Category: monte rosa Page 3 of 6

Rakkaudesta raskaisiin kenkiin?

On May 15, 2016

In gran paradiso, jääraudat, janiina ojanen, kengät vuorikiipeilyyn, kiipeilyvaljaat, kiipeilyvarusteet, mont blanc, monte rosa, vincent-pyramide, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilykengät

“Se ei ole oikea harrastus, ellei se vie kaikkea aikaa ja rahaa.”
Näin kommentoi naureskellen tuttavani, kun hiukan ujostellen ehdotin, että syötäisiin sittenkin meillä kotona ravintolaillallisen sijaan. Olin juuri ostanut kiipeilykengät ja jääraudat, ja pankkitili oli kuiva kuin Saharan autiomaa.

Vuosikausia olen vastustanut väline-hifistelyä liittyen urheiluun. Ymmärrän turvallisuusaspektin ja niin edelleen. Mutta välillä on tuntunut, että monilla rakkaus välineisiin korvaa, ainakin osittain, rakkauden itse lajiin. Olen myös ajatellut, että monesti yhtä tiettyä tarkoitusta varten ei kannata ostaa varustetta. Paljon järkevämpää olisi ostaa monikäyttöisiä “yleisvarusteita” ja panostaa niissä laatuun. Olen päätellyt, että jos joku ehdottomasti tarvitsee kalliita tarvikkeita mielekkyyden löytämiseksi, saattaa mielekkyyden syissä olla kyseenalaistettavaa.

… menin sitten rakastumaan vuorikiipeilyyn. Ja opin taas, ettei (tämäkään) asia ole niin mustavalkoinen. (Hitto, kun olisi virkistävää olla välillä ihan vaan oikeassa, edes jossain asiassa. )

Mont Blanc -reissun ennakko-ohje tuli. Vaate- ja varustelistoja tutkiessani päädyin sen asian äärelle, että omistamani välineistö on vielä ihan kesken. Vuokraamisen epävarmuuden karvaasti oppineena olen päättänyt hankkia perusvarusteet omaksi.

Vaatteiden osalta minulla on hyvä tilanne. Kuoripuku ja välikerrokset on hankittuna, erilaisia sukkasysteemejä ja merinovillaisia pikkupöksyjä myöten. Rintaliiveinä toimivat juoksuliivit erinomaisesti viimeksikin, joten niillä mennään. Viime vuonna sain asiantuntijan mukaan jeesaamaan vaatteiden valinnoissa. (Jos haluat lukea mitä opin, se löytyy täältä: Helteestä jäätikölle ja takaisin – lyhyt oppimäärä huiputusvarusteista. Jos kiinnostaa, millaisilla vaatteilla Monte Rosa huiputettiin ja lähdetään Mont Blancille, esittelyt löytyvät täältä: Näillä mennään! – Vuorenvalloittajan huiputusvarustelista)

Huiputukseen soveltuvat kengät ja crampponit (jääraudat) tosiaan ostin tässä taannoin. Teleskooppisauvan hankin jo aiemmin, sitä voi käyttää myös trekkaillessa. Valjaat, kypärä, hakku, sulkurenkaat, varustenaru ja nauhalenkki ovat edessä olevia hankintoja.

Repun kanssa olen ollut kahden vaiheilla. Perus sporttireppuni toimi Vincent-Pyramide / Monte Rosa -huiputuksissa ihan ok. Mutta sitä ei ole tehty kiipeilyyn ja sen huomasi. Virittelin jääraudat, kypärän, hakun ja kaiken muun jatkuvasti käytössä olevan välineistön repun kiinnikenauhoihin. Kaikki mahtui mukaan, mutta olin melkoinen joulukuusi. Varusteet heiluivat kävellessä, ja välillä pikalukkojen pitävyys mietitytti, kun painoa niiden varaan tuli jonkin verran… Joo, kyllä minun varmaan se reppukin hommata.

Pienemmätkin varusteet ovat tärkeitä ja jotkut ihan kriittisiä suorituksen onnistumisen kannalta.
Tällainen varuste on esimerkiksi lasit. Viime kerralla pähkäilin kiipeilylasiasiaa. Aurinkolasien linsseiltä vaaditaan ominaisuuksia sekä suoran auringonvalon että hankiheijastuksen suhteen. Ylhäällä, valkoisessa ympäristössä häikäisy on melkoinen. Myös sivusta tulevan heijastuksen blokkaaminen on tärkeää. Lisäksi lasien tulisi suojata tuulelta, pysyä hyvin päässä ja kestää hyvin pudotusta ja mahdollisia vääntymisiä.
Kiipeilyyn suunnitellut aurinkolasit todella kalliita. Siksi päädyin viimeksi valitsemaan urheiluun suunnitellut lasit, jotka eivät kuitenkaan suoraan ole kiipeilylasit. Pärjäsin niiden kanssa oikein hyvin ja aion tällekin reissulle lähteä niiden kanssa.

Aurinkolasien lisäksi mukana on hyvä olla kirkkaat suojalasit, jotka huonon sään sattuessa suojaavat silmiä silloin, kun aurinkolaseja ei voi käyttää (esimerkiksi yöllä lumimyräkässä kiivetessä).

Sukat ovat yllättävän tärkeä juttu kiipeämisessä. Kiivetessä jalat hikoavat runsaasti, ja minulla vielä turvotus koko kropassa on ylös noustessa aikamoinen (kun katsot viime reissun huiputuskuvia, turvotus näkyy kasvoistani, jotka ovat kuin pallo. Viime reissun kuvia voit katsoa tämän linkin päässä olevasta Facebookin julkisesta kansiostani.)
Viime kerralla kiipesin Vincent-Pyramidelle yhden sukan tekniikalla ja Monte Rosalle kahdella sukalla. En oikein osaa sanoa, kumpi oli parempi. Otan siis kummatkin mukaan ja katson sitten, mikä toimii parhaiten uusien kenkien kanssa, ja missä kunnossa kintut tänä vuonna ovat lähdön hetkellä.

Harkitsen kokeilevani vuoristotaudin ehkäisyyn ja akklimatisoitumisen oireiden helpottamiseen käytettyä lääkettä kiipeilyn aikana ennaltaehkäisevästi. Omalla kohdalla akklimatisoitumisen oireet olivat viimeksi ihan siedettävät, mutta nukkuminen oli todella hankalaa 3500 metrin yläpuolella. Kiipeilytiimissämme ollut kaveri kehui lääkkeen auttavan oloa ja helpottavan nukkumista. Olen vielä asian kanssa kahden vaiheilla. Toisaalta tuntuu tyhmältä olla kokeilematta jotain, joka helpottaa oloa. Puritanisti minussa kuitenkin kuiskii, että onko se lintsaamista. Jos jollain on kokemuksia Diamoxista, lukisin mieluusti ajatuksianne aiheesta.

Varusteiden kartoitus auttaa malttamattomuuden tunteeseen. On ihanaa tehdä jotain konkreettista asioiden etenemisen suhteen. Googletan välillä näppis punaisena ja tutkin saatavilla olevia vaihtoehtoja. Olen kuin karkkikauppaan eksynyt läheisen suuren marketin eräosastolla. Kyseinen kauppa on tunnettu siitä, että heillä on todella laaja valikoima erätarvikkeita ja runsaasti myös kiipeilyvarusteita. Kaupassa käynnit venyvät, kun unohdun haaveilevasti hipelöimään köysiä ja valjaita.

Niin. Varusteet eivät ole syy, miksi ajatus vuorille pääsystä saa minut ruopimaan maata. Vuorella varuste on tunteita herättämätön työväline. Mutta täällä alhaalla…niissä on jotain maagista, joka vie minut ajatuksissa jo rinteille. Joten kun istun olohuoneen matolla kiipeilykengät ja jääraudat jaloissa, ei se välineistä innostuminen enää tunnukaan niin oudolta.

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis – vuorikiipeilijän eväät

By Janiina

On May 4, 2016

In janiina ojanen, mont blanc, monte rosa, ravitsemus, vuoren huiputus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeilijän ruoka, vuorikiipeily, vuoristo-opas, vuoristomaja

Vuorikiipeily kuluttaa energiaa, paljon.

Joskus neliveto on parempi, myös merenpinnan tasolla.
kuva: M. Laukkanen

Huiputuspäivä Monte Rosan ja Mont Blancin kaltaisilla vuorilla kestää 12–16 tuntia. Ensin kiivetään kohti huippua 6–8 tuntia pitäen noin tunnin välein parin minuutin lepotaukoja. Aikataulu on tiukka, koska turvallisuussyistä ylös ja takaisin on tarkoitus ehtiä tietyssä aikaikkunassa. Huipulla 15 minuutin tauko ja sitten alas. Paluumatka on raskaampi ja hankalampi, koska takana on jo tuntikausia kestänyt rutistus ja huiputukseen liittyvä henkinen lataus on purkautunut. Ja usein alaspäin liikkuminen on teknisestikin vaikeampaa.

Monte Rosalla teimme huiputuksen Monte Rosa Hütte -majalta käsin. Lähestymispäivänä saavuimme majalle ja huiputuksen jälkeen jäimme toiseksi yöksi majalle lepäämään ja tankkaamaan. Olimme kaikki ihan poikki pitkästä huippupäivästä. Lähdimme huiputukseen kello 02 yöllä ja palasimme noin klo 14 iltapäivällä – ja painelimme heti nukkumaan. Heräsin vain kerran, illalla päivällisen ajaksi, ja jatkoin sitten unia seuraavaan aamuun asti. Saman teki koko muukin tiimi.

Elokuussa Mont Blancilla huippupäivästä tulee pidempi. Lähestymispäivänä kiipeämme Cosmiquesin majalle (3613 m), josta lähdemme huiputukseen seuraavana yönä. Laskeutuminen taas tehdään Cosmiquesin majan ohi, Aguille du Midin hissiasemalle asti (ja siitä vielä takaisin Chamonix’iin).
Viime syksynä toinen Monte Rosa -oppaamme Morgan kertoi törmänneensä Aguille du Midillä kyseisen reitin kiivenneeseen ryhmään:

– He olivat niin väsyneitä, etteivät tahtoneet pysyä jaloillaan. Kävely muistutti hoipertelua. Yksi kaveri nukahti vuorihissiaseman penkille – hän oli unessa jo ennen kuin takapuoli ehti penkkiin.

Sellainen reissu on siis luvassa. On jännittävää päästä taas ottamaan kehosta mittaa.

Perusolemiseen ylhäällä kuluu paljon energiaa, kun normaali liikkuminen on huomattavasti raskaampaa kuin merenpinnan tasolla. Ylhäällä leposyke voi olla 90 iskua minuutissa ja jo pieni liikkuminen nostaa sen 120 iskuun, kiivetessä päästään helposti 150–160 iskun sykkeeseen. Pysähdykset ovat nopeita, ja palautumiseen on vain pari minuuttia aikaa.
Ylöspäin kiivettäessä ilman happipitoisuus laskee. Kun happea on vähemmän, hengitystiheys kasvaa ja edelleen energiankulutus kasvaa. Se on yksi syy siihen, miksi kiipeilypäivän kulutettu kalorimäärä on moninkertainen normaalikulutukseen nähden.

Kulutuksen ollessa noin suuri, hyvä ravinto- ja nestetankkaus on erittäin tärkeää. Kun syömällä tankattu energia loppuu, alkaa keho kuluttaa omia varastojaan (glykogeenivarastoja). Jos taas glykogeenivarastot pääsevät loppumaan, ollaan ongelmissa. Syömällä ei ehdi tankata niin paljon, että keho pysyisi toimintakuntoisena.

Toinen asia on neste. Keho kuluttaa valtavan määrän nestettä kiipeilyn aikana. Nesteytys on myös yksi niitä harvoja asioita, joiden voidaan melko varmasti sanoa ennaltaehkäisevän vuoristotautia. Erään lukemani ohjeistuksen mukaan kehon nesteen kulutustarve kasvaa litran jokaisesta noustusta kilometristä.

Parhaiten energia ja neste kulkevat vuorelle omassa kehossa. Siksi suoritusta edeltävinä päivinä vuorikiipeilijät syövät ja juovat kuin hevoset.

Vuorella ruoka ja juoma kannetaan tietysti itse. Koska liikkuminen on muutenkin raskasta, tulee kantamusten paino minimoida. Viimeksi huiputusreppuni painoi lähtiessä vajaat 10 kiloa, sisältäen ruoan, nesteet, vaihtovaatteet, jääraudat, kypärän, valjaat, hakun, vaellussauvan ja muut varusteet. Vettä pakkasin oppaan ohjeiden mukaisesti kaksi litraa, vaikka kehon kulutus onkin enemmän. Loppu menee kropassa ja tankataan jälkikäteen. Voin kertoa, että palatessa jano oli melkoinen. Eväitä sen sijaan toin jopa takaisin, koska pahoinvoinnin takia en pystynyt syömään kovinkaan paljon.

Sitten on vielä ne vessa-asiat, mistä olen ennenkin vouhottanut. Rinteellä niiden hoitaminen ei ole, erityisesti naiselle, helppoa silloin, kun köysistöstä ei irrottauduta. Huipulla kysyin Petteltä, että voisinko käydä pissalla ja hän vastasi, ettei voi irrottaa minua köysistöstä ja housuissani ei ollut ns. kakkaluukkua, joka mahdollistaa vessa-asiat köysistössä ollessa. Yksioikoinen ohje oli:
– Pidättele vielä tai jos et pysty, päästä pöksyyn.

Minä pidättelin.

Kannattaa siis tarkkaan miettiä, mitä vuorelle ottaa mukaan. Ruoan pitää olla energiapitoista ja kevyttä. Nestepitoista (jotta se tukisi nestetankkausta) ja sellaista, ettei synny tiheää vessatarvetta. Vielä yksi asia on pahoinvointi. Akklimatisoitumiseen liittyy kuvotusta. Ruoan pitää olla sellaista, että sitä pystyy syömään ja se ei aina ole helppoa.

Viime vuonna kikkailin harjoituskaudella energiageelien ja patukoiden kanssa. Ne tuntuivat hyvältä

Huiputuksen juhlistusmalja ja uupuneet silmät Monte Rosa
Hüttella 2015 huiputuksesta paluun jälkeen

ajatukselta saada paljon energiaa ja nestettä nopeasti ja pienestä määrästä ravintoa. Herkkä vatsani kieltäytyi yhteistyöstä.
Kysyin neuvoa oppaalta, joka opasti ottamaan kunnon ruokaa, energiarikasta sellaista. Mutta minusta se ei kuulostanut jännältä, joten jatkoin geelien ja patukoiden kanssa kikkailua. Vähän hölmöä, myönnän. Useimmat maistuvat karmeilta, vatsani meni sekaisin ja imeytymisongelmien takia E-koodipläjäykset toivat kehosta läpijuostessaan myös nesteet mukanaan.

Loppujen lopuksi vastaus oli nolostuttavan yksinkertainen. Kiivetessä taskuni olivat täynnä pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä ja hiukan suklaata. Tosin suklaa sulaa taskuihin ja janottaa ja se ei siksi ole paras mahdollinen. Mutta se taas antaa hyvän buustin, fyysisen ja henkisen, siinä kohtaa, kun oikein väsyttää.

Tässä kuten monessa muussakin jutussa oma heikkous on vain ratkaisun kääntöpuoli: Vessa-asiat, herkkä vatsani ja imeytymisongelmat huolestuttivat etukäteen. En juurikaan syö vaaleaa viljaa, koska se jumittaa vatsani toiminnan, jopa päiviksi. Arjessa se on epämukavaa, mutta vuorella jopa käytännöllistä. Iso lautasellinen pastaa tankkauksen yhteydessä ja avot! Eipä tarvitse pohtia rinteellä köysistöstä poistumista.

Jep. Näihin (mieli)kuviin ja näihin tunnelmiin tällä kertaa. 😀

Vuorenvalloitus 2016 -kohteet: Mont Blanc ja Gran Paradiso

By Janiina

On April 16, 2016

In alpit, alppikiipeily, blogi, dufourspitze, gran paradiso, janiina ojanen, liikunta, mont blanc, mont forte, monte rosa, mount elbrus, seven summits, vincent-pyramide, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo

Tiedän, että tämä on ihan hupsua. Mutta minusta on jotenkin ihan huikean siistiä, että kiipeilykohteeni Mont Blanc on joidenkin Seven Summits -listalla. Seven Summits on kiipeilijöiden haaste eli lista maailman seitsemän mantereen korkeimmista huipuista, jotka jotkut kiipeilijät pyrkivät kiipeämään kaikki. Minun kiipeilyinnostukseni sytytti alunperin Atte Miettinen, joka huiputti vuonna 2012 Mount Everestin ja sitä myöten sai ensimmäisenä suomalaisena suoritettua Seven Summits -haasteen. Maailmassa on vain pieni ryhmä ihmisiä, jotka ovat tuon listan huiput onnistuneet huiputtamaan, joten suoritus on mieletön.

Mont Blanc Mantovan majan terassilta kuvattuna klo 06
aamulla, kun valmistauduimme huiputtamaan
Vincent-Pyramiden

Itseasiassa Seven Summits -huiput ovat hiukan keskustelun alaisia. Useimpien mielestä Kaukaasiassa sijaitseva Mount Elbrus on Euroopan mantereen korkein huippu. Jotkut ovat kuitenkin eri mieltä siitä, sijaitseeko Mount Elbrus Euroopassa vai ei. Niille, jotka eivät Mount Elbrusia hyväksy, on Mont Blanc mantereemme korkein huippu.

Eli Mont Blanc on vähän niinkuin varasijalla Seven Summits -huippuihin. En minä ole asettanut itselleni mitään kiipeiltävien huippujen listaa. Mutta silti se on minusta jotenkin hienoa, että syyskuun alussa minä olen, ainakin jonkun listan mukaan, Seven Summits -rinteellä!

Ensi syksyn pääkohteeni on siis sama kuin viime vuonna: Alppien korkein huippu Mont Blanc (4810, 90 m). Se sijaitsee Ranskan ja Italian rajalla. Vuori on osa suurempaa Mont Blanc -massiivia. Vuoren huippu on jäätikön peitossa ja siksi sen korkeus vaihtelee jäätikön paksuuden mukaan (jäätikön paksuus on ajoittain jopa yli 20 metriä).

Jo viime vuonna tavoitteeni oli kiivetä Mont Blancin huipulle, mutta ikävä kyllä en päässyt edes yrittämään. Kesä 2015 oli Keski-Euroopassa kuumin 150 vuoteen. Se sai vuoren jäätiköt sulamaan, mikä muutti Mont Blancin niin vaaralliseksi, että heinäkuussa se suljettiin vain kaksi viikkoa ennen lähtöämme. Vuori avattiin uudelleen vain päiviä ennen lähtöämme Sveitsiin. Vaikka olosuhteet olivat epävakaat, olimme toiveikkaita, kunnes alle vuorokausi ennen huiputukseen lähtöä tuli masentava tieto: vuorella oli tapahtunut onnettomuuksia ja se oli uudelleen suljettu vaarallisena.

– It’s like raining rocks! kuvaili tukikohtamme Verbier-kylän varustevuokraamon työntekijä.
(Koko stoori täällä: Mont Blanc suljettu vaarallisena – entä nyt?)

Mont Blancin sijaan huiputimme 8.8.2015 Alppien toiseksi korkeimman vuoren ja korkeimman kivihuipun Monte Rosan (Dufourspitze), 4634 m. Se on Mont Blancia vähemmän kiivetty vuori kuulemma osittain, koska huiputuspäivän matkan pituus karsii yrittäjiä. (Täältä voi lukea lisää: Monte Rosan huiputus alkaa)
Kokemus oli mahtava, ja olen ikionnellinen, että päädyimme sinne. Mutta Mont Blanc ei jättänyt minua rauhaan, joten tässä sitä taas ollaan.

Suunnitelmissa oleva kiipeilyreitti, Kolmen huipun reitti, on viime vuotista suunnitelmaa (Gouterin reitti) haastavampi ja se hiukan jännittää (esittelen reitin vähän myöhemmin). Huiputuspäivä tulee olemaan vielä pidempi kuin Monte Rosalla. Mutta uskon vahvasti, että tällä kertaa unelma Mont Blancista toteutuu!

Ennen Mont Blancin huiputusta teemme harjoitusnousun Gran Paradisolle (4061 m), joka on Italian korkein vuori. Siitä en tiedä paljoakaan, mutta sitä kehutaan kauniiksi ja mielenkiintoiseksi kiivettäväksi. Monet kiipeilijät ovat nimenneet sen lempivuorekseen Mont Blanc -akklimatisoitumiseen. Gran Paradison huipulla seisoo Madonna-patsas, jota toivon pääseväni tervehtimään.

Onneksi matkan konkreettiset valmistelutkin voi jo aloittaa. Ensi kuussa meillä on kiipeilytiimin tapaaminen, majoitusvaraukset ja vakuutukset ovat taas työn alla. Olen myös tehnyt myönnytyksen: Olen lykännyt ylävuoristokenkien ostamista, koska olen ajatellut, etten viitsi ostaa kalliita kenkiä vain yhteen käyttötarkoitukseen ennen kuin olen varma, että vuoria on luvassa lisää. Puolen vuoden miettimisen jälkeen ajatus alkaa olla kirkas. Eli eiköhän kohta olla lähdössä kenkäostoksille!

Mont Blanc Mont Forten näköalatasanteen maisemakiikarin läpi (kiikari lisää kuvaan korkeudet)
Kuva: M. Laukkanen

Puhu. Minä kuuntelen. Toivottavasti.

By Janiina

On April 5, 2016

In harjoittelu, janiina ojanen, koulutus, köysistössä liikkuminen, luottamus, monte rosa, railo, vincent-pyramide, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo-opas

– Puhukaa toisillenne. Kertokaa, mitä aiotte seuraavaksi, neuvoi vuoristo-oppaamme Pette minua ja kiipeilypariani Lakua Monte Rosan huiputusreissulla.

Olimme reilussa 4000 metrissä köysistössä, minä oppaan ja Lakun välissä. Väleillämme oleva köysi lyhennettiin 2–3-metriseksi, kun siirryimme vaarallisemmille alueille. Kaksi metriä liikkumavaraa on aika vähän, ainakin silloin kun liikutaan niin haastavassa maastossa:
Kun Pette hyppäsi railon yli, minun tehtäväni oli pitää köysi jatkuvasti sopivan napakkana. Jos köysi olisi liian löysä ja Pette putoaisi railoon, parinkin metrin pudotus ennen köyden kiristymistä ehtisi synnyttää niin suuren putoamisnopeuden, että sen pysäyttäminen olisi hankalaa. Pette saattaisi loukkaantua tai pahimmassa tapauksessa vetää minut mukanaan railoon ja sitten yhdistetty painomme tekisi saman tempun viimeisenä köysistössä olevalle Lakulle.
Samaan aikaan minun piti liikkua eteenpäin oikealla hetkellä Petten hypätessä, jotta liikaa kiristyvä köysi ei estäisi tai pysäyttäisi hyppyä ja nykäisisi miestä railoon.
Samat asiat koskivat takanani tulevaa Lakua eli hänen piti toimia minun liikkumiseni perusteella.
Köysistössä liikkuminen ei siis ole ihan niin yksinkertaista kuin miltä se näyttää, erityisesti ilmavammissa paikoissa täysissä kiipeilyvarusteissa hakkujen ja kiipeilysauvojen kanssa.

Jäätikön poikki vaeltaessamme, saatoimme olla tuntikausia hiljaa, kukin nauttia kokemuksesta omissa ajatuksissaan. Mutta kun siirryimme railoalueelle tai huippuharjanteelle, puhuimme toisillemme. Yksittäisillä sanoilla, jotta kiipeämisrauha ei rikkoutuisi. Mutta kun toinen kuuntelee ja seuraa tilannetta, hän ymmärtää kyllä vähästäkin:
– Hyppy. (Aion hypätä, pysykää mukana.)
– Kivi. / Jäätä. (Varo putoavaa esinettä.)
– Köysi. (Köysi tuntuu kireältä tai löysältä, tarkista se)
…ja niin edelleen.
Matkan edetessä opimme koko ajan ennakoimaan toisiamme enemmän, jolloin puhumisen tarve väheni. Mutta sanoin tai sanattomasti, köysistössä virtasi jatkuvasti tasainen kommunikaatiovirta.

Oppaamme Pette kouluttaa minua ja Tomia Vincent-Pyramidella
Kuva: M. Laukkanen

Puhumisen ja kuuntelun lisäksi toinen ehdottoman tärkeä asia köysistössä on yhteinen vastuu. Itsestä ja toisista. Et voi ottaa riskiä ja toimia ominpäin silloin, kun sinun toimintasi vaikuttaa kaikkiin muihinkin.
Kaikessa tekemisessä on ajateltava kokonaisuutta. Minut sijoitettiin köysistössä keskelle, koska Laku on painavampi. Jos Laku olisi ollut paikallani, ja Pette pudonnut railoon ja Laku syystä tai toisesta tullut vedetyksi mukaan, olisi minulla ollut heikot mahdollisuudet saada kaksi miestä ylös railosta. Sen sijaan kiipeilytiimimme miehet olisivat vastaavassa tilanteessa vahvemmilla.

Taas kerran olen sitä mieltä, että vuorikiipeily on hyvää kasvatusta ihmisyyteen, myös kommunikaation opettelun saralla:

Kerron tyttärelleni jokaisena yhdessäolomme päivänä, että rakastan häntä. En usko hänen koskaan kyllästyvän siihen, vaikka hän usein vastaakin:
– Joojoo, kai mä nyt sen tiedän!

Enkä taatusti ikinä väsy kuulemaan, että olen maailman paras ja rakkain äiti!

Perheeni tukee minua vuorikiipeilyinnostuksessani. Olen kuitenkin kuullut, että välillä he eivät ole kertoneet, että ovat olleet jostain asiasta huolissaan. Ovat kuulemma halunneet antaa valmistautumisrauhan ja epäilleet murheidensa kuormittavan minua.
Tiedän heidän tarkoittavan hyvää. Mutta minusta taas olisi erittäin tärkeää varmistaa, ettei perheeni murehdi vuokseni. Ainakaan turhaan.

Mutta jos välittämisen kommunikoiminen on joskus vaikeaa, niin välillä jopa arkinen keskustelu voi olla todella haastavaa.
Taannoin pyysin Timoa tekemään erään arkisen asian. Hän lupasi ja pyysi minua muistuttamaan siitä myöhemmin uudelleen. Jäin seisomaan ja tuijottamaan häntä kykenemättä sanomaan mitään. Vaihdoin kiusaantuneena jalkaa ja takeltelin, kunnes lopulta hän oivalsi itse, mistä oli kysymys.

Asia on näin: Minulla on päivittäin kalenterissani keskimäärin 20–30 merkintää ja muistutusta ja siis aika paljon muistettavaa. Lisäksi toimin lapseni papukaijamaisena muistutuskoneena. En halua enää sen lisäksi ottaa vastuuta toisen aikuisen muistuttamisesta. Ajattelen myös, että jos joudun huolehtimaan, että sovittu tehtävä tulee tehtyä, en voi poistaa sitä omalta “tehtävälistaltani”. Eli silloin tehtävien jakamisesta ei ole varsinaista hyötyä, koska listani ei lyhentynyt yhtään.

Vaikka nämä ajatukset ovat mielessäni täysin kirkkaina, Timon ja minun keskustelun siinä hetkessä pääni oli täysin tyhjä. Ehkä pelkäsin, että toinen kuulee asian eri tavalla kuin sen tarkoitan. Että viestini tulee ulos hyökkäävänä tai nalkuttavana. Niinpä minä, jolla nyt yleensä ei ole suoranaista ongelmaa sanojen tuottamisessa, päädyin seisomaan keskellä olohuonetta vaivautuneena ja kykenemättä tuottamaan yhtään järkevää lausetta. Niin, että paraskin puhuja.

Äiti–tytär-kommunikaatiota

Kaikessa haastavuudessaan puhumiseen ja kuunteluun liittyy sellainen erityinen hienous, että arvostava kommunikaatio antaa aina jotain sisältöäänkin suurempaa.

Mummuni on ollut sairaalassa ja en ole päässyt häntä katsomaan. Soitan hänelle säännöllisesti ja päätän puhelut kertomalla, että hän on minulle rakas. Joka kerta hän huokaisee jotenkin haikeasti ja vastaa sitten, että myös minä olen hänelle rakas. Niinä hetkinä olen tovin kuten lapsena ja kietoudun mummun äänessä kaikuvaan lempeyteen. Saan siitä iloa ja energiaa ja mummusta voi aistia, että keskustelu toimii samalla tavalla myös hänen suuntaansa.

Takaisin rinteille. Vuorella luotamme turvallisuutemme toistemme käsiin. Luottamus tiimiin vahvistuu joka askeleella, kun kuulemme toisten huomioivan olemassaolomme ja turvallisuutemme kertomalla aikomuksistaan, varoittamalla ja jakamalla havaintojaan ja tuntojaan.

Kuka kirjoittaisi yksittäisten sanojen kommunikaatiokielen arkeen, jotta osaisimme puhua ja kuunnella toisiamme yhtä hyvin täällä merenpinnan tasolla kuin ylhäällä viiden tuhannen metrin korkeudessa?

Toisenlainen perhosvaikutus

By Janiina

On March 18, 2016

In alpit, jääraudat, janiina ojanen, mont blanc, monte rosa, perhonen, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo, vuoristo-opas

Seison jäätiköllä. Aurinko kärventää kasvojani, huulet ovat karheat, kieli kuiva ja silmiäni kirvelee aurinkolaseista huolimatta. Ihoa kuumottaa niskasta ja toisen korvan kohdalta. Kaivan taskusta aurinkorasvaa, suojakerroin on 60, ja hieron sitä arkoihin kohtiin.

Iho vaatteiden alla tuntuu nahkealta. Katselen kaipaavasti sinistä varjoa muutaman kymmenen metrin päässä. Mutta se on yläpuolellaan kohoavan serakin muotoinen ja juuri siksi niin vaarallinen, ettei sen läheisyyteen ole mitään asiaa. Tyydyn siis istahtamaan lumeen, joka on muuttumassa märäksi ja tahmaiseksi.

Kuvotuksen aallot pyyhkivät ylitseni. Vatsassa muljahtaa, se on tuntikausia lingonnut hitaasti ja epätasaisesti kuin vanha pesukone. Nielaisen kurkusta nousevan karvaan maun. Monet kiipeilijät kärsivät samasta vaivasta ylhäällä ja sille ei voi mitään. Se katoaa kyllä, kunhan pääsemme muutaman sata metriä alemmas.

Suullinen vettä. Tekisi mieli juoda enemmän, mutta vettä pitää säästellä. Sitä on mukana mahdollisimman vähän kuorman minimoimiseksi, ja meillä ei ole aikaa ryhtyä sulattamaan lisää. On kiire pois railojen ja serakkien joukosta, sillä iltapäivän aurinko sulattaa alueen entistä vaarallisemmaksi. Pakotan itseni syömään muutaman pähkinän, vaikka vatsa tuntuu kääntyvän ympäri. Edessä on vielä monen tunnin vaellus ja energiaa tarvitaan.

Vasenta jalkaa särkee, mutta se on vain lihasten rasitusta. Oikeasta jalasta olen hiukan huolissani, koska sen jalkaterästä meni tunto huiputuksen aikana. Kyllä se tuntuu kantavan askeltaessa, mutta aina railon yli hypätessäni jännitän, miten ponnistuksen kanssa käy.

Yhtäkkiä jotain lentää meitä kohti. Vaikka tunnistan hahmon, on se niin oudossa paikassa täällä ylhäällä, että kestää hetki ymmärtää, mikä se on.
Sininen perhonen tuo raikkaan vuoristotuulen mukanaan ja istahtaa oppaan otsauurteiden yläpuolelle, vielä siipiäänkin sinisemmän pipon reunalle. Minulta pääsee pieni ilahtunut kiljahdus. Alamme kilvan kaivaa kameroita, mutta perhonen jatkaa matkaansa ennen kuin kukaan ehtii ikuistaa tuon hurmaavan hetken.

Mutta se toi tullessaan jotain. Nousemme ylös, valmiina taas jatkamaan matkaa. Etsin tutuksi käyneen hitaan askellusrytmin ja muutaman kymmenen metrin välein napautan hakulla jäärautoihin kantapääni kohdalle saadakseni raudat puhtaaksi lumesta.
Ajattelen perhosta ja auringon punakoittamat kasvoni tuntuvat halkeavan hymystä.

– Hei, mihin sä jäit, mennään jo! Miksi sä hymyilet noin hassusti?

Tyttäreni nykäisee minua hihasta. Havahdun takaisin kuraiselle kadulle ja irrotan katseeni maahan pudonneesta vaaleansinisestä karkkipaperista. Auringonvalo saa sen sädehtimään ja näyttämään elävältä. Kevät ei ole kaukana.