Category: vuorikiipeilijä Page 20 of 34

Vuorenvalloittajan heikko hetki

On January 19, 2016

In alpit, alppikiipeily, harjoittelu, janiina ojanen, juoksu, mont blanc, monte rosa, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo, ylävuoristokengät

“Mahtaakohan tästä itsenäisestä valmistautumisesta tulla mitään? Mitä jos mokaan nyt, ja sitten kunto ei kestä Mont Blancilla?”

Vuorenvalloittaja Janiina Ojanen harjoittelee kuntosalilla

I don’t stop when I’m tired. I stop when I’m done. -selfie salin lattialta

Yllätin itseni jännittämästä tässä taannoin.

Mistäs moinen heikko hetki?

Treeniohjelmat ovat osa arkeani. Harjoitusmäärät ja -rutiinit tulevat selkärangasta. Hiukan olen säätänyt painoja ja sekoitellut ohjelmien liikkeitä huvin ja vaihtelun vuoksi, mutta kaikki on ihan tuttua. Mutta samaan aikaan erilaista. Helpompaa. Onko tämä liian helppoa?

Kehitystä ei tapahdu, jos treeni ei tunnu kunnolla. Siksi minua varmaan huolestutti helppouden tunne. Päätin kiristää hiukan tahtia. Koska tällä hetkellä en halua tiukentaa arjen aikatauluja entisestään, en lisännyt viikottaisia treenikertoja (vielä). Mutta lisäsin saliharjoitusten alkuun parinkymmenen minuutin mittaisen juoksumattolenkin ja kasvatin hiukan salitreenin painoja.

Viime sunnuntain kahvakuulatreeni päättyikin sitten viimeisen lankutuskierroksen jälkeen tilanteeseen, jossa makasin salin lattialla vatsallani ja mietiskelin, tulisiko joku ohikulkija nostamaan minut ylös, jos oikein kauniisti pyytäisin. Kotiin kävelin kuin puujaloilla ja kengännauhat auki, koska nauhojen sitominen olisi vaatinut kumartumista ja epäilin, etten enää pääsisi takaisin pystyyn. Jo alkoi treeni tuntua.

Oivalsin siinä salin lattialla kölliessäni, ettei kyse ole siitä, että omatuntoni moittisi kehnosta sitoutumisesta harjoitteluun tai huonosta suorituksesta. Kyse taitaa olla siitä, että kaipaan palautetta. Taidan kaivata viime vuoden valmentajaani Tapsaa tsemppaamaan ja ottamaan osan onnistumisen vastuusta.

Myös varusteasiat mietityttävät. Joku kyseli, mitä aion tehdä huiputuskenkäasian suhteen. Ei aavistustakaan.
Monte Rosallahan vääränkokoiset vuokrakengät pistivät jalkani huonoon kuntoon. Jalat jouduttiin teippaamaan jo muutaman tunnin kiipeämisen jälkeen, koska kengät hiersivät korkeassa ilmanalassa nesteitä keränneet jalkaterät hurjaan kuntoon. Koko kiipeilyn ajan kipu vaivasi, ja sillä reissulla käytin varmasti koko elämäni kiroilukiintiön.

Palattuamme Monte Rosan huiputuksesta jalkaterät olivat ruhjeilla, sinipunertavat ja turvonneet niin pahasti, että paksu urheiluteippi oli murtunut. Oikeassa jalkaterässä oli hermopinne, joka vaati ammattilaisen apua Suomeen palattuani. Kesti viikkoja liikkua taas normaalisti.

Samanlaista kenkäkokemusta en halua. Kengät ovat tärkeimpiä varusteita ja niihin pitää panostaa. Mutta minusta ei myöskään ole järkevää ostaa kalliita ylävuoristokenkiä tässä vaiheessa. Sitäpaitsi en ehtisi sisäänajaa kovia kenkiä ennen reissua eli riski olisi silti olemassa. Luultavasti yritän hommata vuokra- tai lainakengät jo hyvissä ajoin, ehkäpä jo Suomesta. Ehdin sitten testailla rauhassa…
Sitäpaitsi kenkäasiaan saan ihan varmasti asiaan vihkiytyneiltä tutuilta neuvoja.

On ihan tervettä välillä kyseenalaistaa tekemistään ja kokeilla rajojaan. Pieni jännitys ja epävarmuus kuuluvat lajiin. Ja minä en ole yksin. Läheisten tiimi toimii ja Tapsakin on tarvittaessa vain puhelinsoiton päässä.
Hengähdin syvään ja nousin kuntosalin lattialta. Matka jatkuu.

Miksi vuoristo-opas vihaa muovipusseja? – elämää vuoristomajoilla

By Janiina

On January 13, 2016

In dufourspitze, janiina ojanen, kiipeily, mantova, matkapäiväkirja, mont blanc, monte rosa, vuoren huiputus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuoristo-opas, vuoristomaja

– I fucking hate plastic bags! And I especially hate people, who bring plastic bags to mountain huts!

Janiina Ojanen vuorenvalloitus Vincent-Pyramide Mantova vuorimaja

Valmistautumassa yöpuulle Mantovan majalla Vincent-Pyramidella
(kuva: M.Laukkanen)

Näin julisti Morgan, toinen kiipeilyryhmämme oppaista, Monte Rosan huiputusta seuraavana päivänä aamupalalla. Olimme keskustelleet vuoristomajoista ja niiden käyttäytymiskulttuurista. Oletin kyseessä olevan ympäristönsuojelullisesta näkökulmasta annettu lausunto, mutta pyysin kuitenkin Morgania selittämään tarkemmin. Syy Morganin kiukkuun ei ollut arvomaailmallinen mutta erittäin ymmärrettävä:

– Kuten olet huomannut, majoilla useimmiten samassa huoneessa nukkuu jopa kymmeniä ihmisiä. Öisin ei ole yhtään rauhallista hetkeä: Huiputukseen lähtevät nousevat keskellä yötä, pakkaavat, pukevat ja poistuvat. Suuri osa ihmisistä nukkuu vuorilla huonosti, ja pahoinvoinnin takia vessassa ramppaaminen on yleistä. Siksi makuutilat eivät koskaan ole täysin hiljaiset. Pahinta on kuitenkin ihminen, joka on pakannut varusteensa muovipusseihin ja alkaa yön pimeydessä etsiä jotain repustaan. Kaiken muun kestää, mutta se rapina on käsittämättömän kova ja raivostuttava ääni. Ja mieti, jos muovipusseihin varusteita pakanneita ihmisiä on kaksi. Tai viisi!

Mantovan vuoristomajan kuistilla
(kuva M.Laukkanen)

Morganin kuvauksesta voi nostaa esiin muovikassien ehdottoman käyttökiellon lisäksi pari muutakin asiaa, joista en ollut täysin tietoinen etukäteen:

Vuoristomajoilla ehdoton varuste on korvatulpat. Vaikka normaalisti pienet äänet eivät useimpien nukkumista häiritse, vuorilla tilanne voi olla toinen. Monet voivat huonosti ja joutuvat jatkuvasti käymään vessassa. Vaikka makuutiloissa on hiljaisuussäännöt ja kaikki ovat kohteliaita muita kohtaan, jatkuvasta liikehdinnästä syntyy pientä kuhinaa ja kahinaa. Lisäksi ohuesta ilmasta johtuen syke on koko ajan korkealla. Esimerkiksi itselläni pelkkä leposyke oli välillä yli 90. Oletko koskaan yrittänyt nukkua sellaisessa tilassa? Lisäksi jopa rauhallinen kävely majan alakerran vessaan ja takaisin nosti sykkeen nopeasti 120–130 iskuun, josta sen laskeminen edes takaisin 90:een otti aikansa. Siis nukkumaan rauhoittuminen voi olla todella hankalaa ja unet levottomia ja pätkittäisiä.

Kun takana on lähestymispäivän rasitus ja edessä huiputuksen ponnistus, haluaa kiipeilijä luonnollisesti kerätä voimiaan ja nukkua mahdollisimman paljon. Kun yhdistät kaikki edellä kuvatut asiat ja lisäät kokonaisuuteen päänsäryn ja ohuen ilman aiheuttaman jatkuvan kevyen paineen rintakehän päällä, helposti alkavat pienetkin äänet ärsyttää ja muovikassin rapinasta nopeasti tulee kynnyskysymys!

Mantovan maja

Nukkumisen vaikeutuminen on yksilöllistä, kuten akklimatisoituminenkin. Itselläni raja taisi mennä jossain 3000 metrin paikkeilla: Vincent-Pyramiden Mantovalla (3500 m) nukuin hädintuskin silmäystäkään ja oloni oli kertakaikkisen kurja koko yön. Monte Rosa Hüttella (2883 m) nukuin kuin lapsi heräämättä kertaakaan. Tosin Mantovalla oli yksi suuri makuutila, jossa oli kymmeniä kiipeiljöitä ja kiipeilytiimimme nukkui siskonpedissä kiinni toisissaan olevissa sängyissä. Monte Rosa Hüttella ryhmämme lisäksi huoneessa oli vain kaksi italialaista kiipeilijää ja meillä kaikilla oli omat sängyt.

Mikähän siinä on, että kirjoittaessani ylös näitä muistoja vuoristomajan hankalista puolista, tulee ikävä vuorille? Tuntuu, etten millään jaksaisi odottaa, että pääsen taas makaamaan pimeässä laskien vähenevää uniaikaa korvissa kaikuvasta jyskytyksestä ja miettien, koska on niin kova pakko mennä vessaan, että se on rappusissa syntyvän sykepiikin arvoista.

Tunnelma Mantovan ja Monte Rosa Hütten majoilla oli rento ja kansainvälinen. Valmistautuessaan edessä olevaan huiputukseen ihmiset viihtyivät omissa oloissaan tai oman kiipeilytiiminsä kesken, mutta kaikki olivat toisilleen erittäin ystävällisiä. Juteltavaa ei ollut vaikea löytää ja ihmiset neuvoivat ja auttoivat toisiaan auliisti.

Yksi osoitus majojen käyttäytymiskulttuurista ja kiipeilijöiden tietynlaisesta yhteenkuuluvuuden tunteesta lienee se, että majoilla tavaroita ei kadonnut, vaikka jotain arvokkaampaakin olisi jäänyt näkyville.
Esimerkiksi Mantovan majalla oli vain yksi paikka, jossa saattoi ladata kännykkää. Majan ruokailuhuoneessa oli yksi pistorasia, jossa oli kiinni yksi jatkoroikka, jossa oli viisi pistokepaikkaa. Nämä paikat olivat koko ajan täynnä puhelimia latureissaan. Latausvuoroa jonotettiin jättämällä oma puhelin latureineen jonoon pöydälle latauspisteen viereen. Jonossa oli jatkuvasti toistakymmentä puhelinta. Kun latausvuorossa ollut haki oman puhelimensa, hän automaattisesti laittoi seuraavana jonossa olleen puhelimen lataukseen.

Kiipeilijöiden keskinäiseen välittömyyteen lienee yksinkertainen syy: kaikki olemme samalla asialla ja nöyrinä vuoren edessä. Se yhdistää kummasti.

Viimeksi arvuuttelin itsekseni aina uuden ihmisen tullessa polulla tai majalla vastaan, mistä maasta hän oli kotoisin. Sitten tervehdin häntä arvioni mukaisesti englanniksi, saksaksi, italiaksi, ranskaksi, espanjaksi tai vaikkapa ruotsiksi. Vastauksia sain monilla kielillä. Jossain vaiheessa Monte Rosalla löysin parhaiten itselleni sopivan tavan ja aloin tervehtiä kaikkia ihmisiä suomeksi: “Moi!”

Monte Rosa Hütte

Valmistautuminen alkaa – lähtötilanne

By Janiina

On January 8, 2016

In alpit, dufourspitze, halti, harjoittelu, janiina ojanen, kalottireitti, kestävyysharjoittelu, kiipeily, kuntosali, kuntosalitreeni, mont blanc, monte rosa, vaellus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo

Kukaan ei yllättynyt, kun kerroin suunnitelmastani lähteä uuteen huiputusyritykseen Mont Blancille. Päätin ottaa sen kohteliaisuutena sitoutuneisuuttani kohtaan, enkä todisteena siitä, että minua pidetään jästipäänä. Kuten arvelinkin viime elokuussa, kun tieto vuoren sulkemisesta tuli vain muutama tunti ennen huiputusyritykseen lähtöä, kurjinta oli, etten tavoiteorientoituneen valmistautumisen jälkeen saanut edes yrittää.

Uuteen yritykseen valmistautuminen alkaa nyt monellakin tavalla eri tilanteesta.
Mikä tärkeintä, tytär ei jännitä, koska hänen 8-vuotiaan logiikallaan “tää homma on jo nähty”. Hyvä niin. Mies on innokas erämies ja hänen kanssaan yhteiset metsäreissut ovat mahtavaa vaihtelua arkeen ja täydennystä treeniin. Tuskin maltan odottaa ensi kesän Halti-vaellustamme!

Läheiset suhtautuivat ajatukseen uudesta seikkailusta “kyllä minä tämän arvasin” -virnistyksin mutta kannustavasti. Äiti on tietenkin huolissaan. Mutta olen äiti itsekin ja tiedän, että huolissaan oleminen on äitien tärkeä tehtävä tässä maailmassa.

Kohteena Mont Blanc on edelleen minulle uusi, mutta ensikertalainen en enää ole.
Mont Blanc on reilut 150 metriä korkeampi kuin Monte Rosa. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, tulevalla kiipeilyreitillämme (josta kerron myöhemmin lisää, kunhan ehdin tutustua siihen kunnolla) huiputuspäivän vertikaalinousu on noin 1700 metriä. Paluumatka (noin 1550 vertikaalimetriä) mukaanluettuna huiputukseen kuluu noin 12–13 tuntia. Se on suurinpiirtein yhtä paljon kuin Monte Rosalla. Matkan kokonaisohjelma vaikuttaisi olevan hiukan tiivistempoisempi kuin viime kerralla. Eli haastava reissu on edessä, mutta uskon ohjelman sopivan minulle ihan hyvin.

Vuorikiipeilijä Janiina Ojanen Monte Rosa Dufourspitze

Lepotauko Monte Rosan huipulla, elokuu 2015 (kuvassa Janiina Ojanen, Pette Halme ja Morgan), kuva M. Laukkanen

Olosuhteet ja vuoret ovat erilaiset. Reitit ovat tietenkin ihan erilaiset. Monte Rosan (Dufourspitze) huippu on kivihuippu, ja viimeiset parisataa metriä edettiin kalliokiipeillen. Mont Blancilla huippu on jäätikön peitossa.

Minulla ei ole tässä kohtaa aavistustakaan, voiko Mont Blancia ja Monte Rosaa rinnastaa toisiinsa.
Mutta ainakin minulla on tietoa siitä, millaisia fyysisiä asioita minulle tapahtui viimeksi. Ongelmia syntyi huonosti istuvien kenkien kanssa, kehoni turposi aika paljon ja silmäni alkoivat verestää (näytin ihan ylensyöneeltä Draculalta) ylittäessämme 4000 metrin korkeuden. Minulla oli ylhäällä ollessa pahoinvointia ja pientä päänsärkyä, muttei niin paljon, etten olisi pärjännyt niiden kanssa. Olin huiputuksesta palatessamme uupunut, mutta fyysinen kunto kesti. Palauduin kiipeämisen aikanakin suhteellisen nopeasti: parin minuutin tauot riittivät tasoittamaan hengityksen ja palauttamaan voimat takaisin lihaksiin. Uskon siis saman kuntotason riittävän, ja harjoittelukaan ei ala samasta tilanteesta kuin viimeksi.

Joku kyselikin harjoittelusuunnitelmistani. Tilanne on nyt suurinpiirtein tämä:
Monte Rosalta paluun jälkeen pidin pari viikkoa taukoa treenaamisesta. Sen jälkeen palasin tuttujen harjoitusohjelmien pariin. Syksyn ajan liikuin noin kolme kertaa viikossa hyödyntäen viime vuotisia treeniohjelmiani. Kaksi salitreeniä ja yksi juoksulenkki viikossa. Salitreenit tein painoilla ja vastuksilla, jotka olivat noin 80 prosenttia maksimipainoistani. Juoksulenkit olivat noin tunnin mittaisia mukavia ja rentoja lenkkejä keskimäärin 9–10 kilometrin vauhdilla. Lisänä oli reippaita kävelylenkkejä, eräretkiä ja muuta kevyttä arkiliikuntaa. Joulun aikaan jouduin pitämään parin viikon “pakkotauon” sairasloman vuoksi.

Oikeastaan koko syksyn olen noudattanut ruokavaliota, johon totuin treenikaudella. Tosin sallivammin on syömisten suhteen menty, koska en ole kokenut tarpeelliseksi pitää liekaa kovin kireällä. Pääsäännöt kuitenkin ovat tutut: paljon proteiinia, vähän hiilareita, puhtaita raaka-aineita, monta ateriaa päivässä ja runsaasti nestettä. Annoskoot olen mitannut silmämääräisesti, ja ruoka-aineitakin olen soveltanut suht vapaasti. Viikonloppuisin syön vapaasti perjantai-illasta sunnuntaiaamupäivään. Luulisin onnistuneeni ruokavalion kanssa kohtuullisesti, koska voin hyvin ja mitat ovat samoissa lukemissa kuin kesällä. Vatsan kanssa minulla on edelleen ongelmia. Luultavasti vatsakivut vältettäisiin täydellisen kurinalaisella ruokavaliolla. Mutta ainakin vielä toistaiseksi olen niin suuri kulinaristi, etten ole valmis kaikista herkuista luopumaan. Kärsin siis herkuttelujeni seuraamukset.

Nyt takana ovat muutamat ensimmäiset treenit sairasloman jälkeen. Taidan olla hiukan flunssainen, ja palautuminen ei ole ihan kohdillaan. Salitreenin jälkeen takareidet olivat niin jumissa, että mieluummin jätin lattialle pudonneen kynän sinne kuin kurotin nostamaan sitä. Äkkiä kiristyneestä pakkasesta johtuen tein yhden juoksutreenin salilla. Juoksumaton tuottama monotoninen askellus tukotti jaloista loputkin. Pari päivää olenkin nyt hoiperrellut kuin puujaloilla. Nii-in, sitten olisi se venyttely… eli ainakin osittain tutulta kuulostaa!

Punttihommia
Kuva: M.Laukkanen

Ajatukseni on aloittaa suurinpiirtein samasta kohtaa, missä harjoitusohjelmani oli vuosi sitten tammikuussa. Salitreeni rakentuu voimaharjoittelusta koko keholle ja tunnin juoksulenkit tasapainottavat sitä mukavasti. Kolme treeniä on viikon minimimäärä näin alkuun.

Kevään aikana alan lisätä kestävyysharjoituksia ja saliharjoittelukin muuttuu taas kestävyyspuurtamiseksi. Kesällä sitten on luvassa taas pitkiä pyörälenkkejä ja viimeiset viikot ennen lähtöä mennään sitten kuuden treenin (2 salia, 2 juoksua ja 2 pyöräilyä) voimalla.

Halti-reissu onkin sitten oma lukunsa: antoisa tauko perusharjoitteluun mutta ihan kunnon rutistus reissuna sekin. Emme ole vielä päättäneet, kuljemmeko Haltille kalottireittiä, Norjan puolelta vai jotain muuta kautta. Kerron myös Halti-reissun suunnitelmista, valmistautumisesta ja toteuttamisesta sitä mukaa, kun kokonaisuus avautuu lisää.

Näillä siis mennään. Olen aika optimistisella fiiliksellä kuntoni suhteen. Monte Rosa -reissun jälkeen kevensin treeniä kuntoa ylläpitäväksi, mutta minulla on sellainen olo, että huiputuskunto on nyt paljon lähempänä kuin viimeksi. Mutta mitä paremmassa kunnossa olen, sen enemmän saan kiipeilykokemuksesta irti. Ai että nautin, kun taas on maali, jota kohta pinnistää!

Miksi kiipeät vuorille?

By Janiina

On January 2, 2016

In alpit, alppikiipeily, chamonix, cosmiques, dufourspitze, gran paradiso, janiina ojanen, mont blanc, monte rosa, vincent-pyramide, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristomaja

Kun reilu vuosi sitten tein päätöksen vuorikiipeilyunelman toteuttamisesta, ei minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä oli edessä. Niinpä keskityin aluksi asiaan, jonka hahmotin parhaiten; riittävän fyysisen kunnon saavuttamiseen. Kuukausien kuluessa opin yhä enemmän siitä, mihin olin matkalla. Samalla fokus kääntyi “kiipeilysuorituksesta” vuorella olemiseen ja pärjäämiseen.

Nyt lähtötilanne on toinen. Minulla on selkeämpi käsitys siitä, mitä matka ottaa ja mitä se antaa.

Paluumatkalla Monte Rosan huipulta istuin jäätiköllä railoalueen reunassa oppaamme Petten vieressä uupuneena, jalkaterät kivusta vihloen, hymyillen kuin jakoavain ja sanoin:
– Kiitos. Tämä menee elämäni kokemuksien top 3:een.

Vaikka Mont Blancille en ole vielä päässyt, takana on kaksi huiputusta: Monte Rosa ja Vincent-Pyramide. Tiedän suurinpiirtein, millaisia olosuhteita varten varten harjoittelen.

Muistan pinnistelyn tunteen ja väsymyksen, päänsäryn, kuvotuksen tunteen vatsassa, kivun jaloissani, turvotuksen ja ohuen ilman synnyttämän hengästyksen. Auringon polttavan kuumuuden, jäärautojen raskauden ja loputtomat tunnit, joiden aikana maali ei tuntunut tulevan yhtään lähemmäs. Muistan pelon väristyksen, kun iltapäivän auringon paahteessa palasimme halki railoalueen, ja astuessani lumisillalle kuulin lumesta sulavan veden pisaroiden tipahtelun äänen.

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus Monte Rosa Dufourspitze

“Varvaskuva” Monte Rosan (Dufourspitze) huipulta

Muistan myös hiljaisen vapauden tunteen, luonnon kauneudesta häikäistymisen ja ilon oikean askelrytmin löytymisestä. Tottakai myös jännityksen ja addrenaliinin. Riehaannuttavan onnentunteen, joka tikahduttaa sydämen huippuharjanteella. Rauhallisen olon, kun tavoite on saavutettu. Kiitollisuuden oikeutuksesta olla siinä hetkessä.

Niinpä tällä kertaa valmistautuessani ajattelen ensin vuorta, vasta sitten harjoittelua (vaikka se on ihan yhtä tärkeää nytkin).

Periksiantamattomuuden lisäksi toinen kiipeilijän tärkeä ominaisuus on nöyryys. Tiedän nyt hiukan enemmän siitä, millaista vuorilla on, kuinka kehoni ja varusteeni toimivat siellä ylhäällä. Olen paikallistanut puutteitani ja kehityskohteitani. Tiedän, että minulla on riittävästi henkistä kanttia. Minulla on nyt paljon enemmän kuin viimeksi.
Mutta harhakuvitelmia minulla ei ole: olen todennäköisimmin ryhmäni kokemattomin ja taitamattomin kiipeilijä. Ja taatusti yllätyksiä tulee tälläkin kertaa. Onneksi minulla on taas ammattilaiset mukana auttamassa. Eli ei muuta kuin lakki kouraan ja treenaamaan!

Käytännön asiatkin ovat eri tavalla. Tällä kertaa valmistaudun itsenäisesti. Noudatan harjoittelussani minut viimeksi huiputuskuntoon piiskanneen Tapion oppeja. Viime vuonna lisämausteen toivat antoisat yhteistyökumppanikuviot, ja sain tsemppiä sitäkin kautta. Tällä kertaa en lähtenyt etsimään etukäteen kumppaneita. Myös bloggaamisen suhteen aion edetä enemmän fiilispohjalta eli kirjoitusten julkaisurytmi saattaa vaihdella.

Viime vuonna keskeisin osa tiimiäni oli kiipeilyparini Laku. Mahtava kumppani, jolta ei kannustusta ja taistelutahtoa puuttunut missään vaiheessa projektia.
Olen aina ollut hiukan yksilösuorittaja. Nyt minusta tuntui, että halusin ottaa tämän revanssin ihan omana juttunani. Lakullakin on omia suunnitelmiaan. Viestittelimme taannoin, ja hän kävikin kirjoittelemassa kuulumisiaan edellisen tekstin kommenttiosioon. Ja sieltä on nähtävissä, että vuorille käy myös hänen tiensä jatkossa. Ja kun Elbrusin valloituksen aika koittaa, kannustan häntä täysillä!

Kiipeilyryhmäni ja opas tulevat olemaan uudet. Viimekertainen oppaani Pette Halme on huippuäijä ja todellinen ammattilainen. Toivottavasti pääsen vielä kiipeämään hänen kanssaan.

Mutta haluan nähdä uusia paikkoja, uuden vuoren akklimatisoitumisnousuun ja tavata uusia ihmisiä. Verbieren sijasta majoitun tällä kertaa Chamonix’ssa, ja harjoitusnousu tehdään Gran Paradisolle (4061 m). Minua myös kiinnostaa Cosmiques-majan kautta kulkeva Mont Blancin kiipeilyreitti.

Mutta onko minulla vieläkään vastausta kysymykseen: “Miksi kiipeät vuorille?”
Jo viime vuonna pohdin tätä vuorikiipeilijöille usein esitettyä kysymystä. Täysin selkeää vastausta en löytänyt. Voisi kuitenkin sanoa, että viimeksi menin vuorelle kokeillakseni rajojani ja saavuttaakseni unelmani. Nyt menen vuorille, koska se on pysäyttävä ja ravisteleva kokemus. Mutta se on myös muistutus siitä, kuinka pieni ja merkityksetön olen osana isompaa kokonaisuutta.

Kiipeän vuorille, koska haluan tarttua mahdollisuuteen, jonka olemassaolon niin helposti unohtaa, koska se on koko ajan edessämme:
Maailmaa ei kannata vain katsoa, se pitää kokea. Nyt.

Monte Rosa / Dufourspitze, huipulle johtava harjanne, kuva: M. Laukkanen

REVANSSI: a woman’s gotta do what a woman’s gotta do!

By Janiina

On December 29, 2015

In alpit, alppikiipeily, halti, harjoittelu, janiina ojanen, matka, matkapäiväkirja, mont blanc, monte rosa, vaellus, vincent-pyramide, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Viitisen kuukautta sitten Monte Rosalta palasi onnellinen nainen. Vuorikiipeilyunelman toteutus oli vastoinkäymisistä johtuen toisenlainen kuin alkuperäinen suunnitelma. Mutta tärkeintä oli, että menin ja tein. Minulla oli täydellisen tyytyväinen olo.

Vuorenvalloitus 2015: Janiina Ojanen Monte Rosalla
Kuva: M. Laukkanen

Pitkin syksyä minulta kyseltiin, mitä aion seuraavaksi.

– Ei aavistustakaan, vastasin ja jatkoin virnistellen, että kaikenlaisia ideoita on, mutta aika saa näyttää. Tunnen jo itseni ja tiesin, että jotain tulee taas. Olen oppinut nauttimaan omasta intuitiivisuudestani. Saatan olla epätietoisuuden tilassa pitkäänkin. Kun oikea asia tulee vastaan, tiedän kyllä, mitä minun pitää tehdä.

Syksyn mittaan innostuimme miesystäväni kanssa ajatuksesta vaeltaa Haltin huipulle. Matka pohjoisen karuihin maisemiin on suunnitteilla ensi kesäksi. Joulukuun loppuun mennessä on karttoja tuijoteltu useaan otteeseen, ja itselleni tyypilliseen tapaan olen jo ties kuinka monta kertaa pakannut rinkan mielessäni.

Mutta.

Marraskuun eräänä aamuna heräsin ja tajusin nähneeni unta kiipeämisestä vuorelle. Taas. Viikkojen kuluessa olin kyllä huomannut vuorenhuippujen olleen mielessä yhä useammin. Tiedätkö sen haikean kivistyksen rinnassa, kun eteen sattuu kuva haaveidesi kohteesta?

Minua oli kyllä varoitettu siitä, että vuorilla on taipumusta mennä “ihon alle”. Kerrottiin, että periksiantamattomuus on tärkeä osa lajia, koska jokainen kiipeilijä joutuu tilanteeseen, jossa olosuhteet estävät pitkään suunnitellun huiputuksen.

– Joskus sitten. Myöhemmin, toistelin itselleni.

Viikot kuluivat. Mielessäni pyörinyt vuorenhuipun kuva kirkastui, ja aloin tunnistaa sen tuttuakin tutumman muodon. Kivistys koveni.

Eräänä päivänä en enää voinut vastustaa kiusausta.

– Ihan vaan huvin vuoksi vilkaisen, vannotin itselleni. Taisin kyllä jo tietää, että peli oli menetetty sillä hetkellä, kun kirjoitin Googleen “Mont Blanc huiputus 2016”.

Ensin kuitenkin käytiin keskustelu, tai itseasiassa useampikin, tyttären kanssa:

– Kuule rakas, miltä susta tuntuisi, jos äiti kiipeäisi ensi vuonna sinne Mont Blancille? Jos sua yhtään mietityttää, en edes ala suunnitella mitään, kysyin tyttäreltä.

Tytär jännitti edellistä reissuani paljon ja olin päättänyt, etten enää aiheuta hänelle sellaista huolta. Jos hän hiukankin vastustaisi ideaa, en lähtisi uuteen yritykseen. Mutta onnistuneen kokemuksen myötä lapsen huoli oli hälventynyt ja varmistettuaan, että menen taas “jonkun taitavan kiipeilijän” kanssa, hän antoi luvan ilomielin. Kun parin viikon kuluttua kysyin uudelleen, vastaus oli sama. Kolmannella kysymällä hän hermostui:
– Usko nyt, ettei mua enää pelota!

Toinen tärkeä keskustelu käytiin miehen kanssa.
– Sun pitää tehdä, mitä sun pitää tehdä, mies hymyili. Se taitaa tuntea minut.

Elokuussa 2016 otan revanssin valkoisen daamin kanssa ja kiipeän Mont Blancille tavoitteenani huiputtaa tuo Alppien korkein vuori.

Tällä kertaa tarina on toisenlainen. Uusi reissu, uudet paikat, uusi reitti. Valmistaudun itsenäisesti, matkustan yksin. Samaa on vain vuori. Niin ja tietysti Vuorenvalloittaja.

En lupaa säännöllistä tarinankerrontaa blogiini kuten viime kerralla.

Mutta silloin tällöin kerron kuulumisia täällä ja kerron, kuinka valmistautuminen ja haavejahti sujuvat.

Taas mennään: Vuorenvalloitus 2016 alkakoon!

Vuorenvalloitus 2015: matkalla Monte Rosan huipulle Janiina Ojanen, M. Laukkala ja P. Halme
Kuva: M. Laukkanen