Category: loma

In dominikaaninen tasavalta, eurooppa, janiina ojanen, loma, matka, matkablogi, matkailu, matkapäiväkirja, matkasuunnitelma, matkustaminen, matkustus, minsk, pariisi

Kun on sen luontoinen, että aivot lepäävät liikkeessä, kaipaa aina uutta nähtävää ja koettavaa. Kun on varma, että jokaisen nurkan takana on uusi seikkailu, tuskin malttaa odottaa seuraavaa kadunkulmaa.

Ihon alla on muurahaisia, ja rintakehässä tuntuu hiljainen hytinä. Tuttuja merkkejä. Kahden viikon päästä tähän aikaan olemme jo (toivottavasti) pitkällä käsivarren erämaassa. Kuukauden kuluttua kasailen tavaroitani ja lasken tunteja Geneven koneen lähtöön.

Hytinä ei johdu vain edessä olevasta kiipeämishaasteesta, vaikka se toki riemastuttaa ja jännittää.

Matkustaminen tekee minut onnelliseksi. Tenava-aikojen reissut isän ja siskon kanssa autolla ympäri Eurooppaa ovat ehkä lapsuuteni tärkeimpiä muistoja. (Näitä matkamuisteluita täällä: Koska alppilehmillä on erimittaiset jalat.)

Rakastan asemia; juna- ja bussiasemia myös, mutta erityisesti lentokenttiä. Yritän ehtiä aina lentokentälle hyvissä ajoin, jotta saisin myös nauttia siellä olemisesta: kiireisistä ja kaikuvista askelista, hohtavasta lattiasta, sekoittuvista tuoksuista, ikkunoiden takana taivaalle nousevista koneista. Lähtemisen tunnelmasta ja matkustajan tietynlaisesta anonymiteetista ja joukkoon katoamisesta.

Lentokentät ovat myös seikkailu itsessään:

Ei miellyttävin, mutta taatusti mieleenpainuvin lentokenttäkokemukseni oli 2000-luvun alussa, kun

Dominikaanisessa tasavallassa Punta Canan pienen lentokentän ruokoseinäisessä matkustajahallissa 16 tunnin lennon jälkeen tullivirkailijat repivät matkalaukkuni levälleen lattialle huumekoirien haisteltavaksi. Itse seisoin sotilaiden ympäröimänä konekiväärien piippujen edessä X-asennossa virkailijoiden tehdessä ruumiintarkastusta. Aseiden piiput heiluivat, ja minua päätä lyhyemmät, vihaisen kuuloiset tummatukkaiset ja -silmäiset sotilaat karjuivat minulle espanjaksi ja pakottivat matkaseurana olleen silloisen poikaystäväni ulos hallista.

Laukustani löytynyt Imodium-paketti aiheutti ison haloon. Jännityksen hiki valui selkääni pitkin, kun arvuuttelin mielessäni, mitä seuraa, jos he löytävät alusvaatteiden joukkoon nakkaamani pienen pussin pyykinpesuainetta. Montako päivää saisin odottaa sellissä, että paikallinen laboratorio saisi vahvistettua jauheen Omo Colouriksi?

Punta Cana International Airport -kuva löytyi pölyisestä albumista jo hiukan kellastuneena – mutta muisto kirkas

Onneksi matkalaukkua aseella tökkinyt sotilas perääntyi ja jätti alusvaatepinon rauhaan pitsipikkuhousujeni takerruttua pyssynpiippuun.

Kentältä löytyi yksi kielitaitoinen virkailija, jonka ontuvalla englannilla ja minun tankero-espanjallani saimme selvitettyä asian. Käsivarressani olevaa tatuointia oli luultu jengisymboliksi, ja siksi minua epäiltiin huumekuriiriksi. Dominikaanisessa oli juuri pari vuotta aiemmin astunut voimaan ankara lakiuudistus, jonka tarkoituksena oli kitkeä maasta rikollisuutta, ja maahan tulevien osalta haluttiin varmistaa, etteivät he vaikeuta tilannetta.

