Category: marko laukkanen Page 2 of 4

Karmit-kaulassa-tyttö menee ensiapukouluun!

Isäni muistaa usein nolostuttaa minua kertomalla tarinaa lapsuuteni partioleirien kotiin palaamisista. Muiden tenavien vanhemmat hakivat jälkikasvunsa Keskustorin vanhalta kirkolta. Minut noudettiin yleensä Hatanpään ensiavusta. Murtuneita sormia ja varpaita, tikattuja haavoja ja venähtäneitä nilkkoja on totta tosiaan kertynyt keskivertoa enemmän. Rohkenen (vinosti hymyillen, tosin) kuitenkin väittää, että holtittomuudesta ei ollut kyse, pikemminkin kokeilunhalusta ja ehkä aavistuksen verran liian vahvasta uskosta omaan suorituskykyyn.

Vuodet ovat tuoneet hiukan enemmän varovaisuutta, mutta siltikin tekevälle sattuu. Ja minä olen kova tekemään. Olen myös säilyttänyt jästipäisyyden, jonka takia usein voimalla jatketaan siitä, mihin tekniikka loppuu. Eräs ystäväni joskus totesikin: “Olet vähän sellainen karmit-kaulassa-tyttö.”

Mont Blancilla aion olla viisas ja ymmärtää omat rajani (ja jos sanani syön, mörökölli minut vieköön). Kuitenkin kuten tyttärenikin jo huolehti, liittyy Mont Blanc -kiipeilyreissuumme myös sellainen riski, että varovaisuudesta huolimatta jotain ikävää tapahtuu. Liukastuminen, putoilevat kivet, lumivyöry, lipsahtava hakku ja monet muut asiat voivat aiheuttaa loukkaantumisia tai hätätilanteita. Lähden valloittamaan vuorta seurassani ammattitaitoinen opas Pette ja palo- ja pelastusalan ammattilainen Laku. Olen siis aika hyvissä käsissä, jos jotain sattuu. Mutta siihen ei voi tuudittautua ja myös minun täytyy olla toimintakykyinen hätätilanteen yllättäessä.

Onneksi ensiavun ja -hoidon asiantuntijat, Jussi ja Kari Tammedista lukivat ajatukseni ja tarjoutuivat antamaan minulle pienen ensiapukoulutukseen Vuorenvalloitusta silmällä pitäen. Se meni suurinpiirtein näin:

Olin oudon jännittynyt, kun istuimme kahvipöytään. Karia hiukan hymyilyttikin ja hän sanoi, että vaikka ensiapu on tärkeä asia, ei ole syytä sitä pelätä: auttamisen äärellä tässä ollaan! Harmittelin vuosien aikana muistista kadonneita ensiaputaitoja ja huolehdin, että entä jos teen väärin. Kari ja Jussi painottivat, että kun tekee parhaansa, se riittää. Tärkeää on tunnistaa uhkaava vaara tai onnettomuustilanne ja toimia oikealla tavalla: estää jatko-onnettomuudet, auttaa taitojensa rajoissa ja tietenkin hälyttää apua. Enempää ei voi itseltään vaatia.

Kävimme läpi mahdollisia vaaratilanteita vuorella. Kari muistutti, että Pette on ehdoton auktoriteetti, hän tuntee toimintaprotokollan ja kouluttaa sen meille ennen lähtöä. Vastuu kokonaisuudesta myös hätätilanteissa on Pettellä eli kaikissa hätätilanteissa tulee aina kääntyä hänen puoleensa, mikäli mahdollista.

Listasimme yleisimmät tilanteet ja vammat, joita voin joutua kohtaamaan ja joiden hoitamiseen kouluttaminen on kannattavaa. Short-listille nousivat:

  • Haavat, hiertymät ja ruhjeet
  • Pistohaavat
  • Murtumat
  • Tajuttomuus

Woundstopin paineenkohdistaja in action!

Koska vuorelle kannetaan mahdollisimman vähän tavaraa, harjoittelimme ensiapua yksikertaisilla varusteilla. Käytössä oli oikeastaan vain pieni ensiapuside, WoundStop-ensiside ja silkkiteippi. Niiden lisäksi kiipeilyreppuun en sitten oikeastaan muuta tarvitsekaan kuin puhdistuspyyhkeitä ja laastaria rakkoja varten.

