Category: vuorenvalloitaja Page 8 of 18

Viimeinen pinnistys ja pikkuhousumysteeri

– No, mikä fiilis? kysyy valmentajani Tapio.
Olen juuri laskenut käsistäni tangon, jossa on kuusikymmentä kiloa rautaa. Kovan ponnistelun jälkeen hiukan huimaa; seison etunojassa, nojaan käsillä polviini, roikotan päätäni ja odotan, että olo menee ohi. Mont Blancille lähtöön on kuusi viikkoa ja harjoittelu intensiivisimmillään.

Viikossani on tällä hetkellä kaksi kuntosalitreeniä. Ensimmäinen on aika perustreeni, joka tukee kestävyyden rakentumista: keskipitkiä sarjoja painoilla, jotka ovat ehkä (oman arvioni mukaan) 70–80 % maksimipainoistani.

Toinen salitreeni on murhaava mutta tosi palkitseva: maksimipainoilla monta lyhyttä sarjaa.

Kropassani on melkoisesti enemmän voimaa kuin luulin. Minua lähinnä nauratti Tapsan optimistisuus, kun hän latasi painoja tangolle. Mutta on se hyvä, että valmentajani uskoo minuun silloinkin, kun itse en usko! Nimittäin jaksoin tehdä koko treenin hänen asettamillaan painoilla.

Pidän ylimääräisenä vaihtoehtona edellisen ohjelman kahvakuulatreeniä. Se ei ole pakollinen, mutta tuntuu niin tehokkaalta ja käänteisellä tavalla hauskalta (kurjuuden maksimointi ja sitä rataa, hahaa), että välillä mieli halajaa paiskomaan kuulaa.

Juoksen kahdesti viikossa. Usein lenkit venyvät pitkältikin yli ohjelmassa määritellyn tunnin mittaisiksi, koska nautin siitä niin paljon. Parhaimmillaan unohdan juoksevani, kun kuuntelen musiikkia ja vajoan omiin ajatuksiini (ja kyllä, laulan, yleisön pyynnöistä huolimatta). Polviinkaan ei satu (ainakaan kovin paljoa), kiitos hierojani Katjan kovan työn, lihashuollon ja pehmeän juoksualustan.

Vauhtikestävyysharjoittelu juostessa sen sijaan tökkii aina vaan, inhoan sitä. Olen sen harjoitteen siirtänyt omine lupineni fillaroinnin puolelle. Pyöräilyä on ohjelmassa kaksi kertaa viikossa. Lyhyempi tunnin lenkki ja yksi pidempi lenkki. Tapsa nollasi pitkien lenkkien kestot, ja aloitin pituuden kasvattamisen alusta puolestatoista tunnista. Tuntuupa muuten kevyeltä fillaroida pari tuntia, kun viime aikoina lenkkien pituudet ovat olleet 4–5 tuntia.

Iltoihin pitää mahduttaa kehonhuoltoa: venyttelyä, joogaa ja pilates-rullailua. Ne ja hierojani Katja auttavat pitämään kehon vastaanottavaisena treenille. Lisäksi lähiviikkoina luvassa on kivoja kesäisiä elämyksiä, jotka menevät ihan treenistä: Kovapohjaisia vaelluskiipeilykenkiä pääsen sisäänajamaan kavereiden kanssa tehtävällä parin päivän vaelluksella. Lähtöpäätös minivaellukselle syntyi spontaanisti nähtyäni Facebook-päivityksen, jossa eräs tuttuni huuteli kavereita mukaan. Lisäksi toinen kaverini, Saku lupasi viedä minut taas ulos kalliokiipeilemään, ja tällä kertaa otamme tyttärenikin mukaan (tyttö on aivan liekeissä, kun pääsee oikeille kallioille sisäseinien sijaan). Suunnitteilla on myös fillarointiretki Helsingistä Porvooseen ja mitä kaikkea tässä vielä ehtiikään keksiä…

Näin listatuna voisi kuvitella, etten ehdi muuta tehdä. Mutta todellisuudessa treeni ottaa pari tuntia päivästä (poislukien pitkä pyörälenkki) eli kyllä minulle jää paljon aikaa muuhunkin.  Ehdin siis kirmailla auringossa, nauttia kesälomasta ja tavata ystäviä. Kuitenkaan en käy kiistämään, etteikö tiukka treenitahti vaikuttaisi muutenkin elämään kuin ajankäytöllisesti. Harjoittelu väsyttää, ja tarvitsen unta enemmän kuin 7 tuntia, joka on tuntunut aiemmin riittävän hyvin. Huomaan myös tarvitsevani lepoa hereillä ollessa, aikaa jolloin en tee mitään. Ja ruokaa. Vaikka mielestäni syön riittävästi, Tapsa huomautti, että olen laihtunut ja kehotti varmistamaan, että syön tarpeeksi. Olen itse hiukan karsinut hänen tekemänsä ravintosuunnitelman annoskokoja, kun ruoan määrä tuntui niin isolta, etten jaksanut kaikkea. Näköjään taas on vaan parempi uskoa, mitä itseä viisaammat sanovat.

Niin että miltäkö tuntuu?
Janiina OjanenJännittää ja riemastuttaa. Ajatukset karkaavat usein väkisin edessä olevaan. Huomaan itsessäni hajamielisyyttä, joka ei normaalisti ole osa minua. Välillä sattuu kaikenlaista ja hommat tuppaavat unohtumaan kesken. On ihan hyvä, että jään tänään kesälomalle. Luultavasti en olisi parhaimmillani töissä nyt.

Tapsa toteaa sen olevan normaalia: myös pää valmistautuu. Treeni on loppunut, sanomme heiheit ja menen saunaan.

Palatessani löylystä minua odottaa pukuhuoneessa ikävä yllätys. Alushousuni ovat kadonneet. Kyllä ne minulla oli. No ihan varmasti oli!

Vilkuilen ympärilleni tyhjässä pukuhuoneessa. Mitä ihmettä? Muistan selvästi tahrineeni niihin vartalorasvaa, kun löysin laukustani tyhjäksi vuotaneen rasvapurkin, jonka olin unohtanut heittää pois aiemmalla kerralla. Etsiessäni shampoota tartuin väärään purkkiin, tahrin käteni ja pyyhkäisin ne puhtaaksi toisessa kädessä olevien pikkuhousujen takakaistaleen ulkopuolelle. Heitin rasvapurkin roskiin, vaatteet kaappiin ja menin suihkuun.

Mutta pöksyjä ei löydy. Poistun salilta hämmentyneenä mutta itsekseni salaa virnistellen. Mysteeri selviää kotona, kun purkaessani salikassia tahrin sormeni tyhjän rasvapurkin kylkeen. Hupsista.

Jäämeren syvyyksistä Mont Blancin huipulle

Viime aikoina me Vuorenvalloitus-tiimin jäsenet olemme treenanneet ja valmistautuneet lähestyvään koitokseen itsenäisesti omilla tahoillamme. Halusin kuulla, miten kiipeilyparini Lakun valmistautuminen etenee. Siinä missä minä punnerran itseäni huiputuskuntoon, valmiiksi kovakuntoisen Lakun suurimmat haasteet liittyvät kuvausteknisten haasteiden ratkomiseen. Siispä laitoin hänelle viestiä ja pyysin hiukan avaamaan kuvaamiseen ja kalustoon liittyviä haasteita. Näin hän minulle kirjoitteli:

“Olen kantanut kameraa sukeltaessani Jäämeren ja Atlantin syvyyksissä ja sodanomaisissa olosuhteissa Afganistanissa. Suomen erämaissa kesällä ja talvella. Silti huomaan jännittäväni kuvaamista vuorella. Onnistunko taltioimaan reissun kuvakertomuksen muotoon? Miten saan pidettyä kaluston toimintakuntoisena ja valmiina koko huiputuksen ajan? Kestääkö kuntoni ja pystynkö keskittymään kuvaamiseen?

Olen yrittänyt etsiä netistä vastauksia kysymyksiini, yllätyksekseni en ole löytänyt niitä. Tietoa on yllättävän vähän, tai sitten etsin vääristä paikoista.

Haastava projekti on edessä kuvauksenkin näkökulmasta: Kuvaamisen on tapahduttava nopeasti ja pääosin liikkeessä. En voi jarruttaa etenemistämme, en käydä sommittelemaan ja ohjaamaan ihmisiä. Tauot on erittäin lyhyitä, ja minun itsenikin pitäisi levätä. Huipulla on aikaa vain noin 20 minuuttia.
Juuri tämä on dokumentaristisen kuvaamisen suola: hetket on aitoja. Ja kun hetken menettää, sitä ei takaisin saa.

Suurin haaste on kameran kuljettaminen kiivetessä. Kameran pitäisi olla nopeasti ja helposti saatavilla, mutta se ei saa häiritä kiipeämistä. Kameran pitää olla lähellä kehoa, jotta se ei pääse hakkautumaan esimerkiksi kiviä vasten. Tiedän kokemuksesta, että akut hyytyvät pakkasessa nopeasti ja vaihtoakut on pidettävä lähellä kehoa. Kameran rungon ja optiikan pitäisi olla hyvin säältä suojattu jo valmistajan toimesta.

Kameran kuljettamiseen vuorella en ole löytänyt valmista ratkaisua. Tähän mennessä mielestäni paras vaihtoehto on kuljettaa kamera rinnalla kiikarivaljaissa, joihin on liitetty erikseen tehty suojakotelo. Tällöin kamera on nopeasti käytettävissä.  Onko kellään ideoita?

Kamerani on kookas ja painava: Canon 1 DX. Optiikaksi olen suunnittellut ottavani Canon EF 14mm f/2.8L II USM:n ja Canon EF 24-70mm f/2.8L II USM:n. Valitsin ne, jotta kameran ominaisuudet riittäisivät myös ääriolosuhteissa.

Kuvauskalustosta tulee ylimääräistä painoa 4–5 kiloa. Se on noihin olosuhteisiin paljon, moni kun punnitsee omia kantamuksiaan grammojen tarkkuudella. Kaiken lisäksi olen luvannut kantaa vielä Janiinankin reppuselässä, jos tarve vaatii…(tässä kohtaa nauran huutonaurua) Tosin siihen tuskin on tarvetta; hän on ehkä yksi päättäväisimmistä ihmisistä, joita olen koskaan tavannut. Saattaa siis olla niin, että hän saa kantaa minua, kun aika tulee.

GoPro-kamerat tulevat kiinni kypärään sekä minulle että Janiinalle. Onneksi on paikan päällä muutama päivä aikaa treenata yhteisiä askelmerkkejä. Nuo päivät antavat minulle myös aikaa saada kuvausasiat kuntoon ennen varsinaista huiputusta. On varmasti asioita mitä en osaa ottaa vielä huomioon ja jotka selviävät vasta paikan päällä.

Tämän kaiken takia rakastan tätä hommaa: valmistautumista, haasteita, ongelmanratkaisua, yllätyksiä, itsensä haastamista ja ylittämistä!

Jos jollakulla teistä on kokemuksia vastaavista olosuhteista, niin otan innolla vastaan kaikki tarinat ja vinkit!

Laku”

Riko sääntöjä!

Mont Blanc -valmistautumisessa olen nauttinut kovasti treenin ja ruokavalion tiukasta kurinalaisuudesta. Kuten aiemminkin todettu, tämä kaikki kysyy aikaa ja vaivaa. Vuorenvalloitus-kokonaisuuden sovittaminen arkeeni on edellyttänyt todellista halua saada asiat onnistumaan.

Vuorenvalloittaja on vain yksi monista rooleistani: olen myös äiti, ystävä, kummitäti, tytär, sisar, yrittäjä, työkaveri ja vaikka mitä. Johtuen näistä tehtävistä, rooleista ja vastuista (joita minulla on kunnia kantaa ja joista olen iloinen ja ylpeä), aikani ei juuri koskaan käy pitkäksi. Arjen hektisyydestä selviäisin tuskin kunnialla ilman rutiineja. Joskus arkeen kuuluvat yllätykset ja nopeat muutokset tuntuvat rasitteilta. Kuten varmasti jokaisella, välillä väsyttää ja ärsyttää.

Elämä kuitenkin on pääosin arkea. Siitä pitäisi nauttia. Jos vain hengitystä pidätellen pinnistelee kohti seuraavaa viikonloppua tai vuosilomaa, kuluu aika liian nopeasti, koska suuri osa elämästä menee parempien päivien odotteluun. Siksi välillä pitää irrottautua hetkeksi kaikesta, heittää kaikki rutiinit ja säännöt roskiin. Se tyhjentää päätä ja sydäntä ja laskee stressipykälää. Se saa katsomaan omaa elämää ja arkea uudesta näkövinkkelistä. Arvostamaan sitä, mitä on ja katsomaan myös kriittisesti niitä asioita, jotka aidosti kaipaavat muutosta.

Muuan muassa tästä johtuen minä matkustan niin paljon kuin mahdollista. Lähelle tai kauas, pitkäksi tai lyhyeksi aikaa. Hengitykseni kulkee kevyemmin arjessa, kun sähköpostissa on aina lentoliput johonkin (totta puhuakseni käyn aina välillä katselemassa niitä lentolippuja ja jo etukäteen fiilistelemässä tulevia reissuja). Uudet paikat, ihmiset ja elämykset antavat iloa ja energiaa. Kiire supistaa maailmankuvaa ja liian helposti kääntää katseen omaan napaan. Matkustaminen antaa aikaa itselle ja irrottaa tiskaamisen, pyykinpesun, lapsilogistiikan ja työrumban pyörteistä. Pysäyttää ja muistuttaa, kuinka hienoa ja arvokasta elämä on.

Viime viikolla olin neljä päivää Kööpenhaminassa tyttäreni ja ystäväni (joka on myös tätini, tosin enemmän sisarelta hän tuntuu) kanssa. Olin jo etukäteen päättänyt, että neljä päivää eläisin kuin pellossa. Yleensä reissuihin otan juoksulenkkarit mukaan, nyt ne jäisivät tarkoituksella kotiin. Söisin mitä ja milloin sattuu huvittamaan ja mikä tärkeintä: tiputtaisin mielestäni kaiken muun paitsi juuri sen hetken.

Helsinki-Vantaalla sitten kilistimme kuohuviini- ja limsalaseja kello kuudelta aamulla ja toivotimme itsellemme ja toisillemme hyvää minilomaa. Sen jälkeen vietimme neljä päivää alkukesän auringosta hurmaantuneessa Kööpenhaminassa ja hengitimme kaupungin sykettä. Käytimme kokonaisen päivän Legolandissa ja toisen Tivolissa. Hurjastelimme kaikki löytämämme vuoristoradat, vapaapudotustornit ja muut kieputtimet. Nauroimme kippurassa ja kiljuimme huvipuistolaitteissa. Tutkimme Rosenborgin linnassa kruununjalokiviä ja istuimme terassilla kaikessa rauhassa ihaillen ihmisvilinää.

Paransimme hiukan maailmaa ja keskustelimme syvällisesti erilaisten leivosten sisällä olevan töhkän koostumuksesta. Se oli ihan mahtavaa!

Ensimmäisinä päivinä mussutin vaaleaa leipää, juustoa, pitsaa ja jätskiä. Kolmantena aamuna vaalea leipä oli huomaamattani vaihtunut ruisleipään, ja elimistöni rukoili lihaa. Kehossa väreili pieni levottomuus ja lihakset tuntuivat jähmeiltä. Kun kävelimme kohti Tivolia, ohitsemme juoksi lenkkeilijä. Tunsin haikeutta, kun katsoin hänen peräänsä. Se meni ohi, mutta jäi mieleen.

Niin meni reissu loistavasti. Sen jälkeen edessä oli vielä viimeinen puolitoista viikkoa ennen juhannusta. Keskikesän juhlan jälkeen jään kesälomalle, joka tänä vuonna on aika treenipainotteinen, sillä harjoittelen kuutena päivänä viikossa lopputankkaukseen asti. Ennen sitä kuitenkin pitää raivata melkoinen kasa töitä ja monta muutakin asiaa. Melkoinen rutistus on siis käynnissä.

Arkihan alkoi tietenkin heti kotiinpaluusta. Niinpä vielä tänään, viisi päivää kotiinpaluumme jälkeen, matkalaukkuni on keskellä olohuoneen lattiaa puolitäynnä, koska en ole ehtinyt keskittyä sen purkamiseen.

Mutta arvaa mitä? Ei haittaa.

Nimittäin maanantaiaamuna heräsin ennen herätyskelloa ja huomasin, että kaurapuuro maistui suorastaan jumalaiselta. Olin epäillyt, että viikonlopun hiilaripöhnän seurauksena treeni tökkisi. Mutta iltasella salilla sainkin lisätä painoja oikein kunnolla, ja silti koko treeni meni kevyesti. Tiistainakin tunnin lenkki venyi puoleentoista tuntiin vain, koska tuntui niin hyvältä olla taas liikkeessä, että unohdin seurata kelloa. Kotimatkalla hymyilin auringolle ja mietin, että on aika kivaa olla minä.

Ihmiskoe: ruokavaliotesti

Eräs ratkaistava asia on huiputuksen aikainen nesteytys ja ravitsemus. Mont Blancin huiputus kestää 12–16 tuntia ja kuluttaa tuhansia kaloreita. Löytämissäni nesteytysohjeissa sanotaan, että vuorella tulisi juoda yksi litra vettä tuhatta korkeusmetriä kohti. Tarvitaan siis melkoisesti nestettä ja energiaa. Jaksamisen kannalta on tärkeää, että huiputukseen otetaan mukaan vain minimimäärä kannettavaa. Jokainen gramma tuntuu vuorella painavan moninkertaisesti.

Käännyin taas oppaani Petten puoleen. Hän sanoi, että hyvä tankkaus etukäteen on tärkeää, sillä kantamukset kannattaa minimoida. Mukaan minun kannattaa ottaa vain noin 1,5 litraa vettä. Monet käyttävät ravitsemiseen tankkaukseen tarkoitettuja geelejä tai proteiinipatukoita.

Janiina Ojanen VuorenvalloitusSeuraavaksi halusin keskustella aiheesta valmentajani Tapion kanssa, sillä hän tietää temppuilevan vatsani ja on suunnitellut myös harjoituskauteni ruokavalion.

Tapsa totesi, että meidän on hyvä testailla erilaisia vaihtoehtoja. Huiputusta edeltävän huolellisen tankkauksen lisäksi Tapsa korosti, että energiavarastoja tulee alkaa täydentää varsin varhaisessa vaiheessa suoritusta. Hän selitti syyn selkeästi. En varmaan osaa selittää sitä yhtä perinpohjaisesti ja hyvin, mutta yritän kiteyttää pääkohdat (toivottavasti menee oikein, mahdolliset asiavirheet ovat minun, eivät Tapsan):
Kehoon varastoituu hiilihydraattia glykogeenin muodossa. Syödyn energian käydessä vähiin alkaa keho käyttää tuota varastoa. Jos kropan omat energiavarastot tyhjenevät liian aikaisin, ei “vauhdissa syömällä” saa tarpeeksi korvaavaa energiaa. Seurauksena ihminen uupuu nopeasti pystymättä kunnolla palautumaan. Tästä johtuu esimerkiksi tarpeeni nukkua pitkien pyörälenkkien jälkeen.

Summa summarum: pitkäkestoisessa suorituksessa pitäisi pötkiä niin pitkälle kuin mahdollista ulkoisilla energialähteillä ja vasta lopuksi käyttää kehon omat varastot. Kuulostaa järkevältä.
Nesteen suhteen voi toimia niin, että nostaa suolan määrää ennakkotankkauksen aikana. Tällöin kehon soluihin kertyy nestettä. Eli kannan lisänestettä kropan sisällä.

Tehokas tapa saada kroppaan ravintoa ja nestettä ovat esimerkiksi maratoonarien suosimat geelit. Ikävä kyllä vatsani ei suostu yhteistyöhön niiden osalta. Kaikki testaamani geelit tulevat kehon läpi vauhdilla suostumatta imeytymään. Ja tuovat mukanaan myös aimo määrän nestettä. Sellainen reaktio on tietenkin kaikkea muuta kuin toivottu vuorella.

Proteiinipatukat näyttäisivät olevan seuraava vaihtoehto, koska niitä kroppani sietää kohtuullisen hyvin. Tosin toistaiseksi olen syönyt maksimissaan kaksi patukkaa päivässä, joten meillä ei ole tietoa, mitä tapahtuu, jos teen koko huiputuksen tankkauksen niillä. Sitä pitää siis kokeilla:

Ihmiskokeen aika. Toteutus tapahtui reilu viikko sitten, Köpis-matkaani edeltävänä viikonloppuna.

Tehtävä:

Perjantain ja lauantain tankkaisin kevyesti Tapsan ohjeiden mukaan: hiukan normaalia enemmän hiilihydraattia ja ylimääräistä suolaa. Runsaasti nestettä. Sunnuntaina söisin reippaan aamupalan ja sen jälkeen loppupäivän aikana saisin juoda 1,5 litraa vettä ja syödä ainoastaan proteiinipatukoita. Ohjelmassa 4 tunnin pyörälenkki.

Toteutus:

Perjantain ja lauantain toimin ohjeiden mukaan. Sunnuntaiaamu alkoi normaalisti aamupalalla. Söin ylimääräisen leipäpalan ja lisäsin puuroon enemmän suolaa kuin tavallisesti. Kahvia kului runsaasti, koska minua kauhistutti ajatus koko päivästä ilman kahvia. Virhe. Kahvihan on nesteenpoistaja. Niinpä sain laukata heti aamupäivällä vessassa pariin otteeseen, mikä on tietysti huono juttu.

Päivä eteni kuitenkin ihan mukavasti. Patukat alkoivat nopeasti ällöttää, mutta pitivät nälkää hyvin. Huomasin kyllä, ettei niillä pidempiä aikoja voisi elää. Nestettä ei kulunut ensimmäisien tuntien aikana kovinkaan paljon.

Lenkin aika. Lähtiessä huomasin hukanneeni pyöränavaimeni, joten ulkolenkki vaihtui lennossa kuntopyörään salilla. Avaimen metsästyksen härdellissä aikaa tuhraantui niin paljon, että saapuessani salille sen sulkeutumiseen oli aikaa alle neljä tuntia. Ehtisin kuitenkin polkea 3,5 tuntia ja kompensoisin puuttumaan jäävän ajan kovemmalla tempolla.

Salilla oli aika lämmin, ilma ei liikkunut pyörän päällä jyystäessä, ja maisemat eivät vaihtuneet. Kuntopyörän satula oli kaikkea muuta kuin hyvä useamman tunnin suoritukseen. Kuitenkin lenkin puoleen väliin mennessä olin päivän aikana juonut vain puolet koko päivän vesimäärästä eli reilut 7 desiä vettä. Lenkin aikana sallin itselleni huikan (alle puoli desiä) vettä puolen tunnin välein.

Kolmannen lenkkitunnin alkaessa alkoivat myös hankaluudet. Olin tarkasti koko polkemisen ajan huolehtinut, että polkimet olivat lähempänä jalkaterien keskiosaa (ei päkiöiden alla). Tällä ajoasennon muutoksella yritän välttää penikoiden kipeytymisen (ne ovat vähän vaivanneet viime aikoina). Penikat olivatkin nyt oireettomat, mutta parin tunnin polkemisen jälkeen vasemmassa polvessa alkoi tuntua ikävä paine, jonka tiesin edeltävän rasituskipua.

Olin syönyt yhden pienen proteiinipatukan ensimmäisen tunnin jälkeen, koska Tapsa neuvoi aloittamaan maltillisen ravintotankkauksen heti lenkin alusta asti. Kahden tunnin jälkeen nälkä alkoi tuntua, ja kolmannen tunnin puolessa välissä söin toisen patukan. Kuuma sisäilma, tahmea patukka ja hien pintaan nostattava polkuvauhti saivat aikaan janon, joka yltyi nopeasti. Puolen tunnin välein otettu vesipisara ei riittänyt viemään janoa.
Hankalan leveä satula hiersi sisäreisiä kivuliaasti, ja vaihtelin istuma-asentoa pakaralta toiselle. Polven paine yltyi kivuksi. Hidastin vauhtia huomattavasti ja aina välillä nostin takapuolta satulasta.

Treenin jälkeen sallin itselleni yhden isomman huikan. Join sen erissä ja purskuttelin vettä suussa aina pitkään ennen nielaisua. Jäljellä oli enää pari desiä koko illaksi. Päätä särki ja polveen sattui. Pelkkä ajatuskin proteiinipatukasta tuntui ällöttävältä, mutta kaivoin isoimman patukan ja söin sen yrittäen olla ajattelematta asiaa. Polttoainetta.

Olo parani nopeasti, mutta jano jäi. Jääspray rauhoitti polvea, kotona rullailin lihaksia pilatesrullalla auki ja venyttelin oikein huolella. Nukkumaanmenon aikaan päätin ihmiskokeen 12 tunnin jälkeen. Olo oli janoinen mutta ihan ok. Palkitsin itseni omenalla ja valtavalla lasillisella vettä.

Johtopäätöksiä

Tiedän pärjääväni kyllä. Vaikka lenkkini oli vain murto-osa huiputuksen rasituksesta, ei kokonaisuuksia voi verrata. Huiputukseen olen paremmin tankannut ja erittäin motivoitunut. Suorituksen olosuhteet ovat täysin erilaiset. Energiamääristä en oikeastaan testini jälkeen ole huolissani. Neste vähän mietityttää.

Aion ottaa tavoitteeksi kantaa kaksi litraa vettä mukaan huiputukseen. Harkitsen myös vaihtavani osan paluumatkan proteiinipatukoista geeleiksi. Voin koettaa pitää geeliä suussa ja saada imeytettyä siitä energiaa ja nestettä limakalvojen kautta. Ja jos vatsaongelmia tulee, olemme jo melkein perillä.

Epilogi:
Testattavaa ei vahingoitettu testauksessa. Tosin hän sai suuret mustelmat ja vereslihalle hiertyneet haavaumat sisäreisiinsä kuntopyörän satulasta.
Muistiin merkittäköön, että testiä seuraavana aamuna testattavan keskittymiskyky ei ollut huipussaan: tehtävinä oli laittaa tukka kuntoon ja lääkitä polvi. Lopputulemana oli havainto, että jääspray antaa vahvasti raikkaan tunteen koko aamupäiväksi, mutta sen kampauksen kiinnitysominaisuuksia voisi hiukan parantaa.

Valmentajan puheenvuoro!

Kirjoitin Googleen “valmentaja” ja “vuorikiipeily” heti projektini alkumetreillä. Tiesin, etten osaisi yksin valmistautua edessä olevaan ponnistukseen. Haku noilla sanoilla ei tuottanut toivottua tulosta. Mittavan kartoitustyön jälkeen päädyin istumaan Tapion toimistohuoneeseen ja selittämään ideaani. Olin vähän huolissani, että mahtaako hän ottaa minua tosissaan. Mutta kun näin Tapsan heti innostuvan projektistani, tiesin tulleeni oikeaan paikkaan.
Janiina Ojanen Tapio Kamppi
Viime marraskuusta asti Tapsa onkin sitten määrännyt, mitä, kuinka ja koska syön, liikun ja lepään. En ole aiemmin ollut näin mittavassa valmennuksessa. Luottamuksen merkitys on valtava. Minun on oltava rehellinen ja avoin, silloinkin, kun hommat eivät ole menneet ihan putkeen. Tapsan pitää olla koko ajan kartalla henkisestä ja fyysisestä voinnistani, ei vain suorituskyvystä. Minun pitää myös uskoa valmentajan ammattitaitoon varauksetta ja hyväksyä hänen auktoriteettinsa.

Samalla valmennussuhde on vapauttava kokemus: teen niinkuin käsketään ja raportoin omia kokemuksiani ja tuntemuksiani. Voin luottaa siihen, että Tapsa valvoo kaiken sujuvan kuten on tarkoitus. Toinen asia on palaute ja kannustus. Niiden merkitys on ihan mielettömän suuri jaksamisen kannalta. Olenkin todennut olevani välillä kuin Pavlovin koira, teen suorituksen niin hyvin kuin taidan ja käännyn sitten katsomaan Tapsaa “no, kehu nyt” -ilmeellä.

Olen täällä jatkuvasti puhunut valmentajastani, mutta nyt on aika antaa hänelle puheenvuoro. Esitin hänelle muutamia kysymyksiä, joihin hän vastaili seuraavalla tavalla:

Mitä Vuorenvalloituksen kaltainen projekti vaatii fyysiseltä kunnolta?

“Vuorenvalloitus vaatii fyysiseltä kunnolta monen osa-alueen vahvuutta, mikä tekee projektista

haastavan. Tarvitaan kestävyyttä, voimaa ja ketteryyttä, vain muutamia mainitakseni.

Yhden ominaisuuden treenaaminen on melko helppoa, mutta kun koko paletti pitää olla kasassa, harjoittelun on pakko olla suunnitelmallista ja melko tarkkaa.
Valmentajan näkökulmasta tämä on erittäin mielenkiintoinen tehtävä. Se vaatii hyvän suunnitelman ja herkkää korvaa treenattavan kuuntelemisessa.
Valmennusohjelmamme tärkein perusta on treenattavan, eli sinun, fyysisen kunnon lähtötilanne. Sen mukaan tehdään kaikki suunnitelmat nousujohteisesti rasitusta kasvattaen. Oma mottoni kuitenkin on “mieluummin pikkuisen liian vähän, kuin pikkuisen liikaa treeniä”. Näin säästyy vammoilta ja motivaatio säilyy loppuun saakka.”

Miten minun huiputuskuntoani on rakennettu?

“Aluksi rakennettiin pohja peruskunnolle: nostettiin lihasvoimaa ja  peruskestävyyttä: keskipitkiä sarjoja isoilla liikkeillä kuntosalilla ja  vajaan tunnin lenkkejä matalalla sykkeellä.
Toinen periodi keskittyi edelleen voimatasojen nostoon, nyt hieman kovemmalla treenillä ja isommilla painoilla. Kestävyyteen ei vieläkään uhrattu paljoa aikaa, koska sinun kestävyystasosi oli jo valmiiksi melko hyvällä pohjalla.
Treenien kokonaismäärää nostettiin jonkin verran. Jakson loppupuolella alettiin tehdä enemmän kestävyyspainoitteista treeniä kuntosalilla ja lenkit ja muu aerobinen liikunta lisääntyi. Mukaan otettiin myös kovasykkeisiä vauhtiharjoituksia sekä ylipitkiä pyörälenkkejä (4–5 tuntia kerrallaan)
Nyt viimeisellä kolmanneksella painotus on kasvavassa määrin kestävyyskunnon ja hapenottokyvyn parantamisessa. Voimaharjoittelu on silti edelleen tärkeä osa treeniä. Harjoitusmäärät ovat kohta korkeimmillaan. Yksi kokonainen lepopäivä kuitenkin on joka viikko. 
Viimeinen 3–4 viikkoa on vielä oma kokonaisuutensa, johon vaikuttaa senhetkinen tilanne. Lihaskuntotreeniä vähennetään ja keskitytään huolella lihashuoltoon ja tehdään viimeiset kovat kestävyysharjoitukset. Hyvään palautumiseen ja lopulta tankkaukseen jätetään riittävästi aikaa, jotta kaikki voimavarat ovat varmasti käytössä itse suorituksessa.”

Vaikuttaako harjoitteluun se, että olen nainen?

“Haaste on fyysisesti kovempi naiselle kuin miehelle. Harjoittelu ei juuri eroa miehen ja naisen välillä, vaan määräävä tekijä on lähtökunto. Henkiseltä puolelta on sanottava, että harjoittelun toteutumisen perusteella homma ei jää ainakaan päästä kiinni. Fysiikkasikin on saatu todella hyvälle tasolle, joten uskon että homma menee varmasti maaliin.
Marraskuussa 2014 aloittaessamme valmistautumisen koitokseen kuntotasosi oli keskiluokkaa, ei siis huono, mutta et ollut “vuorenvalloituskunnossa”. Nyt reilu puoli vuotta myöhemmin kuntotaso on todella erinomainen, joten olen hyvin tyytyväinen saavuttamiimme tuloksiin!”

Kuinka ruokavalio tukee treeniäni?

“Ruokavaliolla on pyrittiin alkuvaiheessa maltillisesti kiinteyttämään kehoa, mikä onnistui hyvin. Loppuvaiheessa on etsitty lähinnä oikeaa energiatasapainoa eli pyritty syömään monipuolista ruokaa kulutuksen mukaan ja optimoitu hyvä palautuminen.
Haasteitakin on matkalla toki ollut. Mutta hyvä valmennussuhde ja suora palaute molemmin puolin ovat auttaneet ratkaisemaan kaikki eteen tulleet tilanteet. Arjen haasteet ovat välillä venyttäneet harjoittelurunkoa, mutta ne on otettu aina seuraavalla viikolla takaisin vähintään samalla mitalla.
Kaiken kaikkiaan uskon vakaasti Vuorenvalloituksen onnistuvan vallan mallikkaasti!”

Ensi viikolla toteutan tyttäreni unelman ja vien hänet Legolandiin. Aion siis hetkeksi unohtaa Vuorenvalloituksen, treenin sekä bloggaamisen ja keskittyä vain syömään jäätelöä ja ajamaan vuoristoradoissa maailman parhaassa seurassa. Palaan siis linjoille noin viikon kuluttua. Siihen asti toivotan sinulle aurinkoisia kesäpäiviä!

Page 8 of 18

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén