Category: Cosmiques route

In Alppien korkein vuori, alppikiipeily, blogi, chamonix, Cosmiques route, gran paradiso, Italian korkein vuori, mont blanc, päiväkirja, vuorikiipeily, vuoristo-opas

Äitienpäivälahjaksi saatu kiipeilyhakku on pakattu. Viimeisten päivien odotus virtaa lämpimästi suonissa. Tällä kertaa en ole samalla tavalla jännittynyt kuin aiemmin – malttamaton kyllä, mutta tyynemmällä tavalla.

Istun aurinkoisessa alkukesän illassa ja suunnittelen edessä olevaa. Kerrankin vuorille lähdettäessä on valmiiksi jonkinlainen aavistus siitä, mikä perillä odottaa. Kohta lentokone laskeutuu tutuksi tulleelle Geneven kentälle. Chamonix’iin johtavan vuoristotien maisemat tällä kertaa jo hiukan kilisyttävät muistojen kelloja. Tiedän, miltä kylä vuorten sylissä näyttää, kun se ilmestyy esiin tien mutkan takaa. Kuin kotiin palaisi – melkein ainakin.

Vastassa myös paljon uutta, aloittaen uudesta tuttavuudesta, oppaastamme Marcosta, jonka kanssa olemme keskustelleet vain WhatsAppin kautta viestien. Edessä uusi jännittävä seikkailu, uusi näkökulma vuoriin, joilla olen ennenkin saanut vaeltaa.

Rinnallani kulkee kiipeilypari Heikki. Tänä keväänä olemme tampaneet yhdessä tuhansia askelmia Malminkartanon rapuissa – ylös ja alas, yhä uudelleen ja uudelleen. Satoina tunteina punttisalilla olemme kannustaneet toisiamme jaksamaan vielä viimeisen sarjan. Kuvakaappaus toisen älykellon lenkkidatasta on saanut repimään lenkkarit jalkaan silloinkin, kun motivaatio on piileksinyt sohvatyynyjen välissä. Tunnen kiipeilyparini kasvojen jokaisen notkelman ja nousun, olen nähnyt hänet voimiensa tunnossa ja polvilleen romahtaneena.

Olemme yhdessä onnistuneet ja seisseet huipulla katsomassa aamuaurinkoa. Mutta hassua kyllä, ehkä vieläkin merkityksellisempinä koen yhteiset epäonnistumisen hetket: kuinka vaikeaa onkaan luovuttaa, kun tietää sen liuttavan tavoitteen myös kiipeilyparin käsien ulottuvilta… ja kuinka yllättävän kivutonta on luopua omasta tavoitteesta romahtaneen parin vuoksi. Vuoripolut ovat opettaneet minulle valtavan merkityksellisiä asioita kumppanuudesta – ja iloitsen oppiessani jokaisella matkallamme lisää.

Aamuvarhaisen selfie Mont Blancin rinteellä (2016)
– takana harjanne, jota pitkin yön pimeydessä vaellettiin

Näyttääköhän Gran Paradison kivetty polku samalta kuin muistikuvissani? Tarkistin säätilanteen Mountain Weather Forecast -palvelusta, ja maallikon silmään sääolosuhteet kummallakin vuorella vaikuttaisivat tällä hetkellä olevan hyvät. Oppaamme Marco viestittikin hetki sitten, että Chabodin maja Gran Paradisolla on avannut tänään ovensa, ja kauden ensimmäiset kiipeilytiimit ovat lähteneet yrittämään huiputusta.
Toki tutuksi on tullut sekin, että vuorilla tilanne voi muuttua hetkessä.

Huomenna tähän aikaan olemme jo melkein Chamonix’ssa. Lähtö on siis kovin lähellä, mutta vielä edessä on yksi mutka ennen koneeseen nousua. Tyttären koulun joulujuhlan aikaan olin Tansaniassa. Silloin päätin, että kevätjuhlassa olen paikalla.
Niinpä, vaikka nyt olen jo pääkaupunkiseudulla matkaan valmistautumassa, teen huomenna nopean syöksyn aikaisella aamujunalla Tampereelle. Siten olen pyyhkimässä salaa silmäkulmia Suvivirren soidessa ja niistämässä liian kovaäänisesti opettajan kesälomapuheen aikana. Halaan ja suukotan tyttöäni ja onnittelen todistuksesta ja lomasta. Kun hän sitten jatkaa matkaa isänsä kanssa ensimmäisen lomapäivän iloihin, minä annan itselleni luvan tuhertaa muutaman ennakkoikävän kyyneleen.
Kun itkun kuristava kaulus hellittää otettaan kaulani ympärillä, sprinttaan junaan, joka (toivottavasti aikataulussa pysyen) kurvaa Helsinki-Vantaalle juuri parahiksi. Heikki seisoo aulassa molempien varustesäkkien kanssa odottamassa minua aurinko kasvoillaan.

Saanko viimein nähdä Gran Paradison huipun Madonna-patsaan? Riittävätkö voimat ja kestääkö kantti Mont Blancin haastavalla reitillä? Voi kun minä niin rakastan tätä hullua lajia!

Tule, mennään – tuttu tuntematon kutsuu!

p.s. Läppäri jää kotiin, ja kiipeilytarinaa päivitän tänne mahdollisimman nopeasti palattuani. Jos haluat seurata reissua “reaaliaikaisemmin”, se onnistuu Instagramissa (käyttäjänimi janskuo) tai Facebookissa.

Polku Alppien huipulle on kivetty hyvillä päätöksillä?

By Janiina

On April 8, 2018

In alpit, alppikiipeily, blogi, chamonix, cosmiques, Cosmiques route, gran paradiso, harjoittelupäiväkirja, italia, kestävyysharjoittelu, mont blanc, sveitsi, talvikiipeily, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Täsmälleen kahdeksan viikkoa kiipeilyreissuun!
Pelkkä ajatuskin saa sykkeen nousemaan innostuksesta. Molempien vuorten, Gran Paradison ja Mont Blancin, rinteillä olen seikkaillut aiemminkin, ja Mont Blancin olen huiputtanut kerran. Mutta tämä kerta on erilainen. Kiipeämme kesäkuun alussa, ennen varsinaisen alppikiipeilykauden alkua. Odotettavissa on kylmää säätä ja vaikeakulkuisia reittejä. Kesämajat ovat vielä pääosin kiinni, joten käytämme talvikauden karuja suojia. Lunta on vielä paljon, mikä tuo vaikeakulkuisuuden lisäksi mukanaan kesäkautta korkeamman lumivyöryriskin.

Reittivalinnat varmistuvat lähempänä, mutta oppaamme kanssa käydyn ennakkokeskustelun mukaan tavoittelemme Mont Blancin huippua ensisijaisesti pitkin Cosmique Route -reittiä. Lukemieni kuvausten mukaan se on kesälläkin suosituinta Gouterin reittiä selkeästi haastavampi, sekä fyysisesti että teknisesti. Tietoa siitä, kuinka haastava Cosmique Route on suhteessa Pope’s Routeen, jota pitkin viimeksi Blancilla kiipesimme, en ole onnistunut löytämään, joten suhteuttaminen aiempaan kokemukseeni olisi vain arvailua. Toisaalta, edellisestä kerrasta on jo pari vuotta aikaa, joten lienee muutenkin turhaa yrittää arvioida kuntoaan tai kyvykkyyttään suhteessa edelliseen Mont Blanc -kiipeilyyn.

Luotan kuitenkin oppaamme Albyn valintoihin, enkä vähiten siksi, että juuri hän kiipesi kanssamme samoilla vuorilla viimeksi. Tällä kertaa emme kiipeä isommassa ryhmässä. Tiimiin kuuluvat vain kiipeilyparini Heikki, minä sekä Alby ja hänen valitsemansa toinen opas; turvallisuussyistä Cosmique Route -reitillä tulee valitsemanamme ajankohtana olla molemmilla kiipeilijöillä oma opas.