Esitettyäni värikkäällä ääni- ja elekielellä, millaisen sairastumisen varalta minulla oli ripulilääkettä mukana, minua uskottiin. Luulen, että oli pitkälti suomalaisen passin ansiota, että sain mennä. Lähtiäisiksi minulle todettiin painokkaasti, että “hyvä nainen ei tatuoi itseään tuolla tavoin”.

Sen jälkeen hylkäsin lapsena opitun tavan pakata aina mukaan sen verran pyykinpesuainetta, että kerran sai sukat ja alusvaatteet pestyä.

Saman reissun paluumatkalla odotimme Santo Domingon kentällä konetta. Matkustajat kutsuttiin koneisiin siten, että kyseisen koneen stuertit saapuivat hallin heiluttaen keltaista lappua ja huutaen espanjaksi lennon numeroa ja kohdetta. Hallissa oli yksi näyttö, jossa lentomme kohdalla luki vain “viivästynyt”.

Lähes kahden tunnin odotuksen jälkeen lentomme katosi kokonaan näytöltä. Aloimme huolestua, oliko kaikessa metelissä koneemme lähtenyt huomaamattamme. Koska lentoyhtiömme asiakaspalvelutiski oli kiinni, astelin viereiselle, eri lentoyhtiön palvelutiskille. Takanani jonossa oli uniformupukuinen herra, joka siirtyi lähemmäs kuultuaan, että tiedustelin Amsterdamin koneen tilannetta. Pienen keskustelun jälkeen kävi ilmi, että kyseinen herra oli samoilla asioilla kuin minä: etsimässä lentokonetta. Erona oli kuitenkin, että hän oli kyseisen koneen kapteeni!

Mieleen on jäänyt myös esimerkiksi joulupäivänä 2013 paluumatkalla Moskovasta Minskin karu, täysremontin (vuoden 2014 talviolympialaisia varten) vuoksi yhtä pahviseinäistä Pectopahia lukuunottamatta suljettu kenttä. Ostaessani kahvin ja purkkapaketin, kielitaidoton myyjä kirjoitti paperille hinnaksi 110 000, 00. Ojensin luottokorttini ja mietin kuumeisesti, että mikähän mahtaa olla Valko-Venäjän ruplan kurssi.

Minskin lentokenttä joulupäivänä 2013
Kuva: Riitta A.

Jännittävät, hauskat, hyvät ja ei-niin-hyvät kokemukset ovat elämyksiä ja synnyttävät tarinoita, jotka ovat ainutkertaista pääomaa. Mahdollisuus nähdä maailma toisenlaisesta näkökulmasta ja tutustua erilaisten ihmisten elämään. Siksi minä matkustan. Eräs ystäväni on sanonut, että hän rakastaa sitä tunnetta, kun uuden kaupungin kaduilla löytää askeliinsa paikallisen rytmin. Allekirjoitan, se on mahtava tunne! Silloin olet kotona, vaikka olisitkin kaukana kotoa.

Tottakai elämäntilanne vaikuttaa myös reissaamiseen. Tyttäreni synnyttyä ensimmäiset vuodet eivät koliikin ja massiivisten ruoka-aineallergioiden vuoksi olleet ihan helpoimmasta päästä. Kun vuosien ajan yli neljän tunnin matka unten maille oli vain haave, jäi muukin matkustaminenkin vähemmälle.

Mutta aika aikaa kutakin ja tytön kasvaessa jalkapohjiani alkoi taas kutittaa. Nyt meneminen ei ole enää ihan niin yksinkertaista, kun täytyy sovittaa yhteen aika monen ihmisen toiveet, tarpeet ja aikataulut. Mutta olen pyrkinyt matkustamaan ulkomaille ainakin nelisen kertaa vuodessa.

Viime syksynä Monte Rosa -reissun jälkeen syyskuussa vietin viikon Espanjassa. Sen jälkeen tein päätöksen talven yli kestävästä reissutauosta. Vaikka matkakulut saa aika alhaisiksi lentämällä ja asumalla edullisesti, oli silti pakko pysähtyä säästämään rahaa edessä olevaan Mont Blanc -reissuun ja kiipeilyvarusteisiin. Perheen Riika-viikonloppua lukuunottamatta en siis ole kymmeneen kuukauteen astunut Suomen rajojen ulkopuolelle.

Rakkaudesta asemien tunnelmaan

Reissutauon aikana on tehty monenlaista matkasuunnitelmaa lähitulevaisuudelle: Mont Blanc -reissun jälkeen edessä on ensimmäinen Aasian matkani, kun vuoden lopulla matkustan ystäväni kanssa Singaporeen. Siellä on muuten monta kertaa maailman parhaimmaksi lentokentäksi palkittu Changin lentokenttä. Kutkuttavaa!

Kevään suunnitelmiin kuuluu pienempiä reissuja: viikonloput Lontoossa toisen ystävän kanssa ja tyttären kanssa Pariisissa (hän aloittaa syksyllä ranskan opinnot ja lupasin, että keväällä hän saa ostaa jäätelöä Ranskassa).

Ideapöydällä ovat myös vaellusreissu Ruotsiin Kebnekaiselle ensi kesänä ja sitten syksyllä kiipeilyreissu Etelä-Amerikkaan.

Katsotaan, mihin aika ja rahat riittävät. Onneksi maailma ei karkaa mihinkään, vaikka kaikkea ei ehtisi tehdä heti. Kun vain malttaisi odottaa…

Nyt onneksi tämänkertainen odotus alkaa olla lopuillaan. Voin melkein kuulla, kuinka matkalaukkuni
paukuttaa kellarin häkkivaraston ovea. Vai onko se sittenkin innosta poukkoileva sydämeni, kun noin kolistelee?

Riko sääntöjä!

By Janiina

On June 12, 2015

In kööpenhamina, lepääminen, lepo, levon merkitys, loma, mont blanc, rentoutuminen, tankkaus, valmistautuminen, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Mont Blanc -valmistautumisessa olen nauttinut kovasti treenin ja ruokavalion tiukasta kurinalaisuudesta. Kuten aiemminkin todettu, tämä kaikki kysyy aikaa ja vaivaa. Vuorenvalloitus-kokonaisuuden sovittaminen arkeeni on edellyttänyt todellista halua saada asiat onnistumaan.

Vuorenvalloittaja on vain yksi monista rooleistani: olen myös äiti, ystävä, kummitäti, tytär, sisar, yrittäjä, työkaveri ja vaikka mitä. Johtuen näistä tehtävistä, rooleista ja vastuista (joita minulla on kunnia kantaa ja joista olen iloinen ja ylpeä), aikani ei juuri koskaan käy pitkäksi. Arjen hektisyydestä selviäisin tuskin kunnialla ilman rutiineja. Joskus arkeen kuuluvat yllätykset ja nopeat muutokset tuntuvat rasitteilta. Kuten varmasti jokaisella, välillä väsyttää ja ärsyttää.

Elämä kuitenkin on pääosin arkea. Siitä pitäisi nauttia. Jos vain hengitystä pidätellen pinnistelee kohti seuraavaa viikonloppua tai vuosilomaa, kuluu aika liian nopeasti, koska suuri osa elämästä menee parempien päivien odotteluun. Siksi välillä pitää irrottautua hetkeksi kaikesta, heittää kaikki rutiinit ja säännöt roskiin. Se tyhjentää päätä ja sydäntä ja laskee stressipykälää. Se saa katsomaan omaa elämää ja arkea uudesta näkövinkkelistä. Arvostamaan sitä, mitä on ja katsomaan myös kriittisesti niitä asioita, jotka aidosti kaipaavat muutosta.

Muuan muassa tästä johtuen minä matkustan niin paljon kuin mahdollista. Lähelle tai kauas, pitkäksi tai lyhyeksi aikaa. Hengitykseni kulkee kevyemmin arjessa, kun sähköpostissa on aina lentoliput johonkin (totta puhuakseni käyn aina välillä katselemassa niitä lentolippuja ja jo etukäteen fiilistelemässä tulevia reissuja). Uudet paikat, ihmiset ja elämykset antavat iloa ja energiaa. Kiire supistaa maailmankuvaa ja liian helposti kääntää katseen omaan napaan. Matkustaminen antaa aikaa itselle ja irrottaa tiskaamisen, pyykinpesun, lapsilogistiikan ja työrumban pyörteistä. Pysäyttää ja muistuttaa, kuinka hienoa ja arvokasta elämä on.

Viime viikolla olin neljä päivää Kööpenhaminassa tyttäreni ja ystäväni (joka on myös tätini, tosin enemmän sisarelta hän tuntuu) kanssa. Olin jo etukäteen päättänyt, että neljä päivää eläisin kuin pellossa. Yleensä reissuihin otan juoksulenkkarit mukaan, nyt ne jäisivät tarkoituksella kotiin. Söisin mitä ja milloin sattuu huvittamaan ja mikä tärkeintä: tiputtaisin mielestäni kaiken muun paitsi juuri sen hetken.

Helsinki-Vantaalla sitten kilistimme kuohuviini- ja limsalaseja kello kuudelta aamulla ja toivotimme itsellemme ja toisillemme hyvää minilomaa. Sen jälkeen vietimme neljä päivää alkukesän auringosta hurmaantuneessa Kööpenhaminassa ja hengitimme kaupungin sykettä. Käytimme kokonaisen päivän Legolandissa ja toisen Tivolissa. Hurjastelimme kaikki löytämämme vuoristoradat, vapaapudotustornit ja muut kieputtimet. Nauroimme kippurassa ja kiljuimme huvipuistolaitteissa. Tutkimme Rosenborgin linnassa kruununjalokiviä ja istuimme terassilla kaikessa rauhassa ihaillen ihmisvilinää.

Paransimme hiukan maailmaa ja keskustelimme syvällisesti erilaisten leivosten sisällä olevan töhkän koostumuksesta. Se oli ihan mahtavaa!

Ensimmäisinä päivinä mussutin vaaleaa leipää, juustoa, pitsaa ja jätskiä. Kolmantena aamuna vaalea leipä oli huomaamattani vaihtunut ruisleipään, ja elimistöni rukoili lihaa. Kehossa väreili pieni levottomuus ja lihakset tuntuivat jähmeiltä. Kun kävelimme kohti Tivolia, ohitsemme juoksi lenkkeilijä. Tunsin haikeutta, kun katsoin hänen peräänsä. Se meni ohi, mutta jäi mieleen.

Niin meni reissu loistavasti. Sen jälkeen edessä oli vielä viimeinen puolitoista viikkoa ennen juhannusta. Keskikesän juhlan jälkeen jään kesälomalle, joka tänä vuonna on aika treenipainotteinen, sillä harjoittelen kuutena päivänä viikossa lopputankkaukseen asti. Ennen sitä kuitenkin pitää raivata melkoinen kasa töitä ja monta muutakin asiaa. Melkoinen rutistus on siis käynnissä.

Arkihan alkoi tietenkin heti kotiinpaluusta. Niinpä vielä tänään, viisi päivää kotiinpaluumme jälkeen, matkalaukkuni on keskellä olohuoneen lattiaa puolitäynnä, koska en ole ehtinyt keskittyä sen purkamiseen.

Mutta arvaa mitä? Ei haittaa.

Nimittäin maanantaiaamuna heräsin ennen herätyskelloa ja huomasin, että kaurapuuro maistui suorastaan jumalaiselta. Olin epäillyt, että viikonlopun hiilaripöhnän seurauksena treeni tökkisi. Mutta iltasella salilla sainkin lisätä painoja oikein kunnolla, ja silti koko treeni meni kevyesti. Tiistainakin tunnin lenkki venyi puoleentoista tuntiin vain, koska tuntui niin hyvältä olla taas liikkeessä, että unohdin seurata kelloa. Kotimatkalla hymyilin auringolle ja mietin, että on aika kivaa olla minä.