilmeisesti huomanneet, että minulla aina silloin tällöin on ne kuuluisat karmit kaulassa. Niinpä sain mukaani urheilijoille suunnitellun ensiapulaukun treenikautta varten!

EA-laukku tulikin tarpeeseen, sillä edellinen taisi siirtyä auton myynnin yhteydessä seuraavalle omistajalle. Hypistellessäni laukkua veistelin puujalkavitsejä urheilijoiden ja minun erilaisista EA-tarpeista, kunnes oivalsin ettei minulla ollut aavistustakaan, mitä pakkauksen sisällä on. Edellisenkin taisin ostaa koskaan kurkistamatta sisälle, ikäänkuin pelkkä laukun olemassaolo pelastaisi hätätilanteessa. Niinpä viisastelun sijaan avasin laukun ja katsoin, mitä se on syönyt:

kylmähaude
kylmä-spray
urheiluteippi
silkkiteippi
sidosten leikkaamiseen suunnitellut sakset
laastareita ja puhdistuspyyhkeitä
steriilejä taitoksia
hanskoja
ensisiteitä

Tarpeeseen tuli, sillä kotoani ei taida löytyä kuin laastareita (jotka kyllä ovat tyylikkäästi Prinsessa-kuvioituja) ja päänsärkylääkettä.

Koulutuksen jälkeen minuakin jo hymyilytti. Yksinkertaisia asioita ja simppelit työvälineet, niillä minä pärjään. Selkeät ohjeet ja rohkaiseva tunnelma lämmittivät mieltä ja tunnen taas itseni hiukan valmiimmaksi edessä olevaan seikkailuun. Siitä suuri kiitos kouluttajilleni!

p.s. Muistutan jälleen, että mahdolliset erehdykset tekstissä ovat minun.