Category: vuorenvalloitaja Page 7 of 18

In elämysmatkat, geneve, janiina ojanen, matkapäiväkirja, matkasuunnitelma, matkustus, mont blanc, ranska, sveitsi, verbier, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä

Tasan kuukauden kuluttua alkaa matka, jota on odotettu viime syksystä lähtien:

Toinen päivä elokuuta lennämme Sveitsiin, Geneveen, josta siirrymme illansuussa tukikohtaamme, 1500 metrin korkeudessa sijaitsevaan Verbieren kylään. Seuraavan päivän treenailemme kevyesti kylän lähialueilla noin 2000–3000 metrin korkeudessa ja totuttelemme uusiin korkeuksiin.

Kolmantena päivänä reissaamme Italian puolelle, Gressoneyn kylään. Päivä kuluu kiipeilyteknisiä taitoja harjoitellessa ja pääsemme ensimmäistä kertaa jäätikölle. Luvassa on köysistöharjoituksia, jääraudoilla kävelyä ja pelastustekniikoita.

Neljäntenä päivänä teemme aklimatisoitumisnousun kohti Pyramide Vincent -vuoren huippua. Vuori on 4200 metriä korkea, ja tavoitteemme on harjoitusnousussa kiivetä noin 3500 metriin. Oppaamme Petten mukaan tämä vuori on helppo kiivetä, maisemat ovat mahtavat ja samalla saamme arvokasta harjoitusta Mont Blancia varten. Harjoitusnousun jälkeen palaamme tukikohtaamme Verbiereen.

Seuraavana päivänä levätään harjoitusnousun jälkeen ja tankataan Mont Blancia varten. Aika kuluu luultavimmin kylän lähialueilla vaellellessa ja pyöräillessä. Voisin olettaa, että maisemat ovat kohdillaan. Tämä on varmasti myös hyvä päivä tehdä viimeisiä hankintoja ja valmistella kuvausteknisiä asioita.

Kuudentena päivänä siirrymme Ranskaan Chamonixiin laaksoon, ja sieltä edelleen Nid Aigle -vuoristomajalle noin 2400 metrin korkeuteen. Yövymme majalla ja hengittelemme entistä ohuempaa vuoristoilmaa.

Seitsemäntenä päivänä alkavat “tositoimet”, kun lähdemme kiipeämään kohti 3800 metrin korkeudessa olevaa kuuluisaa Gouterin vuoristomajaa. Tämä siirtymä on vaativa, kuulemma monien mielestä reissun raskain. Tältä pätkältä löytyy myös reissun vaarallisin paikka: kuru, jossa vaarana ovat putoilevat kivet. Lähdemme matkaan hyvissä ajoin ja teemme lumirännin ylityksen nopeasti riskien minimoimiseksi. Tein kuvahaun hakusanoilla: “Gouter hut” ja mykistyin näkymistä, joita on luvassa.

Illalla tankkaamme majalla ja menemme nukkumaan mahdollisimman aikaisin, sillä herätys huiputuspäivään on noin klo 01 yöllä. Tavoitteena on päästä matkaan ennen kolmea yöllä.

Huiputusmatkalla kiipeämme hitaasti ja mahdollisimman tasaista vauhtia. Pysähdymme vain

välttämättömissä tilanteissa. Pette kertoi, että kiivetessä pidämme vain muutamia 2–3 minuutin taukoja. Huipulle saapuessamme levähdämme noin 15–20 minuuttia ennen paluuta. Tuossa ajassa pitää ehtiä fiilistellä, juhlia, kuvata ja kerätä voimia.

Sitten edessä on haastavin osuus: paluumatka. Luin jostain, että 80 % vuorikiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla: ihmiset ovat väsyneitä, herpaantuneita ja alaspäin kulkeminen on itseasiassa vaikeampaa.

Paluu jatkuu Gouterilta levon jälkeen Verbieriin. Tukikohtaan palatessa on aika kohottaa malja, mässäillä, mennä nukkumaan tai kuinka sitten meistä kukakin haluaa juhlia onnistunutta reissua.

Seuraavana päivänä siirrymme Geneveen, jossa vietämme muutaman päivän tutkien kaupunkia. Pohdimme myös, että voisi olla hauskaa vuokrata auto ja tehdä päivän reissu johonkin lähiseuduille. Kauas ei ehdi, koska päiviä on vain muutama ja Genevessäkin on toki paljon nähtävää. Jos sinulla on suosituksia tai ideoita, otan niitä vastaan mieluusti.

Paluulento saapuu Helsinkiin 14.8. illalla.

Siinäpä se. Sitten ihmettelen, että mitä seuraavaksi.

Neljä viikkoa.

Raha.

By Janiina

On July 2, 2015

In hinta, investointi, janiina ojanen, mont blanc, raha, sponsori, sponsorointi, urheilu, valmistautuminen, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Vuorikiipeilyprojektiin liittyy tietysti raha. Olen luvannut olla avoin ja kertoa tarinan kaikki ulottuvuudet, joten lienee aika avata tätäkin osa-aluetta.

Minä rahoitan Vuorenvalloitus-projektin itse. Olen säästänyt rahaa ja välillä vinguttanut luottokorttia. Osittain käyttämäni palvelut ja tuotteet liittyvät yhteistyökumppanisopimuksiini. Sanon suoraan, että en voi, enkä halua puhua tarkemmin näiden sopimusten sisällöistä. Sen verran kuitenkin sanon, että minulle ei ole maksettu esimerkiksi tuotteiden tai palveluiden mainostamisesta tässä blogissa. Varusteisiin ja palveluihin liittyvät kuvaukset ja arviot ovat omia rehellisiä kokemuksiani. (Olen myös maininnut tulossa olevat tuotearviot aina tekstien alussa, jotta jokainen saa valita, haluaako niitä lukea.) Saan itse valita, mainitsenko jotain, koska ja miten sen teen. Tämä oli ehtoni kaikkien kumppanisopimuksien suhteen. Kaikki kumppanit ovat olleet täysin samaa mieltä kanssani siitä, että tarinani kirjoittaa itsensä. Kumppanit ovat mukana, koska uskovat minuun ja haluavat olla tässä tarinassa mukana (tuntuu muuten aika hienolta sanoa tuo).

Aloittaessani valmistautumisen tiesin, että tämä ei tulisi olemaan edullisin mahdollinen projekti. Kustannuksia tulee monesta suunnasta. Joku voisi sanoa, ettei se nyt niin paha ole, ja että Mount Everestin huipulle kiipeäminen on paljon kalliimpaa. Niin, kaikki on suhteellista. Mutta minulle tämä on iso investointi taloudellisestikin.

On myös totta, että tämä projekti olisi mahdollista toteuttaa edullisemmin. Jos olisin omistanut vuorikiipeilyyn soveltuvia varusteita, kuluja olisi merkittävästi vähemmän. Panostin myös harjoitteluvarusteisiin. Tein valinnan ottaa ammattilaisen mukaan suunnittelemaan ja ohjaamaan valmistautumistani ja olen hyödyntänyt matkan varrella muitakin asiantuntijapalveluita. Kaiken tämän olisi varmasti voinut toteuttaa toisellakin tavalla. Mutta tämä on minulle niin iso juttu, että halusin ottaa siitä kaiken irti. Siksi valitsin mielestäni parhaat ratkaisut, en edullisimpia.

Jos olisin kaikki ostamani palvelut ja tuotteet (ei siis vain huiputusreissun osalta, vaan koko projektin valmistautumisineen, varustehankintoineen ja lisämatkapäivineen) hankkinut listahinnoin hyödyntämättä tarjouksia, ilman yhteistyösopimuksia ja niin edelleen, kustannusten loppusumma pyörisi jossain 8000–9000 euron hujakoilla. Osassa kohtaa on kuitenkin pystytty hyödyntämään edukkaampia ratkaisuja ja korostan, että tähän kuitenkin liittyy paljon muutakin kuin matkakulut.

Tässä hiukan listattuna asioita, joista kustannukseni syntyvät:

Lentojen hinnat tietenkin vaihtelevat. Me kiipeilyparini kanssa säästimme tässä kohtaa: ennakoimme ja hankimme lennot hyvissä ajoin ja ei-ihan-optimaalisiin lentoaikoihin. Meitä ei muutaman tunnin odottelu haittaa ja säästimme sillä rahaa.

Palveluntarjoajan maksu sisältää kiipeilyreissun majoitukset (hotellissa pelkkä majoitus, jonka oletan sisältävän aamiaisen ja vuoristomajoissa puolihoito), lentokenttäkuljetukset, kuljetukset vuoristoalueella, hissimaksut, oppaan palvelut, neuvot, ohjeet, kartat ja sen sellaista.

Arvioon sisältymättömiä kuluja syntyy muun muassa välinevuokrista. Arvioon en ole sisällyttänyt ruoka- ja juomakustannuksia matkan aikana (muilta osin kuin vuoristomajojen puolihoidon ja hotellin aamupalat), eli ne tulevat vielä lisäkustannuksena. Ja tietenkin kaikki se, mitä en edes osaa arvata vielä tässä kohtaa.

Vakuutusmaksut laskin omien maksujeni mukaan. Minulla on kiinteä perusmatkavakuutukseni, joka on voimassa 3000 metriin asti ja lisävakuutus niille päiville, kun olemme yli kyseisen korkeuden. Tässä päädyin sulkemaan varusteet ulos huiputusvakuutuksen piiristä.
Lakun vakuutuskustannukset ovat isommat, sillä hänen täytyy vakuuttaa myös kamerakalusto huiputuksen ajaksi. Vielä toistaiseksi emme edes tiedä, mikä yhtiö suostuisi kaluston vakuuttamaan.

Huiputusvaatteet ja -varusteet ovat oma lukunsa. Se on iso kustannuserä, koska minulla ei entuudestaan ollut ensimmäistäkään varustetta, jolla olisi pärjännyt jäätiköllä tai ylävuoristo-olosuhteissa. Näihin meni pitkä penni, ja silti osa varusteista jää paikan päältä vuokrattavaksi, koska niitä ei kannata hankkia omaksi. Toisaalta nyt minulla on kestävät ja laadukkaat varusteet, joilla pärjään aika monenlaisissa ympäristöissä.

Samoin treenivaatteet ja -varusteet ovat merkityksellinen juttu. Kun treenaa suhteellisen paljon, on turvallisempaa ja mukavampaa, kun varusteet ovat kunnolliset. Näihin kuluihin laskin vain vaate- ja välinekulut, en lisäravinteita tai ruokavalioon liittyviä lisäkuluja.

Ilman valmennusta en olisi osannut valmistautua oikein. Valmentajani Tapio on ohjannut treeniä, sitä tukevaa ruokavaliota ja lihashuoltoa.

Hierojani Katja on pelastanut minut yhdestä jos toisesta lihasjumista ja olenkin viihtynyt hänen pöydällään säännöllisesti. Pienen osakustannuksen laskin näistä lihashuoltokuluista ja muista harjoitteluun liittyvistä kuluista, koska niihin liittyvät kustannukset ovat merkittävästi aiempaa treenailuani isommat.

Siinä varmaan tärkeimmät. Lakulla on lisäksi kuvauskalustoon liittyviä lisäkuluja, joita hän voi osittain jyvittää muuhun ammattikuvaamiseensa mutta osittain ne ovat vain tätä projektia varten. Niihin en osaa ottaa kantaa. Hänellä taas ei ole valmennuskuluja ja joitain muita kuluja, joita minulle tulee.

Aika suu säkkiä myöten on menty. Ja välillä on hiukan hermoa kiristänyt rahan meno. Mutta. Tekstin alussa puhuin investoinnista. Se oli harkittu sanavalinta, sillä tämän matkan arvoa minulle ei voi mitata rahassa. Vaikka tällä rahalla olisi tehty monta pienempää reissua, luulen etteivät ne yhteensä olisi antaneet minulle yhtä paljon kuin tämä matka bisnesseminaarin yleisöpenkistä kohti Mont Blancin huippua!

36 tuntia vuorokaudessa

By Janiina

On June 27, 2015

In harjoittelu, janiina ojanen, kuntosali, kuntosalitreeni, mont blanc, tapio kamppi, valmentaja, valmistautuminen, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Minulta on kysytty: “Miten ehdit tehdä kaiken?” Välillä olen virnistellen kertonut siirtyneeni 36-tuntiseen vuorokauteen, välillä olen huokaisten todennut, etten ehdikään. Treenaus, bloggaus ja kaikki oheistoiminta ovat vieneet paljon aikaa normaalin arjen ohella. Enemmän kuin osasin ennakoida.

Nyt olen kesälomalla, ja vaikka loppuvaiheen treenaus on intensiivistä, muu kiire on hellittänyt. Nukun pitkiä yöunia, luen Aamulehteä tunnin aamuisin, puuhaan kesäjuttuja tyttären kanssa, tapaan ystäviä ja makaan sohvalla jalat seinää vasten tuijottamassa Game of Thronesia ja Viikinkejä yömyöhään. Aikas mukavaa!

Mutta myönnän, että matkan varrella on ollut päiviä, jolloin olen miettinyt, että mihin olen oikein ryhtynyt. Tapanani ei ole tehdä asioita puolinaisesti, ja mieleen onkin jäänyt muutama tilanne, jolloin vuorokauden tunteja ja minuutteja (ja hermojani) on venytetty.

Erityisesti vaalin muistoa eräästä kylmästä ja pimeästä sydäntalven aamusta, kun ennen puolta seitsemää laahustin kohti kuntosalia. Mukana oli työlaukun, treenikassin, läppärin ja eväslaatikoiden lisäksi koko naisellinen laittautumisarsenaalini, koska iltapäivällä oli luvassa tärkeä työtapaaminen. Kun treenin jälkeen huomasin aamiaisrasian jääneen auki ja levinneen työvaatteiden päälle, oli tunnelma täydellinen.

Pari viikkoa aiemmin jo luulin saavuttaneeni kurjuuteni huipentuman: pimeässä eteisessä, kylmästä jo valmiiksi täristen kiskoin lenkkareita jalkaan kello kuusi aamulla. Se oli ainoa sopiva aika, muutoin olisi päivän lenkki jäänyt tekemättä. Saman viikon toinen lenkki tuli juostua klo 23 jälkeen illalla. Molemmilla kerroilla ulkona oli niin paljon loskaa, että juoksuhousuni olivat märät puoleen reiteen asti ja minulla oli sinertävät, ruttuiset “mummovarpaat”, kun palasin kotiin.

Joululomalla ehdin lenkille maaseudun metsäteille vasta pimeän tultua. Katuvaloja ei ollut, ja lähtiessäni minulle sivumennen mainittiin, että alueella oli nähty karhuja. Vaikka en varsinaisesti pelkää pimeää, hiukan alkoi jännittää, kun säkkipimeässä hölkötin pitkin jäisiä ja hiljaisia metsäteitä valonani vain pieni taskulamppu.
– Villieläimet pelkäävät ääniä ja välttelevät ihmisiä, sanoin itselleni. Pian metsässä kaikuivat vapisevalla ja hengästyneellä äänellä nuotin vierestä vedetyt Kaija Koo -coverit. Tunnin ajan. Ääni meni, kaaduin kahdesti jäisellä tiellä ja takapuoleen tuli komeat mustelmat.

Jokaisella on kuitenkin rajansa. Talven ja kevään ajan myös työkiireet painoivat päälle ja lopulta huhtikuussa olin ihan poikki. Valmentajani Tapio kevensi treeniäni ja pisti minut lepäämään.
– Treenin pitää tukea muuta elämää. Silloin kun on paljon kiirettä muuten, on parempi treenata vähemmän hyvällä fiiliksellä. Se on tehokkaampaa, usko pois, hän tyrmäsi nurinani lintsaamisesta ja tsemppasi jaksamaan.

Niin. En ole ollut yksin, vaikka yksittäiset treenit saatan tehdä itsekseni. Kun silloin tammikuisena aamuna kuuden jälkeen raahauduin treenaamaan, seisoi Tapsa odottamassa minua kuntosalin vielä lukittujen ovien edessä. Lukuisina iltoina lähellä asuva ystäväni on napsauttanut saunan päälle ja lähtenyt kanssani lenkille. Äitini ja sisareni ovat tarvittaessa puuhanneet tyttären kanssa treenien aikana. Kiipeilyparini Laku on auttanut minua monessa asiassa ja jaksaa aina tsempata. Hierojani Katja työskentelee viikon jokaisena päivänä klo 8–21 välillä. Kun sopivaa aikaa ei silti tahtonut löytyä, tarjoutui hän tulemaan kotiini tekemään hieronnan tyttäreni nukkumaanmenon jälkeen.

Siinä se taas tuli, koko jutun toinen puoli. Kyse ei siis ole vain ajan löytämisestä tai edes motivaatiostani. Vaikka kaikki alkaa minusta itsestäni ja halustani toteuttaa unelma, lähipiiri toimii tukena ja asioiden mahdollistajana. Ei vuorokaudessani siis taidakaan olla lisätunteja. Minulla on vaan kova pää ja paras jengi ympärillä!

Endorfiinihumalainen tunnustus

By Janiina

On June 24, 2015

In alpit, janiina ojanen, mont blanc, opa salpakoski, urheilija. olli salpakoski, urheilu, valmistautuminen, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Kävin aamupäivällä juoksemassa tunnin kaatosateessa. Se oli ihanaa! Vetreytti edellisten päivien treenauksesta jumahtaneita lihaksiani. Happirikas ilma tuoksui ja tuntui hyvältä. Vilpoinen vesi ja ilma pitivät kehon raikkaana (ja likomärkänä). Pysähdyksissä olisi varmaan tullut kylmä, mutta liikkeessä pysyin lämpimänä. Kura roiskui ja sääret värjäytyivät mudasta harmaiksi.

Kun tulin kotiin, tytär istui sohvalla katsomassa leffaa kaverinsa kanssa. Kuullessaan hengästyneen tervehdykseni he vilkaisivat minua, mudassa uitettua koiraa. Tyttärelleni näkymässä ei ollut mitään uutta ja hänen katseensa palasi television ruudulle. Kaveri sen sijaan tuijotti minua ihmeissään ja totesi sitten kummeksuen:
– Sä näytät innostuneelta, vaikka olet ihan märkä ja likainen ja naamasta punainen.

Olinkin innostunut. Endorfiini ryöppysi suonissani ja lihakset tutisivat sillä tavalla, kun oikein hyvän

lenkin jälkeen ne tapaavat tehdä. Juostessa olin myös ehtinyt mietiskellä ja tehdä oivalluksen, joka sai minut hyvälle tuulelle. Vaikka harvoin väärässä olemisen myöntäminen ilahduttaa, nyt niin kävi.
Ajatuskulkuni alkoi vasempaan polveen kahdeksan kilometrin kohdalla ilmestyneestä paineen tunteesta ja eteni jotakuinkin näin:

Sanonta “urheilija ei tervettä päivää näe” on tietyllä tavalla realisoitunut myös minulle, vaikka en urheilija olekaan. Mutta kun treenaa joka päivä kohtuullisen intensiivisesti, alkaa huomata asioita kehossaan eri tavalla kuin aiemmin. Yhtä lailla kuin säätila, kehon tila on olosuhde, joka vaikuttaa kokonaissuoritukseen.

Minun kohdallani on todettu, että polveni, lihashuollosta ja niihin kohdistuvan rasituksen minimoinnista huolimatta, kipeytyvät silloin tällöin. Se on rasituskipua, eli itse nivelissä ei ole vikaa. Vasen jalkani on heikompi ja erityisesti se aiheuttaa harmitusta välillä. Teen jatkuvasti töitä, jotta en kipeyttäisi polviani, mutta aina välillä niin vain käy. Polvet ovat minun olosuhteeni.

Olen puhunut kintuistani täällä niin monta kertaa, että pohdin jo onko se mennyt jo valittamisen puolelle. En halunnut olla valittaja. Nimittäin olen joskus miettinyt, että urheilijat aina valittavat: penikat, lihaskrampit, pieleen mennyt nesteytys, murtuneen varpaankynnen hiertymä. Liian kuuma tai kylmä. Sataa tai paistaa liikaa.
Aiemmin olen pitänyt sitä urputtamisena ja paatoksella muistellut, kuinka joskus lapsuudessani kuulin kaksi haastattelua telkkarista. Ensimmäisessä oli miespuolinen pituushyppääjä, joka oli hypännyt pronssia, vaikka jalassa oli hiusmurtuma. Toisessa haastattelussa naisjuoksija kertoi epäonnistuneensa suorituksessaan, koska lohjennut pikkuvarpaan kynsi hiersi viereistä varvasta. Ai että se jurppi minua:
– Eikö voi myöntää, että kunto ei riittänyt? Onko pakko keksiä jostain varpaankynnestä selitys?

Vuorenvalloitus on opettanut minua katsomaan asioita hiukan toisessa valossa. Olen ollut väärässä.

Koemme olosuhteet yksilöllisesti. Pieneltä tuntuvilla asioilla voi olla suuria, jopa ratkaisevia, vaikutuksia. Totta on, että toiset ovat taipuvaisempia etsimään vikaa muualta kuin itsestään. Mutta mitä minä tiesin juoksijan suorituksesta? En ainakaan tarpeeksi arvostellakseni. Tunsinko kummankaan urheilijan olosuhteita ja niiden vaikutuksia heihin yksilöinä? Tuskinpa vain.

Vammaiskiipeilijä Opa kertoi, kuinka yksittäinen rakko hänen jalassaan haavautui vuorella niin pahasti, että se teki kävelyn mahdottomaksi ja vaati lääkärin hoitoa. Enää en virnistellyt, kun hierojani Katja muistutti, että pitää käydä hoidattamassa jaloista kovettumat pois ennen lähtöä.

Huonojen olosuhteiden toteaminen ei ole valittamista. Se ei tarkoita, että jättäisi asioita tekemättä tai että ei yrittäisi parastaan. Vai mitä?

Kun tulin suihkusta, sade oli loppunut ja aurinko hiipinyt esiin.
Selkeä kesälomalaisten jäätelöolosuhde siis. Tytöt olivat samaa mieltä.

Mont Blanc -varusteiden testausta

By Janiina

On June 21, 2015

In harjoittelu, janiina ojanen, kiipeilyvarusteet, mont blanc, nikander.fi, scandinavian outdoor, treenivaatteet, vaatteet, valmistautuminen, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Tämä teksti käsittelee huiputusvarusteitani ja ajatuksiani niistä käyttötestien jälkeen. Teksti siis sisältää tuoteasettelua, ja jos olet sille allerginen, kannattaa jättää tämä kirjoitus väliin.

Mont Blanc -projektini alkaessa olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa “ei mitään päällepantavaa” todellakin piti paikkansa. Varusteiden valinta vuorikiipeilyä varten on ollut haastava ja mielenkiintoinen juttu.

Käyttöolosuhteet ovat vaativat. Sää muuttuu matkan varrella laakson helteisestä kesästä huippualueen jäätikköolosuhteisiin. Lämpötilavaihtelu voi olla 30–40 astetta. Aurinko on polttava, vaikka olemme pakkasolosuhteissa jäätiköllä. Tuulen navakkuus voi olla melkoinen.

Jos vaatteet kastuvat esimerkiksi hikoilun tai sateen vuoksi, ylhäällä niiden kuivaaminen on haastavaa. Kiivetessä varusteiden pitää toimia oikein, jotta eteneminen on mahdollisimman energiatehokasta ja varusteet tukevat suoritusta. Koska kantamukset on minimoitava, ei vaihtovaatteille ole repussa tilaa. Mukaan tulee kypärä, jäähakku ja -raudat, valjaat, otsalamppu sekä ravinto ja neste. Ja meidän tapauksessamme kamerakalusto, johon liittyviä haasteita Laku taannoin pohdiskeli.

Koska en osaa täysin ennakoida edessä olevaa, eikä olosuhteita voi kotikonstein simuloida, on tärkeää tuntea varusteet, niiden toiminnallisuudet ja yhteensopivuus oman kehon kanssa. Vaadittavien ominaisuuksien ja vaihtoehtojen kartoitukseen sain avukseni Niina Jurvasen (Scandinavian Outdoor). Hän opasti minua kädestä pitäen, mitä kaikkea varusteiden valinnassa pitää huomioida. Yhteenveto tuosta opastuksesta löytyy täältä.

Tein hankinnat hyvissä ajoin, jotta ehtisin tutustua varusteisiin kunnolla. Nyt takana alkaa olla melko mittava määrä testaustunteja erilaissa ympäristöissä. Mielestäni olen saanut kohtuullisen hyvän kuvan siitä, millaisilla välineillä olen vuorta lähdössä huiputtamaan.

Varustus rakentuu useasta kerroksesta.
Alimmainen kerros on merinovillaiset aluspöksyt ja jämäkät urheilurintaliivit. Näiden istuvuuden merkitys on todella suuri. Rintskoiksi valitsin mallin, jota olen jo vuosia käyttänyt kaikessa liikunnassa. Alushousut ostin tätä varten. Merinovilla tuntuu ihanan pehmoiselta iholla, mutta rehellisesti sanottuna en ole toistaiseksi huomannut eroa normeihin urheilualusvaatteisiini.

Seuraavaksi tulee aluskerrasto, jonka lämmön- ja kosteudensiirto-ominaisuudet ovat yksi tärkeimmistä jutuista. Hiki ja kuumuus pitää saada nopeasti iholta pois, tai olo muuttuu todella tukalaksi. Saman asun pitää olla tarvittaessa todella lämmin.

Yhteistyökumppanini Nikander.fi on tarjonnut minulle harjoituskauteen teknisiä urheiluvarusteita. (Käyttökokemuksia niistä voit halutessasi lukea aiemmasta tekstistäni täältä.) Vaikka lähtökohtaisesti ajatus oli, että ne varusteet ovat harjoituskauteen, osa soveltuu myös huiputusreissulle. Siihen osastoon kuuluu X-Bionicin Radiactor-kerrasto, joka on palvellut minua hienosti koko talven juoksulenkeillä, välillä ainoana kerroksena juoksutakin alla.

Sukista en osaa vielä sanoa paljoakaan. Falkenin alus- ja päällisukka-ratkaisua en ole vielä ehtinyt testata, mutta toisena vaihtoehtona olevat X-Socksit ovat tuntuneet oikein hyviltä ja eivät hierrä yhtään. Tosin joskus vahva kompressio saa jalkaterät tuntumaan kylmiltä. Mutta se voi olla oma ominaisuuteni (Niina varoittelikin naisten heikosta ääreisverenkierrosta) tai johtua jostain muustakin.

Seuraava kerros pitää kehon lämmön tallessa kuoriasun alla. Power strech on tuntunut materiaalina ihanalta ja lämpöiseltä, mutta sellaisiin pakkasiin en ole kuoripuvussa ehtinyt, että välikerroksen varsinaiset ominaisuudet olisivat päässeet esiin.

Huiputukseen tarkoitettu Haglöfsin kuoripukuni on mahtava! Minä, “kahinavaatteiden” inhoaja, olen (salaa myös itseltäni) pari kertaa käynyt sateella kuoritakki päällä kaupassa. Se istuu kuin hanska ei rajoita liikeratoja, pitää täysin vettä ja tuulta, eikä hiosta yhtään.

Kuorihousut ovat myös erittäin hyvät, mutta niissä on, ei nyt miinus, mutta yksi asia, joka voisi olla vielä parempi: Treenikaudella olen välillä käyttänyt myös Trespassin kuorihousuja, joissa on punttien avaamismahdollisuus ylös asti. Tästä johtuen housujen pukeminen ja riisuminen onnistuu nopeasti isot vaelluskengät jalassakin. Huiputukseen valituissa Haglöfsin Vandra II Q -housuissa punttien vetoketjut päättyvät polven kohdalle. Eli kengät pitää ottaa pois, jos haluaa riisua kuorihousut. Tämä ei ole mikään kriittinen asia. Raportoinpahan kuitenkin ajatuksen, joka tuli mieleeni, kun olin tilanteessa, jossa tuli tarve ottaa kuorihousut hetkeksi pois ja laittaa sitten takaisin jalkaan.

Testasin housujen vedenpitävyyttä istahtamalla ne jalassa vesilätäkköön: toimii! Tytär seurasi testausta kateellisena. Hän tiedusteli, miksi en käytä samanlaisia kurahousuja kuin hän pienempänä. Kuultuaan vastaukseni housujen hengittävyysvaatimuksesta hän ilmoitti tarvitsevansa samanlaiset, sillä kyllä hänenkin pyllynsä voi hiota!

Taukotakki on niin hieno, että sitä käytin koko kevättalven arkikäytössä. Se on kevyt kuin höyhen, suloisen lämmin ja pakkautuu pieneen tilaan.

Myssy ja kahdet hanskat, niitä en ole testaamaan ehtinyt paljoakaan. Sisähanskat ja järeät kintaat päällekäin ovat melkoisen tukeva setti, mutta silti käsien ote tuntuu pitävältä. Joku kommentoi aiempaan tekstiini, että valitsemani kintaat saattavat olla jopa hiukan liian järeät. Se jää nähtäväksi ja olen miettinyt, pitäisikö varmuuden vuoksi hankkia kevyempi kakkosratkaisu kintaille.

Ja sokerina pohjalla kengät. Lowan Mauria W GTX Flex -kenkäni (apua, kuka näitä tuotemallinimiä keksii?!) istuvat hyvin ja ovat juuri oikean kokoiset. Ne ovat loistavat!
Mutta. Tulen tarvitsemaan mukaan keinoihoa tai isoja rakkolaastareita. Nimittäin kovapohjaisilla kengillä kävellessä varren yläreuna tuntuu pohjetta vasten juuri sillä tavalla, että luulen säären hiertymiä olevan luvassa. Lyhyillä matkoilla se ei vaivaa, ja olen muutaman tunninkin painellut menemään kengillä ilman näkyviä jälkiä. Mutta kun kroppa turpoaa vuorella ja liikkuminen on erilaista, luultavasti hiertymiä seuraa. Osin haaste on se, että kovapohjaisella vuorille tarkoitetulla kengällä kävely on yllättävän erilaista kuin tavallisella. Eli treenailen vielä askellustakin, ehkä sekin auttaa.

Yhteenvetona sanottakoon, että olen siis tyytyväinen ja luottavainen varusteideni suhteen. Varmasti edessä on jotain ennakoimatonta, mutta se kuuluu seikkailuun!

Kuusi viikkoa.