Category: kuntosali Page 2 of 5

Hyvää kipua!

Olen puhunut paljon kivusta viime aikoina. Aiheet ovat usein käväisseet polvien tasolla, ja olen monesti maininnut kevennetyn treenin asiaa kuitenkaan enempää avaamatta. Ajattelinkin nyt kertoa, miltä harjoittelu viime viikolla ihan käytännössä tuntui:

Janiina Ojanen

Maanantaina menin työpäivän jälkeen salille. Koko kropan läpikäyvä treeni sai lihakset huutamaan hoosiannaa.

Treeni päättyi settiin, jossa vuorotellen lankutetaan ja punnerretaan minuutin ajan. Kierros tehdään kolme kertaa. Ei kuulosta pahalta, mutta kun takana on puolitoista tuntia kunnon rääkkiä, tunnelmat ovat toisenlaiset. Se on kuusi piiiitkää minuuttia kidutusta.
Viimeisen lankutusminuutin viimeinen puolikas oli varsin humoristisen näköinen, kun hikisenä ja tärisevänä mumisin ääneen sekunteja. Voimat eivät enää riittäneet pysymään oikeaoppisessa asennossa, joten siinä tutisin pylly kohti kattoa -kolmiossa. Olin ottanut treenikengät pois viimeiseen ponnistukseen ja nyt paljaat varpaat lipsuivat alustalla. Kun viimeinen sekunti kilahti tauluun, mätkähdin mahalleni salin lattialle.

Tutisevin käsin kiskoin treenikengät jalkaan ja laahustin venyttelemään pohkeita. Kymmenen metrin matkalla ehdin kompuroida auki jääneisiin kengännauhoihin ja törmätä painotelineeseen. Saunan jälkeen jouduin luopumaan meikkaamisesta, koska väsynyt käteni tärisi niin, että yläluomen rajausviiva muistutti sahanterää. Kaupassa ja kotimatkalla kuitenkin hymyilin piilossa hupun alla. On hyvä mieli, kun tuntee tehneensä tosissaan.

Tiistaina kävin lenkillä, tunnin kevyellä palauttavalla juoksulla vain. Hieroja-Katjan uurastuksen tuloksena jalkojen jumitukset ovat alkaneet sulaa. Seurauksena oli, että jalat tuntuivat juostessa vähän oudoilta. Vasemman jalan akillesjänteen seutu ilmoitteli itsestään. Ei siihen sattunut, tuntui vain kummalliselta. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että pitkäaikainen jumitus oli vääntänyt askellukseni vinoon ja nyt se on alkanut palautua.
Myös nivusissa tuntui outoa kiristymistä juostessa. Kiipeilyparini Laku muistuttelikin, että lonkankoukistajien venyttely on ensiarvoisen tärkeää: “Jos joskus mitään muuta et ehdi venytellä, venytä ainakin ne!”

On muuten melkoinen fiilis, kun lonkankoukistajan kalvoja hierotaan. Työntäessään sormensa lonkkaluuni sisäpinnalle Katja varoitti: “Teen tämän vain tosissaan treenaaville ja erityisesti juoksijoille, tämä nimittäin tekee ikävää.” Jep. Tähtiä näkyi ja taisin keksiä pari ihan uutta kirosanaa. Mutta se auttoi ja jo seuraavalla lenkillä nivusten kiristyminen oli huomattavasti vähäisempää. Enpäs olisi uskonut, että tulen pyytämään Katjaa tekemään saman tempun uudelleen.

Keskiviikkona palasin Katjan käsittelyyn. Hän alkoi viimein olla tyytyväinen jalkojen lihasten tilaan, vaikka vasen jalka vaatii edelleen erityishuomiota. Hieronnan painopiste on nyt siirtymässä ylöspäin sääristä reisiin, pakaroihin ja alaselkään. Urheiluhieronta ei ole mitään rentouttavaa sivelyä, mutta se on jännä kuinka pieni kipukin voi olla positiivinen asia, kun sillä on tarkoitus. Ja onneksi kipeimpien paikkojen lähestyminen aloitetaan suorastaan hellin ottein ja voimaa lisätään pikkuhiljaa.

Olisin vielä halunnut mahduttaa treenikalenteriin kahvakuulatreenin, mutta Katjan ohjeesta jätin sen vielä väliin. Parin lepopäivän jälkeen viikonloppuna kävin tekemässä kolmen tunnin pyörälenkin. Lämpenevä sää ja keväiset maisemat synnyttivät hyvän mielen ja eipä aikaakaan, kun tuttuun tyyliin alkoi laulattaa. Takapuoli puutui, mutta muuten pyöräily tuntui kivalta; se nosti sykkeen sopivasti hiukan yli sataan ja pienen hien pintaan. Lenkin jälkeen olin valmis myöntämään, että joskus on ihan kivaa tehdä ilman verenmakua suussa.
…mutta ethän kerro kenellekään, ettei mene maine. (Itseironinen hymy tulee tähän kohtaan.)

p.s. Ai niin, olen nyt hankkinut sen rullan, jota olette minulle kovasti suositelleet. Kerron mielipiteeni siitä, kunhan pääsen vähän sinuiksi sen kanssa.

Mont Blanc -harjoittelun loppurutistus käynnistyy!

– Sosiaalinen elämä voi olla aika askeettista lähikuukausina, kun treeniohjelman yhdistää sun työhön,  bloggaukseen ja tämän projektin muuhun valmistautumiseen, pitää tyttären kanssa vietetyn ajan vakiona ja lepää riittävästi. Kaiken muun saatkin sitten unohtaa, valmentajani Tapio hymyilee vinosti.

Tutkimme yhdessä Mont Blanc -harjoituskauteni viimeisen kolmanneksen treeniohjelmaa. Kevään aikana tahtia tiivistetään asteittain kohti loppurutistusta. Kun päästään kesään, harjoittelen kuutena päivänä viikossa. Se ei sinällään ole erikoinen juttu, mutta haastavaksi sen tekee fakta, että kestävyysharjoittelu ottaa aikaa ja harjoituksien pituudet tulevat venymään reippaasti. Luvassa on viikottain punttitreeniä, kahvakuulaa, useita juoksuharjoituksia ja pari pyörälenkkiä, joista pidempi on kauden loppuvaiheessa viiden tunnin mittainen. Onneksi on kesäloma…

Nielaisen. Nyökkään. Tiesin kyllä tämän. Kertaakaan en kuvitellut, että vähän käyn höntsäilemässä lenkkipolulla ja sitten kipitän hymyillen Mont Blancin huipulle. Jännityksen aalto läikehtii vatsanpohjassa. Loppusuora häämöttää; hiukan vielä etäällä, mutta näkyy jo selvästi horisontissa!

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus
Janiina – Vuorenvalloittaja

Kun aloitin harjoittelun, minulla ei ollut aavistustakaan, miten homma etenisi. Noudatin vain Tapion ohjeita mahdollisimman pilkuntarkasti. Onkin ollut mielenkiintoista nähdä, kuinka huiputuskuntoani on rakennettu:

Ensimmäisessä vaiheessa tein intensiivistä kuntosaliharjoittelua ja pyrin kasaamaan kehoon kunnolla lihasta ja ottamaan “turhat löysät pois”. Nautin siitä kovasti, vaikka ruokavalion kanssa olikin melkoista tasapainoilua. Tulokset näkyivät nopeasti ja motivoivat jatkamaan.

Toinen vaihe oli aika puuduttavaa puurtamista. Treenin painopistettä siirrettiin kestävyysharjoitteluun päin. Kuntosalillakin toistomäärät liikkuivat sataluvuilla. Jestas se oli toisinaan pitkästyttävää kaltaiselleni kovaa-ja-korkealta-tyypille! Vaikka treeni kyllä oli raskasta, se oli niin mekaanista toistamista, että välillä vaan unohduin omiin ajatuksiini ja menin sekaisin laskuissa. Sitten oli pakko tehdä kymmenen ylimääräistä toistoa varmuuden vuoksi, ettei vaan sarja jää vajaaksi. Tulokset eivät tuntuneet näkyvän ollenkaan samalla tavoin kuin aiemmin ja kuitenkin uupumus oli entistä suurempi. Mutta kovapäisyydestä oli apua ja en antanut periksi. Myös muu valmistautuminen, kuten kestävyyskuntotestaus, ensiapukoulutus sekä kokeneilta kiipeilijöiltä, esimerkiksi Mont Blancilla kiivenneeltä Tonilta, Aconcaqualla kiivenneeltä Niinalta, oppaaltani Petteltä ja Mount Everest -huiputtaja Carina Räihältä, saamani neuvot auttoivat. Perheeltä, ystäviltä ja teiltä blogini lukijoilta saamani tsemppaus ovat kannatelleet motivaatiotani silloin, kun sohva on houkuttanut kuntosalia enemmän. Jokainen askel on siis otettu yhdessä!

Ruokavalio on ollut avaintekijä tässä kaikessa, paljon tärkeämpi juttu kuin alunperin osasin odottaa. Joulun aikaan olin tämän hetkistä “pienemmässä” kunnossa, koska kevennetty ruokavalio auttoi muuttamaan kehon rasvaa lihakseksi. Laihtuminen ei kuitenkaan ollut tavoite, vaan kehon tiukentaminen. Kun treenissä alettiin painottaa kestävyysharjoittelua, ruokavalioon lisättiin reippaasti proteiinia ja hiilareitakin jonkin verran. Mielenkiintoista sekin, kuinka nopeasti ruokavalion muutos vaikuttaa koko kehoon!
Olen tässä matkan varrella oppinut säätämään annoskokoja ja -sisältöjä kulloisen rasitusasteen mukaisesti. Siinä on muuten tärkeä oppi koko loppuelämää ajatellen!

Vuodenvaihteen jälkeen kehitys on tuntunut hitaammalta. Kunto kasvaa kai niin vaivihkaa, että sitä on välillä vaikea huomata. Koska treenaan koko ajan, muutos suorituskyvyssäni tuntuu jäävän itseltä huomaamatta. (Onneksi Tapio muistuttaa siitä ja antaa paljon positiivista palautetta.) Mutta ilmeisesti koko ajan jotain tapahtuu, koska keho tuntuu muuttuvan: Treenikauden kakkosvaiheen loppuun mennessä olen joutunut luopumaan kahdesta neuletakista, koska ne ovat käyneet pieniksi hartioiden ja hauisten kohdalta. Kahdet nahkasaappaat vein suutariin ja ompelutin niihin varsien suita leventävät lisäkuminauhat, koska vetoketjut jumahtivat pohkeiden kohdille.
Koska kiipeäminen rassaa paljon reisiä ja takapuolta, on niiden lihaksia treenattu ahkerasti. Jostain syystä sen osa-alueen treenitulokset ilmestyivät näkyviin (ainakin omasta mielestäni) salakavalasti, kuin yhdessä yössä. Raportoin tästä hiukan kauhistuneena, omalla persoonallisella tavallani Tapiolle:
– Tapsa, mun hanuri on räjähtänyt!
Taas kerran pisteet valmentajani pokerinaamalle: kulmakarvat kohosivat hiukan ja hän yskähti vain pienesti ennen kuin kysyi:
– Haluatko tarkentaa hiukan?

Edessä on haastava kevät ja kesä. Palkinto on jo lähellä, ja se motivoi pinnistämään. Intensiivinen harjoittelu ei tunnu hankalalta ajatukselta. Nautin itsenäisestä treenaamisesta ja viihdyn erinomaisesti yksin ajatusteni parissa. Se on varmaan yksi syy siihen, miksi vuoren huiputtaminen kiehtoo minua. Huiputus on suoritus, joka suurelta osin tehdään yksin, oman pään sisällä, vaikka tiimissä mennäänkin.

Tapio tuntee minut jo sen verran hyvin, että keskustelun lopuksi painottaa erikseen levon tärkeyttä. Hän muistuttaa, että kaikkeen ei ihminen pysty yhtä aikaa. Tottahan se on ja asialla on toinenkin ulottuvuus; omien rajojen tunnistaminen ja piirtäminen on sekin tärkeä osa valmistautumista.
Siispä:
Heihei sosiaalinen elämä – nähdään syssymmällä!

Hei jätkät, älkää jättäkö!

– Tiimisi lähti jo edeltä, sanoo aurinkolasipäinen mies, ojentaa minulle repun ja osoittaa kohti kivikkoista rinnettä. Katson häntä ihmeissäni ja loukkaantuneena. Tekisi mieli kysyä, miksi minua ei odotettu. Mutta siihen ei ole aikaa. Reppu tuntuu kauhean painavalta, mutta hinaan sen selkääni ja lähden hölkkäämään muiden perään. Kantapäähän hiertyy rakko, hiki virtaa silmiin ja reppu painaa hartioilla tolkuttomasti. Miksi ihmeessä ne lähtivät ilman minua? 

Juoksen ja juoksen ilman että maisemat juuri vaihtuvat. Aurinko paistaa niin kirkkaasti, että häikäisyn synnyttämät valotäplät tanssivat näkökentässäni. Ilma on silti rapsakka, nipistelee kasvoja. Hiki valuu pitkin selkää ja hengitys kulkee puuskuttaen. Kivikossa eteneminen on hidasta. Jalat raahautuvat perässä kuin kengät tarttuisivat joka askeleella johonkin tahmeaan.

Lopulta näen tiimini miesten selät kaukana edessäni, ne ovat jo lumen ja jään peittämällä osalla rinnettä. Koetan tiivistää tahtia, mutta reppu painaa liikaa. Kompuroin kiviin ja kaadun polvilleni rinnepuroon. Vesi on kylmää. Terävät kivet repivät polveeni haavan ja pudotan otsalamppuni. Koetan kaivaa lamppua hyisestä purosta, mutta sormet eivät taivu. Vilkaisen ylös. Tutut selät ovat kadonneet näköpiiristäni. Alkaa itkettää. 
– Hei jätkät, älkää jättäkö! Kyllä minä jaksan!

Kompuroin ylös. Repun olkain on poikki. Päätän ottaa mukaan vain vesipullon ja kiriä muut kiinni. Avaan repun nauhat kylmän veden kohmettamilla sormillani. Ei vesipulloa. Reppu on täynnä erivärisiä kahvakuulia. 
Havahdun olohuoneen sohvalta, jonne oikaisin ihan hetkeksi työpäivän jälkeen. Kestää hetken palautua maanpinnalle tokkurasta. Aurinko paistaa sälekaihtimien raosta silmiini. Väsyttää. Hartioissa tuntuu eilisen harjoittelun aiheuttama puuduttava uupumus. Pohkeet ovat ihan tukossa, kuin kaksi lihakimpaletta olisi liimattu sääriluihini ja jumitus säteilee polviin. Joskus on ollut parempiakin päiviä. 
Vuorenvalloitus-treeni on edennyt kuin huomaamatta toisen harjoituskauden loppupuoliskolle. Menossa on itsenäinen harjoitteluvaihe eli en ole tavannut valmentajaani Tapiota muutamaan viikkoon. Jännä homma, kuinka paljon se vaikuttaa. Vaikka olen motivoitunut harjoittelemaan, on valmentajan tsemppaus valtavan tärkeää. Samalla Tapion tiiviimpi läsnäolo tekee oloni varmemmaksi harjoittelun tehokkuudesta. Olen saanut luvan hiukan sopeuttaa ja soveltaa treenejä itselleni sopiviksi. Vapaus tuo mukanaan myös epävarmuuden tunteen.

Jos olen ihan rehellinen, kestävyysharjoittelu kuntosalilla on tylsempää kuin voimatreeni. Painoja on

Janiina Ojanen

vähemmän ja toistoja paljon enemmän. Liikkeistä monet ovat kokonaisvaltaisempia, ja samaa liikettä hinkataan sata toistoa yhden treenin aikana. Vaikka treenaaminen väsyttää enemmän kuin aiemmin, tuntuu silti kuin kehitystä tapahtuisi vähemmän. Harjoittelu menee rutiinilla, mutta en saa yksittäisestä salitreenistä samanlaista riehaannuttavaa iloa kuin muutaman toiston hurjasta rutistuksesta voimatreenauksessa.

Lihashuoltoni on edelleen retuperällä: lintsaan venyttelystä ja mieluista hierojaakaan ei ole löytynyt. Ihan omaa tyhmyyttä. Päätän ottaa itseäni niskasta kiinni. Pakko, koska ei tämä tästä helpommaksi muutu. Päinvastoin.

Köllötän sohvalla silmät kiinni ja annan auringon suukotella poskiani. Mieleen nousee kuva leskenlehdistä. Kevät on täällä ja olen aina rakastanut keväisiä juoksulenkkejä. Tapio sanoi, että kevään mittaan juoksua ja muita ulkoharjoitteita lisätään kuntosalitreenin painoarvon pudotessa. Tosin noudatamme Varalan Urheiluopiston testauspäällikkö Markon ohjetta pitää myös voimaharjoittelu mukana kestävyystreenin rinnalla, mutta painoarvoissa siirrytään entistä vahvemmin kestävyysharjoitteiden puolelle.

Juokseminen on ihanaa ja kesällä auringonpaisteessa se on yksi parhaita tapoja rentoutua. Tosin nyt tavoitteellisesti harjoitellessa ei luvassa ole pelkästään lauleskellen hölköttelyä. Esimerkiksi sprinttiharjoitukset ylämäkeen ovat ärsyttäviä: useita 30 sekunnin raivokkaita juoksurutistuksia ylämäkeen. Sillä tavoin saa itsensä tappiin nopeasti. Olen kokeillut sitä, mutta yksin se on ärsyttävää, kun matkan ja ajan mittaaminen itselle tuntuu hankalalta. Niinpä olen enimmäkseen vuorotellut intervallitreeneillä ja pidemmillä rauhallisilla lenkeillä. Parin viikon päästä alkaa taas intensiivisempi treeni Tapion kanssa ja silloin nähdään, olenko pystynyt harjoittelemaan riittävän täysipainoisesti. Tapiolta kestää keskimäärin kolme sekuntia nähdä, olenko edistynyt.

Nousen sohvalla istumaan ja avaan läppärin kannen. Olemme kiipeilyparini Lakun kanssa viestitelleet ja suunnitelleet keväälle ja kesälle vaihtelevaa harjoitteluohjelmaa: pyöräreissua, melontaa, vaellusta ja vaikka mitä. Hymyilyttää.

Tulee kiva kesä. Mutta ei vielä. Joskus on ihan okei olla väsynyt. Köllähdän takaisin sohvalle ja suljen silmäni uudelleen. Tällä kertaa unessa seison Gouterin vuoristomajan edessä ja hymyilen ilta-aurinkoon. Jaksoin kuitenkin!

Purista persiillä sohvaperuna! – kestävyystesteihin pari päivää

Perjantai ja kestävyyskuntotestaus Varalan Urheiluopistolla lähestyy. Valmistautuminen testiin onkin tämän viikon kantava teema.

Sunnuntaina sain kauan odotetun puhelun Mont Blanc -oppaaltani Petteltä Sveitsistä. Kävimme puolen tunnin mittaisen keskustelun vuorikiipeilystä ja siitä, mitä on edessä. Kerron Pettestä ja keskustelustamme lisää, kunhan saan jäsenneltyä asiat itsellenikin. Mutta sen voin jo nyt sanoa, että puhelumme jälkeen tunsin syvää iloa siitä, mitä on edessä, ja olo oli suorastaan riehakas. Taas saatoin tuntea vuori-ilman tuoksun nenässäni.

Pelkkä keskustelumme sai sykkeeni nousemaan niin, että siitä addrenaliinipiikistä piti ottaa ilo irti. Niinpä nykäisin lenkkarit jalkaan ja painelin Kaupin lenkkipoluille. Talvimyrskyn navakka vastatuuli ja jäinen tienpinta pakottivat pudottamaan vauhdin hitaaksi ja koko ajan sai “puristaa persiillä” (taas fantastinen tampereenkielinen fraasi), jotta pysyi pystyssä. Hankala eteneminen pisti lihakset hapoille ja uuvutti ristiselän.

Mutta viiman keskellä hymyilin leveästi etuhampaat hileessä ja nautin joka hetkestä. Paluumatkalla mieleen palasi edessä oleva kestävyyskunnon testaus. Hermostus tulosten suhteen kuitenkin oli kaikonnut: enhän minä testiä varten treenaa vaan Mont Blancia! Kotiin palatessani uhkuin taistelutahtoa ja intoa, tuntui kuin olisin valmis mihin tahansa… paitsi kotitöihin. (Eteisessä kompastuminen imuriin taannutti minut täysin sohvaperunaksi. Mutta ei kai keneltäkään voi kaikkea vaatia?)

Illalla kaivoin esiin Varalan Urheiluopiston testauspäällikön, Markon lähettämät ennakkotietomateriaalit. Valmistautuminen testaukseen ei sinällään pidä sisällään mitään ihmeellistä. Terve ja hyvinvoiva pitää tietenkin olla. Pari testiä edeltävää päivää tankkaillaan kevyesti ja vältetään raskasta liikuntaa.

Testaukseen liittyy Tanita-kehonkoostumusanalyysi. Se on luultavasti samankaltainen analyysi kuin se, jota olemme Tapion kanssa käyttäneet mutta ilmeisesti laajempi. Saan analyysistä kirjallisen raportin, joka käydään läpi mittaustilanteessa.

Esitietolomakkeessa kysellään perustiedot terveydestäni, liikuntatottumukseni ja oma arvioni kunnostani. Silläkin uhalla, että testitulokset sitten osoittavat päinvastaista ja saan nolostua, kerron vastaukseni lomakkeen omaa liikuntaa ja kuntoa kysymyksiin:

  • Toimistotyötähän minä teen eli työ ei minua juuri kuormita. 
  • Kuntoliikuntaa harrastan keskimäärin 3–5 kertaa viikossa (koska sellaista kategoriaa ei lomakkeessa ollut, ruksitin 3–4 krt/viikko)
  • Pääasialliset liikuntamuodot ovat salitreeni ja juoksu (peruslenkin pituus noin 6–7 km, vauhti noin 9–9,5 km/h, sykkeestä ei ole hajuakaan: en koskaan muista ottaa mittaria mukaan, vaikka sellaisen omistan)
  • Oma arvio kunnostani on, että kestävyyteni on keskitasoa ja lihaskunto hyvä. Tähän tekisi mieli tehdä pitkä perustelu “riippuu mihin vertaa” -hengessä. Mutta pysyn lujana, enkä selittele. Jos arvioni menee metsään, pitää vaan skarpata.

Tämän päivän juoksutreeni Pyynikillä meni muileasti. Kevyt hölköttely lämmittelyksi ja sitten neljä puolen minuutin spurttia ylämäkeen.
Tapio tutustui nyt ominaisuuteeni, jonka olen itse tiennyt lapsuuden liikuntatuntien pesäpallopeleistä lähtien (en muista koskaan päässeeni kakkospesää pidemmälle). Olen hiukan “hidas mutta kankea”, ja räjähtävät lähdöt eivät ole minun juttuni. Olen kuin vanha traktori: liikkeelle lähtiessä nivelit kirskuvat pökkelöisinä. Mutta kun kone käynnistyy, kyllä se sitten hurnuuttelee vaikka maailman tappiin.

Ensimmäinen spurtti oli tietenkin tuloksiltaan paras. Mutta erityisen tyytyväinen Tapio tuntui olevan siihen, että viimeisellä spurtilla onnistuin parantamaan kakkos- ja kolmossäntäyksen tulosta. Kestävyyden ja hapenottokyvyn näkökulmasta hyvä signaali oli myös se, että spurtin aikana jalat hyytyivät, ei keuhkot. Tapio myhäili tyytyväisenä, että kyllä lihakset palautuvat, jos saavat happea. Mutta jos keuhkoissa alkaa tuntua ikävältä, on tilanne hankalampi. Neljän säntäyksen jälkeen kävelin kotiin kuin puujaloilla.

Nyt on sitten pari päivää aikaa levätä ja kevyesti tankata Tapion ohjeiden mukaan testausta varten. Vitsi kaverit, että on jännää! 🙂

P.s. Olen unohtanut mainita, että olen lankuttanut joka päivä Facebookin 28 Days – Plank Challenge -haasteen mukaisen määrän. Tänään meni minuutti. Pöllötyshaastetta odotellessa…

Entten tentten -kokkaus ja muut Vuorenvalloitus-ruokavalion kivijalat

Ai että minä rakastan ruokaa! Sekä sen syömistä että valmistamista.

Sokkona kokkaaminen on ollut minun ja tyttäreni yhteinen harrastus pitkään. Sitä harrastetaan silloin tällöin viikonloppuisin: Tytär valitsee aterian raaka-aineet ja yhdessä ideoimme valmistustavat. Kaupassa minä kannan koria (ja lompakkoa), tytär etsii tarvittavat ainekset. Joskus se ottaa aikaa ja hermoja: kerran seisoimme jäätelötiskin äärellä hyvän tovin, kun hän valitsi jälkiruokaamme soveltuvaa jäätelöä rajaten ulos vaihtoehtoja koko S-marketin valikoimasta “entten tentten” -tekniikalla.

Keittiössä minä huolehdin isoilla veitsillä leikkaamisesta sekä lieden ja uunin kanssa tapahtuvat työstövaiheet. Muutoin tyttö hoitaa homman, avustuksellani toki.

Tulokset ovat olleet vaihtelevia ja joskus varsin eksoottisia. Sotku on usein melkoinen, mutta hauskaa on ollut aina. Lapsen ennakkoluulottoman mielen avulla olemme löytäneet uusia tapoja yhdistellä ja valmistaa raaka-aineita. Esimerkiksi vuodenaikojen värien mukaan teemoitetut pikkuannokset synnyttivät odottamattomia yhdistelmiä ja toivat ruokapöytään hauskan väriloiston.

Lapsi väitti salaattia tylsäksi ruoaksi. Todistin ettei se ole.

Syyskuun alussa oma ruokavalioni näytti aika erilaiselta kuin nyt. Jo aiemmin syömäni ruoka oli sisällöllisesti kohtuullisen terveellistä. Vihreää lautasella oli suurin osa. Pastaa, riisiä, perunaa tai vaaleita jauhoja en juurikaan syönyt. Vettä join runsaasti. Herkuttelua hallitusti mutta sallien.
Mutta. Tarkkailin pääasiassa kaloreita, ravintoarvojen jäädessä seuraamatta. Totta puhuakseni ruokarytmi oli minulle hankala asia.  Tyttären ollessa kotona pyrin säännölliseen ateriarytmiin ja yritin syödä hänen kanssaan, hänelle valmistamaani ruokaa. Itsekseni ollessa saattoi aterioiden määrä saattoi kutistua kolmeen. Aamu alkoi kahvilla, jota kului muutenkin päivän mittaan holtiton määrä. Päivään mahtui yksi lämmin ateria, lounas, joskus ei sitäkään. Iltapäivän mittaan nälkää selätettiin lähinnä napsimalla palaveritarjottavia. Työpäivän jälkeiset ateriat koostuivat lähinnä ruisleivästä, leikkeleistä, juustosta ja omenoista. Koska leipä korvasi aterioita, saattoi ruisleipäsiivuja mennä esimerkiksi 6–8 päivässä.
Tähän tuli stoppi marraskuussa.
“Sinä syöt nykyään koko ajan,” totesi työkaveri, kun matkalla asiakastapaamiseen kaivelin nykyään lähes kaikkialle mukana kulkevasta eväspussistani salaattirasian ja aloitin etupenkkipiknikin.

Seitsemän ateriaa päivässä, 2–3 tunnin välein. Pieniä annoksia tasaisesti. Kun vaan pysyn rytmissä, nälän tunne ei ole päässyt yllättämään. Ei edes treenikauden alussa, jolloin olin miinuskaloreilla.

Ruokavaliossa pysyminen reissun päällä vaatii
viitseliäisyyttä mutta onnistuu.

Minusta ei ole reilua olettaa muiden kokkaavan ja punnitsevan minulle ruokaa erikoistarpeideni mukaan. Siksi yleensä kylään mennessäni vien eväät mukanani. Valmentajani Tapio on sanonut, että tarpeen vaatiessa voin kyllä soveltaa ruokavaliota. Mutta minulle on helpompaa toimia tarkasti sääntöjen mukaan kuin vähän sinnepäin. Niinpä olen aika kurinalainen.

Tällä hetkellä ruokapäiväni menee suurinpiirtein näin:

  • Aamupalalla puuroa, siivu ruisleipää leikkeleillä, kananmuna ja marjoja
  • Välipalana omena ja pähkinöitä
  • Lounaaksi salaattia ja lihaa/kalaa/kanaa, siivu ruisleipää
  • Välipalaksi maustamatonta jogurttia, omenaa ja hunajaa
  • Välipalaksi proteiinipatukka kahvin kera
  • Päivälliseksi lämpimiä kasviksia, lihaa/kalaa/kanaa ja omena
  • Iltapalaksi leikkeleitä, RAEjuustoa, pari kananmunaa ja tomaatti

Lisäksi hiukan lisäravinteita. Kaikki ruoka menee vaa’an kautta. Vaihtelua saa kikkailemalla mausteilla ja sekoittelemalla aterioiden järjestystä. Edelleen välillä huomaan kellon olevan illalla kuusi ja neljä ateriaa on syömättä. Siitä tulee Tapiolta sapiskaa, koska kaikki ateriat pitäisi syödä joka päivä. Sitä paitsi liian isot kerta-annokset tekevät huonon olon.

Vettä kuluu päivän aikana lähes kolme litraa. Kahvia menee edelleen liikaa, mutta nyt jo selkeästi aiempaa vähemmän.

Tankkaus on vaatinut säätämistä. Herkuttelupäivän mässäilyt ovat tehneet minut hiukan huonovointiseksi. Niinpä Tapio ohjeisti minut kokeilemaan neljän vapaasti sijoiteltavan aterian viikkotankkausta. Parin testiviikon jälkeen minusta alkoi tuntua, että minulle sopii sittenkin paremmin herkuttelupäivä. Napsimista ja “pikkuruokaa” rakastavana minun käsitykseni herkuttelusta ei ole lautasellinen pastaa ja jälkkäriksi litra jäätelöä yhdellä istumalla. Nautin siitä, että saan napsia vaikka tapaksia tai istahtaa elokuvan äärelle lämppärileipien kera. Yhden aterian lopun ja seuraavan alun välinen raja voi siis olla hyvin vaikea hahmottaa. Niinpä tämän perustelun vuodatettuani tiedustelin Tapiolta, kauanko yksi ateria saa ajallisesti kestää. Sain taas sellaisen hiukan pitkän katseen. Sitten tuli lupa palata yhteen herkuttelupäivään, “jos vatsa kestää”.

Minulta on pyydetty suosimiani reseptejä. Minulle tyypillistä on, etten kertakaikkiaan malta noudattaa ruokaohjeita, ja usein lopputulos on jotain aivan muuta kuin mitä aloitettiin tekemään. Joten harvoin saan aikaiseksi samaa tulosta kahdesti. Tästä johtuen erityisesti leipominen on minulle haastavaa. Mutta jos oikein tarkkaan mietin, onnistun kaivamaan muistini syövereistä pari bravuuriani, joille tytär on antanut niiden ominaisuuksia kuvaavat nimet: esimerkiksi golfpallopullat ja vaaleanpunainen kakkutaikinakeitto…

Page 2 of 5

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén