Category: alppikiipeily

Pieni itsekidutus valmistaa vuorelle – lasten kiusaaminen kielletty!

Olin ollut väsynyt ja pahantuulinen jo pari päivää, ja sunnuntaina ei huvittanut treenata. Koska viikon pakolliset saliharjoitteet oli jo tehty, päätin korvata kuntosalin juoksulenkillä Kaupissa. Arvasin jo etukäteen, ettei sekään tulisi olemaan mannaa. Mutta arvelin, että raitis ilma ja pieni addrenaliinipiikki tekisivät hyvää ärräpään puremalle. Lopullisesti vaakakupin lenkin puolelle kallisti ajatus siitä, että silloin voi laittaa napit korviin ja musiikin täyttämään ajatukset.

Kuten ennustin, juoksu ei rullannut. Reidet olivat edellisen päivän treenistä väsyneet, ja askel kulki nahkeasti. Heti alkumatkasta aloin huohottaa, ja syke oli korkealla. Lenkkarit lipsuivat liukkaalla polulla, rapa roiskui ja taivaalta satoi räntää suoraan kasvoilleni. Vaikka olinkin arvellut lenkin olevan tervassa uimista, jotenkin oletin jaksavani paremmin. Korkeimman ylämäen puolivälissä ajatusteni vieressä käväisi huolestuminen: entä jos en jaksakaan Mont Blancilla? Jos muutaman vuoden juoksemisen ja kolmen kuukauden tehotreenin jälkeen yksi pieni lenkki tuntuu tältä, miten mahdan pärjätä vuorella? Usko omaan suorituskykyyn on olennainen osa henkistä valmiutta. Kolmasosa treeniajasta on käytetty.

Mielessäni alkoivat kaikua kiipeilykokemuksistaan kertoneen ja neuvoja minulle antaneen Tonin sanat siitä, kuinka vuorilla kaikki ovat yksin. Kiipeilijän tulee voida luottaa oppaaseensa ja kiipeilypariinsa täydellisesti. Silti pään sisällä jokainen on yksin. Haastavissa olosuhteissa mieli käy ylikierroksilla. Kova keskittyminen suoritukseen, jatkuva ympäristön tarkkailu ja oman motivaation ylläpitäminen uuvuttavat. Väsymys voi aiheuttaa huolimattomuutta, joka saa tekemään virheitä. Huolimattomuus voi aiheuttaa paitsi itselle, myös muille tiimin jäsenille vakavia vaaratilanteita. Siksi kiipeilytiimi on henkisesti juuri niin vahva kuin sen uupunein jäsen.

Huolestuminen meni ohi. Luotan tiimiini. Minulla on aivan mahtava tukijoukko auttamassa valmistautumisessa ja he kaikki uskovat minuun. Vuorelle lähden köysistössäni tyypit, joihin voin luottaa täysin. Vaikka fyysisesti olenkin ukkovaltaisen kiipeilytriomme heikoin jäsen, en aio kuitenkaan jäädä tahdonvoimassa muista jälkeen. Kyllä se fyysinen kestävyys kroppaan tulevina kuukausina taotaan! Ei yksi lenkki kerro kokonaistilannettani.

Takaisin Kauppiin. Jollain kummallisella tavalla nautin tahmeasta lenkistä. (Se on muuten omituinen piirre juoksemisessa: siitä tykkää silloinkin, kun se on aivan hirveää!) Voitonriemun tunne “maaliin” saapuessani muistutti liikkumisen ilosta ja siitä, mistä tässä on kysymys: itsensä ylittämisestä pienissä ja suurissa asioissa.

Hyvästä suorituksesta… tai no, suorituksesta pitää palkita itsensä. Niinpä paluumatkalla poikkesin kauppaan hakemaan mangon iltapalahedelmäksi. Tuulikaapissa vastaantulijat katsoivat minua hiukan pitkään. Juoksun jälkeisessä addrenaliinipöhnässä ajattelin omahyväisesti, että ehkä ne olivat kateellisia, kun joku on saanut revittyä itsensä lenkille loskasateesta huolimatta.

Kun valikoin hevi-osastolla hedelmiä, viereeni pysähtyivät lastenrattaat, joissa istui parin vuoden ikäinen poika. Käännyin katsomaan lasta hymyilläkseni hänelle. Mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään, lapsen suu vääntyi itkuasentoon ja hän takertui äitinsä takinliepeeseen paniikinomaisesti. Äiti mulkaisi minua ja nykäisi rattaat kauemmas. Samalla hetkellä katsahdin ylös ja näin kasvoni hedelmien takana olevasta peilistä. Päälaelle ja otsahiuksiin oli kasautunut lunta, jonka sulaessa vettä valui juoksun punehduttamille kasvoilleni. Pipo ja sen alta pilkottavat etuhiukset sojottivat kaikkiin ilmansuuntiin. Olin unohtanut laittaneeni aamulla ripsiväriä ja rajauskynää. Nyt ne olivat levinneet silmieni ympärille mustiksi renkaiksi, joiden alareunoilta valui Alice Cooper -vanat kohti leukaani.

Minä sain palkintohedelmäni, mutta luultavasti se lapsi ei koskaan suostu syömään mangoa.

Ai niin! Nyt hypätään avantoon! Viimekertainen tunnustukseni synnytti sen verran pöhinää, että ei tässä nyt enää auta mikään. Hyvä ystävä ilmoittautui avantouintikaveriksi. Olen saanut runsain mitoin neuvoja ja niin paljon tsemppausta, että tällä kertaa en kertakaikkiaan kehtaa jänistää. Lupaan raportoida, kuinka käy… Pidäthän peukkuja?

Akilleen kantapää – vasen ja oikea

Hurraa, olen saanut taustajoukkoja, joilla on kokemusta vuorikiipeilystä! Olen saanut tsemppausta ja käytännön neuvoja valmistautumiseen sekä itse reissulle. Rehellisesti kerrotut kokemukset ovat pysäyttäviä. Perääntymään ne eivät minua suunnitelmastani saa, mutta tuovat uutta perspektiiviä edessä olevaan ponnistukseen. Tuntuu kuin minulla olisi viimein konkreettinen ote projektiin, joka on isolta osin hyppy tuntemattomaan. Kuin olisin ison askeleen lähempänä huippua, jolle halajan.
Kertomuksia ja neuvoja olen saanut muun muassa Tonilta, joka on kiipeilyn monitoimimies. Hän on kokeillut erilaisia kiipeilymuotoja sisäkiipeilystä ja boulderoinnista (eli kiipeilyä esimerkiksi kivillä ja siirtolohkareilla) alppikiipeilyyn ja niin edelleen. Hänellä on kokemusta myös Alpeista ja kohteeni on hänelle tuttu.
Jokainen vuorikiipeilykokemus on tietenkin yksilöllinen, johon oma fyysinen kunto, olosuhteet sekä monet muut asiat vaikuttavat. Toni korosti, että olosuhteiden vaikutusta omaan fysiikkaan on kokemattoman vaikea ymmärtää. Tavallinen kävely korkealla nostaa sykkeen helposti 130–140 tienoille, ylämäessä syke nousee nopeasti 150–160 iskuun minuutissa. Pelkkä kävelykin on todella uuvuttavaa ja pakottaa etenemään hitaasti. Lisätään yhtälöön vielä lumi, jäätikkö, kivikot, pakkanen ja tuuli. Reitit ovat paikotellen hyvin kapeita ja haastavia kulkea. Toni vertasi ohuessa ilmanalassa liikkumisen synnyttämää oloa maratoonarin tuntemuksiin muutamaa kilometriä ennen pakollista keskeytystä: kun tietää rajojensa olevan lähellä mutta yrittää vielä pinnistää. Paitsi että juoksemisen voi lopettaa. Vuorilla ei voi luovuttaa; sieltä on ainakin tultava alas.
Vuorenvalloittajan motto
Jäin pohtimaan sitä hetkeä, kun tuntuu ettei pysty jatkamaan enää metriäkään.
Viimeksi vedin itseni tappiin, kun alkusyksyllä Laku haastoi minut kokeilemaan askel-kyykkyä 200 metrin matkan. Koskaan en ollut vastaavaa kokeillut, ja haaste tuntui jopa hiukan kornilta. Mutta totuus paljastui pian, kun survoin eteenpäin pimeällä urheilukentällä vesisateessa. Ensimmäisen 50 metrin jälkeen alkoi tuntua todella raskaalta, 100 metrin jälkeen sattua. 150 metrin kohdalla olin ihan loppu. Viimeiset 50 metriä kiroilin ääneen ja hoin kuin mantraa: ”Viisi vielä.” Jalat eivät enää totelleet, kaaduin kolmesti, mutta joka kerta sain raavittua itseni ylös. Jossain kohtaa Laku sanoi: “Kyllä sä voit jo lopettaa, tuo on tosi hyvä suoritus ekakertalaiselle.” Mutta luonto ei antanut periksi, koska olin päättänyt päästä loppuun asti. Laku ymmärsi sen ja alkoi laskea askelia kanssani kyykäten rinnallani, vaikka oli itse suorittanut jo oman matkansa (joka oli kahdesti minun matkani mittainen). 

Maaliviivalla kaaduin kuralätäkköön ja jäin siihen makaamaan. Käänsin kasvoni kohti harmaata taivasta ja vesisadetta. Nauroin ääneen. Muutaman minuutin kuluttua Laku nosti minut pystyyn ja kävelin kilometrin kotiin. Tosin Laku oli koko matkan valmiina nappaamaan kiinni kainaloiden alta, koska pienikin epätasaisuus tiessä aiheutti jalkojeni pettämisen. Meni päiviä ennen kuin pystyin kävelemään normaalisti, täydelliseen palautumiseen viikko.
Tuo askel-kyykky-haaste ei ole verrattavissa edessä olevaan pinnistykseen. Fyysinen kunto ja voima ovat asia erikseen. Mutta mikä sai minut toistuvasti nousemaan vielä sittenkin, kun lihakset kerta kaikkiaan kieltäytyivät yhteistyöstä? Mistä lähtee sisukkuus ja mind-over-matter-ajattelu? Ja miten sitä voi harjoitella?
Toni muistutti, että fyysisen kunnon lisäksi on tärkeää totutella eri lämpötiloihin ja niiden vaihteluihin.
Nyt tulee tunnustus, joka kuulostaa hölmöltä vuoren huiputusta suunnittelevan suusta. Se myös paljastaa erään suuren heikkouteni: minä inhoan kylmää. Monet vuorikiipeilijät karaisevat itseään avantouinnilla. Mutta johtuen parikymppisenä tapahtuneesta läheltä-piti-tilanteesta merivirtauksien kanssa, minä inhoan myös uimista. Uima-allas menettelee, mutta avovedet ovat hirvittäviä. Nämä kaksi asiaa, kylmyys ja vesi, yhdistettynä tekevät avantouinnista suorastaan kidutusta. Lähimmäs avantoa olen päässyt, kun kerran varpaat sinisenä seisoin lumisella laiturilla loputtoman pitkän ajan ja tuijotin mustaa vettä rappusten alapäässä kykenemättä liikkumaan.

Voi ei…taidan tietää, mitä on edessä.

Page 10 of 10

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén