Category: kestävyysharjoittelu

Valmentajan puheenvuoro!

On May 31, 2015

In harjoittelu, janiina ojanen, kestävyysharjoittelu, kuntosali, personal trainer, ruokavalio, salitreeni, tapio kamppi, valmentaja, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Kirjoitin Googleen “valmentaja” ja “vuorikiipeily” heti projektini alkumetreillä. Tiesin, etten osaisi yksin valmistautua edessä olevaan ponnistukseen. Haku noilla sanoilla ei tuottanut toivottua tulosta. Mittavan kartoitustyön jälkeen päädyin istumaan Tapion toimistohuoneeseen ja selittämään ideaani. Olin vähän huolissani, että mahtaako hän ottaa minua tosissaan. Mutta kun näin Tapsan heti innostuvan projektistani, tiesin tulleeni oikeaan paikkaan.

Viime marraskuusta asti Tapsa onkin sitten määrännyt, mitä, kuinka ja koska syön, liikun ja lepään. En ole aiemmin ollut näin mittavassa valmennuksessa. Luottamuksen merkitys on valtava. Minun on oltava rehellinen ja avoin, silloinkin, kun hommat eivät ole menneet ihan putkeen. Tapsan pitää olla koko ajan kartalla henkisestä ja fyysisestä voinnistani, ei vain suorituskyvystä. Minun pitää myös uskoa valmentajan ammattitaitoon varauksetta ja hyväksyä hänen auktoriteettinsa.

Samalla valmennussuhde on vapauttava kokemus: teen niinkuin käsketään ja raportoin omia kokemuksiani ja tuntemuksiani. Voin luottaa siihen, että Tapsa valvoo kaiken sujuvan kuten on tarkoitus. Toinen asia on palaute ja kannustus. Niiden merkitys on ihan mielettömän suuri jaksamisen kannalta. Olenkin todennut olevani välillä kuin Pavlovin koira, teen suorituksen niin hyvin kuin taidan ja käännyn sitten katsomaan Tapsaa “no, kehu nyt” -ilmeellä.

Olen täällä jatkuvasti puhunut valmentajastani, mutta nyt on aika antaa hänelle puheenvuoro. Esitin hänelle muutamia kysymyksiä, joihin hän vastaili seuraavalla tavalla:

Mitä Vuorenvalloituksen kaltainen projekti vaatii fyysiseltä kunnolta?

“Vuorenvalloitus vaatii fyysiseltä kunnolta monen osa-alueen vahvuutta, mikä tekee projektista

haastavan. Tarvitaan kestävyyttä, voimaa ja ketteryyttä, vain muutamia mainitakseni.

Yhden ominaisuuden treenaaminen on melko helppoa, mutta kun koko paletti pitää olla kasassa, harjoittelun on pakko olla suunnitelmallista ja melko tarkkaa.

Valmentajan näkökulmasta tämä on erittäin mielenkiintoinen tehtävä. Se vaatii hyvän suunnitelman ja herkkää korvaa treenattavan kuuntelemisessa.

Valmennusohjelmamme tärkein perusta on treenattavan, eli sinun, fyysisen kunnon lähtötilanne. Sen mukaan tehdään kaikki suunnitelmat nousujohteisesti rasitusta kasvattaen. Oma mottoni kuitenkin on “mieluummin pikkuisen liian vähän, kuin pikkuisen liikaa treeniä”. Näin säästyy vammoilta ja motivaatio säilyy loppuun saakka.”

Miten minun huiputuskuntoani on rakennettu?

“Aluksi rakennettiin pohja peruskunnolle: nostettiin lihasvoimaa ja peruskestävyyttä: keskipitkiä sarjoja isoilla liikkeillä kuntosalilla ja vajaan tunnin lenkkejä matalalla sykkeellä.

Toinen periodi keskittyi edelleen voimatasojen nostoon, nyt hieman kovemmalla treenillä ja isommilla painoilla. Kestävyyteen ei vieläkään uhrattu paljoa aikaa, koska sinun kestävyystasosi oli jo valmiiksi melko hyvällä pohjalla.

Treenien kokonaismäärää nostettiin jonkin verran. Jakson loppupuolella alettiin tehdä enemmän kestävyyspainoitteista treeniä kuntosalilla ja lenkit ja muu aerobinen liikunta lisääntyi. Mukaan otettiin myös kovasykkeisiä vauhtiharjoituksia sekä ylipitkiä pyörälenkkejä (4–5 tuntia kerrallaan)

Nyt viimeisellä kolmanneksella painotus on kasvavassa määrin kestävyyskunnon ja hapenottokyvyn parantamisessa. Voimaharjoittelu on silti edelleen tärkeä osa treeniä. Harjoitusmäärät ovat kohta korkeimmillaan. Yksi kokonainen lepopäivä kuitenkin on joka viikko.

Viimeinen 3–4 viikkoa on vielä oma kokonaisuutensa, johon vaikuttaa senhetkinen tilanne. Lihaskuntotreeniä vähennetään ja keskitytään huolella lihashuoltoon ja tehdään viimeiset kovat kestävyysharjoitukset. Hyvään palautumiseen ja lopulta tankkaukseen jätetään riittävästi aikaa, jotta kaikki voimavarat ovat varmasti käytössä itse suorituksessa.”

Vaikuttaako harjoitteluun se, että olen nainen?

“Haaste on fyysisesti kovempi naiselle kuin miehelle. Harjoittelu ei juuri eroa miehen ja naisen välillä, vaan määräävä tekijä on lähtökunto. Henkiseltä puolelta on sanottava, että harjoittelun toteutumisen perusteella homma ei jää ainakaan päästä kiinni. Fysiikkasikin on saatu todella hyvälle tasolle, joten uskon että homma menee varmasti maaliin.

Marraskuussa 2014 aloittaessamme valmistautumisen koitokseen kuntotasosi oli keskiluokkaa, ei siis huono, mutta et ollut “vuorenvalloituskunnossa”. Nyt reilu puoli vuotta myöhemmin kuntotaso on todella erinomainen, joten olen hyvin tyytyväinen saavuttamiimme tuloksiin!”

Kuinka ruokavalio tukee treeniäni?

“Ruokavaliolla on pyrittiin alkuvaiheessa maltillisesti kiinteyttämään kehoa, mikä onnistui hyvin. Loppuvaiheessa on etsitty lähinnä oikeaa energiatasapainoa eli pyritty syömään monipuolista ruokaa kulutuksen mukaan ja optimoitu hyvä palautuminen.

Haasteitakin on matkalla toki ollut. Mutta hyvä valmennussuhde ja suora palaute molemmin puolin ovat auttaneet ratkaisemaan kaikki eteen tulleet tilanteet. Arjen haasteet ovat välillä venyttäneet harjoittelurunkoa, mutta ne on otettu aina seuraavalla viikolla takaisin vähintään samalla mitalla.

Kaiken kaikkiaan uskon vakaasti Vuorenvalloituksen onnistuvan vallan mallikkaasti!”

Ensi viikolla toteutan tyttäreni unelman ja vien hänet Legolandiin. Aion siis hetkeksi unohtaa Vuorenvalloituksen, treenin sekä bloggaamisen ja keskittyä vain syömään jäätelöä ja ajamaan vuoristoradoissa maailman parhaassa seurassa. Palaan siis linjoille noin viikon kuluttua. Siihen asti toivotan sinulle aurinkoisia kesäpäiviä!

Taistelu luonnonvoimia vastaan…tasapeli 6–0?

By Janiina

On May 27, 2015

In alpit, alppikiipeily, harjoittelu, janiina ojanen, kestävyysharjoittelu, lenkki, mont blanc, nikander.fi, polkupyörä, pyöräily, vuorenvalloitaja, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Viime lauantaina tuuli myrskyisästi, kun tein pitkää pyörälenkkiäni. Fillari ei tuntunut liikkuvan mihinkään, ja tuntinopeuteni oli huomattavasti normaalia alhaisempi. Välillä vauhti pysähtyi alamäissäkin täysin, vastatuuli oli niin kova. Kerran sivutuuli tempaisi pyörän altani. Ehdin juuri ja juuri saada jalat maahan, etten kaatunut.

Uupunut nukahti lattialle kesken venyttelyn

Lenkin oli määrä kestää neljä tuntia, ja ensimmäisen tunnin jälkeen olin aivan lopussa. Itku tuntui pallona kurkussa, etureidet hapottivat kuin viimeistä päivää, ja mieli oli täynnä suorastaan eläimellistä raivoa. Sillä hetkellä vihasin pyöräilyä noin yleensä, vanhaa huonoa pyörääni (joka ei todellakaan ole tarkoitettu treenikäyttöön), tuulta, Vuorenvalloitusta, valmentajaani Tapiota, vastaantulijoita ja aika lailla kaikkea mitä mieleen tuli.

Kävin henkisen kamppailun itseni kanssa. Mietin, että jospa nyt käännyn takaisin, ajan toisen tunnin kotiin ja menen sitten salille kuntopyörän päälle jatkamaan kahdeksi tunniksi. Leikin ajatuksella hetken ja suunnittelin valmiiksi napakan puolustuspuheen, jonka annan Tapiolle ja teille kaikille muille, jotka porukalla tulette vaatimaan selitystä keskeytyneeseen lenkkiin. Puhe oli loistavan mahtipontinen ja suorastaan herkisti minut. Samalla suunnittelin myös tulikivenkatkuisen puheenvuoron rakkaalle tädilleni, joka rakastaa pyöräilyä ja on aina välillä vuosien mittaan koettanut saada minua kokeilemaan sitä.

Sitten palautin itseni maanpinnalle. Muistutin, että itse olen suoritukseni valinnut. Tätä se sitten on vuorella. Taistelua olosuhteita ja omaa väsymystä vastaan. Muistin vammaiskiipeilijä Opan kertomuksen askelten laskemisesta. Tarinan kertomisen hetkellä se kuulosti hupaisalta, mutta vuorella se on ollut totisinta totta.

Mont Blancilla en voi palata takaisin ja tehdä loppusuoritusta helpommissa olosuhteissa. En siis tekisi niin nytkään. Purin hampaat yhteen ja päätin unohtaa lenkin kilometritavoitteet. Ihan sama, kuinka paljon matkaa kertyisi, minä polkisin neljä tuntia.

Kun päätös oli tehty, sain jostain lisäpuhtia. Tiesin, että jaksaisin kyllä, vaikka hauskaa se ei tulisi olemaan. Ja minä jaksoin. Muistutin itseäni säännöllisesti, että vuorella yhtäjaksoinen huiputusrutistus kestää jopa 16 tuntia. Jos en täällä tasamaalla jaksa painaa tuulta vastaan neljää tuntia, kuinka voin olettaa jaksavani Mont Blancin rinteellä?

Lenkkini pituus oli lopulta vajaat 60 kilometriä 15km/h -nopeudella. Kahdesti jouduin ylämäessä

taluttamaan pyörää, koska tuuli oli niin kova, etten kertakaikkiaan päässyt polkemalla eteenpäin. Itkin kerran, useita kertoja nieleskelin polttelevia kiukunkyyneliä. Kotiin palatessa kaaduin rappukäytävässä, koska jalat olivat kuin puupölkyt. Kotona jaksoin hädin tuskin käydä suihkussa ja syödä. Sitten menin olohuoneen lattialle venytelläkseni, mutta nukahdin niille sijoilleni ja havahduin kaksi tuntia myöhemmin.

Pari päivää otti, että lihakset normalisoituivat. Mutta taas yksi henkinen kynnys tuli ylitettyä. Tämä tuli mieleeni, kun myöhemmin törmäsin pitkästä aikaa tuttuuni, joka on ammattiurheilija. Ilahduin hurjasti, kun hän kertoi lukevansa blogiani. Tietysti vonkasin heti neuvoja suoritustani varten. Jalkapallomaalivahtina hienoa uraa tekevä tuttuni kertoi, että hän uskoo itseluottamukseen. Kun menee kentälle varmana itsestään ja suorituksestaan, maali pysyy puhtaana. Jos keho on valmiudessa, suoritus tulee kuin itsestään, kunhan ajatus on kirkas ja mieli päättäväinen. Hän sanoi olevansa varma, että huiputukseni onnistuu.
– Olen varma, että fyysisesti pärjäät kyllä, blogistasi näkee, että treenaat tosissasi. Muistat vaan mennä vuorelle voittajana!

p.s. Tunnustus harjoitusvarustesponsorilleni Nikander.fi:lle: Kahdenkymmenen kilometrin kohdalla Nokianvaltatiellä on viime viime lauantaina nähty sponsorivarusteisiin pukeutunut Vuorenvalloittaja pyöräilemässä ylämäkeen tiukassa vastatuulessa ääneen kiroillen. Anteeksipyyntöni epäurheilijamaisesta käytöksestä. 🙂

Ja vielä: oletko nähnyt tämän? Kymmenen viikkoa ja olen tuolla: Mont Blanc on maailman suurimmassa valokuvassa.

Apinapeppuhousunöyryytys ja muita pyöräilykokemuksia

By Janiina

On May 17, 2015

In harjoittelu, janiina ojanen, kestävyysharjoittelu, mont blanc, polkupyörä, polkupyöräily, pyöräily, urheilu, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Vuorenvalloituksen kestävyysharjoittelua varten valmentajani Tapio pisti minut kaivamaan Nopsani pyörävaraston perukoilta.

Olen aktiivisesti fillaroinut viimeksi lapsena, jolloin poljin kerran viikossa kymmenisen kilometriä ratsastustunnille ja tunnin jälkeen takaisin. Myöhemmin olen joskus kesäretkeillyt pari kilometriä uimarannalle ja takaisin. Ei muuta.

Joskus kauan sitten kokeilin silloisella kuntosalillani spinningiä. Tunnilla haisi hiki ja oli niin ahdasta, että viereisen pyörän päällä voihkivan rouvan hiet roiskuivat päälleni. Satula tuntui pahalta, oli siinä mitenpäin tahansa ja jalkaterät puutuivat polkiessä. Spinning oli sen hetken trendijuttu, jota kaikki hehkuttivat. Kävin tunneilla useamman kuukauden ja odotin, että hohdokkuus tarttuisi minuunkin. Ei tarttunut. Lopulta luovutin ja vaihdoin Body Combatiin. SE oli kivaa!

Spinning-kokemusten jälkeen olen salilla viihtynyt kuntopyörän päällä tasan alkulämmittelyn verran (kunhan ensin opin, mitä salilla ylipäätään tehdään).

Pyöräilyhistoriastani johtuen tunsin pelonsekaista kunnioitusta, kun avasin pyöräkellarin oven ja sukelsin etsimään Nopsaani. Olin hetken mielijohteesta ostanut sen käytettynä joskus kymmenisen vuotta sitten. Se oli seurannut mukanani muutoissa, mutta aina se oli kannettu suoraan varastoon. Muistelin, että se on valkoinen.

Oli se valkoinen mutta harmaan pölykerroksen peitossa, renkaat tyhjinä ja ketjut kirskuivat, kun yritin varovasti vääntää poljinta. Satula ja tanko väärällä korkeudella. Tajusin, että luultavasti en ollut koskaan oikeasti ajanut sillä. Talutin pyöräni suoraan lähimpään pyörähuoltoon ja kerroin toiveeni saada sen ajokuntoon. Minua katsottiin hiukan epäuskoisesti. Mutta ei auta, uutta ei ole rahaa nyt ostaa, Nopsan on kelvattava. Korjaamon kaverit osasivat asiansa, ja seuraavana päivänä kolmivaihteinen menopelini oli kuin uusi…tai no, ainakin se oli valkoinen.

Ei siis muuta kun matkaan. Ensimmäinen pyörälenkki kesti puolitoista tuntia. Ei tuntunut hassummalta, eikä väsyttänyt yhtään, vaikka ilman taukoja vetelin koko matkan. Aurinko paistoi ja maisemat vaihtuivat. Vähän takapuoli puutui ja sormia paleli. Positiivisuuden puuskassa ihmettelin, että mikä oikein pyöräilyssä on tökkinyt.

Viikkoa myöhemmin tunnelmat olivat toiset, kun takana oli parin tunnin lenkki jäisessä tihkussa. Silmät vuotivat vastatuulessa, sormet olivat aivan jäässä, jalkaterät nipistelivät ja takapuoli oli (osittain ehkä edellisen päivän salitreenin ansiosta) aivan jumissa. Kun lopulta nousin pyörän päältä, seurasi hetki puujalkakävelyä.
– Tämä on samalla sitä henkistä kasvua, koetin uskotella itselleni.

Seuraavalla viikolla keskustelin sisareni kanssa pyöräilystä sosiaalisessa mediassa ja valitin kokemuksiani. Hän vakuutti tilanteen paranevan ja kertoi omistavansa apinapeppuhousut. Se virkisti mieltä ja ilahdutti minua. Hetken kuluttua tätini osallistui keskusteluun ja tarjoutui lahjoittamaan omat, käyttämättä jääneet apinapeppuhousunsa minulle. Hänellä on kahdet. Kun vielä ex-anoppi yhtyi apinapeppuhousuylistykseen, hämmennyin todella: siis miten huumorikuosipöksyt liittyivät polkupyöräilyyn?

Pakkohan sitä oli rohkaista mielensä ja kysyä. Kävi ilmi, että apinapeppuhousut ovat takapuolesta topatut pyöräilyhousut (ja lempinimi tulee mielleyhtymästä tiettyyn paviaanilajiin). Siis ei mielikuvieni liehuvat haaremihousut, joissa on apinan takapuolen kuvia… Harmi sinällään, koska ajatus siskosta, tädistä ja ex-anopista yhteisellä pyörälenkillä oli erittäin viihdyttävä!

Takaisin asiaan. Seuraavalla viikolla sain tätini lupaamat apinapeppuhousut ja lähdin toiveikkaana uudelle, kahden ja puolen tunnin lenkille. Pakkasin mukaan palautusjuomaa ja paksummat hanskat.

Ihmettä ei tapahtunut, sormia paleli, takapuoli puutui (tosin ei ollenkaan yhtä pahasti kuin edellisellä kerralla) ja paluumatkalla kymmenen kilometriä ennen Tamperetta alkoi tuntua, että jalat eivät enää toimineet (taas oli takana edellisen päivän 1,5 tuntia kahvakuulan kanssa). Mutta jaksoin kuitenkin. Eikä se niin paha ollut. Vaikka fillaroinnista ei taida koskaan tulla lempilajiani, ei seuraavan viikon kolmituntinen lenkki tuntunut enää niin pahalta ajatukselta.

Sitä vaan jäin vielä miettimään, että saisikohan niitä housuja sitten kuosilla? Se nimittäin auttaisi siinä viimeisessä ylämäessä, jos muuten alkaa huumori loppua…

Mont Blanc -harjoittelun loppurutistus käynnistyy!

By Janiina

On April 5, 2015

In harjoittelu, hyvinvointi kamppi, janiina ojanen, kestävyysharjoittelu, kiipeily, kuntosali, mont blanc, tapio kamppi, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

– Sosiaalinen elämä voi olla aika askeettista lähikuukausina, kun treeniohjelman yhdistää sun työhön, bloggaukseen ja tämän projektin muuhun valmistautumiseen, pitää tyttären kanssa vietetyn ajan vakiona ja lepää riittävästi. Kaiken muun saatkin sitten unohtaa, valmentajani Tapio hymyilee vinosti.

Tutkimme yhdessä Mont Blanc -harjoituskauteni viimeisen kolmanneksen treeniohjelmaa. Kevään aikana tahtia tiivistetään asteittain kohti loppurutistusta. Kun päästään kesään, harjoittelen kuutena päivänä viikossa. Se ei sinällään ole erikoinen juttu, mutta haastavaksi sen tekee fakta, että kestävyysharjoittelu ottaa aikaa ja harjoituksien pituudet tulevat venymään reippaasti. Luvassa on viikottain punttitreeniä, kahvakuulaa, useita juoksuharjoituksia ja pari pyörälenkkiä, joista pidempi on kauden loppuvaiheessa viiden tunnin mittainen. Onneksi on kesäloma…

Nielaisen. Nyökkään. Tiesin kyllä tämän. Kertaakaan en kuvitellut, että vähän käyn höntsäilemässä lenkkipolulla ja sitten kipitän hymyillen Mont Blancin huipulle. Jännityksen aalto läikehtii vatsanpohjassa. Loppusuora häämöttää; hiukan vielä etäällä, mutta näkyy jo selvästi horisontissa!

Janiina – Vuorenvalloittaja

Kun aloitin harjoittelun, minulla ei ollut aavistustakaan, miten homma etenisi. Noudatin vain Tapion ohjeita mahdollisimman pilkuntarkasti. Onkin ollut mielenkiintoista nähdä, kuinka huiputuskuntoani on rakennettu:

Ensimmäisessä vaiheessa tein intensiivistä kuntosaliharjoittelua ja pyrin kasaamaan kehoon kunnolla lihasta ja ottamaan “turhat löysät pois”. Nautin siitä kovasti, vaikka ruokavalion kanssa olikin melkoista tasapainoilua. Tulokset näkyivät nopeasti ja motivoivat jatkamaan.

Toinen vaihe oli aika puuduttavaa puurtamista. Treenin painopistettä siirrettiin kestävyysharjoitteluun päin. Kuntosalillakin toistomäärät liikkuivat sataluvuilla. Jestas se oli toisinaan pitkästyttävää kaltaiselleni kovaa-ja-korkealta-tyypille! Vaikka treeni kyllä oli raskasta, se oli niin mekaanista toistamista, että välillä vaan unohduin omiin ajatuksiini ja menin sekaisin laskuissa. Sitten oli pakko tehdä kymmenen ylimääräistä toistoa varmuuden vuoksi, ettei vaan sarja jää vajaaksi. Tulokset eivät tuntuneet näkyvän ollenkaan samalla tavoin kuin aiemmin ja kuitenkin uupumus oli entistä suurempi. Mutta kovapäisyydestä oli apua ja en antanut periksi. Myös muu valmistautuminen, kuten kestävyyskuntotestaus, ensiapukoulutus sekä kokeneilta kiipeilijöiltä, esimerkiksi Mont Blancilla kiivenneeltä Tonilta, Aconcaqualla kiivenneeltä Niinalta, oppaaltani Petteltä ja Mount Everest -huiputtaja Carina Räihältä, saamani neuvot auttoivat. Perheeltä, ystäviltä ja teiltä blogini lukijoilta saamani tsemppaus ovat kannatelleet motivaatiotani silloin, kun sohva on houkuttanut kuntosalia enemmän. Jokainen askel on siis otettu yhdessä!

Ruokavalio on ollut avaintekijä tässä kaikessa, paljon tärkeämpi juttu kuin alunperin osasin odottaa. Joulun aikaan olin tämän hetkistä “pienemmässä” kunnossa, koska kevennetty ruokavalio auttoi muuttamaan kehon rasvaa lihakseksi. Laihtuminen ei kuitenkaan ollut tavoite, vaan kehon tiukentaminen. Kun treenissä alettiin painottaa kestävyysharjoittelua, ruokavalioon lisättiin reippaasti proteiinia ja hiilareitakin jonkin verran. Mielenkiintoista sekin, kuinka nopeasti ruokavalion muutos vaikuttaa koko kehoon!
Olen tässä matkan varrella oppinut säätämään annoskokoja ja -sisältöjä kulloisen rasitusasteen mukaisesti. Siinä on muuten tärkeä oppi koko loppuelämää ajatellen!

Vuodenvaihteen jälkeen kehitys on tuntunut hitaammalta. Kunto kasvaa kai niin vaivihkaa, että sitä on välillä vaikea huomata. Koska treenaan koko ajan, muutos suorituskyvyssäni tuntuu jäävän itseltä huomaamatta. (Onneksi Tapio muistuttaa siitä ja antaa paljon positiivista palautetta.) Mutta ilmeisesti koko ajan jotain tapahtuu, koska keho tuntuu muuttuvan: Treenikauden kakkosvaiheen loppuun mennessä olen joutunut luopumaan kahdesta neuletakista, koska ne ovat käyneet pieniksi hartioiden ja hauisten kohdalta. Kahdet nahkasaappaat vein suutariin ja ompelutin niihin varsien suita leventävät lisäkuminauhat, koska vetoketjut jumahtivat pohkeiden kohdille.
Koska kiipeäminen rassaa paljon reisiä ja takapuolta, on niiden lihaksia treenattu ahkerasti. Jostain syystä sen osa-alueen treenitulokset ilmestyivät näkyviin (ainakin omasta mielestäni) salakavalasti, kuin yhdessä yössä. Raportoin tästä hiukan kauhistuneena, omalla persoonallisella tavallani Tapiolle:
– Tapsa, mun hanuri on räjähtänyt!
Taas kerran pisteet valmentajani pokerinaamalle: kulmakarvat kohosivat hiukan ja hän yskähti vain pienesti ennen kuin kysyi:
– Haluatko tarkentaa hiukan?

Edessä on haastava kevät ja kesä. Palkinto on jo lähellä, ja se motivoi pinnistämään. Intensiivinen harjoittelu ei tunnu hankalalta ajatukselta. Nautin itsenäisestä treenaamisesta ja viihdyn erinomaisesti yksin ajatusteni parissa. Se on varmaan yksi syy siihen, miksi vuoren huiputtaminen kiehtoo minua. Huiputus on suoritus, joka suurelta osin tehdään yksin, oman pään sisällä, vaikka tiimissä mennäänkin.

Tapio tuntee minut jo sen verran hyvin, että keskustelun lopuksi painottaa erikseen levon tärkeyttä. Hän muistuttaa, että kaikkeen ei ihminen pysty yhtä aikaa. Tottahan se on ja asialla on toinenkin ulottuvuus; omien rajojen tunnistaminen ja piirtäminen on sekin tärkeä osa valmistautumista.
Siispä:
Heihei sosiaalinen elämä – nähdään syssymmällä!

Oppaan ohjeet Vuorenvalloittajalle

By Janiina

On February 28, 2015

In alpit, alppikiipeily, elämysmatkat, harjoittelu, janiina ojanen, kestävyysharjoittelu, pette halme, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo, vuoristo-opas

Elokuussa kiipeän kiipeilyparini Lakun kanssa Mont Blancille oppaanamme Elämysmatkojen Pette Halme. Taannoin Pette soitti minulle Sveitsistä. Ensin keskustelimme kiipeilystä ja sen arvomaailmasta. Puhuimme myös edessä olevasta reissusta, joka on ensimmäinen vuorikiipeilykokemus sekä minulle että Lakulle. Sain arvokasta tietoa ja hyviä vinkkejä harjoitteluun Suomen ensimmäiseltä viralliselta vuoristo-oppaalta.

Tässä muutamia kohtia innostavasta ja polveilevasta keskustelustamme:

Minä:
“Pette, mitä minulla on edessä? Millainen Mont Blanc on ensi kertaa kiipeävälle?”

Pette:
“Mont Blanc on ensihuiputukseen soveltuva kohde, vaikka monet aloittavat matalammista, esimerkiksi helpoista nelitonnisista. Mont Blanc on ensikertalaiselle vaativa mutta mahdollinen. Korkeutensa (lähes 5000 m) ja pituutensa ansiosta siinä on haastetta ja se vaatii viikon akklimatisoitumisen. Siellä on joitakin aika ilmavia paikkoja eli korkeanpaikankammo saattaa olla ongelma, jos sellaisesta kärsii. Korkeita kohtia varten harjoitellaan akklimatisoitumisnousuissa huiputusta edeltävällä viikolla. Teknisesti Mont Blanc ei ole niin vaikea, ettetkö ehtisi oppia riittävän tason. Vastuuhan on kuitenkin oppaalla ja aika lyhyessä köydessä vuorella mennään.”

Kuva: Arttu Muukkonen

Minä:
“Mitkä ovat tärkeimpiä kiipeämisen suoritukseen liittyviä asioita?”

Pette:
“Riittävät tekniset taidot ehdit omaksua harjoituskiipeilyn aikana.
Tärkeää on omaksua energiaa säästävä, oikeatahtinen liikkumistapa. Vuorella liikutaan suhteellisen hitaasti ja pienin liikeradoin. Toinen asia on kehon käyttäminen oikealla tavalla; louhikossa ja jäätiköllä liikkuessa käsien ja koko vartalon tehokas mutta energiaa säästävä hyödyntäminen ovat tärkeitä.

Sitten on tietenkin turvallisuus. Sitä myös harjoitellaan runsaasti, mutta se on tottakai oppaan vastuulla. Vuoren rinteillä oppaan auktoriteetti on ehdoton. En kyllä muista, että kukaan olisi koskaan sitä kyseenalaistanutkaan.”

Minä:
“Millaiset asiat voivat estää huiputuksen?”

Pette:
“Olosuhteet tietenkin ovat sellainen asia, johon emme voi juurikaan vaikuttaa. On myös olemassa mahdollisuus, ettei akklimasoituminen onnistu. Suurimmalle osalle viikko riittää, mutta ehkä noin 5–10 %:n osuus ihmisistä on sellaisia, joiden keho ei sopeudu ohueen ilmaan viikossa.

Henkinen puolikin on tärkeä. Olen joskus nähnyt ihmisiä, joiden kunto riittäisi ja muutenkin kaikki on ihan kohdillaan. Mutta jostain syystä he vain eivät onnistu huiputuksessa.”

Minä:
“Mikä on tärkein ominaisuus vuorikiipeilijälle?”

Pette:
“Vaikeaa sanoa, koska kiipeilyn taito koostuu niin monesta osa-alueesta. Mutta ainakin aloittelijan tapauksessa sanoisin, että sitkeys.

Kovaa treeniä ja katse tavoitteeseen!

Olen kuullut maratoonarien sanovan, että vuoren huiputus on rankempi suoritus kuin maratooni. Mutta minusta ne eivät ole verrattavissa olevia suorituksia. Maratooni on spurtti, se kestää 3–4 tuntia. Mont Blancin huiputus kestää 12–16 tuntia, jonka aikana on vain muutamia muutaman minuutin mittaisia taukoja. Pisin tauko on huipulla vietetty 15–20 minuuttia.”

Minä:
“Miten minun kannattaa valmistautua Mont Blanc -reissuun?”

Pette:
“Teet jo ihan oikeita asioita. Kova kunto tärkeä. Reidet ovat kiipeilyssä kovilla eli niitä tulisi vahvistaa. Tärkeää on myös haponsietokyky, koska pitkäkestoinen suoritus pistää paikat hapoille. Ja tietenkin hapenottokyvyn maksimointi. Kestävyysharjoittelua siis paljon: pitkiä lenkkejä hitaasti. Esimerkiksi 4–5 tuntia pyöräilyä on hyvää harjoitusta.”

Minä (hihittää hermostuneesti):
“Arvaa jännittääkö?”

Pette:
“Olen varma, että pärjäät. Kun on hyvässä kunnossa, sitkeä ja motivoitunut, ja olosuhteet ovat puolellamme, olen vakuuttunut, että pääsemme huipulle.