Mont Blancin huipulla 2016 (vasemmalta oikealle): Alby, minä, Juuso ja Jobo

Tuntuuko oloni valmiilta? Totta puhuakseni ei vielä – mutta onneksi meillä on aikaa!

Tansaniasta palatessamme aloitimme heti uuden treenisyklin, joka tähtää elokuun lopun Elbrus-reissuun. Alkuvuosi on menty voimaharjoittelun parissa. Valmentajallamme Jaanalla on hiukan erilainen metodi kuin aikaisemmalla PT:lläni Tapsalla. Aluksi olin hiukan epäileväinen ja kaipasinkin aiempaa treenimallia – varsinkin, kun en havainnut samanlaista silminnähtävää lihasten kasvua ja virtaviivaistumista kuin aiemmin. Mutta sitten aloinkin nauttia uudenlaisesta treenimuodosta ja päätin luottaa Jaanan menetelmään.

Tällä viikolla sain kaipaamaani palautetta, kun Jaana opasti minua treeniohjelman seuraavaan, kestävyyspainotteisempaan vaiheeseen. Uuden ohjelman saliharjoittelu sisältää pidempiä, kehonhallintaa vaativia, oman kehon painolla tehtäviä sarjoja. Olen aina vältellyt sellaisia, koska tuon tyyppiset koreografiat ovat todella haastavia minulle, joka olen notkea kuin norsu.

Kun nyt Jaana näytti liikesarjoista mallia, vaivoin sain tukahdutettua lapsekkaan “tuota en kyllä ikinä opi” -uikutuksen.
Tuli minun vuoroni toistaa ensimmäinen liikesarja. Sitten toinen, kolmas ja niin edelleen. Ja minä osasin ja jaksoin! En ehkä tyylipuhtaimmalla tavalla, mutta en romahtanut vatsalleni kesken lankutusasennosta toiseen liukuvan sarjan ja selkäni kesti supermiespunnerruksien sarjat renkaissa. Työ keskivartalon lihaksiston, syvien lihasten ja kehonhallinnan eteen on tainnut tuottaa tulosta sittenkin. Jaanakin ilahtui tuloksista:
– Tosi hienoa! Huomaatko, kuinka paljon kehonhallintasi on kehittynyt?

Äkkiseltään ei tule mieleen montaakaan treenimotivaatiota enempää kohentavaa asiaa kuin kehityksen havaitseminen. Päätinkin panostaa oikein kunnolla uuden treenin liikkeiden opetteluun ja jatkaa panostuksia keskivartaloon ja kehonhallintaan.

Omakehu-osuuden jälkeen myönnettäköön kuitenkin, että kaikilta osin valmistautuminen seuraaviin kiipeilyhaasteisiin ei ole edennyt ihan yhtä mallikkaasti kuin punttisalilla.

Kehonhuoltoa olen taas laiminlyönyt (ja se ei taida tulla ainakaan pidempään mukana seikkailuissani olleille yllätyksenä). Venyttelyn puute ja riittämätön palautuminen ovat olleet jatkuvasti läsnä. Eikä minulla ole antaa järkevää selitystä.
Viime viikolla tilanne äityi niin pahaksi, että molemmat sääreni olivat monta päivää kuin tulessa. Jumitus muuttui vihlovaksi kivuksi penikoissa, ja pohkeet olivat kuin tukit. Säärien ongelmat heijastuivat edelleen nilkkoihin ja jalkateriin niin, että lopulta jalkani olivat polvista alaspäin tulehtuneet ja kosketusarat.
Jaana on kyllä tehnyt vastaiskun krooniselle kehonhuoltolintsaukselleni lisäämällä treeniohjelmaani dynaamiset venytykset alkulämmittelyyn, ja olen ohjelmaa kiltisti noudattanut. Mutta nyt sekään ei riittänyt. Tulehduksen oireiden hellitettyä hierojamme Janne tuli taas hätiin – mutta antoi hänkin huomautuksen säärien tukkoisuudesta ja muistutti, ettei lihaksisto toimi eikä palaudu, jos se on jumissa.

Malminkartanon portaissa

Niin kaivoin pölykasan alle hautautuneen lihasrullan esiin. Päätimme Heikin kanssa ryhtyä rullaamaaan yhdessä ja hiukan “potkia” toisiamme asian kanssa. Onhan se nyt noloa täälläkin vuosi toisensa jälkeen tehdä tästä samasta asiasta tunnustuksia!

Palautumisen uniosuus on minulle hiukan ongelmallinen asia. Olen nimittäin tyttären syntymästä lähtien aika ajoin taistellut jonkinasteisten uniongelmien kanssa. Nukahdan illalla helposti, mutta herään parin tunnin kuluttua, eikä uni enää palaa. Välillä menee pitkiäkin kausia oikein hyvin, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti havahdun huomaamaan olevani uupunut ja tilannetta tarkemmin tarkastellessani oivallan unirytmin salakavalasti kadonneen.

Viime syksynä otin käyttöön liikuntaa ja unisykliä seuraavan älykellon. Nyt kun tutkin viime kuukausien unisaldoa, punastuttaa: useimmilla viikoilla unet ovat jääneet 5–6 tuntiin yössä, vaikka tiedän tarvitsevani 7–7,5 tuntia, jotta tunnen oloni levänneeksi. Joka yö kertyvä parin tunnin vaje kasautuu nopeasti. En ollut huomannut (tai halunnut huomata), että vauhdikkaat ja venyvät päivät sekä toive pienestä hetkestä rauhoittumisaikaa päivän päätteeksi, olivat siirtäneet nukkumaanmenoa luvattoman myöhäiseksi. Jaanan tiukka palaute tilanneraporttiini oli, että jos en nuku, iso osa kestävyyden eteen tekemästäni työstä menee hukkaan:
– Pitkässä juoksussa lepo ja riittävä palautuminen ovat yhtä suuri osa kestävyyttä kuin treeni.

Unirytmin palauttaminen ei ole ihan yksinkertainen juttu, mutta vuosien mittaan olen oppinut, että pitkäjänteisellä työllä se onnistuu. Tiesin, mitä pitää tehdä, eli taas oli päätöksen aika.

Paljon on taas päätetty, mutta kasvava innostus motivoi. Rakastan sitä, kuinka kiipeilyn lähestyessä vuoren silhuetti alkaa hiipiä mieleeni. Tänä aamuna Malminkartanon 426 rappusta kahdeksatta kertaa ylös tampatessamme huomasin arvioivani omaa kuntoani suhteessa siihen, mitä toivon sen olevan kahdeksan viikon kuluttua. Keittiön seinällä roikkuva valokuva 4810 metristä vuodelta 2016 kiinnittää katseeni yhä useammin. Viime päivinä olen päätynyt vertailemaan kiipeilyhakkuja eri verkkokaupoissa lähes joka kerta, kun olen tietokoneen avannut.

Mont Blancin huipulla 2.9.2016

Kokeneet kiipeilijät sanovat, että yksikään vuori ei ole kahta kertaa samanlainen. Kiipeilykokemukseen vaikuttavat niin monet asiat. Gran Paradisolla en viimeksi päässyt jäätikön laitaa pidemmälle ukkosmyrskyn vuoksi. Mont Blancilla edessä on uusi reitti. Aikainen kiipeilyajankohta vie meidät talviolosuhteiden keskelle. Mutta vaikka niin paljon on nyt toisin, tuntuu hassusti kuin kotiin palaisi. Kuin pahanteon paikalle vastustamattomasti palaava rikollinen, suuntaamme tarinamme alkulähteille – vaikkakin aivan uudenlaiseen seikkailuun!

Gran Paradisolla 2016, keskeytykseen päätyneen nousun jälkipuintia