Mont Blanc -valmistautumisessa olen nauttinut kovasti treenin ja ruokavalion tiukasta kurinalaisuudesta. Kuten aiemminkin todettu, tämä kaikki kysyy aikaa ja vaivaa. Vuorenvalloitus-kokonaisuuden sovittaminen arkeeni on edellyttänyt todellista halua saada asiat onnistumaan.
Vuorenvalloittaja on vain yksi monista rooleistani: olen myös äiti, ystävä, kummitäti, tytär, sisar, yrittäjä, työkaveri ja vaikka mitä. Johtuen näistä tehtävistä, rooleista ja vastuista (joita minulla on kunnia kantaa ja joista olen iloinen ja ylpeä), aikani ei juuri koskaan käy pitkäksi. Arjen hektisyydestä selviäisin tuskin kunnialla ilman rutiineja. Joskus arkeen kuuluvat yllätykset ja nopeat muutokset tuntuvat rasitteilta. Kuten varmasti jokaisella, välillä väsyttää ja ärsyttää.
Elämä kuitenkin on pääosin arkea. Siitä pitäisi nauttia. Jos vain hengitystä pidätellen pinnistelee kohti seuraavaa viikonloppua tai vuosilomaa, kuluu aika liian nopeasti, koska suuri osa elämästä menee parempien päivien odotteluun. Siksi välillä pitää irrottautua hetkeksi kaikesta, heittää kaikki rutiinit ja säännöt roskiin. Se tyhjentää päätä ja sydäntä ja laskee stressipykälää. Se saa katsomaan omaa elämää ja arkea uudesta näkövinkkelistä. Arvostamaan sitä, mitä on ja katsomaan myös kriittisesti niitä asioita, jotka aidosti kaipaavat muutosta.
Muuan muassa tästä johtuen minä matkustan niin paljon kuin mahdollista. Lähelle tai kauas, pitkäksi tai lyhyeksi aikaa. Hengitykseni kulkee kevyemmin arjessa, kun sähköpostissa on aina lentoliput johonkin (totta puhuakseni käyn aina välillä katselemassa niitä lentolippuja ja jo etukäteen fiilistelemässä tulevia reissuja). Uudet paikat, ihmiset ja elämykset antavat iloa ja energiaa. Kiire supistaa maailmankuvaa ja liian helposti kääntää katseen omaan napaan. Matkustaminen antaa aikaa itselle ja irrottaa tiskaamisen, pyykinpesun, lapsilogistiikan ja työrumban pyörteistä. Pysäyttää ja muistuttaa, kuinka hienoa ja arvokasta elämä on.
Viime viikolla olin neljä päivää Kööpenhaminassa tyttäreni ja ystäväni (joka on myös tätini, tosin enemmän sisarelta hän tuntuu) kanssa. Olin jo etukäteen päättänyt, että neljä päivää eläisin kuin pellossa. Yleensä reissuihin otan juoksulenkkarit mukaan, nyt ne jäisivät tarkoituksella kotiin. Söisin mitä ja milloin sattuu huvittamaan ja mikä tärkeintä: tiputtaisin mielestäni kaiken muun paitsi juuri sen hetken.
Helsinki-Vantaalla sitten kilistimme kuohuviini- ja limsalaseja kello kuudelta aamulla ja toivotimme itsellemme ja toisillemme hyvää minilomaa. Sen jälkeen vietimme neljä päivää alkukesän auringosta hurmaantuneessa Kööpenhaminassa ja hengitimme kaupungin sykettä. Käytimme kokonaisen päivän Legolandissa ja toisen Tivolissa. Hurjastelimme kaikki löytämämme vuoristoradat, vapaapudotustornit ja muut kieputtimet. Nauroimme kippurassa ja kiljuimme huvipuistolaitteissa. Tutkimme Rosenborgin linnassa kruununjalokiviä ja istuimme terassilla kaikessa rauhassa ihaillen ihmisvilinää.
Paransimme hiukan maailmaa ja keskustelimme syvällisesti erilaisten leivosten sisällä olevan töhkän koostumuksesta. Se oli ihan mahtavaa!
Ensimmäisinä päivinä mussutin vaaleaa leipää, juustoa, pitsaa ja jätskiä. Kolmantena aamuna vaalea leipä oli huomaamattani vaihtunut ruisleipään, ja elimistöni rukoili lihaa. Kehossa väreili pieni levottomuus ja lihakset tuntuivat jähmeiltä. Kun kävelimme kohti Tivolia, ohitsemme juoksi lenkkeilijä. Tunsin haikeutta, kun katsoin hänen peräänsä. Se meni ohi, mutta jäi mieleen.
Niin meni reissu loistavasti. Sen jälkeen edessä oli vielä viimeinen puolitoista viikkoa ennen juhannusta. Keskikesän juhlan jälkeen jään kesälomalle, joka tänä vuonna on aika treenipainotteinen, sillä harjoittelen kuutena päivänä viikossa lopputankkaukseen asti. Ennen sitä kuitenkin pitää raivata melkoinen kasa töitä ja monta muutakin asiaa. Melkoinen rutistus on siis käynnissä.
Arkihan alkoi tietenkin heti kotiinpaluusta. Niinpä vielä tänään, viisi päivää kotiinpaluumme jälkeen, matkalaukkuni on keskellä olohuoneen lattiaa puolitäynnä, koska en ole ehtinyt keskittyä sen purkamiseen.
Mutta arvaa mitä? Ei haittaa.
Nimittäin maanantaiaamuna heräsin ennen herätyskelloa ja huomasin, että kaurapuuro maistui suorastaan jumalaiselta. Olin epäillyt, että viikonlopun hiilaripöhnän seurauksena treeni tökkisi. Mutta iltasella salilla sainkin lisätä painoja oikein kunnolla, ja silti koko treeni meni kevyesti. Tiistainakin tunnin lenkki venyi puoleentoista tuntiin vain, koska tuntui niin hyvältä olla taas liikkeessä, että unohdin seurata kelloa. Kotimatkalla hymyilin auringolle ja mietin, että on aika kivaa olla minä.