 |
| Kiipeilytiimimme Garsteletin jäätiköllä Kuva: M.Laukkanen |
Kun viime elokuussa saavuimme Mantovan majalle (maja sijaitsee matkalla Vincent-Pyramidelle, Garsteletin jäätiköllä, 3498 metrin korkeudessa), tein ensi töikseni etikettivirheen. Kävelin sisään majan oleilutilaan ja tulin samantien hätyytetyksi takaisin ulos oppaamme Petten toimesta.
Vaikka majoilla on rento tunnelma, säännöt ovat tiukat.
Sisään vuoristomajaan tullaan varustehuoneen kautta. Mantovalla se sijaitsi kellarikerroksessa, jonne kolisteltiin kapeita rappusia pimeässä. Rappuset olivat jyrkät ja niin kapeat, että reppuuni kiinnitetyt varusteet tuntuivat jatkuvasti takertuvat kaiteisiin.
Varustehuone itsessään on elämys. Mantovalla on yhtä aikaa kymmeniä kiipeilijöitä, ja varustehuone on pieni, vain muutaman metrin kanttiinsa. Mutta järjestys on sotilaallinen. Sauvat, valjaat, hakut, jääraudat ja kiipeilykengät pakataan siististi muovisiin säilytyslaatikoihin. Varustehuoneen seinät ovat täynnä hyllyjä, joilla näitä laatikoita on vieri vieressä. Toisella seinällä on tossuhylly, jossa on kymmenittäin kumitossuja, joita saa lainata majalla ollessaan. Sisätiloissa ei liikuta kiipeilykengillä muutoin kuin ulko-ovelta varustehuoneeseen ja takaisin. Kiipeilyvälineitä ei tuoda varustehuoneesta muihin tiloihin. En nähnyt kenenkään erityisesti vartioivan, että sääntöjä noudatettiin, mutta kaikki toimivat niiden mukaan, ja varustehuone oli hämmentävän siisti. Lähtö- ja paluuajankohtina huoneessa oli välillä kova ruuhka. Silloin lähtevät kiipeilijät kantoivat laatikkonsa sisukset sylissään ulos ja valmistautuivat lähtöön majan terassilla.
 |
| Mantovan majalla Kuva: M.Laukkanen |
Kuri vuorilla on muutenkin tiukka. Kiipeilyryhmän jäsenet noudattavat ryhmänjohtajan käskyjä, aina ja kaikessa. Välittömästi. Jos ryhmänjohtaja tekee päätöksen takaisin kääntymisestä 50 metriä ennen huippua, hänen päätöstään ei kyseenalaisteta. Hänen auktoriteettinsa on siis ehdoton.
Ryhmänjohtajana viime kesän reissullamme toimi oppaamme Pette. Mies on hauskaa seuraa, ystävällinen ja lämpöinen tyyppi. Mutta vuorilla ollessamme hän otti vahvasti ja kiistattomasti johtajan paikan ja komento tuli napakasti, tiukemmisssa paikoissa sotilaallisen tiukasti ja lyhytsanaisesti.
Paluumatkalla Monte Rosan huipulta Petten, minun ja Lakun köysistöryhmä joutui ikävään paikkaan auringossa elävällä railoalueella. Jääsillat sulivat allamme, ja lumi oli muuttunut loskaiseksi ja tahmeaksi. Takana oli jo 12 tunnin kiipeäminen. Minä ja Laku olimme uupuneita. Kompuroimme silloin, kun askeleen olisi pitänyt olla tarkka ja railojen yli hyppiessämme ponnistus lähti miten sattui. Jokainen hyppy jäi hiukan edellistä lyhyemmäksi.
 |
| Matkalla jäätikölle Kuva: M. Laukkanen |
Silloin ymmärsin hyvin konkreettisesti, millaista vastuuta opas kantaa harteillaan joka askeleella. Pette kiristi köydet tiukoiksi ja varmisti hyppyjämme jäälohkareiden avulla. Hän testasi jokaisen lumisillan ja railon reunan ja ennakoi jatkuvasti seuraavia askelia. Käskyt tulivat tiukkoina komentoina. Jos en olisi ollut niin keskittynyt omaan suoritukseeni ja käskyjen noudattamiseen, olisin varmasti unohtunut ihailemaan moista ammattitaitoa.
(Koko juttu Monte Rosan huiputuksesta löytyy täältä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus!)
Vaikka vuorilla toimitaan tiukasti sääntöjen mukaan, toisten huomioiminen on tärkeää. Kahden ryhmän kohdatessa kapealla vuoristopolulla väistämisvelvollisuus on ensisijaisesti laskeutuvalla ryhmällä. Mutta Pette ohjeisti minua:
– Katso vastaantulijoiden kasvoja. Laskeutujat ovat usein todella uupuneita ja silloin on parempi väistää itse. Pahassa paikassa polulta sivuun astuminen voi olla riski. Ja jos olet uupunut, saatat olla varomaton ja silloin voivat seuraukset olla ikävät.
 |
| Pettellä on aika pysäyttäviä tarinoita Kuva: M.Laukkanen |
Tästä vuorille on vielä matkaa. Kevät tekee tuloaan ja kaipaan Alppien ilman tuoksua ja loputtoman kaunista maisemaa. Laskin tänä aamuna, että Mont Blancille lähtöön on viitisen kuukautta. Odotus tuntuu tuskaisen pitkältä. Koska reissuun on vielä niin pitkä aika, on harjoitusmotivaatio lujilla aina välillä. Pidän kuntosalitreenistä mutta se tuntuu olevan niin kaukana vuorikiipeilystä. Muistan viime vuonna tähän aikaan kokeneeni samankaltaista turhautumista.
Kohta lumet sulavat ja pääsen taas kunnolla juoksemaan. Ja vaikka en pidä pyöräilystä, huomaan odottavani ensi kesän kestävyystreeniin kuuluvia pitkiä pyörälenkkejä. Ei tässä auta: katse tavoitteeseen siis ja kurinalaisesti eteenpäin.