Kiinnostuneena avasin pakkaukset, räpelsin siteitä ja sain Karin nauramaan: “Muistathan sitten oikeassa tilanteessa, että steriiliys on tärkeää eli sidetaitoksia ei kannata kosketella, jos mahdollista.”

Kun tarvikkeet olivat tulleet tutuiksi, harjoittelimme erilaisten haavojen sitomista. Jussi näytti mallia Karin toimiessa potilaana ja minä sitten toistin ohjeiden mukaan perässä. Sidoimme pienellä ensiapusiteellä sekä pienehköjä että painetta tarvitsevia haavoja.

Karin käsivarresta tyrehdytimme suuren verenvuodon WoundStopilla, joka paineenkohdistajamekanismi kaikessa yksinkertaisuudessaan on mielestäni samantasoinen innovaatio kuin hakaneula aikanaan.

Seuraavaksi potilaamme varpaita uhkasi hetkellisesti sinertyminen: Jussi näytti minulle kuinka toimia, kun verenkierto rajaan pitää estää eli jos vaikkapa sääressä on niin suuri verenvuoto, ettei sitä voi tyrehdyttää pelkästään paineen avulla.

Ensimmäinen yritykseni estää verenkierto raajassa ei mennyt niinkuin elokuvissa.

Tajuttomuuden tunnistamiseen opin niksin: nosta potilaan käsi hänen kasvojensa yläpuolelle ja päästä irti. Mikäli hän on tajuissaan, refleksi estää käden osumisen omiin kasvoihin. Huumoria saatiin tästäkin ja hetken meillä oli oikein hupaisaa, kun yritimme saada toisiamme läpsimään itseään kasvoihin.

Kävimme läpi myös hengittämisen tunnistamista kämmenselällä ja kuuntelemalla. Puhalluselvytys päätettiin jättää tällä kertaa ohjelmasta ja keskityimme sen sijaan oikeaoppisen kylkiasennon harjoitteluun. Kari painotti vielä, että muistan rinteessa tehdä asennon kasvot ylärinteeseen päin ja tarkistaa leuan asennon eli hengitysteiden esteettömyyden.

Ensiapuvelhot näyttivät vielä, kuinka hoidetaan reiän rintakehäänsä ja keuhkoonsa saanutta potilasta. Vaikka yksinkertaiselta toimenpide osaavan ihmisen tekemänä näytti, tässä kohtaa viimeistään päätin olla erityisen tarkka jäähakun kanssa.

Lopuksi oli vielä pieni yllätys:
Tammedin poppoo on selvästikin seurannut tarinaani. He olivat ilmeisesti huomanneet, että minulla aina silloin tällöin on ne kuuluisat karmit kaulassa. Niinpä sain mukaani urheilijoille suunnitellun ensiapulaukun treenikautta varten!

EA-laukku tulikin tarpeeseen, sillä edellinen taisi siirtyä auton myynnin yhteydessä seuraavalle omistajalle. Hypistellessäni laukkua veistelin puujalkavitsejä urheilijoiden ja minun erilaisista EA-tarpeista, kunnes oivalsin ettei minulla ollut aavistustakaan, mitä pakkauksen sisällä on. Edellisenkin taisin ostaa koskaan kurkistamatta sisälle, ikäänkuin pelkkä laukun olemassaolo pelastaisi hätätilanteessa. Niinpä viisastelun sijaan avasin laukun ja katsoin, mitä se on syönyt:

  • kylmähaude
  • kylmä-spray
  • urheiluteippi
  • silkkiteippi
  • sidosten leikkaamiseen suunnitellut sakset
  • laastareita ja puhdistuspyyhkeitä
  • steriilejä taitoksia
  • hanskoja
  • ensisiteitä

Tarpeeseen tuli, sillä kotoani ei taida löytyä kuin laastareita (jotka kyllä ovat tyylikkäästi Prinsessa-kuvioituja) ja päänsärkylääkettä.

Koulutuksen jälkeen minuakin jo hymyilytti. Yksinkertaisia asioita ja simppelit työvälineet, niillä minä pärjään. Selkeät ohjeet ja rohkaiseva tunnelma lämmittivät mieltä ja tunnen taas itseni hiukan valmiimmaksi edessä olevaan seikkailuun. Siitä suuri kiitos kouluttajilleni!

p.s. Muistutan jälleen, että mahdolliset erehdykset tekstissä ovat minun.

Vuorenvalloittaja Jr. vuoren äärellä

“Äiti, mua vähän pelottaa sun Vuorenvalloitus,” sanoo pieni paitaressu ovensuussa.
Voi ei. Tiesin tämän päivän tulevan ja olen sitä hiukan odotellutkin. Olen yrittänyt käsitellä asiaa tyttäreni kanssa rehellisesti, mutta aiheuttamatta lapselle murhetta. Olemme jutelleet vuorikiipeilystä ja Mont Blancista. Olen näyttänyt kuvia ja videoita vuoresta. Olen kertonut turvallisuudesta ja varusteista, valmistautumisesta ja tiimistäni. Painottanut oppaamme Petten osaamista ja kokemusta. Mutta on täysin ymmärrettävää, että lapseni miettii asiaa. Mietinhän sitä itsekin.

Syyllisyydentunto vyöryy ylitseni. Olenko minä kohtuuton, kun kuormitan lastani tällaisella? Muistutan itseäni: elämää ei pidä elää siten, että mitään ei koskaan tapahtuisi. Pelkääminen on luonnollista ja osa tervettä järkeä. Mutta jos antaa peloille vallan, jää paljon elämyksiä elämättä ja opettavaisia asioita tekemättä, kokematta ja näkemättä. Voin siis opettaa lapselleni rohkeutta kohdata maailman antamia hienoja mahdollisuuksia. Ja vastuullisuutta kohdata ne valmistautuneena niin hyvin kuin mahdollista.

Otan maailmani keskipisteen syliini, halaan lujasti ja silitän poskea. Sitten istumme kasvokkain sohvalle ja katsomme toisiamme silmiin.

“Mikä sinua siinä pelottaa?”

“No, jos sä vaikka putoat.”
Kerron, että emme seinäkiipeile vaan vuorikiipeily on pääasiassa vaelluskiipeilyä. Kerron turvallisuuden ja kiipeilytekniikoiden harjoittelusta. Kerron köysistöstä ja turvavaljaista, joilla olemme kiinni toisissamme. Pette, minä ja Laku pidämme kaikki huolta toisistamme.

Googletan tytölleni kuvia valjaista. Muistelemme yhdessä, kuinka tukevilta seinäkiipeilyvaljaat tuntuivat, kun yhdessä seinäkiipeilimme viime keväänä. Tyttökin laskeutui kiipeilyseinältä valtavin loikkauksin ja kiljahteli ilosta koko matkan.

“Jos sä vaikka liukastut?”
Kerron kiipeilyharjoituksista, jääraudoista, hakusta, valjaista ja köysistöstä. Muistutan, että minulla on kaksi isoa ja vahvaa kiipeilykaveria, jotka kyllä pitävät minut turvassa.

“Mitäs jos tulee lumivyöry tai vaikka myrsky?”
Kerron Petten osaamisesta sääolosuhteiden ennustamisen suhteen. Palaamme taas turvallisuuteen ja siihen, että meitä koulutetaan vuorilla toimimisessa.

“Mutta jos vaikka kivi putoaa sun jalan päälle, etkä pääse kävelemään?”
Kerron Petten tietämyksestä tämänkin asian suhteen: varomme vaarallisia paikkoja ja ajankohtia. Vahingon sattuessa sekä Pette että Laku ovat tosi hyviä ensiavussa. Olen itsekin menossa ensiapukoulutukseen. Ja kiipeilykaverini ovat hurjan vahvoja, jos en pääse itse kävelemään. “Ai kantaako Laku sut sitten sieltä pois vai?” Nyökkään ja tytär miettii, että koska sillä on niin isot kädet, se kyllä varmaan jaksaa kantaa raskaita lasteja, ja jopa äidin.

“Sun tulee kyllä varmaan kylmä.”
Käymme läpi olosuhteet ja kerron, kuinka monta kerrosta minulle tulee vaatteita. Sovimme, että kun huiputusvaatteet on hankittu, puen ne kaikki päälle kotona. Ja tytärkin saa kokeilla niitä.

“Mun tulee sua ikävä.”
Sovimme, että soitamme ja viestittelemme sitten joka päivä, kun se on mahdollista. Lupaan soittaa ja lähettää kuvan heti, kun palaan huipulta. Muistutan, että ikävä tarkoittaa, että tykkää toisesta.

Pienet hartiat ovat rentoutuneet ja tyttöä vähän hymyilyttää.

“Äiti, miksi sä haluat seikkailla? Kun ei äidit yleensä seikkaile.”
Kerron, että maailma on hieno paikka täynnä asioita,  jotka haluan nähdä ja kokea. Kerron, että
minusta on hyväksi ihmiselle nähdä erilaisia tapoja olla ja elää sekä kokea mahdollisimman paljon erilaisia juttuja. Muistutan, että seikkailuihin pitää kuitenkin aina valmistautua hyvin.

“Niin ja sitten sä voit opettaa mulle ne kaikki jutut. Ja ehkä ottaa mut mukaan, kun olen vähän isompi. Sitten musta tulee viisas.”
“Juuri niin, rakas, juuri niin.”

Varalan Urheiluopiston kestävyystesteihin, mars!

En malta olla kertomatta heti alkuun viestistä, joka oli kilahtanut sähköpostiini kiireisen päivän aikana. Varalan Urheiluopiston testauspäällikkö Marko kutsui minut kestävyyskunnon testaukseen.

Kutsu taisi tulla hyvään saumaan, sillä kun lueskelin kirjoituksiani taaksepäin, riveiltäni huomaa epävarmuuden sävyjä. Perääntynyt en ole milliäkään, vaan haluan Mont Blancin huipulle vieläkin enemmän kuin aloittaessani taipaleeni. Mutta keskustelut kokeneiden kiipeilijöiden kanssa ovat paitsi kasvattaneet päättäväisyyttäni, myös syventäneet kunnioitustani tavoitettani kohtaan. On siis mitä parhain hetki tarkastella tilannettani tutkimuksellisemman näkökulman kautta.

Taannoin avannolla mittailtiin henkistä kanttia, nyt sitten katsotaan, mitä kroppa jaksaa!
Testiä kuvataan saamassani ennakkomateriaalissa näin: “Suora maksimaalisen hapenoton testi juoksumatolla juosten: kolmen minuutin välein nostetaan kuormaa uupumukseen saakka. Testin aikana mitataan sykettä, maitohappoa sormenpääverinäytteestä sekä hengityskaasuja kasvoille asetettavan maskin kautta. Testi pitää sisällään hemoglobiinin, hematokriitin ja kehonkoostumuksen mittauksen. Lopputulemana saadaan mitattua maksimaalinen hapenottokyky, kynnysvauhdit ja -sykkeet (aerobinen ja anaerobinen kynnys) kestävyysharjoittelun eri tehoalueille harjoitteluohjeineen sekä vertailu samanikäisiin samaa lajia (juoksu) harrastaviin naisiin verrattuna.”

Kohta testataan myös X-Bionic-juoksuvaatteitani
kestävyystestin “ääriolosuhteissa”.

Eli minun kielelläni: kidutusta juoksumatolla kunnes hyydyn täysin. Minua jännittää. Yllättävän paljon. Pohdin, kuinka henkisesti valmistautua tilanteeseen, jossa armoa ei pyydetä eikä anneta ennenkuin olen lopussa. Testi on siis myös henkinen pinnistys. Perfektionisti ja suorittajaluonne minussa havahtui ja yrittää viljellä minuun suoristuspainetta. En suostu kuuntelemaan, vaikka mielikuvissani korvissani kaikuvat amerikkalaisen sitcom-sarjan yleisön naurunpyrskähdykset, kun kompuroin heti ensi metreillä.

Mietin ääneen trainerilleni Tapiolle, että miten mahtaa käydä, kun olemme tähän asti keskittyneet lihasmassan kerryttämiseen, ja kestävyysharjoittelu on vasta alussa. Tapio totesi, että tämähän on paras mahdollinen hetki mitata kestävyyskuntoni lähtötilanne ja säätää treeniä sen mukaan. Samalla hän muistutti, että on tässä kuitenkin jotain pientä jo puuhasteltukin, eli en nyt ihan suoraan sohvalta ole testimatolle säntäämässä.

Jännitykseni keskellä olen innoissani, Tapio samoin. Saamme harjoittelun suunnittelun tueksi tiukkaa faktaa siitä, missä mennään. Ensi viikolla otetaan siis Vuorenvalloittajasta mittaa! Kokemukset ja tulokset raportoin tietenkin täällä, ja Laku lupasi tulla valokuvaamaan testin, joten näet ihan konkreettisesti, miten homma tapahtuu.

Nyt testiä edeltävä treeniviikko mennään kevyemmin, jotta voimat säästyvät koetukseen. Luvassa on kuitenkin kestävyysharjoittelun ensimmäiset porrastreenit Pyynikillä. Muutenkin olen jo päässyt kokeilemaan hiukan uutta ohjelmaani. Haastavuusastetta on nostettu sen verran, että Tapio totesi katsellessaan minulle suunnittelemaansa ohjelmaa: “Tylyä meininkiähän tämä on…”

Muutos harjoittelun luonteessa on huomattava. Lyhyet sarjat raskailla painoilla ovat vaihtuneet pitkiksi sarjoiksi vähän keveämmillä painoilla. Toisen harjoituskolmanneksen loppuun mennessä yhden treenin aikana tehdään kutakin liikettä sata toistoa. Se on aikamoinen muutos aiempaan 24 toistoon. Treenit ovat sisällöllisestikin erilaisia ja juoksua on luvassa enemmän. Myös ruokavalio päivitettiin ja sain entistä painokkaamman muistutuksen lihashuollosta.

Ynnättäköön nyt siis vielä, että tällä toisella kolmanneksella tavoitteena lihaskunnon edelleen kohentamisen lisäksi, että kehoni pystyy ottamaan ja hyödyntämään happea mahdollisimman kovalla teholla. Ja että maitohapot eivät hyydytä minua. Toivottavasti selitin edes suurinpiirtein oikein. (Jos meni mönkään, erehdys on minun, ei Tapion.)

Vuorenvalloittajan iltapala sisältää JUUSTOA!

Yhden asian olen huomannut heti alkuunsa. Väsymys harjoittelun jälkeen on aivan toisenlaista kuin aiemmin. Edellisen harjoituskauden aikana väsyessäni pystyin paikallistamaan, mihin kehon osaan uupumus vaikutti, eli väsymys oli ikäänkuin paikallista. Mutta nyt treenin jälkeen väsymys on todella kokonaisvaltaista, ja haluaisin mennä nukkumaan tai ainakin pötkölleen. Eilen lepuutin silmäluomia vaan ihan pikkuisen kuntosalin saunassa… Yritä siinä nyt sitten olla tyylikäs, kun hätkähdät hereille siihen, että joku yrittää varovasti hivuttaa löylykauhaa kädestäsi.

Ruokavaliossa on nyt kaloreita selvästi enemmän. Tapio käski unohtaa painokilojen seuraamiseen ja
painotti, että pääasia on, että jaksan harjoitella. Sain myös luvan soveltaa ruokavaliota entistä vapaammin. Tosin viime aikoina olemme taas kamppailleet temppuilevan vatsani kanssa, joten vielä en ole paljoa ryhtynyt sooloilemaan. Mutta esimerkiksi hedelmien kohdalla ei enää lue “omena” vaan “vapaavalintainen hedelmä”…siis ihan mikä hedelmä vaan? Tosi villiä. Löytyyköhän lähikaupasta kokonaisia vesimeloneja?

Starsky ja Hutch, Dempsey ja Makepeace, Laku ja Vuorenvalloittaja?

Minä en ainakaan paperilla taida olla houkuttelevin mahdollinen vuorikiipeilypari: märkäkorva, keltanokka vailla tietämystä ja lähtökohtaisesti riittämättömässä fyysisessä kunnossa vuoren huipun jäätikköolosuhteisiin. Kuka nyt sellaisen kanssa lähtee kiipeämään?

Vuorenvalloitus-projektin alussa minulla oli vain valtava innostus, kaikki muu pitää hankkia. Minulla oli vain sanani, että pystyn siihen. Luultavasti. Kuka itsensä samaan köyteen sellaisen kanssa sitoo?

Mutta niin vain kiipeilytiimi on kasassa. Mont Blancin rinteillä köysistössäni on erittäin taitava ja asiantunteva opas ja kiipeilyparini Laku. Vaikka ominaisuuksiensa puolesta Laku on minua paljon “valmiimpi” vuorenvalloitukseen, on Mont Blanc hänellekin ensimmäinen huiputus. Eli myös hänelle tämä on suuri haaste.

Olin aikeissa kertoa Lakusta vähän enemmän. Mutta minähän olen täällä äänessä koko ajan. Laku kertokoon itse, kuka hän on ja ennen kaikkea: miksi hän on mukana ja uskoo yhtä vahvasti kuin minä, että elokuussa 2015 me seisomme Euroopan huipulla?

“Vuorenvalloittajan köysistössä

Janiina on moneen otteeseen maininnut minut tekstissään, joten ehkä on aika esittäytyä:

Olen neljäkymppinen työuransa palo-, pelastus- ja turvallisuusalalla tehnyt mies. Valokuvaus on ollut harrastukseni, ja muutama vuosi sitten sain kipinän lähteä työn ohessa opiskelemaan. Kaksi vuotta sitten valmistuin valokuvaajaksi.

Koko elämäni ajan olen ollut aktiiviliikkuja. Matkan varrella on tullut kokeiltua useita eri lajeja: voimannostoa, nyrkkeilyä, juoksua, ampumahiihtoa, hiihtoa, uintia, laitesukellusta ja niin edelleen. Nykyisin liikkuminen koostuu pääasiassa juoksemisesta, crossfit-tyyppisestä treenistä ja satunnaisesti sukeltamisesta.

Luonto on ollut aina lähellä sydäntäni. Nuorempana tuli rymyttyä metsissä ja tuntureilla kesät ja talvet. Parhaimmillaan vietin kaksi viikkoa maastossa, palasin ihmisten ilmoille hakemaan puhtaat kamat ja ruokatäydennystä ja sitten vain takaisin metsän pimeyteen. Nautin yksinkertaisesta elämästä perusasioiden äärellä. Nykyään retkeily on jäänyt pääasiassa päivän parin retkiin. Seikkailijan sielu ei ole kuitenkaan kadonnut vuosien saatossa.

Janiina saapui yhtenä päivänä eteeni aivan täpinöissään ja ilmoitti, että aikoo kiivetä Mount Everestille! Minua alkoi naurattaa ja ehdotin, että pitäisiköhän ensin kokeilla jotain matalampaa kukkulaa…
Ajattelin, että tämä on taas näitä naisten juttuja (en tuntenut Janiinaa silloin niin hyvin kuin nyt). Mutta Janiina vain jatkoi höpinäänsä vuoresta. Kohde tosin vaihtui Mont Blanciksi. Meni päiviä ja innostus ei laantunut. Yhtenä päivänä hän vain ilmoitti varanneensa paikan huiputusryhmästä. Siinä vaiheessa ajattelin, että ei kukkamaaria, toi nainenhan taitaa olla tosissaan!

Sulattelin ajatusta muistaakseni viikon päivät ja sanoin sitten, että haluan olla mukana tässä. Rakastan seikkailuja ja hyviä tarinoita. Kysyin huolisiko hän minut köysistöönsä, ja siitä tämä matka sai alkunsa. Ainakaan vielä en ole päätöstäni katunut. Luotan Janiinaan, koska kiipeilyparini on tarkka, peräänantamaton, motivoitunut ja ennen kaikkea häneltä löytyy seikkailijan sielu!

Laku”

Toisenlainen Vuorenvalloitus-treeniympäristö

Akilleen kantapää – vasen ja oikea

Hurraa, olen saanut taustajoukkoja, joilla on kokemusta vuorikiipeilystä! Olen saanut tsemppausta ja käytännön neuvoja valmistautumiseen sekä itse reissulle. Rehellisesti kerrotut kokemukset ovat pysäyttäviä. Perääntymään ne eivät minua suunnitelmastani saa, mutta tuovat uutta perspektiiviä edessä olevaan ponnistukseen. Tuntuu kuin minulla olisi viimein konkreettinen ote projektiin, joka on isolta osin hyppy tuntemattomaan. Kuin olisin ison askeleen lähempänä huippua, jolle halajan.
Kertomuksia ja neuvoja olen saanut muun muassa Tonilta, joka on kiipeilyn monitoimimies. Hän on kokeillut erilaisia kiipeilymuotoja sisäkiipeilystä ja boulderoinnista (eli kiipeilyä esimerkiksi kivillä ja siirtolohkareilla) alppikiipeilyyn ja niin edelleen. Hänellä on kokemusta myös Alpeista ja kohteeni on hänelle tuttu.
Jokainen vuorikiipeilykokemus on tietenkin yksilöllinen, johon oma fyysinen kunto, olosuhteet sekä monet muut asiat vaikuttavat. Toni korosti, että olosuhteiden vaikutusta omaan fysiikkaan on kokemattoman vaikea ymmärtää. Tavallinen kävely korkealla nostaa sykkeen helposti 130–140 tienoille, ylämäessä syke nousee nopeasti 150–160 iskuun minuutissa. Pelkkä kävelykin on todella uuvuttavaa ja pakottaa etenemään hitaasti. Lisätään yhtälöön vielä lumi, jäätikkö, kivikot, pakkanen ja tuuli. Reitit ovat paikotellen hyvin kapeita ja haastavia kulkea. Toni vertasi ohuessa ilmanalassa liikkumisen synnyttämää oloa maratoonarin tuntemuksiin muutamaa kilometriä ennen pakollista keskeytystä: kun tietää rajojensa olevan lähellä mutta yrittää vielä pinnistää. Paitsi että juoksemisen voi lopettaa. Vuorilla ei voi luovuttaa; sieltä on ainakin tultava alas.
Vuorenvalloittajan motto
Jäin pohtimaan sitä hetkeä, kun tuntuu ettei pysty jatkamaan enää metriäkään.
Viimeksi vedin itseni tappiin, kun alkusyksyllä Laku haastoi minut kokeilemaan askel-kyykkyä 200 metrin matkan. Koskaan en ollut vastaavaa kokeillut, ja haaste tuntui jopa hiukan kornilta. Mutta totuus paljastui pian, kun survoin eteenpäin pimeällä urheilukentällä vesisateessa. Ensimmäisen 50 metrin jälkeen alkoi tuntua todella raskaalta, 100 metrin jälkeen sattua. 150 metrin kohdalla olin ihan loppu. Viimeiset 50 metriä kiroilin ääneen ja hoin kuin mantraa: ”Viisi vielä.” Jalat eivät enää totelleet, kaaduin kolmesti, mutta joka kerta sain raavittua itseni ylös. Jossain kohtaa Laku sanoi: “Kyllä sä voit jo lopettaa, tuo on tosi hyvä suoritus ekakertalaiselle.” Mutta luonto ei antanut periksi, koska olin päättänyt päästä loppuun asti. Laku ymmärsi sen ja alkoi laskea askelia kanssani kyykäten rinnallani, vaikka oli itse suorittanut jo oman matkansa (joka oli kahdesti minun matkani mittainen). 

Maaliviivalla kaaduin kuralätäkköön ja jäin siihen makaamaan. Käänsin kasvoni kohti harmaata taivasta ja vesisadetta. Nauroin ääneen. Muutaman minuutin kuluttua Laku nosti minut pystyyn ja kävelin kilometrin kotiin. Tosin Laku oli koko matkan valmiina nappaamaan kiinni kainaloiden alta, koska pienikin epätasaisuus tiessä aiheutti jalkojeni pettämisen. Meni päiviä ennen kuin pystyin kävelemään normaalisti, täydelliseen palautumiseen viikko.
Tuo askel-kyykky-haaste ei ole verrattavissa edessä olevaan pinnistykseen. Fyysinen kunto ja voima ovat asia erikseen. Mutta mikä sai minut toistuvasti nousemaan vielä sittenkin, kun lihakset kerta kaikkiaan kieltäytyivät yhteistyöstä? Mistä lähtee sisukkuus ja mind-over-matter-ajattelu? Ja miten sitä voi harjoitella?
Toni muistutti, että fyysisen kunnon lisäksi on tärkeää totutella eri lämpötiloihin ja niiden vaihteluihin.
Nyt tulee tunnustus, joka kuulostaa hölmöltä vuoren huiputusta suunnittelevan suusta. Se myös paljastaa erään suuren heikkouteni: minä inhoan kylmää. Monet vuorikiipeilijät karaisevat itseään avantouinnilla. Mutta johtuen parikymppisenä tapahtuneesta läheltä-piti-tilanteesta merivirtauksien kanssa, minä inhoan myös uimista. Uima-allas menettelee, mutta avovedet ovat hirvittäviä. Nämä kaksi asiaa, kylmyys ja vesi, yhdistettynä tekevät avantouinnista suorastaan kidutusta. Lähimmäs avantoa olen päässyt, kun kerran varpaat sinisenä seisoin lumisella laiturilla loputtoman pitkän ajan ja tuijotin mustaa vettä rappusten alapäässä kykenemättä liikkumaan.

Voi ei…taidan tietää, mitä on edessä.

Page 2 of 4

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén