Category: talvikiipeily

Mont Blancin huippupäivä: hyvästit Alppien katolla – ja pyllymäkeä alas

Matkalla ylös
Kuva: Fabrizio

8.6.2018: Mont Blancin huiputus

Kellon lyödessä 02 ahdoin vielä yhden leipäpalan suuhuni. Olin syönyt kuin hevonen edellisenä päivänä Gouterille (3815 m) nousun jälkeen sekä lounaalla että päivällisellä. Mutta vatsani oli kuin ammottava railo, jonne ruoka tuntui katoavan jälkiä jättämättä. Vuorimajojen aamiaiset ovat toinen toistaan kuivakampia, usein vain kuivia keksejä, joiden päälle voi sipaista marmeladia tai Nutellaa. Mutta kunnon ruokaa on harvoin saatavilla aamiaisaikaan eli aamuyöllä, kun huiputukseen lähdetään. Gouterin aamupala on tässä suhteessa poikkeus ja ehkäpä yksi parhaista vuorimajoilla saamistani, sillä täällä pienten leivänsiivujen päälle sai kinkkua ja jopa siivun juustoa. Tästä huolimatta neljännenkin leipäkannikan jälkeen vatsassa oli ontto olo.

Ehkäpä se oli hermostusta. Olin yllättävän jännittynyt, vaikka olin jo Mont Blancin huiputtanut loppukesällä 2016 (tarina täällä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus). Muuten olo tuntui hyvältä ja pitkästä lähestymispäivästä toipuneelta, jos nyt pientä jumitusta pohkeissa ja reisissä ei lasketa (ja se kuuluu asiaan – joten ei, sitä ei lasketa).

Kolmelta yöllä astuimme majan pihavalojen keiloista pimeään, sumuiseen yöhön jääraudoissa ja kahdessa köysistössä, Marco ja minä edellä, Fabrizio ja Heikki kannoillamme. Olin Gouterin reitin kerran laskeutunut (viime kerralla kiipesimme Italian puolelta ylös, mutta laskeuduimme Ranskan puolelle Gouterin kautta). Silti minulla ei ollut juurikaan muistikuvia siitä, mitä oli edessä ennen Ref. Vallot -hätämajaa (4362 m), jonka tietämillä reitit kohtaavat.

Vain oppaan silhuetti pimeässä yössä

Yö oli pimeä ja sumuinen, joten keskityin vain lumen rouskeeseen jäärautojen alla ja öisen tuulen kuiskausten kuunteluun. Reitti kulki jälleen rinnettä suoraan ylös. En aluksi juurikaan kiinnittänyt huomiota tahtiimme, seurasinpahan vain Marcon edessä kulkevaa, otsalampun valossa sumuun piirtyvää silhuettia. Lunta oli paljon kuten muuallakin, mutta yön pakkanen oli jäädyttänyt sen kovaksi, ja kävely tuntui sujuvan mukavasti.

Parin tunnin kuluttua aloin hengästyä. Olimme kiivenneet pysähtymättä, ja olin keskittynyt vain etenemiseen. Jalkani olivat jo vähän aiemmin alkaneet antaa merkkejä lihaksiin valuvista hapoista, joten olin pyrkinyt muuttamaan askellustekniikkaa säännöllisin väliajoin antaakseni lihaksistolle vaihtelua ja lepoa. Sen sijaan, että olisin etsinyt oman vauhtini, olinkin ajokoiramaisesti lähtenyt seuraamaan Marcoa. Ja jos yksi asia matkan varrella on opittu, niin se on, että asiakkaan tulee ilmaista toivomansa tahti ja opas sopeuttaa menonsa siihen. Jos taas painelet täysillä oppaan perään miettimättä omaa jaksamistasi, opas helposti tulkitsee sinun toivovan nopeaa etenemistä ja saattaa jopa kiristää tahtia entisestään.

Sykkeeni oli korkealla ja jalat hapoilla, kurkku kuiva ja vatsassa kurni nälkä. Tuuli oli noussut navakaksi, ja vauhdikkaan nousun aikana olin hikoillut vaatteeni kosteiksi. Pyysin taukoa ja harjanteelle noustuamme pysähdyimmekin hetkeksi. Paljas harjanne oli kaikista suunnista avoin, ja jäistä lumihilettä lennättävä viima yltyi niin kovaksi, että vaatteita lisätessä sai olla tarkkana, ettei menettänyt vaatekappaleita. Joimme myös kupit teetä, mutta tuuli oli niin kova ja kylmä, ettei lepäämään kertakaikkiaan voinut jäädä.

Heikki, Marco ja minä tauolla yläharjanteella
Kuva: Fabrizio

Jatkoimme siis matkaa, mutta huomasin nopeasti, että tarvitsisin nyt kunnon lepotauon. Olin aloittanut kiipeämisen liian kovalla tahdilla ja se voisi koitua kohtalokkaaksi myöhemmin. Laskeuduimme pieneen satulaan, jossa reittimme kohtasi edellisellä kerralla vuonna 2016 käyttämämme nousureitin. Näkyvyys oli huono ja tuuli navakka, joten ennemminkin aavistin kuin näin sijaintimme. Tiesin meidän olevan lähellä Ref. Vallot’n hätämajaa, ja tein päätökseni.
– Marco, tarvitsen nyt kunnon tauon. Minun pitää saada istua hetkeksi, juoda ja syödä. Muuten olen pian ongelmissa. Voimmeko mennä majaan lepäämään?

Raahustimme myräkässä kammottavan hajuiseen peltihökötykseen, joka toimii evakuointisuojana. Istahdin raskaasti alas. Kaivoin esiin teetä ja syötävää. Tiimin muut jäsenet istuivat lähelleni ja vilkuilivat minua varovasti, koettaen selvittää tilannettani. Heikki vaikutti levottomalta. Mutta ennen kuin alkaisin keskustella mistään, minun oli saatava koneeseen polttoainetta. Tovin istuin siis hiljaa, söin ja join. Tiesin, että tästä olisi vielä muutaman tunnin matka huipulle ja korkeuden vaikutus lisääntyisi nopeasti. Energiavaje piti saada nopeasti kiinni. Kun tankkaus alkoi olla voiton puolella, lisäsin vaatteita ja nauhoitin uudelleen ylävuoristokenkäni ja jääraudat. Vielä pari hedelmäaakkosta ja olin valmis.
– Menkää te edellä. Minä tulen perässä, sillä haluan nyt tulla hitaammin, sanoin Fabriziolle ja Heikille, jonka kasvot syttyivät ilosta, kun hän näki minun saaneen akut ladattua.

Olimme viipyneet majassa puolisen tuntia, ja sinä aikana aamu oli sarastanut. Tuttu huipulle johtavien harjanteiden jono siinsi edessäni, kun astuin ulos majasta. Aamunkajon vaaleanpunaisessa hohteessa loistava vuoristomaisema näkyi nyt kirkkaana ja sai sydämen poukkoilemaan ilosta. En ollut edes osannut aavistaa, että saisin vielä nähdä tämän kauniin paikan uudelleen. Tuuli oli edelleen navakka, mutta sumu ja lumi olivat väistyneet. Auringon säteet saivat lumen hohtamaan niin, että oli kuin koko vuori olisi kääritty kimaltelevaan hopeaverkkoon.

Tuttu, rakas huippuharjannemaisema

Reitti huipulle oli edessä tuttuna mutta samaan aikaan uudenlaisena: lumisempana ja jäisempänä. Ensimmäinen jyrkkä nousu Ref. Vallot’lta näyttää siltä kuin se johtaisi suoraan huipulle. Vasta ensimmäisen harjanteen huipulle nousu paljastaa reitin todelliset kasvot. Nimittäin harjanteita on peräkkäin useita, ja niiden välissä sukelletaan alemmas syvennykseen. Jokaisen harjanteen toivoo olevan se viimeinen, mutta uusia pykälöitä tuntuu ilmestyvän ihan loputtomiin. Koko matka kuljetaan tuulille altistuneena harjanteella, joka on välillä vain alle metrin levyinen, ja molemmilla puolilla on pitkät pudotukset. Vaikka vuorottelevat nousut ja laskut eivät vaadi teknistä osaamista, ovat ne raskaita – varsinkin syvemmässä lumessa – ja vaativat varmajalkaisuutta, sillä pienikin horjahdus tai uupunut harha-askel voi synnyttää ikäviä seuraamuksia.

Tein itseni kanssa herrasmiessopimuksen. Ensimmäisen jyrkän harjanteen huippu olisi kohta, jossa arvioisin kykyni rehellisesti. Minä tiesin, mitä oli edessä, joten minun olisi kyettävä tekemään oikea päätös.

Rauhallisesti lähdin liikkeelle, ja Marco sopeutti vauhtinsa omaani. Tauoilla jutellessamme Heikki totesi, että nousu otti hänelläkin todella koville, mutta silti hän kiipesi koko ajan vahvasti, ja matka kahden köysistön välillä kasvoi. Olisin toivonut kiipeilyparini olevan lähempänä, sillä näissä hetkissä toisen läsnäolo ja kannustus merkitsevät paljon. Mutta kaksi köysistöä mahdollistaa vapaamman etenemisen, joten sysäsin syrjään nuo ajatukset. Oma tunnelma oli pidettävä positiivisena, tai muuten korkeus veisi tahdonvoimasta voiton. Heikki paineli eteenpäin kuin höyryveturi ja saatoin aavistaa hänen hartialinjastaan päättäväiset ajatukset: hän ei ollut tullut tänne antamaan periksi.

Etenin rauhallisesti, ja pysähtelin välillä tasaamaan hengitystä. Lunta oli paljon, ja korkeus imi voimia. Toiseksi viimeisen harjanteen keskivaiheilla kävin itseni kanssa saman keskustelun kuin edelliselläkin kerralla samoilla tietämillä: miksi olen täällä, kun tämähän on ihan kamalaa? Nyt lisäpontta epäilys sai ajatuksesta, että minähän olen jo huipulla käynyt. Onko tämä nyt muka ihan pakollista?

Kuin heikon hetkeni kuormitusta kasvattaakseen, tuuli voimistui taas, ja pilvet olivat kääriytymässä huipun ympärille. Kun harjanteen huipulla saavutimme Heikin ja Fabrizion, laahustin paikalle, ja vajosin polvilleni suu itkuisesti vääntyneenä:

Tuo oman itsensä kanssa käyty väittely jatkamisesta on mielenkiintoinen vaihe kiipeämistä. Se on selvästi se hetki, jolloin lopullinen päätös tehdään. On kuin kehollani ja mielelläni olisi eri tahto. Mieli maanittelee luovuttamaan, mutta jalat jatkavat eteenpäin.

Katseeni kiinnittyi Heikin hartian takana näkyvään viimeiseen nousuun. Vilkaisin taakseni ja ymmärsin, kuinka pitkän matkan olin hätämajalta tullut. Vaikka noita harjanteita tulisi kymmenen lisää, minä menisin huipulle asti. Vaikka nousu olikin tuntunut valtavan raskaalta, oivalsin yhtäkkiä, että kiipesin nyt vahvemmin kuin viimeksi, jolloin huippuharjanteella jaksoin vain muutaman askeleen kerrallaan. Nyt pääsin askelten laskuissa aina viiteenkymmeneen ennen taukoa. Jaksaisin kyllä. Tietenkin jaksaisin.

Seuraava ei muuten ollut viimeinen harjanne.
Köpöttelin kuin puujaloilla eteenpäin, ja minua nauratti, kun taas esiin ilmestyi uusi nyppylä.
Mutta SE oli se viimeinen.
Viimeisen nousun aikana tunsin tutun kiipeilynriemun purskahtavan esiin. Sitten yhtäkkiä nousu loppui, ja kapea väylä leveni aukeaksi, jonka alapuolella olivat kaikki ympäröivät huiput. Rinta rinnan Heikin kanssa astelimme Alppien korkeimmalle huipulle. Me teimme sen!

Huippujuhlat olivat iloiset mutta lyhyet. Olimme nimittäin taas pilven sisällä ja hyytävä viima kaivautui vaatteiden alle heti, kun pysähdyin. Iloisen halauskierroksen ja valokuvaussession jälkeen oli vuorossa pieni tankkaushetki ja sitten oli aika kääntyä paluumatkalle.
Haikeasti katsoin harmaan pilvimassan sisään ja muistelin edellisen huiputukseni kirkasta maisemaa yli vuorien. En tuolloin arvannut palaavani tänne, ja nyt kun seisoin tässä, suuren vuoreni korkeimmalla kohdalla, tunteiden meri kuohui sisälläni.

Tuskin olimme päässeet ylimmältä harjanteelta alas, kun navakka puuska äkisti puhalsi huippua ympäröivän harmaan massan taivaan tuuliin, ja tuttu kaunis maisema yli Alppien aukeni eteeni. Katsoin edessäni aukeavan huikaisevan sinisen taivaan syvyyksiin, ja äkisti mielessäni kaikui keväällä poismenneen mummuni ääni ja sanat, joilla vuosien ajan hän ja minä hyvästelimme toisemme viikoittaisten puheluidemme lopuksi:
– Janiina, olet rakas.

Koskaan en saanut mummun huolta tyyntymään, vaan vuorilla ollessani tiesin hänen valvovan iltaisin huolissaan. Ja aina laskeuduttuani laaksoon soitin ensimmäisenä hänelle. Huolestaan huolimatta hän ei koskaan kyseenalaistanut tavoitteitani, vaan kannusti toteuttamaan unelmia. Siksi yhtäkkiä oli maailman luontevin asia, että tännehän minun piti tulla lopulliset heiheit sanomaan. Kuin keväästä asti harteilla kulkenut ikävän viitta olisi pudonnut Mont Blancin harjanteelle, ja kylmään pisaraan poskellani tiivistyi uskomaton määrä iloa, surua ja kiitollisuutta.

Matka jatkui. Askel rullasi nyt tasaisesti, ja vaikka harjanteiden nousukohdissa minun pitikin pysähtyä puhaltamaan, paluumatka eteni joutuisasti. Auringon lämmittämä lumi oli tutuksi tulleella tavalla sulanut upottavaksi loskaksi, ja rinteen laskeutuminen muuttui jälleen kahlauksen ja liukastelun yhdistelmäksi. Huomasin kuitenkin eteneväni nopeammin ja varmemmin kuin edellisellä huiputuskerralla. Tämä vahvisti ajatusta siitä, kuinka suuri merkitys henkisellä puolella on kiipeilysuorituksessa. Nyt annoin ehkä enemmän tilaa epävarmuudelle kuin viimeksi, jolloin jästipäisesti olin vain jatkanut matkaa antamatta mielelleni neuvotteluoikeutta itseni kanssa. Heikin usein toistama “70 prosenttia päätä, 30 kondista” -fraasi sai jälleen uuden merkityksen.

Ref. Vallot’n hätämajalla pidimme taas pienen tauon ja jatkoimme sitten kohti Gouterin majaa. Huippu takanamme näytti olevan taas pilvien ympäröimä, mutta täällä alempana oli tukahduttavan kuuma ja hikipisarat valuivat pitkin selkää ja kylkiä.

Seuraavassa notkelmassa kuulin vasemmalta puoleltani brittiläisten kiipeilijöiden Fabio-oppaan huudon:
– Well done, Finnish lady!

Hikisen näköiset Ben ja Tom askelsivat hitaasti oppaansa kannoilla kohti Ref. Vallotia ja heiluttivat uupuneesti tervehdykseksi. Vaihdoimme kuulumiset muutamalla lauseella, ja tsemppasin heitä edessä olevien tuntien rutistukseen. Pakko myöntää, että olin jälleen salaa kiitollinen Marcon ja Fabrizion strategiasta: mieluummin tein nousun yön myräkässä kuin iltapäivän tukahduttavassa kuumuudessa.

Marco ja minä harjanteella
Kuva: Fabrizio

Saavuimme edellisen yön alussa nousemamme rinteen yläpäähän ja totesin tyytyväisenä, että olipa hyvä, ettei pimeässä nähnyt, mitä edessä oli. Loputon mäki sohjoista lunta olisi ollut alhaalta katsottuna varsin lohduton näky. Näin jälkikäteen olikin sitten mukava taputtaa itseään olkapäälle ja tuntea tyytyväisyyttä tehdystä työstä. Alaspäin kulkiessakin rinnettä riitti pitkälti toista tuntia.

Pysähdyimme Gouterin majalle (3815 m) lounastamaan ja lepäämään hetkeksi. Sain vatsani täyteen ja tunsin silmäluomissani vastustamattoman painon. Nojasin penkin selkänojaan raukeana. Rakastan noita hetkiä, kun voi istua vuoristomajan salissa, katsoa ylös suuntaavien lähtöhyörinää ja hymyillen nyökätä huipulta saman päivänä laskeutuneiden tyytyväisille ilmeille.
Puheensorina alkoi puuroutua ja muuttua etäisemmäksi. Luomet viipyivät jokaisella räpäytyksellä aavistuksen verran pidempään kiinni, kunnes ruokasalin maisema tuntui tummuvan kokonaan.

…alle puoli tuntia myöhemmin säpsähdin hereille. Oli aika jatkaa matkaa. Sää ulkona oli hyvä. Ruoka ja lepo olivat tehneet tehtävänsä, ja olimme valmiita Gran Couloirin seinän laskeutumiseen.

Lähestyessämme yli 500 vertikaalimetriä korkean kiviseinän yläpäätä keskusteluissa viivähti ajatus, kuinka makoisaa olisikaan nukkua ensi yö laaksossa. Kauaa emme ehtineet suihkusta ja puhtaista lakanoista haaveilla, kun kiviseinä vaatikin jo kaiken huomiomme.

Laskeutuminenkin on sohjoisessa kivikossa hiukan kinkkisempää kuin kesäkaudella, mutta sain pian kiinni minua varmistavan Marcon rytmistä ja eteneminen alkoi sujua tasaiseen tahtiin. Edetessämme Marco opasti minua hakun käytössä ja kallion lukemisessa. Hikisen parituntisen jälkeen olimme Gran Couloirin kivikourun ylityspaikalla ja rämmimme reisiä myöten hangessa rännin yli. Ja niin Tete Rousse oli yhtäkkiä enää puolen tunnin loskakahlauksen takana.

Majan lähestyessä Heikki heitti uudelleen ilmoille ajatuksen laskeutumisen jatkamisesta laaksoon asti. Ensimmäinen reaktioni, että takana oli todella pitkä päivä: huipulle 1000 vertikaalimetriä ja sitten 2000 vertikaalimetrin laskeutuminen. Olisi ehkä parasta pysähtyä lepäämään. Mutta kuulosteltuani hetken lihaksiani, totesin, ettei minua oikeastaan väsyttänyt. Tai siis tietenkin väsytti. Mutta ei sillä tavalla kuin huiputuksen jälkeen lopen uupunutta väsyttää. Eteneminen tuntui mukavalta, ja iltapäivä oli vielä varsin varhaisessa vaiheessa.
– Mennään alas, jos se vaan on oppaille ok!
Oppaatkin innostuivat ajatuksesta. Niinpä sen sijaan, että olisimme riisuneet varusteet Tete Roussen majalla, Marco kävikin pahoitellen ilmoittamassa majan pitäjille, että jatkaisimme matkaa.

Fabrizio ehdotti laskeutumista jäätikkörinnettä ohi Tete Roussen alapuolella olevan kivikon. Jälleen edessä oli massiivinen jäätikköseinä loskaista lunta. Mutta täällä ei enää tarvittu köysiä, ja olin kehittänyt oman liukuvan rytmin upottavassa lumessa laskeutumiseen. Mitä alemmas laskeuduimme, sen iloisemmaksi tunnelma muuttui. Rinteen loppupäässä löytyi luonnon lumikouru, jonne ensin kompastuin ja liu’uin hetken matkaa rähmälläni. Sitten havaitsin, että tässähän on mahtava liukumäki ja Fabrizion luvalla asettauduin lumikouruun. Sain elämäni mahtavimman liukumäkikyydin!

Kiljuin ilosta kuin pieni lapsi liukuessani pyllylläni lumikourua alas tiimin kannustaessa nauraen. Tuskin olin ehtinyt alas, kun takaani näkyi valtava lumipölly Fabrizion vuorostaan liukuessa rinnettä alas – Heikki kannoillaan. Lopulta edes Marco ei malttanut olla kokeilematta liukumäkeä, ja vaikka hän koettikin laskea hillitysti, vauhdikas luonnon vuoristorata sai hänetkin hihkumaan.

Hetken kuluttua liukuradan alapäässä kokoontui korviaan myöten luminen mutta hilpeä sakki. Marco totesi naureskellen minulle, että sain sittenkin Gran Paradisolla ehdottamani liukumäkilaskeutumisen vuorelta. Virnistin takaisin oppaallemme:
– Tässä kuule lanseerataan kokonaan uutta kiipeilytekniikkaa. Parin vuoden päästä kaikki itseään kunnioittavat kiipeilijät laskevat vuorelta alas pyllymäkitekniikalla!

Hauskuutuksen lisäksi mäenlaskusta oli se hyöty, että se osaltaan nopeutti laskeutumistamme. Rinteen alapäässä olimme laskeutuneet 590 vertikaalimetriä tunnissa, mikä on todella hyvä tahti. Viimeinen tiukka, vajaan parin tunnin marssi vuolaassa vesisateessa junaraiteita pitkin, ja olimme reilusti ennen arvioitua saapumisaikaa takaisin lähtöpisteessä.

Kyytiä auton luokse saimmekin sitten odotella tunnin verran sateen vihmoessa ympärillämme. Kylmästä sateesta ja pakoa ylävuoristokengistä anelevista jaloistani huolimatta olin ikionnellinen ja ylpeä tiimin suorituksesta: noin 15 tunnin mittaisen huippupäivän aikana olimme nousseet ensin 1000 vertikaalimetriä Gouterin majalta Mont Blancin huipulle ja laskeutuneet sitten kaikki 3000 vertikaalimetriä lähtöpisteeseen! Jalkani tuntuivat väsyneiltä, mutta edelleenkään olo ei ollut loppuunajettu kuten ensimmäisien kiipeilykertojen jälkeen. Heikin vointi oli varsin sama kuin minulla, ja saatoimme tyytyväisinä todeta, että emmeköhän me Venäjälläkin jaksa!

Eipä ole huiputuspitsa koskaan maistunut niin hyvältä kuin pari tuntia myöhemmin, kun likainen ja reissussa rähjääntynyt, mutta sitäkin hilpeämpi kiipeilytiimimme kohotti huiputusmaljat Chamonix’iin pitseriassa. Alppien korkeimman huipun kiipeäminen laaksosta laaksoon puolessatoista vuorokaudessa talvisissa olosuhteissa ja vähäisellä akklimatisoitumisella oli Heikille ja minulle todella juhlan arvoinen saavutus!
Niistä haaveilluista hotellin puhtaista lakanoista en kyllä muista mitään, ja epäilenkin, että taisin nukahtaa samalla hetkellä, kun astuin huoneen ovesta sisään…

Laskeutumassa
kuva: Fabrizio

Kaikki videot kuvasi Heikki

Ja niin tapasin Madonnan… – Gran Paradison huiputus

4.6.2018: Gran Paradison lähestyminen

Näkymä Chabodin majalta

Ylimääräinen lepopäivä oli tehnyt hyvää. Oloni oli loistava seuraavana aamuna, kun kiipesimme oppaamme Marcon autoon. Matkalla Marco kertoi vahvalla italia-aksentillaan kokemuksiaan Himalaja-kiipeilyreissuiltaan. Heikki ja minä ahmimme jokaisen sanan. Kuten luultavasti useimmilla kiipeilijöillä, Himalaja siintää myös meidän haaveissa.

Ajomatka tarjosi muutenkin hyvän tilaisuuden tutustua, ja pääsimme esittämään kysymyksiä myös toisesta meitä kiinnostavasta asiasta. Kun nimittäin kirjoitat oppaamme nimen (Marco Kulot) hakukoneeseen, löydät hänen kirjoittamansa italiankielisen kirjan, joka kertoo vähemmän tunnetun italialaisen kiipeilijän, Riccardo Been elämäntarinan. En halua maalata stereotypioita, mutta kun mietin tapaamiani vuoristo-oppaita, harvempi noista kulkurisieluista vaikuttaa siltä, että to do -listalla olisi kirjan kirjoittaminen. Mutta tottakai vuorilla elantonsa tienaavaan porukkaan mahtuu hyvin erilaisia ihmisiä. Ja oli miten oli, oma haaveeni on kirjoittaa kirja, joten tuon unelman jo toteuttaneet ovat aina kiehtova haastateltava minulle.

Löydöstämme yllättynyt Marco kertoi, että kirjan päähenkilö, Riccardo Bee oli poikkeuksellisen lahjakas kiipeilijä, mutta ei tunnettu, edes kiipeilypiireissä. Beetä voisi kuvailla erakkosieluksi, joka löysi vuorilta rauhan. Niinpä Bee kiipesi yleensä yksin. Hänen erikoisuutensa oli talvikiipeily ja mahdottomiksi kuvaillut reitit, joilla hän oli menestyksekäs – kunnes kiipeilyura päättyi valitettavan samalla tavalla kuin monen suuren kiipeilijälahjakkuuden, ja Bee kuoli nuorena jättäen jälkeensä vaimon ja pienet lapset.

Kun Marco muutamien mutkien kautta päätyi tutkimaan Been elämää ja keskustelemaan tämän perheenjäsenten kanssa, erakkomaisen kiipeilijän tarina vei hänet mukanaan. Been kuolemasta oli siinä vaiheessa kulunut niin kauan, että aiemmin aiheen tiimoilta vähäpuheinen perhe vaikutti halukkaalta tarinan ylöskirjaamiseen, osittain ehkä siksi, että esimerkiksi nuorin Been lapsista oli isänsä menettäessään niin pieni, ettei hänellä ollut isästään muistoja. Niinpä Marco päätyi käyttämään kaksi vuotta tuon tarinan dokumentoimiseen.

– Valitettavasti kirja on vain italiaksi. Muuten antaisin teille omat kappaleet, Marco hymyili peruutuspeilin kautta kurvaillessaan rentoranteisen vauhdikkaasti spaghettimaisella vuoristotiellä.

Keskustelu palasi Gran Paradisoon. Marco kertoi, että olemme kauden ensimmäisten jalan kulkevien kiipeilijöiden joukossa – vain muutama kiipeilyryhmä oli paria päivää aiemmin lähtenyt kohti huippua. Nopeasti tämäkin keskustelu kiertyi lumitilanteen ja oikuttelevien säiden ympärille. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei toistuva suuren lumimäärän kuvailu saanut minua tuntemaan pientä levottomuuden pistosta mielessäni.

– Kun kuljemme täällä vuorilla, opeta meitä. Kun havaitset jotain ja teet päätöksiä, ajattele ääneen. Me haluaisimme oppia ymmärtämään vuorta, Heikki pyysi ja täydensin toteamalla, että haluaisimme palata jokaiselta vuorelta ainakin yhtä oppia viisaampana. Marco oli hetken hiljaa, ja antoi sitten ensimmäisen opetuksensa laulavalla, r-kirjaimen hävittävällä englannillaan:

– Minusta tärkein oppi on, että mitä tahansa teet vuorilla, pysy aina tietoisena siitä, mitä teet. Jokainen valinta ja askel on yhtä tärkeä ja kriittinen.

Miten hieno ohje, joka sopii myös elämään yleensäkin!

Auto kaartoi tuttujen maisemien halki, ja minua hämmästytti, kuinka hyvin ajomatkan näkymät muistin. Laaksojen vihreys oli nyt kesän vasta lähestyessä raikkaampaa kuin viimeksi elokuun sadonkorjuuajan kellertevä sävypaletti. Mutta tunnistin taloja, joen mutkia ja muutaman huomioni viimeksi kiinnittäneen linnan, kiven tai kallioseinämän. Kun auto pysähtyi lähtöpisteen parkkipaikalle, kaikki oli ihan kuin viimeksikin, tosin huomattavasti viileämpänä, vihreämpänä ja kosteampana. Vuorilta laskeutuvat purot ryöppysivät runsaina kohti tien viertä kulkevaan jokeen, joka nyt reuhtoi kuohuvana koskena. Pilvet roikkuivat matalalla yläpuolellamme, ja edessä oleva metsä hohkasi kosteutta.

Valmistautuminen lähestymiseen

Viimein oli aika päästä tositoimiin! Pakkasimme reput selkään. Marco lisäsi kuormiimme vielä lumikengät, jotka virittelin kiinni reppuni sivulenkkeihin. Marco katseli arvioiden reppuani, jonka ulkopuolelle olin kiinnittänyt hakun, vaellussauvojen ja jäärautojen lisäksi suuret ylävuoristokenkäni. Hän pudisti päätään ja naurahti:
– You climb in sherpa style! (viitaten Himalan kantajien valtaviin kantamuksiin)

Totta se oli: repun ulkopuolelle kiinnitetyt ylävuoristokengät tekivät kokonaisuudesta hiukan joulukuusimaisen virityksen, joka vaikeammassa maastossa olisi ongelma – ja jyrkissä paikoissa ehdottomasti kielletty. Myönnettäköön, että huomautus kirveli mieltä, vaikka se olikin hymyillen annettu ja aiheellinen. Olin tietoisesti valinnut tehdä näin, sillä tiesin edessä olevan polun olevan helppokulkuinen. Toinenkin syy tähän oli: minulla on ollut välillä haasteita vuoristokenkieni istuvuuden kanssa (en vain tunnu löytävän jalkaani todella sopivaa lestiä) ja halusin säästää jalkojani siihen, kun olemme ylhäällä, ja päätin tehdä helpon lähestymisen Chabodille kevyemmillä vaelluskengillä.

Matka Chabodille alkoi hyvällä tahdilla. Tuttu kivetty polku sulkelsi kauniin kansallispuiston metsäiselle rinteelle. Kaikkialla on märkää, ja koko polku muuttuu pian puroksi. Harpomme kivillä ja pompimme syvimpien kohtien yli.
Matkalla näimme, mitä lumivyöry voi saada aikaan, kun metsässä oli yhtäkkiä aukea, jonka en muistanut olleen siinä viimeksi. Laajalta rintamalta kaikki kasvillisuus oli valtavan voiman irti raastamaa ja ympäriinsä sattumanvaraisesti paiskomaa. Lohduton hävitys oli pysäyttävä, ja mieleeni nousi ajatus sekasortoisesta hautausmaasta.
Tuijotin vuorenrinteen kaljua kaistaletta ja tunsin outoa surua, kunnes silmiini osuivat pienet, violettina hehkuvat kukkaset, jotka pontevasti punnersivat esiin sortuneen puunrungon alta. Hetkeksi palasin mielessäni toiseen vastaavaan näkyyn hyvin erilaisessa ympäristössä; metsäpalon tuhoalueelle Mount Merulla Tansaniassa (lue siitä täällä: Salainen paikka taivaan ja maan rajalla – Mount Merun huiputus). Kuinka lohdullista onkaan elämän sitkeys – ja kuinka pienistä asioista sen suuri kauneus syntyy!

Viimeksi lunta ei näkynyt ennen jäätikköalueita yli 3000 metrissä. Nyt lumiläikkiä oli jo metsässä ja lumiraja vain joitakin kymmeniä metrejä puurajan yläpuolella. Marco ohjasi meidät suoraan rinnettä ylös. Tahti hidastui välittömästi. Lumi oli sohjoista ja syvää. Kuin kiusallaan se imaisi nalkkiin vuorotellen vaellussauvani ja saappaani ja irrotti otteensa vasta kunnon taistelun jälkeen.

– Siksak-kiemurtelu ei oikein auta tässä lumessa. Se vain pidentää matkaa ja uuvuttaa, Marco sanoi kuin vastauksena ajatuksissani pyörähtäneeseen kysymykseen siitä, miksi emme noudattaneet polun kiemurtelua, vaan tahkosimme rinnettä suoraan ylös. Muistutin siis itseäni oman tahdin säilyttämisestä ja vakautin askeleeni rauhalliseen tempoon edes yrittämättä pysyä rivakan oppaamme vauhdikkaassa askelluksessa.

“Sherpa style” sateessa

Hieman ennen majaa alkoi sataa. Viime kertainen kukkaketomainen näkymä oli poissa. Sen sijaan majan ympäristön maisema oli mustavalkoinen ja kurainen – suorastaan vihamielinen. Vuorten huiput törröttivät kohti kalpeaa taivasta uhmakkaina ja synkät pilvet roikkuivat niiden rinteiden välissä uhmakkaan matalalla.

Chabodin maja (2750 m) oli uusia aurinkopaneeleita lukuunottamatta entisensä. Majaa 1980-luvun alusta pyörittänyt omistajapariskunta oli myös tuttu, mutta ruokasalissa oli hiljaista. Ripustimme varusteet kuivumaan, söimme lounasta ja aloimme valmistautua seuraavan päivän huiputusyritykseen yrittäen olla välittämättä ulkoa kuuluvasta sateen kuminasta.

– Meidän pitää lähteä aikaisin. Lunta on niin paljon, että se tulee hidastamaan meitä. Meillä on vain lyhyt aikaikkuna, jossa yrittää huipulle, Marco ohjeisti.

Iltapäivän torkuimme, pakkasimme ja vaeltelimme majan käytävillä toivoen sateen loppuvan. Iltaan mennessä sää tyyntyikin, ja päivällisen jälkeen noin kello 20 kömmin jännittyneenä sänkyyn nukkuakseni mahdollisimman pitkään ja kerätäkseni voimia edessä olevaan koetukseen.

Unessa kahlasin joessa ylävuoristokengissä. Ne hiersivät ja hölskyivät täynnä vettä ja kiviä. Oli pimeää ja minua väsytti, mutta tempovasta virrasta johtuen lepääminen ei onnistunut. Olin helpottunut, kun herätyskello pirisi kello 3.40 merkkinä siitä, että oli tullut aika lähteä.

Harjanteen “sinisellä” puolella ihailemassa, kun aamuaurinko suukottelee vuorten huippuja

5.6.2018: Gran Paradison huippu kutsuu!

Olin nukkunut syvää unta, mutta olo oli tahmea. Tavarat putoilivat käsistä, ja unohdin jatkuvasti, mitä olin tekemässä. Tämä ei mielestäni ole tyypillistä minulle, kun ollaan lähdössä huiputusyritykseen. Ensimmäistä kertaa olin viimeisenä lähtövalmiina majan edessä. Aamuöinen vuorimaisema täytti mielen keskittyneellä odotuksella ja olo alkoi tuntua tutulta. Ihanaa!

Koska lumiraja oli nyt reippaasti majan alapuolella, kiinnitimme jääraudat heti lähtiäisiksi. Lumikengät jätimme Marcon viime hetken päätöksestä majan varustehuoneeseen. Vähemmän kannettavaa.

Vaellus alkoi aamuvarhaisen hämärässä yli lumikenttien ja harjanteiden.
Oli niin valoisaa, että ensimmäistä kertaa en huiputukseen lähtiessäni sytyttänyt ollenkaan otsalamppuani. Sää oli viilentynyt yöllä pakkaslukemiin, ja vaikka nyt ilma alkoi jo hiljalleen lämmetä, lumi oli vielä jäässä, mikä teki sen pinnalla liikkumisesta jääraudoilla mukavaa.
Tallasimme tyytyväisinä aamun sinessä ja naureskelimme, että päivällä palatessa ollaan kyllä pulassa: nyt hanki oli suhteellisen kantavaa ja vain silloin tällöin jalka holahti kinoksesta läpi, mutta kunhan lumi pehmenisi, olisimme reisiä myöten hangessa.
Reittivalinnat olivat edelleen suoria polkuja ylöspäin, eikä vanhasta kunnon sik-sakista ollut tietoakaan. Vitsailin Marcolle jyrkemmässä kohdassa puhistessani, että paluumatkallahan me voisimme kieriä takaisin?

– Mene sinä ensin. Minä katson, kuinka se sujuu ja päätän vasta sitten, Marco virnisteli takaisin.

Olin taas lähtiessä kamppaillut ylävuoristokenkieni nauhoitusten kanssa, ja vasen jalkaterä tuntui pistelevän ja muuttuvan sitten tunnottomaksi. Säädin naruja pariinkin otteeseen, sillä tiesin tunnottomuuden ennen pitkää muuttuvan kivuksi. Baruntse-kenkäni ovat kyllä minulle hiukan mysteeri. Toisinaan, kun saan nauhoituksen täsmälleen oikein, kengillä on hyvä kiivetä (kun jättää huomiotta, että ne ovat todella raskaat verrattuna uudempiin kiipeilykenkämalleihin). Mutta silloin kun en saa nauhoitusta juuri kohdilleen, ne ovat hiukan murheenkryyni.

Aamuaurinko viipyi mukavan kauan harjanteen takana, ja lumi pysyi helppokulkuisena. Kun nousimme harjanteelle ja ylitimme auringon lumeen piirtämän rajan valoisalle puolelle, maisema salpasi hengen.

(video: Heikki)

Ensimmäisellä aurinkoisella harjanteella istuimme tauolla, nakkelimme eväistämme murusia paikalle kerjuumielellä lentäneelle linnulle ja iloitsimme edessämme näkyvästi kauneudesta. Vuorituuli vihelsi jäisen reunan yli sukeltaessaan, mutta auringon lämpimät sormet hivelivät niskaa – niinkin kuumasti, että oli aika lisätä toinenkin kerros aurinkorasvaa.

Matka jatkui melkein suoraa linjaa seuraavan pitkän jäätikköalueen halki. Onneksi jyrkimmissä kohdissa käännyimme siksakkaamaan. Yllättävän paljon suorat kiipeilylinjat lisäävät kulun rasittavuutta. Ja nyt lumi alkoi olla sen verran pehmeää, että mieleen hiipi aavistus, mitä edessä olisi.

3700 vertikaalimetrin tietämillä olimme edelleen edenneet hyvää vauhtia. Mutta nyt lumi muuttui pehmeäksi, ja jyrkällä rinteellä tuntui kuin jokaisesta askeleesta olisi valunut puolet takaisinpäin. Hanki imaisi aina välillä vaellussauvan, hakun tai kengän tahmeaan kitaansa. Hengästyessäni huomasin kehossani korkeuden vaikutuksen, jota en ollut kokenut kuin Kilimanjarolla viimeisenä yönä 4600 metrin korkeudessa: tunne kuin yksi hengenveto ei riittäisi vetämään tarpeeksi ilmaa keuhkoihin. Se teki hengityksestä haukkovaa. Samaan aikaan lihaksissa alkoi tuntua hapen vähyys, kuin voima valuisi kenkiin ja saisi ne painamaan jatkuvasti enemmän.

Pikkuhiljaa sitä kai alkaa oppia ymmärtämään, ainakin joskus, mikä johtuu mistäkin. Ensin ihmettelin, olenko muka näin huonossa kunnossa. Emmehän olleet vielä edes 4000 metrissä! Ehdin jo analysoida kevätkauden harjoitteluani kriittisesti, kunnes hetken kuluttua muistin, että se on ystävämme korkeus, joka imee voimia ja huijaa mielen luulemaan kaikenlaista.
Todellinen akklimatisoituminen ottaa monta päivää. Nyt olimme tulleet suoraan vuorelle, ja takana oli vain yksi yö 2750 metrin korkeudessa. Käytännössä sopeutumista ei siis ollut juurikaan tapahtunut. Asian tunnistaminen helpotti huolestumista. Etsin itselleni sopivan tahdin ja pyysin pariin otteeseen hengitystaukoa, kun meno alkoi tuntua liian tiukalta. Myös takanani kiipeävän Heikin hengitys kuulosti paikotellen raskaalta ja jälkikäteen hän totesi, että pyytämäni parin minuutin pysähdykset tulivat todella tarpeeseen hänellekin.

Viimein pääsimme huippuharjanteelle, josta tuli hiukan mieleeni Monte Rosan huipulle johtava kapea, pitkä jyrkänne pitkine pudotuksineen. Aurinko sukelsi piiloon, ja harmaat pilvet valtasivat maiseman. Näkyvyys huononi nopeasti, ja tuuli vinkui. Nyt eteneminen lyhyessä köysistössä oli niin jännittävää ja maisemat molemmin puolin vuorta – jopa pilviverhon takaa – niin pysäyttävät, että ehkäpä unohdin kokonaan hengittää! Tai ainakin korkeuden vaikutus tuntui aika pieneltä harmilta siihen nähden, missä olin juuri sillä hetkellä. Onnellisena käännyin hymyilemään Heikille, joka vastasi minulle täydellä hammasrivistöllä.

Viimeinen pätkä huipulle oli kivikkokiipeilyosuus kapeaa reunamaa pitkin.

(video: Heikki)

Ja sitten, siinä se oli: Madonna-patsas, jonka tapaamisesta olin haaveillut kauan! Kuin ystävällisyyttään taivas raotti pilviverhoaan hetkeksi. Vaikka selkeää kesti niin pienen tovin, ettemme ehtineet maisemia kuvata, saimme kuitenkin nähdä väläyksen täydellistä vuoristo-panoramaa!

Gran Paradison “virallinen” huiputuskuvamme: 5.6.2018 klo 10

Pienellä huipulla oli muutama ryhmä samanaikaisesti, joten tilaa juhlimiselle ei ollut. Itse asiassa emme edes ehtineet saada valokuvaa, jossa koko kiipeilytiimi olisi Madonnan edessä. Sää näytti nopeasti huonontuvan, joten käännyimme takaisin oltuamme huipulla vain pienen hetken. Mutta suurin huippujuhla tapahtuukin mielen sisällä, kun ilo pulppuaa suonissa ja mieli on raikas ja puhtaan onnellinen. 

#meandmadonna

Paluumatka alkoi huonossa näkyvyydessäkin vauhdikkaasti. Lumihanki oli muhjaantunut reiteen asti ulottuvaksi liukkaaksi tahmaksi, jossa liukastelimme jyrkkää rinnettä alas. Vähän väliä hanki imaisi kengän syvälle niin tiukkaan otteeseen, että pari kertaa jouduin kiskomaan jalkaani irti jäähakun avulla. Vaikka jääraudoissamme on lumen tarttumista estävä elementti, tämä tahma takertui rautoihin niin, että muutaman askeleen välein ne piti puhdistaa jäähakulla, jotta ne eivät muuttuisi vaarallisiksi.

Hetken harmittelin, että lumikengät jätettiin mökille. Mutta sitten näin samaa tahtia kanssamme kulkevan kolmen hengen brittitiimin kompuroivan rinnettä alas. Heidän ongelmansa ei ollut hangen upottavuus, mutta rinteen jyrkkyys yhdistettynä lumikenkätekniikan puutteeseen teki heidän etenemisestään yhtä hidasta ja tuskaista. Suo siellä, vetelä täällä siis.

Huippuharjanteella saapuivat pilvet

Aika kului hitaasti, ja turhautuminen kasvoi. Pilvet syöksivät niskaamme vesisateen, joka muutti lumen vieläkin raskaammaksi loskaksi, jossa tarvoimme reisiä myöten. Keskellä kulkevana tunsin suurta tuskastumista köysistössä kulkemiseen: muutaman askeleen välein horjahdin tai liukastuin johonkin suuntaan. Samaan aikaan Heikki takanani ja Marco edessäni horjuivat ja kompastelivat samalla tavalla kuin minäkin, yleensä tietenkin eri suuntiin. Seurauksena lyhyt köysi tempoi ja repi minua jatkuvasti suunnasta toiseen. Pysyin pystyssä hädin tuskin kahta askelta. Kompuroidessa koko päivän aristanut vasen jalka vääntyili ja lähetti kipuaaltoja pitkin säärtä.

Oppaamme Marcon ääneen ilmestyi ärtynyt sävy, kun hän ässähteli meille käskyjä. Minulle oppaan auktoriteetti on ehdoton, ja nyt olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa pidättelin itseäni, etten ärähtänyt Marcolle takaisin. Vaistosin myös Heikin turhautumisen tilanteeseen, mutta hän purki tunnettaan paljon omaa hiljaisuuteen vaipumistani hauskemmalla tavalla: kuulin hänen lauleskelevan lempikappaleitaan kaatuilunsa lomassa. Voi kuinka ihailin hänen mielenhallintaansa!

En ole tästä ylpeä, mutta myönnän, etten kyennyt läheskään samaan: kuljin hiljaa ja purin huulta – paikotellen salaa ajatuksissani lapsellisesti uhittelin Marcolle ja keksin omasta mielestäni nokkelia vastalasautuksia hänen teräväsävyiseen käskytykseensä. Onneksi tajusin niellä kiukkuni ja kanavoida sen rinteestä selviämiseen.

Brittiköysistössäkin näkyi olevan henkistä taistoa, ja miehistä toinen teki yhdessä vaiheessa täydellisen stopin: kesken askeleen hän vain istui hankeen ja ilmoitti runsaan kirosanatulvan saattelemana vihaavansa lumikenkiä ja ettei astuisi enää askeltakaan. Tovin kuluttua opas sai kuitenkin tiiminsä taas liikkeelle, ja tulisimme myöhemmin nauramaan porukalla tuolle mielenosoitukselle.

Lopulta saavuimme alueelle, jolla köydet saattoi irroittaa. Kun muun tiimin tempoilut eivät enää minua kiskoneet, pystyin keskittymään siihen, että omalla kehollani joustin epävakaalla ja -luotettavalla alustalla. Kaatuilu väheni selkeästi, ja vaikka loppumatkalla jalka nousi jo aika uupuneesti, mieliala koheni heti sata pykälää. Alkoi jo vähän naurattaakin. Mahdoimme me olla tyylikäs näky kaatuillessamme rinnettä alas tuntikausia!

Majalle saapuessamme vuoren sää teki taas täyskäännöksen, ja aurinko kurkisti esiin. Kymmenen tunnin huiputuspäivän menomatka meni hidastavista olosuhteista huolimatta ennustetussa kuudessa tunnissa. Yleensä laskeutumiseen arvioidaan noin 1/3–1/2 nousuajasta, mutta nyt hoipertelu oli syönyt reilusti ylimääräistä aikaa. Mutta nyt työ oli tehty!

Majan emäntä seisoi meitä verannalla vastassa, onnitteli suorituksesta ja taivasteli, ettei ole yli 35 vuoden Chabod-aikanaan nähnyt vastaavaa lumimäärää.
Sen verran uupuneita olimme, että vasta päiväunien jälkeen olimme valmiita juhlistamaan huiputusta. Päivällisellä kuuntelimme taas vesisadetta ja kohotimme maljan onnistuneelle huiputukselle. Tovin kamppailin väsymystä vastaan, mutta sitten kaaduin sänkyyn sateen säestämänä, ja edes yön yli jatkuneen hengen haukkomisen häiritsemättä nukuin kuin tukki seuraavaan aamuun.

Chabodin maja yhä talvikauden maisemassa

Polku Alppien huipulle on kivetty hyvillä päätöksillä?

Täsmälleen kahdeksan viikkoa kiipeilyreissuun!
Pelkkä ajatuskin saa sykkeen nousemaan innostuksesta. Molempien vuorten, Gran Paradison ja Mont Blancin, rinteillä olen seikkaillut aiemminkin, ja Mont Blancin olen huiputtanut kerran. Mutta tämä kerta on erilainen. Kiipeämme kesäkuun alussa, ennen varsinaisen alppikiipeilykauden alkua. Odotettavissa on kylmää säätä ja vaikeakulkuisia reittejä. Kesämajat ovat vielä pääosin kiinni, joten käytämme talvikauden karuja suojia. Lunta on vielä paljon, mikä tuo vaikeakulkuisuuden lisäksi mukanaan kesäkautta korkeamman lumivyöryriskin.

Reittivalinnat varmistuvat lähempänä, mutta oppaamme kanssa käydyn ennakkokeskustelun mukaan tavoittelemme Mont Blancin huippua ensisijaisesti pitkin Cosmique Route -reittiä. Lukemieni kuvausten mukaan se on kesälläkin suosituinta Gouterin reittiä selkeästi haastavampi, sekä fyysisesti että teknisesti. Tietoa siitä, kuinka haastava Cosmique Route on suhteessa Pope’s Routeen, jota pitkin viimeksi Blancilla kiipesimme, en ole onnistunut löytämään, joten suhteuttaminen aiempaan kokemukseeni olisi vain arvailua. Toisaalta, edellisestä kerrasta on jo pari vuotta aikaa, joten lienee muutenkin turhaa yrittää arvioida kuntoaan tai kyvykkyyttään suhteessa edelliseen Mont Blanc -kiipeilyyn.

Luotan kuitenkin oppaamme Albyn valintoihin, enkä vähiten siksi, että juuri hän kiipesi kanssamme samoilla vuorilla viimeksi. Tällä kertaa emme kiipeä isommassa ryhmässä. Tiimiin kuuluvat vain kiipeilyparini Heikki, minä sekä Alby ja hänen valitsemansa toinen opas; turvallisuussyistä Cosmique Route -reitillä tulee valitsemanamme ajankohtana olla molemmilla kiipeilijöillä oma opas.

Mont Blancin huipulla 2016 (vasemmalta oikealle): Alby, minä, Juuso ja Jobo

Tuntuuko oloni valmiilta? Totta puhuakseni ei vielä – mutta onneksi meillä on aikaa!

Tansaniasta palatessamme aloitimme heti uuden treenisyklin, joka tähtää elokuun lopun Elbrus-reissuun. Alkuvuosi on menty voimaharjoittelun parissa. Valmentajallamme Jaanalla on hiukan erilainen metodi kuin aikaisemmalla PT:lläni Tapsalla. Aluksi olin hiukan epäileväinen ja kaipasinkin aiempaa treenimallia – varsinkin, kun en havainnut samanlaista silminnähtävää lihasten kasvua ja virtaviivaistumista kuin aiemmin. Mutta sitten aloinkin nauttia uudenlaisesta treenimuodosta ja päätin luottaa Jaanan menetelmään.

Tällä viikolla sain kaipaamaani palautetta, kun Jaana opasti minua treeniohjelman seuraavaan, kestävyyspainotteisempaan vaiheeseen. Uuden ohjelman saliharjoittelu sisältää pidempiä, kehonhallintaa vaativia, oman kehon painolla tehtäviä sarjoja. Olen aina vältellyt sellaisia, koska tuon tyyppiset koreografiat ovat todella haastavia minulle, joka olen notkea kuin norsu.

Kun nyt Jaana näytti liikesarjoista mallia, vaivoin sain tukahdutettua lapsekkaan “tuota en kyllä ikinä opi” -uikutuksen.
Tuli minun vuoroni toistaa ensimmäinen liikesarja. Sitten toinen, kolmas ja niin edelleen. Ja minä osasin ja jaksoin! En ehkä tyylipuhtaimmalla tavalla, mutta en romahtanut vatsalleni kesken lankutusasennosta toiseen liukuvan sarjan ja selkäni kesti supermiespunnerruksien sarjat renkaissa. Työ keskivartalon lihaksiston, syvien lihasten ja kehonhallinnan eteen on tainnut tuottaa tulosta sittenkin. Jaanakin ilahtui tuloksista:
– Tosi hienoa! Huomaatko, kuinka paljon kehonhallintasi on kehittynyt?

Äkkiseltään ei tule mieleen montaakaan treenimotivaatiota enempää kohentavaa asiaa kuin kehityksen havaitseminen. Päätinkin panostaa oikein kunnolla uuden treenin liikkeiden opetteluun ja jatkaa panostuksia keskivartaloon ja kehonhallintaan.

Omakehu-osuuden jälkeen myönnettäköön kuitenkin, että kaikilta osin valmistautuminen seuraaviin kiipeilyhaasteisiin ei ole edennyt ihan yhtä mallikkaasti kuin punttisalilla.

Kehonhuoltoa olen taas laiminlyönyt (ja se ei taida tulla ainakaan pidempään mukana seikkailuissani olleille yllätyksenä). Venyttelyn puute ja riittämätön palautuminen ovat olleet jatkuvasti läsnä. Eikä minulla ole antaa järkevää selitystä.
Viime viikolla tilanne äityi niin pahaksi, että molemmat sääreni olivat monta päivää kuin tulessa. Jumitus muuttui vihlovaksi kivuksi penikoissa, ja pohkeet olivat kuin tukit. Säärien ongelmat heijastuivat edelleen nilkkoihin ja jalkateriin niin, että lopulta jalkani olivat polvista alaspäin tulehtuneet ja kosketusarat.
Jaana on kyllä tehnyt vastaiskun krooniselle kehonhuoltolintsaukselleni lisäämällä treeniohjelmaani dynaamiset venytykset alkulämmittelyyn, ja olen ohjelmaa kiltisti noudattanut. Mutta nyt sekään ei riittänyt. Tulehduksen oireiden hellitettyä hierojamme Janne tuli taas hätiin – mutta antoi hänkin huomautuksen säärien tukkoisuudesta ja muistutti, ettei lihaksisto toimi eikä palaudu, jos se on jumissa.

Malminkartanon portaissa

Niin kaivoin pölykasan alle hautautuneen lihasrullan esiin. Päätimme Heikin kanssa ryhtyä rullaamaaan yhdessä ja hiukan “potkia” toisiamme asian kanssa. Onhan se nyt noloa täälläkin vuosi toisensa jälkeen tehdä tästä samasta asiasta tunnustuksia!

Palautumisen uniosuus on minulle hiukan ongelmallinen asia. Olen nimittäin tyttären syntymästä lähtien aika ajoin taistellut jonkinasteisten uniongelmien kanssa.  Nukahdan illalla helposti, mutta herään parin tunnin kuluttua, eikä uni enää palaa. Välillä menee pitkiäkin kausia oikein hyvin, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti havahdun huomaamaan olevani uupunut ja tilannetta tarkemmin tarkastellessani oivallan unirytmin salakavalasti kadonneen.

Viime syksynä otin käyttöön liikuntaa ja unisykliä seuraavan älykellon. Nyt kun tutkin viime kuukausien unisaldoa, punastuttaa: useimmilla viikoilla unet ovat jääneet 5–6 tuntiin yössä, vaikka tiedän tarvitsevani 7–7,5 tuntia, jotta tunnen oloni levänneeksi. Joka yö kertyvä parin tunnin vaje kasautuu nopeasti. En ollut huomannut (tai halunnut huomata), että vauhdikkaat ja venyvät päivät sekä toive pienestä hetkestä rauhoittumisaikaa päivän päätteeksi, olivat siirtäneet nukkumaanmenoa luvattoman myöhäiseksi. Jaanan tiukka palaute tilanneraporttiini oli, että jos en nuku, iso osa kestävyyden eteen tekemästäni työstä menee hukkaan:
– Pitkässä juoksussa lepo ja riittävä palautuminen ovat yhtä suuri osa kestävyyttä kuin treeni.

Unirytmin palauttaminen ei ole ihan yksinkertainen juttu, mutta vuosien mittaan olen oppinut, että pitkäjänteisellä työllä se onnistuu. Tiesin, mitä pitää tehdä, eli taas oli päätöksen aika.

Paljon on taas päätetty, mutta kasvava innostus motivoi. Rakastan sitä, kuinka kiipeilyn lähestyessä vuoren silhuetti alkaa hiipiä mieleeni. Tänä aamuna Malminkartanon 426 rappusta kahdeksatta kertaa ylös tampatessamme huomasin arvioivani omaa kuntoani suhteessa siihen, mitä toivon sen olevan kahdeksan viikon kuluttua. Keittiön seinällä roikkuva valokuva 4810 metristä vuodelta 2016 kiinnittää katseeni yhä useammin. Viime päivinä olen päätynyt vertailemaan kiipeilyhakkuja eri verkkokaupoissa lähes joka kerta, kun olen tietokoneen avannut.

Mont Blancin huipulla 2.9.2016

Kokeneet kiipeilijät sanovat, että yksikään vuori ei ole kahta kertaa samanlainen. Kiipeilykokemukseen vaikuttavat niin monet asiat. Gran Paradisolla en viimeksi päässyt jäätikön laitaa pidemmälle ukkosmyrskyn vuoksi. Mont Blancilla edessä on uusi reitti. Aikainen kiipeilyajankohta vie meidät talviolosuhteiden keskelle. Mutta vaikka niin paljon on nyt toisin, tuntuu hassusti kuin kotiin palaisi. Kuin pahanteon paikalle vastustamattomasti palaava rikollinen, suuntaamme tarinamme alkulähteille – vaikkakin aivan uudenlaiseen seikkailuun!

Gran Paradisolla 2016, keskeytykseen päätyneen nousun jälkipuintia

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén