Category: alppikiipeily Page 9 of 10

Vuorenvalloitus 2015 -tiimi on tässä!

By

On February 22, 2015

In alpit, alppikiipeily, elämysmatkat, harjoittelu, huiputus, janiina ojanen, kiipeilytiimi, mont blanc, pette halme, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo

Tässä me nyt sitten ollaan:

Kuva: Arttu Muukonen

Opas: Pette Halme / Elämysmatkat

Seikkailija, jolle kiipeilyssä tärkeintä on estetiikka, elämykset ja makeat muuvit.
“Päämäärää tärkeämpi on matka.”

Kiipeilypari: Marko “Laku” Laukkanen

Tarinoita rakastava mies linssin takana tarttuu haasteisiin:
“Tottakai se onnistuu. Ihmisethän näitä hommia tekevät.”

Vuorenvalloittaja: Janiina Ojanen 

Jästipäinen ja hiukan pöhkö ensihuiputtaja, jolle unelmat ovat tavoitteita.
“Asioita tehdään tai ei tehdä. Yrittäminen on turhaa.”

‘Elämän tarkoitus ei ole saapua hautaan turvallisesti, hyvin säilyneessä vartalossa, vaan liukua sinne sivuttain, täysin loppuun kuluneena huutaen: “Hitto mikä matka!” – Mavis Leyrer 83 v.’

                                                                                                   (Carina Räihä: Huipulta huipulle)

Joko mennään? En jaksaisi odottaa enää yhtään!

Vuorenvalloitus-tiimi esittelyssä: opas Pette Halme

By

On February 21, 2015

In alpit, alppikiipeily, elämysmatkat, harjoittelu, janiina ojanen, mont blanc, opas, pette halme, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo, vuoristo-opas

Kuka vie minut turvallisesti Mont Blancin huipulle? Vaikka kunto ja henkinen kantti kestäisivätkin, ei minulla ole mitään asiaa vuorelle ilman asiantuntevaa opasta.

Kun sain päähäni lähteä valloittamaan Mont Blancia, rehellisesti myönnettäköön, että ensimmäiset huolenaiheeni liittyivät kummallisiin (ja vähän akkamaisiin) haasteisiin, kuten piilolinssien käytön vaikeuksiin, korkeassa ilmanalassa räjähtäviin deodorantteihin ja vessa-asioiden hoitamiseen lyhyessä kiipeilyköydessä. Kun aloin saada kattavamman kuvan hankkeestani, avautui täysin uusi maailma silmieni eteen. On niin paljon, mitä minulla ei ole. Aluetuntemus, olosuhteiden ymmärrys ja sään ennustamisen taito, turvallisuus- sekä kiipeilytekniset tiedot ja niin edelleen.

Aloin etsiä palveluntarjoajaa. Laajahkon taustatyön jälkeen avasin keskustelun muutaman tahon kanssa. Niistä matkanjärjestäjäkumppanikseni ja yhdeksi sponsorikseni valikoitui Elämysmatkat. Jälleen kerran suuri syy valintaan oli innostus, sekä kiipeämistä että projektiani kohtaan, vaikkakin suurimman painon kumppanin etsinnässä laitoin asiantuntemukselle ja luotettavuudelle.

Ensimmäinen sähköpostini Elämysmatkoille oli varovainen tiedustelu “onkohan tässä mitään järkeä” -hengessä. Vastaukseksi sain viestin Pette Halme -nimiseltä henkilöltä, Elämysmatkojen pääoppaalta ja perustajalta. Hän kertoi, että kovaa kuntoa reissu vaatii ja kylmäpäisyyttä, sillä luvassa on joitakin “ilmavia paikkoja”. Mutta hän rohkaisi lähtemään ja päätti viestinsä lauseeseen: “Ei muuta kuin treenaamaan vaan!”

Kun matkavaraus vahvistettiin ja sain tiedon, että juuri Pette lähtee oppaaksemme, en olisi voinut olla iloisempi. UIAGM-opaskoulutuksen saanut Pette on paitsi maailmaa kiertänyt seikkailija ja liikemies, myös Suomen ensimmäinen virallinen vuoristo-opas. (Sivumennen sanoen: kaivelin hiukan tietoa vuoristo-oppaan työstä ja koulutuksesta. Eipäs muuten ole ihan helppo juttu. Pikakurssin aiheeseen saa suomalaisten vuoristo-oppaiden www-sivuilta.)

Millainen mies on Vuorenvalloitus-tiimin keulassa?

Harjoituskauteni alkuvaiheet Pette on ollut vuorilla Japanissa, mutta pääsemme puhelimitse jutulle hänen palatessaan Sveitsiin kotiinsa, joka sijaitsee ihan kohteemme lähistölle. Pette ynnäileekin kiivenneensä Mont Blancilla noin 15 kertaa.

Kuva: Arttu Muukkonen

Kyselen hiukan oppaamme taustoja. Alunperin Pette koki suurempaa paloa liikkua vuorenrinteillä alaspäin kuin ylös. Hiihto ja laskettelu imaisivat miehen mukaansa 25 vuotta sitten. Tuolloin Sveitsin Alpeilta kotinsa löytänyt Pette viehtyi koskemattomien reittien laskemisesta. Uusien reittien perässä vaellettiin yhä kauemmas, ja neitseellisen puuterilumen halki laskeminen edellytti tietenkin, että jaksoi kiivetä ensin ylös.
“Jossain kohtaa asiat sitten vain kääntyivät toisinpäin ja ylös menemisestä tuli se pääjuttu,” Pette toteaa.

Vaikka vuorten huiputus on hienoa, Pette on kiipeilijänä sikäli poikkeuksellinen, että hänen kiipeämiseen liittyvät tavoitteensa eivät pyöri huiputuksen ympärillä. “Useimmat kiipeilijät treenaavat kovaa päästäkseen huipulle. Itse kiipeilysuoritukseen valitaan nimenomaan se reitti, jota pitkin on suurin todennäköisyys onnistua huiputuksessa, elämyksellisten tekijöiden jäädessä sivurooliin. Ehkä minäkin nuorempana koin pientä huippukuumetta, mutta en enää. Esimerkiksi kalliokiipeilyssä reitti voi päättyä keskelle seinämää ja jo liikkeelle lähdettäessä tiedän, että reitti ei yllä huipulle. Mutta esimerkiksi maisemat ja reitin kiipeäminen teknisesti tekevät kiipeilykokemuksesta huikaisevan.”

Kuva: Arttu Muukkonen

Aihe kiinnostaa minua, sillä vaikka oma tavoitteeni on Mont Blancin huiputus, ymmärrän ajatuksen täysin. Enhän Varalan Urheiluopiston kestävyyskuntotesteissäkään päässyt 24 minuutin tavoitteeseeni, vaan silmissä pimeni 22 minuutin ja 30 sekunnin kohdalla. Silti koen onnistuneeni.
Keskustelemme lisää huiputuksesta, kiipeilyyn liittyvästä päätöksien tekemisestä ja oppaan vastuusta. Pette kertoo, ettei hänelle ole mikään ongelma kääntyä takaisin viisi metriä ennen huippua, jos esimerkiksi olosuhteet muuttuvat ei-suotuisiksi. Totean, että se on varmasti erinomainen ominaisuus koko kiipeilytiimin turvallisuudesta vastaavalle oppaalle.

Pette kuvailee itseään kiipeilijänä nautiskelijaksi, jolla ei ole tiettyä lempikohdetta. Maailmalla on paljon hienoja reittejä, joilla voi kokea elämyksiä. “Minulle suurimman elämyksen kiipeämisessä tuottavat sen estetiikka; maisemat, reitti ja tunnelma sekä makeat muuvit.” Mies kiteyttää kiipeilyfilosofiansa: “Kiipeämisessä päämäärää tärkeämpi on matka.”
Allekirjoitan. Alkoihan oma huiputukseni olohuoneeni sohvalta.

p.s. Pette kertoi minulle myös edessä olevista olosuhteista ja antoi neuvoja kiipeilyyn sekä treenaukseen. Niistä lisää lähiaikoina.

Purista persiillä sohvaperuna! – kestävyystesteihin pari päivää

By

On February 10, 2015

In alpit, alppikiipeily, harjoittelu, hyvinvointi kamppi, janiina ojanen, juoksu, kestävyyskuntotestaus, kuntosali, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Perjantai ja kestävyyskuntotestaus Varalan Urheiluopistolla lähestyy. Valmistautuminen testiin onkin tämän viikon kantava teema.

Sunnuntaina sain kauan odotetun puhelun Mont Blanc -oppaaltani Petteltä Sveitsistä. Kävimme puolen tunnin mittaisen keskustelun vuorikiipeilystä ja siitä, mitä on edessä. Kerron Pettestä ja keskustelustamme lisää, kunhan saan jäsenneltyä asiat itsellenikin. Mutta sen voin jo nyt sanoa, että puhelumme jälkeen tunsin syvää iloa siitä, mitä on edessä, ja olo oli suorastaan riehakas. Taas saatoin tuntea vuori-ilman tuoksun nenässäni.

Pelkkä keskustelumme sai sykkeeni nousemaan niin, että siitä addrenaliinipiikistä piti ottaa ilo irti. Niinpä nykäisin lenkkarit jalkaan ja painelin Kaupin lenkkipoluille. Talvimyrskyn navakka vastatuuli ja jäinen tienpinta pakottivat pudottamaan vauhdin hitaaksi ja koko ajan sai “puristaa persiillä” (taas fantastinen tampereenkielinen fraasi), jotta pysyi pystyssä. Hankala eteneminen pisti lihakset hapoille ja uuvutti ristiselän.

Mutta viiman keskellä hymyilin leveästi etuhampaat hileessä ja nautin joka hetkestä. Paluumatkalla mieleen palasi edessä oleva kestävyyskunnon testaus. Hermostus tulosten suhteen kuitenkin oli kaikonnut: enhän minä testiä varten treenaa vaan Mont Blancia! Kotiin palatessani uhkuin taistelutahtoa ja intoa, tuntui kuin olisin valmis mihin tahansa… paitsi kotitöihin. (Eteisessä kompastuminen imuriin taannutti minut täysin sohvaperunaksi. Mutta ei kai keneltäkään voi kaikkea vaatia?)

Illalla kaivoin esiin Varalan Urheiluopiston testauspäällikön, Markon lähettämät ennakkotietomateriaalit. Valmistautuminen testaukseen ei sinällään pidä sisällään mitään ihmeellistä. Terve ja hyvinvoiva pitää tietenkin olla. Pari testiä edeltävää päivää tankkaillaan kevyesti ja vältetään raskasta liikuntaa.

Testaukseen liittyy Tanita-kehonkoostumusanalyysi. Se on luultavasti samankaltainen analyysi kuin se, jota olemme Tapion kanssa käyttäneet mutta ilmeisesti laajempi. Saan analyysistä kirjallisen raportin, joka käydään läpi mittaustilanteessa.

Esitietolomakkeessa kysellään perustiedot terveydestäni, liikuntatottumukseni ja oma arvioni kunnostani. Silläkin uhalla, että testitulokset sitten osoittavat päinvastaista ja saan nolostua, kerron vastaukseni lomakkeen omaa liikuntaa ja kuntoa kysymyksiin:

  • Toimistotyötähän minä teen eli työ ei minua juuri kuormita. 
  • Kuntoliikuntaa harrastan keskimäärin 3–5 kertaa viikossa (koska sellaista kategoriaa ei lomakkeessa ollut, ruksitin 3–4 krt/viikko)
  • Pääasialliset liikuntamuodot ovat salitreeni ja juoksu (peruslenkin pituus noin 6–7 km, vauhti noin 9–9,5 km/h, sykkeestä ei ole hajuakaan: en koskaan muista ottaa mittaria mukaan, vaikka sellaisen omistan)
  • Oma arvio kunnostani on, että kestävyyteni on keskitasoa ja lihaskunto hyvä. Tähän tekisi mieli tehdä pitkä perustelu “riippuu mihin vertaa” -hengessä. Mutta pysyn lujana, enkä selittele. Jos arvioni menee metsään, pitää vaan skarpata.

Tämän päivän juoksutreeni Pyynikillä meni muileasti. Kevyt hölköttely lämmittelyksi ja sitten neljä puolen minuutin spurttia ylämäkeen.
Tapio tutustui nyt ominaisuuteeni, jonka olen itse tiennyt lapsuuden liikuntatuntien pesäpallopeleistä lähtien (en muista koskaan päässeeni kakkospesää pidemmälle). Olen hiukan “hidas mutta kankea”, ja räjähtävät lähdöt eivät ole minun juttuni. Olen kuin vanha traktori: liikkeelle lähtiessä nivelit kirskuvat pökkelöisinä. Mutta kun kone käynnistyy, kyllä se sitten hurnuuttelee vaikka maailman tappiin.

Ensimmäinen spurtti oli tietenkin tuloksiltaan paras. Mutta erityisen tyytyväinen Tapio tuntui olevan siihen, että viimeisellä spurtilla onnistuin parantamaan kakkos- ja kolmossäntäyksen tulosta. Kestävyyden ja hapenottokyvyn näkökulmasta hyvä signaali oli myös se, että spurtin aikana jalat hyytyivät, ei keuhkot. Tapio myhäili tyytyväisenä, että kyllä lihakset palautuvat, jos saavat happea. Mutta jos keuhkoissa alkaa tuntua ikävältä, on tilanne hankalampi. Neljän säntäyksen jälkeen kävelin kotiin kuin puujaloilla.

Nyt on sitten pari päivää aikaa levätä ja kevyesti tankata Tapion ohjeiden mukaan testausta varten. Vitsi kaverit, että on jännää! 🙂

P.s. Olen unohtanut mainita, että olen lankuttanut joka päivä Facebookin 28 Days – Plank Challenge -haasteen mukaisen määrän. Tänään meni minuutti. Pöllötyshaastetta odotellessa…

Starsky ja Hutch, Dempsey ja Makepeace, Laku ja Vuorenvalloittaja?

By

On February 4, 2015

In alpit, alppikiipeily, harjoittelu, janiina ojanen, marko laukkanen, mont blanc, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo

Minä en ainakaan paperilla taida olla houkuttelevin mahdollinen vuorikiipeilypari: märkäkorva, keltanokka vailla tietämystä ja lähtökohtaisesti riittämättömässä fyysisessä kunnossa vuoren huipun jäätikköolosuhteisiin. Kuka nyt sellaisen kanssa lähtee kiipeämään?

Vuorenvalloitus-projektin alussa minulla oli vain valtava innostus, kaikki muu pitää hankkia. Minulla oli vain sanani, että pystyn siihen. Luultavasti. Kuka itsensä samaan köyteen sellaisen kanssa sitoo?

Mutta niin vain kiipeilytiimi on kasassa. Mont Blancin rinteillä köysistössäni on erittäin taitava ja asiantunteva opas ja kiipeilyparini Laku. Vaikka ominaisuuksiensa puolesta Laku on minua paljon “valmiimpi” vuorenvalloitukseen, on Mont Blanc hänellekin ensimmäinen huiputus. Eli myös hänelle tämä on suuri haaste.

Olin aikeissa kertoa Lakusta vähän enemmän. Mutta minähän olen täällä äänessä koko ajan. Laku kertokoon itse, kuka hän on ja ennen kaikkea: miksi hän on mukana ja uskoo yhtä vahvasti kuin minä, että elokuussa 2015 me seisomme Euroopan huipulla?

“Vuorenvalloittajan köysistössä

Janiina on moneen otteeseen maininnut minut tekstissään, joten ehkä on aika esittäytyä:

Olen neljäkymppinen työuransa palo-, pelastus- ja turvallisuusalalla tehnyt mies. Valokuvaus on ollut harrastukseni, ja muutama vuosi sitten sain kipinän lähteä työn ohessa opiskelemaan. Kaksi vuotta sitten valmistuin valokuvaajaksi.

Koko elämäni ajan olen ollut aktiiviliikkuja. Matkan varrella on tullut kokeiltua useita eri lajeja: voimannostoa, nyrkkeilyä, juoksua, ampumahiihtoa, hiihtoa, uintia, laitesukellusta ja niin edelleen. Nykyisin liikkuminen koostuu pääasiassa juoksemisesta, crossfit-tyyppisestä treenistä ja satunnaisesti sukeltamisesta.

Luonto on ollut aina lähellä sydäntäni. Nuorempana tuli rymyttyä metsissä ja tuntureilla kesät ja talvet. Parhaimmillaan vietin kaksi viikkoa maastossa, palasin ihmisten ilmoille hakemaan puhtaat kamat ja ruokatäydennystä ja sitten vain takaisin metsän pimeyteen. Nautin yksinkertaisesta elämästä perusasioiden äärellä. Nykyään retkeily on jäänyt pääasiassa päivän parin retkiin. Seikkailijan sielu ei ole kuitenkaan kadonnut vuosien saatossa.

Janiina saapui yhtenä päivänä eteeni aivan täpinöissään ja ilmoitti, että aikoo kiivetä Mount Everestille! Minua alkoi naurattaa ja ehdotin, että pitäisiköhän ensin kokeilla jotain matalampaa kukkulaa…
Ajattelin, että tämä on taas näitä naisten juttuja (en tuntenut Janiinaa silloin niin hyvin kuin nyt). Mutta Janiina vain jatkoi höpinäänsä vuoresta. Kohde tosin vaihtui Mont Blanciksi. Meni päiviä ja innostus ei laantunut. Yhtenä päivänä hän vain ilmoitti varanneensa paikan huiputusryhmästä. Siinä vaiheessa ajattelin, että ei kukkamaaria, toi nainenhan taitaa olla tosissaan!

Sulattelin ajatusta muistaakseni viikon päivät ja sanoin sitten, että haluan olla mukana tässä. Rakastan seikkailuja ja hyviä tarinoita. Kysyin huolisiko hän minut köysistöönsä, ja siitä tämä matka sai alkunsa. Ainakaan vielä en ole päätöstäni katunut. Luotan Janiinaan, koska kiipeilyparini on tarkka, peräänantamaton, motivoitunut ja ennen kaikkea häneltä löytyy seikkailijan sielu!

Laku”

Toisenlainen Vuorenvalloitus-treeniympäristö

Vuorenvalloittaja ja mustan veden hyytävä syleily

By

On January 31, 2015

In alpit, alppikiipeily, avantouinti, harjoittelu, hyvinvointi kamppi, janiina ojanen, karaistuminen, mont blanc, nikander.fi, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo

Aamusta asti kauhunsekainen jännitys leijui niin raskaana ympärilläni, että kompuroin siihen pitkin päivää. Koko työpäivän ajan kieltäydyin ajattelemassa uhkaavaa aukkoa jäässä, hyytävää kylmyyttä ja kaikkia niitä selittämättömiä vihollisia, jotka vaanivat minua mustan vedenpinnan alla.

Iltapäivällä edessä oleva koettelemus jäi hetkeksi taka-alalle, kun oli aika käydä valmentajani Tapion kanssa läpi uutta harjoitusohjelmaani ja ruokavaliotani.

Harjoituskauden ensimmäisen kolmanneksen lihasmassaa kasvattava ohjelma oli kolmen kuukauden aikana käynyt kotoisaksi ja itsetunto noussut samaa tahtia, kun sain lisätä painoja. Näin jo itseni, jos en nyt ihan hypähtelemässä, mutta ainakin vahvasti askeltamassa kohti Mont Blancin huippua. Olisi pitänyt aavistaa, että kohta taas otetaan luulot pois.

“No niin. Aluksihan meillä oli tavoitteena hankkia lisää lihasta, johon kestävyyskuntoa aletaan kasvattaa. Aloitetaanko sitten harjoittelemaan?” kysyi Tapio. Nyökkäsin pontevasti. Seurasi reilu tunti, jonka aikana totesin, että vielä taitaa olla pari pykälää matkaa Vuorenvalloituskoneeseen. Mutta kerron treenistä enemmän, kunhan pääsen sisälle uuteen ohjelmaan hiukan paremmin.

Mutta nyt itse kauhutarinaan. Kuten taannoin kerroin, olen vuosikausia kieltäytynyt avantouinnista, koska inhoan kylmää sydämeni pohjasta (mikä on vekkuli ominaisuus vuorenvalloitusta suunnittelevalle) ja pelkään avovesissä uimista. Kerran yritin mennä avantoon, mutta en kertakaikkiaan saanut itseäni veteen. Nyt tilanne on toinen, ja minulla on syy, kaksikin. Vuorikiipeilijät karaisevat itseään avantouinnilla. Minua on myös neuvottu, että itsensä epämukavuusalueelle haastaminen on hyvä keino valmistautua henkisesti edessä olevaan koetukseen. Niinpä avantokokemus oli väistämättä edessä. Ystäväni ilmoittautui Facebookissa avantokaverikseni, koska tiesi ettei minun ole helppoa sanoa ei julkiselle haasteelle.

Niinpä Tapion treenin jälkeen pidin pari tuntia taukoa, söin ja lepäsin, ennen päivän päätapahtumaa. Sitten tapasin ystäväni ja kävimme muutaman kilometrin juoksulenkillä valmistautuaksemme. Lenkin jälkeen vaihdoimme lämpimät vaatteet ja aloitimme kävelymatkan kohti Rauhaniemen kansankylpylää.

Kun rantasauna vilahti pimeässä puiden lomasta, kurkkuani alkoi kuristaa. Satoi räntää ja järveltä tuuli hiukan. Saunan ympäristö oli valaistu ja avannossa veden allakin oli valo. Kaukaa näin leveät betoniset askelmat, jotka johtivat mustan veden hyytävään syleilyyn. Yritin lohduttaa itseäni, että ainakaan ei tarvitsisi peruuttaa takapuoli edellä metallitikkaita askel kerrallaan kalman kitaan, kuten olin luullut.

Puimme uikkarit ja kiipesimme ison saunan parveen. Sauna oli ihan täynnä ihmisiä kylki kyljessä. Tuntemattomat jutustelivat toisilleen ja kaikkia tuntui yhdistävän iloinen mieli. Kuuma-kylmä-vaihtelun punehduttamien hymyilevien ihmisten tunnelma rauhoitti minua, toisaalta se melkein suututti: “Minä olen matkalla pimeyden syövereihin, ja te vaan höpisette, mikä sinappi maistuu parhaalta!”

Hetki koitti. Astuimme ulos, ja kylmä viima järveltä puhalsi lävitseni. Tiesin, ettei perääntymismahdollisuutta ollut, kun marssimme jonossa kohti mustaa vettä. Ystäväni meni edellä ja minä puolittain hänen takanaan niin lähellä, että käsivartemme osuivat toisiinsa joka askeleella. Tuntui, että jos menetän tuon pienen ihokontaktin, en enää pysty kävelemään askeltakaan. Viimeisellä portaalla ennen vettä ystäväni kääntyi ja katsoi minua: “Nyt mennään.”

Astuin veteen. Halvaannuttavan kylmä tuntui vielä pahemmalta kuin olin ajatellut. Helvetin Mont Blanc. Surkea idea, huonoin ikinä. Askel, toinen ja pysähdys. Musta vesi viilteli sääriäni. Edellämme kävellyt mies kääntyi katsomaan ja sanoi rohkaisevasti: “Älä pysähdy. Tule vaan.”

Kylmyys tuntui niin pahalta, että melkein unohdin pelätä. Niinpä keskityin siihen. Fyysisen tunteen selättäminen tuntui helpommalta. Se auttoi, kasasin itseni ja jatkoin matkaa. Päästin kaikki tietämäni kirosanat ja keksin pari uuttakin. Hengitys salpautui rintakehän kastuessa. Se ei mennyt ohi, vaikka odotin niin pitkään kuin pystyin. Ikuisuuden (tai ehkä noin kymmenen sekunnin) jälkeen annoin periksi ja vapisevin jaloin vaapuin ylös avannosta. Pakenin saunaan. Matkalla ihmiset taputtivat olkapäälle. “Hyvä hyvä! Sinä teit sen!” Pelko taisi näkyä, tai ainakin kuulua kauas.

Lämmittelimme löylyssä ja totesimme, että pakko se on tehdä uudelleen, ettei tule sanomista tutuilta: “Eka kerta on paha, mutta sitten se on hienoa.” Menimme uudelleen. Huomattavasti vähemmän voimasanoja mutta yhtään mukavampaa se ei ollut. Nyt kun kylmyys ei enää tullut niin valtavana yllätyksenä, pelko kahmaisi otteeseensa. Mutta pakotin itseni kaulaa myöten veteen ja laskin kymmeneen niin hitaasti kuin kykenin.

Ei ollut kivaa. Ei missään kohtaa. Kehoni ei lämmennyt edes löylyssä. Ei tullut rento olo. Kylmyys vaani ihon alla koko kotimatkan ja pitkälle yöhön. Jalat olivat raskaat. Kotona kaaduin sängylle lopen uupuneena ja nukahdin. Heräsin kylmän hien vallassa pari tuntia myöhemmin. Ryömin peiton alle jatkamaan unia ja heräsin koko yön parin tunnin välein paleluun ja vaihtamaan yöpaidan kuivaan.

Käsi nousee ylös virheen merkiksi. Tiedän, oma moka. Taisi olla liikaa tapahtumaa yhdelle päivälle. Liikaa stressiä ja rääkkiä keholle yhdellä kertaa. Mutta minä tein sen. Menin veteen ja pääsin pois. Kahdesti. Palasin vielä hakemaan pudonneen uimatossunikin. Koska minä olen Vuorenvalloittaja. Ni.

Page 9 of 10

Previous

Next

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén