Category: vuorikiipeily Page 15 of 36

kuva: T. Vienola

Päivät 6 ja 7: Kuonjarjoki – Tsahkaljärvi – Kilpisjärvi – Tampere (vaellus n. 20 km, ajomatka 1100 km)

Aamulla tuuli oli taas nousemassa, ja Kuonjarjoen autiotuvalta lähtiessämme Timon huomio kiinnittyi kivikossa lepattavaan kupolitelttaan. Vielä hetki sitten se oli ollut eri paikassa. Timo palasi tuvalle kertomaan aamiaiselle sisään tulleille pojille, että heidän telttansa oli karannut. Minä kipitin teltan perään ja sain sen kiinni ennen kuin tuuli tempaisi sen lähemmäs kurussa pyörteilevää jokea. Teltta oli tyhjä ja ilmeisesti jätetty ovi auki tuulettumaan ennen lähtöä, mutta kiinnitykset olivat antaneet tuulessa periksi.

Hetken kuluttua tuvasta säntäsi pörröpäinen poika ilman takkia. Punastellen hän kiitteli meitä ja mutisi, että kyllä äiti olisi suuttunut, jos teltta olisi karannut. Nielin nauruni, mutta jatkaessamme matkaa virnistelin Timolle. Äitien voima on mahtava, se ulottuu jopa Lapin erämaahan!

Viimeisen kokonaisen vaelluspäivän aikana ajatukset olivat jo aika lailla kotiinpaluussa. Kävimme myös keskusteluita edessä olevasta haastavasta tilanteesta: pizzatäytevalinnasta.

Ilo oli suuri, kun Saanan huippu telekommunikaatiomastoineen ilmestyi näkyviin. Tuulesta ja innosta tutisevin käsin kaivoin puhelimen esiin ja tein sen puhelun, josta olin useana päivänä turhaan haaveillut. Puhelu ei kestänyt kauaa: muutaman lauseen jälkeen tytär sanoi:

– Kuule äiti, mulla on just kaverin kanssa leikki kesken. Voidaanko jutella myöhemmin?

Naurusta toettuani totesin, että minulle se oli tavallaan paras mahdollinen vastaus. Eipä ollut lapsella huolen häivää, vaikka äiti olikin puhelimen kantamattomissa muutaman päivän.

Aurinkoisen päivän muisto Meekonvaaran rinnepolulta kuva: Timo V.

Viimeinen retkilounas nautittiin Saarijärven tuvalla, ja iltapäivän tunteina lähdimme vielä rämpimään kohti Tsahkaljärveä harmaiden pilvien roikkuessa uhkaavina yllämme. Päätimme leiriytyä viimeiseksi yöksi muutaman kilometrin päähän Kilpisjärveltä, jotta aamulla olisi sitten lyhyt matka ennen 1100 km automatkaa.

Saarijärven jälkeinen kivikko oli juuri niin pitkä kuin muistelimme, eikä juuri helppokulkuisempi. Matkalla kohtasimme iäkkään saksalaisen herran. Hän valitteli omaa hitauttaan, mutta oli varma, että pääsisi kivikosta, kun “kaikessa rauhassa menisi”. Mies ei puhunut englantia, mutta pienestä, ruosteisella saksankielelläni kangerrellusta jutusteluhetkestä syntyi oikein mukava kulttuurien kohtaaminen.

– Se, että puhut saksaa, tekee minut onnelliseksi! Se on kohteliaisuus maatani kohtaan. Itse en ikävä kyllä osaa suomeksi muuta “naekemiin”.

Hyvästeltyämme jäin matkan jatkuessa pohtimaan, miten mielenkiintoisia ihmisiä olimme tavanneet vaelluksen aikana:
Yksinäinen kalamies pääkaupunkiseudulta palaa vuosi toisensa jälkeen samalle seudulle pohjoiseen kalaan. Hän tunsi seudun kuin omat taskunsa ja puheliaan oloisena jakoi tarinoita ja tietämystään ennen kuin katosi taas moneksi päiväksi syvälle erämaahan, jotta ei tapaisi ihmisiä.

Eri maissa asuva, koko elämänsä toisensa tuntenut naiskaksikko, joka kerran vuodessa tapaa tehdäkseen yhteisen vaelluksen Suomen erämaahan.
Nuori pariskunta, joka kantoi takkiensa sisällä suurella persoonalla varustettua Elvis-nimistä chihuahuaa Haltille ja takaisin.

Iäkkäämpi pari, joille annoimme salaa lempinimen “The Young Love” hellyttävän tuoreena leiskuvan lemmen ansiosta.
Sveitsiläinen nuorimies, joka 30 vuotta täytettyään halusi tehdä yksin jotain merkityksellistä ja kaikista maailman haasteista valitsi vaeltaa koko 800 kilometriä pitkän Kalottireitin yksin.
Saksalainen mies, Kalottireitillä yksin hänkin, joka halusi keskustella Saksojen yhdistymisestä.

“Punaisen teltan väeksi” ristimämme pariskunta, joka lähes koko matkan kulki koirineen suurinpiirtein samoilla reiteillä ja joiden koira riehaantui ilosta aina meidät nähdessään.

Latvialainen himourheilijaperhe, virolainen trendikäs pariskunta, ruotsalaiset huonotapaiset kalastajapojat, ultrajuoksijatytöt ja monia muita.

Vaeltajissa on paljon samaa kuin kiipeilijöissä. Ventovieraiden kuulumiset kysellään ja heistä huolehditaan. Neuvotaan ja autetaan. Tuntui myös kovin hienolta saapua majalle, jossa joku totesi:
– Me ajattelimmekin, että teitä ei olekaan vielä näkynyt.

Viimeisen illan “gourmet”

Sosiaalisuuden ja välittömän jutustelun keskellä kuitenkin säilyy yksityisyys ja jopa tietynlainen anonymiteetti: oman rauhankin voi valita, ja minä en taida tietää kohtaamieni henkilöiden nimiä, vaikka juttelin heidän kanssaan tuntikausia, laastaroin erään miehen jalkaa ja luultavasti lääketieteellisen koulutuksen omaava nainen lääkitsi nuhaani. Hienoja tarinoita, uutta oppia ja arvokkaita muistoja kohtaamisista.
– Ihmiset ovat jännittävämpiä kuin itse arvaavatkaan. Voi kumpa voisimme joskus nähdä itsemme toistemme silmin. Se olisi aika kasvattavaa monellakin tavalla, pohdiskelin itsekseni.

Yö Tsahkaljärven rannalla kauniilla telttapaikalla oli, yllätys yllätys, sateinen. Söimme jäljellä olevista eväistä herkullisimmat ja haaveilimme suihkusta.

Viimeisenä hyisenä aamuna emme jääneet puuroa keittelemään. Nopeat kahvit ja viimeiset kilometrit tunturikoivujen muodostaman “satumetsän” läpi lähtöpisteeseen Kilpisjärvelle. Tunsin jopa hienoista maaliintulon tunnelmaa ja riemua, kun ohitimme viimeisen “Kilpisjärvi 1 km / Halti 52 km” -kyltin.

Tunturikoivuinen satumetsä Tsahkaljärvellä kuva: Timo V.

Läheisellä hotellilla pääsimme suihkuun. Pesin hiukseni kahdesti. Tuntui kuin iholta olisi valunut sentin likakerros viemäriin ja lämmin vesi piiskasi minut tulipunaiseksi. Vilpoisaan ilmaan karaistuneet kehomme tuntuivat suorastaan hämmentyvän lämmöstä. Autossa tuli uusi kulttuurishokki, kun vasta muutaman kymmenen kilometrin ajon jälkeen oivalsimme radion!

Minua pyydettiin antamaan muutama vinkki Halti-reissulla oppimistani asioista, ja autossa tein top 5 -listani (vaikka paljon muutakin olisi):

• Varaudu kaikkiin sääolosuhteisiin auringonpaisteesta lumisateeseen kerrospukeutumisella (vaatteilla, jotka saat helposti kuivaksi).
• Kalottireitillä Haltille tuvissa voi olla ahdasta, ota teltta mukaan.
• Pakkaa huolella ja tasapainota rinkkasi. Muista myös vaellussauvat. Kivikossa liikkuminen edellyttää, että hallitset kehoasi hyvin myös silloin, kun selässä on taakka.
• Syö hyvin ja tarpeeksi usein. Kuivattu jauheliha oli loistava proteiininlähde ja aion myös kokeilla kananmunien kuivausta, johon sain ohjeen “punaisen teltan väeltä”.
• Hengitä. Nauti. Elä Lappi jokaisella solullasi. 

Kannattaa valmistautua vaihteleviin olosuhteisiin

Seuraavat 13 tuntia meni sitten autossa. Maisemat litistyivät hiljalleen päivän kuluessa. Huoltoaseman pizza tuskin on oikeasti niin hyvää kuin miltä se maistui. Kahden aikaan aamuyöllä käännyimme kotikadulle. Eteisen sähkövalo tuntui todella kätevältä, ja aamulla oli ihanaa herätä kuivasta sängystä. Kahvi maistui makoisalta, kun joukossa oli ehtaa maitoa maitojauheen sijaan.

Seuraavana iltana kirjoitin viestissä ystävälleni: “Oli hienoa, jopa hienompaa kuin kuvittelin, vaikka odotukset olivat korkealla jo lähtiessä. Oli ihanaa tulla kotiin. Mutta arvaa mitä: tasan 13 vuorokauden kuluttua koneeni laskeutuu juuri Geneven kentälle, ja Mont Blanc -seikkailu alkaa. Kuinka mahtavaa se on?!”

Minkäpä kulkuri sielulleen mahtaa…