Category: urheilublogi Page 2 of 3

Siinä kysymys, joka minulta kysytään aina välillä. Asia on viime aikoina ollut taas enemmän pöydällä. Kuulin, että tyttäreni oli ilmaissut huolensa turvallisuudestani tulevan Mont Blancin reissun aikana. Olemme käyneet asian useita kertoja läpi. Nyt hän ei ollut kertonut näitä huolestumisen ajatuksiaan minulle. Mutta ilmeisesti asiasta oli keskusteltu lapsiporukassa, ja silloin mielikuvitus ottaa helposti vallan.

Kun tyttäreni huoli tuli tietooni, tartuin asiaan. Kävimme jälleen kerran läpi: millaista kiipeily on, millaiselle vuorelle olen kiipeämässä ja millaisilla asioilla turvallisuudesta huolehditaan. Tytär suhtautui asiaan kuten edellisilläkin keskustelukerroilla, mikä rauhoitti mieltäni. Hän ymmärtää selitykseni. Mutta ennen kaikkea hän luottaa siihen, että minä teen oikeita valintoja. Sovimme kunniasanalla, että jos jokin mietityttää, siitä puhutaan. Ei mennä Googleen, eikä uskota kaverien juttuja. Vaan kysytään äidiltä. Muutenkin aiheesta tullaan juttelemaan vielä lisää.

Kyllä nämä keskustelut tottakai pistävät miettimään.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kohtaan asian. Viime vuonna muutama lehti kirjoitti Vuorenvalloituksesta. Ennen kuin ymmärsin olla lukematta lehtien verkkosivuilla olevia kommenttiketjuja, luin muutaman kommentin, joissa pohdittiin aika kriittisesti äitiyteni suhdetta vuorikiipeilyhaaveeseeni. Minua moitittiin itsekkääksi, koska kiipeän vaikka minulla on lapsi.

Onneksi tuollaisia tekstejä oli vain muutama. Pääosin monilukuiset kommentit olivat hyvin kannustavia ja positiivisia. Mutta äitiys on herkkä asia. Sen arvostelu satuttaa, vaikka arvostelu tulisi vieraalta, asiaa, perhettäni ja minua tuntemattomalta taholta. Siispä pahoitin mieleni ikävistä sanoista. Mutta samalla se oli ihan hyvä, että tuli pohdittua tuokin asia tarkkaan. Otin kantaa asiaan silloin, voit lukea kirjoitukseni täältä: Vuorenvalloittaja, joka myös äitinä tunnetaan.

Nyt kun asia nousi taas esiin, jouduin jälleen miettimään, miksi haluan kiivetä ja mitä siitä seuraa läheisilleni. Pohdin, miksi vuorikiipeily herättää niin vahvoja tuntemuksia ihmisissä, aikuisissa ja lapsissa. Onko se niin vaarallista?

Vuorikiipeily on poikkeuksellisissa olosuhteissa tapahtuva laji. Se lasketaan extreme-lajiksi, ja siksi siihen on esimerkiksi haastavaa saada vakuutuksia.

Lajiin liittyy itsensä ylittäminen, fyysisten voimavarojen ja henkisen kantin koetteleminen.
Etukäteen on vaikea tietää, kuinka keho reagoi kulloisiinkin olosuhteisiin. Akklimatisoitumisen onnistuminen ja siihen liittyvät oireet, fyysisen ja henkisen kestävyyden riittäminen ja monet muut tekijät tuovat lajiin ennalta-arvaamattomuutta.

Lähdön hetki huiputukseen vakavoittaa, monestakin syystä. Monte Rosalla 2015 Kuva: M.Laukkanen

Korkeus, ilmavat paikat, sääolojen vaihtelu, railot, serakit, lumi- ja kivivyöryjen mahdollisuus, kallio- ja jääseinillä kiipeäminen, vaikeakulkuiset kivikot ja monet muut asiat tekevät suoritusympäristöstä haastavan.

Eli kyllä vuorikiipeilyyn vaaroja liittyy.

Tunnen kiusausta tässä kohtaa sanoa, että maailmassa on muitakin vaarallisia asioita, esimerkiksi autolla ajaminen tai aamuisin sängystä nouseminen. Mutta se ei vähennä kiipeilyyn liittyvää riskiä, ja en usko vastauksien löytyvän osoittamalla muiden asioiden riskialttiutta.
Mutta suhteellisuudentajusta se muistuttaa.

Uskon, että vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa, useimpiin asioihin voi, ja siksi lajin vaarallisuus on suhteellista. Hyvä valmistautuminen ja vastuullinen toiminta auttavat välttämään ja minimoimaan riskejä. Kunnolliset varusteet, asiantuntevat oppaat ja vuorilla toimimisen harjoittelu ovat avainasioita turvallisen suorituksen tekemiseen.

On myös tehtävä viisaita valintoja. Vuoria on monenlaisia. Jotkut vuoret ovat hengenvaarallisia ja lähes mahdottomia kiivettäviä. Jotkut aloittelevalle kiipeilijälle soveltuvia. Useimmat mainittujen välimaastossa. Olennaista on tunnistaa oma osaamistaso ja löytää sille soveltuvat vuoret. On viisautta pyytää apua, kun sitä tarvitsee ja ymmärtää oman osaamisen rajat.

Minä en etsi kiipeilystä vaaraa tai riskejä. Minulle kiipeämisen arvo ja itseni ylittäminen tulee muunlaisista asioista. Siksi kiipeän ryhmässä, jota vetää ja jonka turvallisuudesta huolehtii kokenut palveluntarjoaja. Kiipeän hyvin valmistautuneena, turvallisilla varusteilla, omalle osaamistasolleni soveltuvalle vuorelle.

Myönnän silti, että kaikenlaista voi tapahtua. Tottakai. Mutta elämässä ylipäätään voi tapahtua kaikenlaista. Keskusteltuani tyttäreni kanssa mielessäni pyöri kysymys siitä, mikä on se riskitaso, joka on sallittua ottaa ja olla silti vastuullinen.

Vai olisiko kuitenkin kyse jostain muusta? Minua raastoi ajatus, että herkkä tyttäreni pelkäisi turvallisuuteni puolesta. Eli liittyykö tämä enemmän pelkäämiseen kuin itse riskiin?

Purin murhetta ystävälleni. Lausuin ääneen jopa ajatuksen siitä, että pitäisikö minun luopua kiipeämisestä, jos se pelottaa lastani. Sillä vaikka tunnen vastustamatonta kaipuuta rinteelle, luopuisin siitä, jos se olisi lapseni edun mukaista.

Onneksi minulla on ympärilläni viisaita ihmisiä, jotka tukevat minua vaikeilla hetkillä. Ystäväni tulistui:

– Nyt lopetat tuollaiset puheet! Haluatko lähteä mukaan lapsesi pelkoon vai opettaa häntä kohtamaan sen? Kiipeämällä annat esimerkin unelmien toteuttamisesta. Tyttäresi saa myös avullasi kohdata pelkonsa turvallisesti, kun jatkuvasti panostat siihen, että asiat käsitellään yhdessä ja lapsen lähtökohdista. Niin tyttö oppii ymmärtämään, että peloille ei saa antaa valtaa. Itsekin sanot aina, että pelko on osa elämää ja se ei saa kahlita meitä. Se on tärkeä asia, jonka voit opettaa lapsellesi.

Aloitin “mutta kun” -lauseen. Ystäväni pysäytti minut ennen kuin pääsin alkua pidemmälle:
– Kun lähden ulkomaille, oma lapseni huolestuu, että entäs jos lentokone putoaa. Se ei estä minua matkustamasta. Me puhumme asiasta, ihan niin monta kertaa kuin tarpeellista. Jos jättäisin lentämättä, tekisin kaksi asiaa: Ensimmäinen on, että todistaisin lapselle hänen pelkonsa oikeaksi. Toinen on, että antaisin lapselle vallan ja vastuun päättää, mikä on vaarallista ja mitä minä voin ja en voi tehdä.

Keskustelumme jälkeen hengitin hetken syvään. Ystäväni sanat kirkastivat uudelleen hätääntymisen sumentaman mieleni.

Ihmiset pelkäävät. Me kaikki. Pelkäämme itsellemme vieraita asioita, joita emme voi hallita tai joita emme ymmärrä. Mieluummin kuin selvitämme asiat, teemme olettamuksia. Helposti luomme mielikuvia perustuen mielikuvituksemme, osatotuuksiin, internetistä löytyviin asioihin ja elokuviin. Se on ihan luonnollista.

Olin taannoin työni puolesta tapahtumassa, jossa Yhdysvaltojen entinen Suomen-suurlähettiläs Bruce Oreck oli puhumassa. Hän sanoi, että ihmisten pelot ovat epärationaalisia. Hän perusteli väitettä faktalla: tiesitkö, että selfiekepit aiheuttavat vuosittain moninkertaisesti enemmän kuolemia kuin haihyökkäykset?  Silti ihmiset pelkäävät haita, mutta eivät selfiekeppejä.

Oreck haastoi meidät katsomaan maailmaa sellaisena kuin se on. Ei sellaisena, jona pelkomme yrittävät pakottaa meidät sitä katsomaan.

Niinpä kokoan itseni ja kohtaan pelkoni. Sen että ehkä aiheutan tyttärelleni pelkoa. Avaimet ovat omissa käsissäni. Tässä perheessä pelot hyväksytään, olivatpa ne rationaalisia tai eivät. Ne kohdataan, niistä puhutaan ja selvitään. Yhdessä.