Category: vuorikiipeily Page 4 of 36

In alpit, blogi, Dolomiitit, harjoituspäiväkirja, jääkiipeily, kestävyysharjoittelu, kestävyysurheilu, matkapäiväkirja, Matterhorn, mont blanc, mount elbrus, seinäkiipeily, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Kyllähän me aikuiset sen tiedämme, ettei joulussa tärkeintä ole paketit, vaan perheen yhteinen aika ja rentoutuminen. Noissa ajatuksissa istuin aattoiltana kaikessa rauhassa ja hymyillen katselin, kuinka näistä viisauksista vielä tietämättömät lapset raastoivat pakettejaan auki, enkä pitänyt kiirettä omien lahjojeni kanssa. Nautin kynttilänvalosta, jouluruokien ja kuusen tuoksusta, tenavien kiljahduksista ja muiden perheenjäsenten innokkaasta myötäelämisestä pienten iloon.

Minä (vas) ja Heikki Elbrusin rinteellä 2017
Kuva: Max Edin

Hetken kuluttua huomasin vieressäni istuvan kiipeilyparini ja puolisoni Heikin vaihtavan painoa levottomasti kankulta toiselle ja vilkuilevan minua silmäkulmastaan. Vaistosin hänen kehonsa jännittyvän, kun ojensin käteni kohti pakettikekoani – ja rentoutuvan, kun tartuin ensimmäisenä lasten sykähdyttävän teippipainotteisiin, hiukan ryppyisiin lahjapaperipaakkuihin.

Pienen lahjakekoni alimmainen paketti muistutti kutkuttavasti muodoltaan vinovartista sulkapallomailaa, ja muodon toiveikkaasti tunnistaen jätin sen tarkoituksella viimeiseksi. Nautiskellen avasin paperin hellästi, teippi kerrallaan ja henkäisin ihastuneena nähdessäni jääkiipeilyyn tarkoitetun hakun ja jääruuvin.
Ihastellessani uusia upeita varusteitani, en ensin huomannut esineisiin kiinnitettyjä pieniä kortteja. Varsinainen lahja olikin vielä saamatta, kunnes hetken kuluttua luin nuo lappuset – ja olin pudota tuolilta, niin huumaavan voimakkaana puhalsi vuoristotuuli halki olohuoneemme!

Ennen kuin paljastan pienten korttien sisällön, taustoitanpa asiaa hiukan:

Uskomattomista maisemakuvista ja ihokarvat pystyyn nostavista reissutarinoista huolimatta vuorikiipeilyä harrastavan suomalaisen arki ei ole “yhtä cliffhangeriä”. Vuorille pääsee parhaimmillaankin vain muutaman kerran vuodessa – ja lopun aikaa huippujen silhuetit siintävät vain päiväunissa.

Onneksi kestävyyskunnon kasvattaminen on mahdollista tasamaalla. Ohueen ilmaan ja vuoriolosuhteisiin treenaamaan pääseminen sen sijaan ei Suomessa onnistu. Vehreät metsät, puhtoiset vedet ja neljän vuodenajan viittoihin näyttävästi pukeutuva luontomme tekevät Suomesta hienon kohteen monenlaisille jännittäville seikkailuille. Mutta maa, jonka profiili on suurelta osin varsin pannukakkumainen, ei vuorikiipeilijän lajiharjoittelun ympäristönä ole se ykkönen.

Lajina haastava ja raskas vuorikiipeily vaatii jatkuvasti kovaa treeniä: vuoriseikkailuita odottaessa kulutan satoja tunteja kuntosalilla, juoksulenkeillä, polkupyörän satulassa, rappustreenin parissa ja niin edelleen. Treeniä, treeniä ja loputtomasti treeniä, jotta sitten viimein, kun kuukausien odotuksen jälkeen pääsee lajinsa pariin autenttiseen ympäristöön, jaksaisi ja pystyisi suorituksen tekemään – ja vielä jopa nauttimaan joka hetkestä ennen kuin taas seuraava kuukausien odotus alkaa.

Motivaation ylläpitämisen kannalta on välillä hiukan haastavaa treenata lajia, oikeastaan treenaamatta itse lajia. Siitä asti, kun vuonna 2014 aloitin ensimmäiselle vuorelleni valmistautumisen – täysin tietämättä, mitä oli edessä (tarina alkaa täältä: Kuinka se alkoikaan…) – olen keskittynyt kestävyyskunnon rakentamiseen ja henkiseen valmistautumiseen. Olen hyväksynyt varsinaisten lajiharjoittelumahdollisuuksien puuttumisen ja toivonut, että vuorilla vietetty aika pikkuhiljaa kasvattaa tuota puolta osaamisestani.

Nyt, vuoden 2019 alkaessa, olen kiivennyt kahdeksalle vuorelle, huiputtanut niistä kuusi, joista yhden kahdesti. Olen oppinut paljon. Mutta kuin varkain, osaamisen lisäksi myös tavoitteet ovat kasvaneet. Riman noustessa olemme Heikin kanssa yhä useammin löytäneet itsemme lajiharjoitteluun liittyvien kysymysten ääreltä.

Tänä syksynä teimme päätöksen harrastuksen viemisestä uudelle tasolle. Tähän asti kiivettyjä vuoria yhdistää niiden vaelluskiipeilyyn soveltuva luonne, eli teknisten kiipeilyosuuksien vähäisyys ja helppous. Syksyn 2019 toiseksi tavoitteeksi asetettu Alppien kruununjalokivi, Matterhorn (4478 m) kuitenkin muuttaa tätä asetelmaa.

Matterhorn on tavoitteena huikea; itsekin välillä ihmettelen, kuinka siihen on päädytty. En vielä olisi arvannut Matterhornista vakavasti haaveilla, vaikka jo keväällä Mont Blancin talvikiipeilyn jälkeisten huiputuspitsojen äärellä oppaamme Fabrizio antoikin varovaista vihreää moiselle hankkeelle. Kun aiheeseen myöhemmin Heikin aloitteesta palattiin, Fabrizio ei WhatsAppin välityksellä perunutkaan aiemmin antamaansa arviota suorituskyvystämme, vaan totesi: “We can try Matterhorn.” – Toki heti seuraavassa lauseessa hän ilmoitti vuoren vaativan kovaa treeniä ja kiipeilyteknisen osaamisen parantamista. Mutta päätös oli tehty jo ennen siihen toiseen lauseeseen pääsyä. Emme me helppoa haastetta etsineetkään.

Lepohetki harjoitusnousun aikana, taustalla oppaamme Viktor
kuva Max Edin

Seuraava askel oli löytää parhaat tavat valmistaa meitä haasteeseen. Yksi konkreettinen keino parantaa mahdollisuuksiamme Matterhornilla on varmistaa mahdollisimman hyvä akklimatisaatiotaso (eli kehon sopeutuminen ohueen ilmaan). Akklimatisaation maksimoinnin nimissä päätimme yhdistää kaksi vuoden kiipeilyllistä päätavoitetta yhdeksi reissuksi. Kiipeämällä ensin toisen, korkeamman vuoren saisimme aikaa sopeuttaa kehoa. Akklimatisaatio nimittäin kestää kehossa noin viikon vuorelta laskeutumisen jälkeen. Jos lentäisimme ensimmäisestä kohteesta suoraan seuraavalle vuorelle, voisimme hyödyntää kehon ensimmäisellä vuorella saavuttamaa ohuen ilman ympäristön parantunutta toimintakykyä.

Mutta asioiden yli ei kannata hyppiä: helpolla ei päästä ensimmäisellä vuorellakaan. Toinen vuodelle 2019 suunniteltu vuori on Mount Elbrus (5642 m), Euroopan mantereen korkein vuori. Sinne noin puolitoista vuotta sitten tehty ensimmäinen matka hyytyi kahden huiputusyrityksen jälkeen satulaan 5350 metriin vuoristotaudin vuoksi (huiputusyritysten tarina alkaa täällä: “Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi.” – huiputusyritys).

Ensimmäinen huiputusyritys ja hetki ennen auringonnousua – ja romahdusta (vasemmalta opas, Janiina, Heikki)
kuva: Max Edin

Ensimmäisen huiputusyrityksen päätös
kuva: Max Edin

Euroopan mantereen korkein vuori on pitkä suoritus. Elbrus ei itsessään ole teknisesti vaativa vuori, mutta korkea se on, ja nousu on pitkä. Normaalisti harrastajakiipeilijät nousevat vuorelle läntistä reittiä, joka haastavista olosuhteista ja pitkästä huippupäivästä huolimatta on teknisessä mielessä helppo (mutta missään nimessä ei aliarvioitava, kuten aikaisempi kokemuksemme vuoresta paljastaa). Lisäksi kiipeilijät usein hyödyntävät lumikissa- ja moottorikelkkakyytejä päästäkseen lähes 5000 metriin, ja vasta viimeiset sadat metrit kiivetään. Me haluamme aidosti kiivetä vuoren laaksosta laaksoon ilman hissejä ja kelkkoja (jotta koko vuori on sitten oikeasti kiivetty), ja tehdä nousun vähemmän ruuhkaista, mutta myös huomattavasti raskaampaa pohjoista erämaareittiä pitkin.

Suunnitelmamme on siis kiivetä elokuun 2019 lopussa Elbrus pohjoista reittiä myöten ja kun olemme viettäneet viikon korkealla Kaukasus-vuoristossa, lennämme Venäjältä suoraan Italiaan ja tavoittelemme Matterhornin huippua vain muutamia päiviä Elbrusilta laskeutumisen jälkeen.

Elbrusin ja Matterhornin yhdistäminen samaan haasteeseen nostaa reissun vaatimustason melkoiseksi. Matterhorn on teknisesti vaativampi ja kiipeilyn luonne aivan erilainen kuin mikään aiempi vuoremme, vaikka suunniteltu reittimme on Hörnli Ridge, jota Matterhornin huiputusreiteistä pidetään teknisesti helpoimpana.

Suunnitelmassamme on monia osia, joiden täytyy loksahtaa kohdilleen. Iso ripaus onneakin tarvitaan. Mutta asiat, joihin voimme vaikuttaa, ovat suorituskyky ja teknisen osaamisen parantaminen. Taival onkin jo alkanut:

Tänä syksynä aloitimme uuteen tavoitteeseemme suhteutetun harjoituskauden kestävyystreenin parissa. Perus kestävyysharjoittelu ei yksin riitä, ja samalla palasimmekin myös kiipeilyseinille. Molemmat olemme aiemmin seinäkiipeilleet hiukan, mutta omaehtoisesti.

Parin kuukauden köysissä rimpuilun jälkeen oivalsimme, että itsenäisesti harjoittelemalla pääsemme eteenpäin liian hitaasti ja taidot jäävät puutteellisiksi: todellisen kehityksen ja oppimisen synnyttämiseksi tarvitsisimme tukea. Pienen kartoituksen jälkeen apu löytyikin, ja tammikuun alussa aloitamme kiipeilyvalmennuksen boulderointimestari Axelin ohjauksessa.

Kalenterissa on myös kesäkuun lopussa harjoitusreissu Dolomiiteille Mont Blancin kanssamme kiivenneen ja Matterhornille oppaaksemme lähtevän Fabrizion kanssa. Näin ehdimme treenata ja tarkistaa taitoja kiipeilyllisesti Matterhornia muistuttavassa ympäristössä (matalammalla tosin) pari kuukautta ennen h-hetkeä ja vielä tehdä tarvittavia korjausliikkeitä.

Kehonhuoltoa ei sovi vuorillakaan unohtaa – ryhmänjohtaja Tommi valvoo venytyksiämme
Elbrusin basecampissa, kuva Max Edin

Kuten aina uuden haasteen edessä, tuntuu että opittavaa on valtavasti.
Olen jo parin vuoden ajan haaveillut jääkiipeilystä– isoilla vuorilla nuo taidot ovat todella keskeisiä. Heikin kanssa olemme yhtä mieltä siitä, että jääkiipeilytaitojen hankinta on ehdottomasti to-do-listalle – ja niiden harjoitteleminen olisi mitä loistavinta treeniäkin.

Suomessa kyllä järjestetään tekniikkakursseja ympäristöissä, jotka riittävät perustaitojen omaksumiseen. Mutta kuten minkä tahansa uuden taidon omaksumisessa, tarvitaan satoja toistoja erilaisissa ympäristöissä, jotta osaaminen aidosti iskostuu selkärankaan. Olen pohtinut, saisinko ottamalla yksittäisen päivän tai parin kurssin pysyvää hyötyä, jos mahdollisuudet treenata tehokkaasti ja vaihtelevissa olosuhteissa arjen keskellä (eli järkevän matkan päässä kotoa). Ja niinpä kurssit ovat jääneet tekemättä.

Nyt viimein, tämän pitkän jorinan päätteeksi pääsen takaisin joulupaketista löytyneiden korttien sisältöön. Ensimmäinen pieni kortti sisälsi tiedon osallistumisestamme jääkiipeilykurssille täällä Suomessa tammikuun lopussa. Toinen kortti kertoi, että helmi-maaliskuulla lennämme Pohjois-Italian upeille vuorille, Dolomiiteille, treenaamaan jääkiipeilyä Fabrizion ohjauksessa muutaman päivän ajaksi!
Uskomaton, täydellinen joululahja – niin monin eri tavoin!

Voisin jaaritella uusien taitojen treenaamisen hyödyllisyydestä. Mutta kuten aina vuorista puhuttaessa, nytkin kyse on suuremmasta asiasta. Istuessani siinä keskellä joulua juhlivaa perhettäni, olin yhtäkkiä pienen hetken ajan jäätiköllä valkoisten huippujen ympäröimänä siellä, missä viileä viima pyyhkii poskia, ja lumi tuoksuu ilmassa. Siellä missä voin kuulla vain oman tihenevän hengitykseni ja lumen narskeen jäärautojen alla. Ymmärsin, kuinka olinkaan kaivannut sinne!

Kuinka pitkältä odotukselta olikaan tuntunut ajatus siitä, että harjoittelisin yli puoli vuotta vuoret vain unissani. Vaikka tavoitteellinen harjoittelu on mahtavaa ja motivoivaa itsessään, ei mikään synnytä minussa suurempaa kutinaa ihon alla kuin tieto siitä, että kuukauden kuluttua isken jäähakkuni Pirunkallion jäähän – ja vain muutamaa viikkoa myöhemmin jossain Italian vuoristossa jäisellä seinällä tutisen kylmyyden ja maitohappojen yhdistelmästä – ja jokainen soluni sykkii iloa.

Jälleen on edessä uusi, jännittävä vuosi, Vuorenvalloitus 2019! Tuskin maltan odottaa, että saan sinut mukaan seikkailuun.

Tuokoon uusi vuosi myös sinun eteesi paljon iloa ja haasteita – juuri niitä vuoria, joiden huipulle halajat!

Minä ikionnellisena seinällä Monte Rosalla 2015
kuva Marko Laukkanen

Sairauslomalta Salmisaaren Matterhornille

By Janiina

On November 22, 2018

In blogi, Dolomiitit, harjoittelu, kiipeilyharjoittelu, Matterhorn, Salmisaaren kiipeilykeskus, Salmisaari, seinäkiipeily, treeniohjelma, urheilublogi, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Mont Blancilla 2018

Kun kurotan käsivarteni äärimmilleen, sormenpääni ulottuvat – juuri ja juuri – seinällä iloisesti hohtavan vaaleanvihreän klöntin reunaan. Pitävää otetta en saa, mutta karhea pinta sormenkärkiäni vasten valaa minuun riittävästi itseluottamusta. Painan napaa kohti seinää ja käännän lantiota sivuttain raajojeni ulottuvuuden maksimoimiseksi, koukistan nyt jo rasituksesta tutisevat polveni koukkuun ja ponnistan.

Oikean jalan jo entuudestaankin kolhuja saanut peukalovarvas jysähtää muutaman sentin tavoittelemani otteen alapuolelle. Kehoni paiskautuu seinää vasten, ja poskipääni kolahtaa kipeästi kasvojen tasalla olevaan violettiin pyöreää kallionkohoumaa jäljittelevään mötikkään.
Alapuolella kiipeilyparini Heikki kiristää varmistusköyden ja huudahtaa kannustuksen. Taistelen saadakseni pitävän otteen, mutta hikiset kämmenet lipsahtavat. Yritän vielä haroa tukea sileästä seinästä oikealla kiipeilytossullani, mutta painovoima selättää minut ja retkahdan köyden varaan.

Kirosana lipsahtaa huuliltani. Lihakset polttelevat ja kolhiintuneet kohdat jomottavat, mutta en ole valmis antamaan periksi. Heikin pitäessä minut vakaasti samalla korkeudella, hivuttaudun köyden varasta takaisin seinälle raaja kerrallaan.
Parin minuutin hikisen äherryksen jälkeen olen taas seinällä samassa asennossa kuin äsken ja valmistaudun uuteen yritykseen. Tasaan hetken hengitystä, ravistelen hapoille menneitä käsivarsiani vuorotellen ja yritän rentouttaa tutisevat reiteni. Jo ennen kuin teen uuden ponnistuksen kohti heinäsirkanvihreänä minua ilkkuvaa otetta, tiedän, etten tule onnistumaan.

En pääse edes samaan korkeuteen kuin edellisellä yrityksellä. Tunnen ihon kuoriutuvan pikkurillistäni tavoittelemani otteen reunaan – ja sitten olenkin taas köyden varassa.

Hengästyneenä pyydän Heikkiä laskemaan minut alas. Näprätessäni pökkelöisillä sormilla tiukkaan kiristynyttä tuplakasisolmua auki, nieleskelen kurkusta nousevaa harmistusta ja mumisen:
– Ensi kerralla tämä Matterhorn menee.

Kiipeilytreeneissä Heikki ja minä olemme alkaneet kutsua haastavia reittejä Dolomiiteiksi. Ne, joita emme saa kertakaikkiaan onnistumaan, ovat Matterhorneja. Vähän hassua, mutta auttaa pitämään tavoitteen kirkkaana mielessä.

Kahden tunnin rutistus sumuisella ja sateisella seinällä on ohi!

Edellisestä kiipeilystä onkin aikaa. Parin viikon treenitauko venähti muutaman tikin selkään vaativan pienen operaation myötä kuukaudeksi. Huomenna on virallisesti ensimmäinen sallittu harjoituspäivä, mutta otimme pienen varaslähdön kiipeilyseinillä. Huomenna kiristän juoksukenkien nauhat ja uusi saliohjelmakin odottaa.

Dolomiittien matkaan on aikaa melkein seitsemän kuukautta, Elbrusin ja Matterhornin yhdistelmäreissuun yhdeksän. Se tuntuu yhtä aikaa ihan mahdottoman pitkältä odottaa, mutta treenimielessä varsin lyhyeltä. En ole vielä edes ihan varma, kuinka paljon kovemmassa kunnossa pitää olla kuin aiemmin, mutta töitä on todellakin tehtävä.

Ja on se myönnettävä, vaikka en haluaisikaan: Tämän vuoden Elbrusin peruuntumisen pettymys vaikutti selvästi motivaatioon. Kun vain viikkojen jälkeen edessä oleva tavoite haihtuukin ja muuttuu vuoden päässä odottavaksi haavekuvaksi, ei ole ihan yksiselitteistä vain jatkaa treenaamista.

Sairausloman pakkolepo näyttää kuitenkin toimineen moottorin käynnistäjänä. Viimeiset päivät olen ollut kuin tulisilla hiilillä. Tikkien poistoon mennessä olin täysin varma, että kaikki lihasmassa on sulanut ja kestävyys valunut housunpunteista maailman tuuliin. Nyt yhtäkkiä on kova tarve päästä näyttämään itselleni, että saan taas tavoitteellisesta rytmistä kiinni ja kohta jomotus lihaksissa on taas arkipäivää.

Toisena innostuksen kohottajana ovat olleet muut kiipeilijät. Useampikin tuttu tai seuraamani kiipeilijä on viimeisen kuukauden aikana testannut itseään Himalajalla. Noita kuvia tuijotellessa ja matkakertomuksia lukiessa alkaa taas kummasti ihon alla poreilla. Kiitos siis heille inspiraatiosta!

Kiipeilyn jälkeen pukuhuoneessa huomaan, että jo entuudestaan ruhjoutunut ja teipattu peukalovarvas on taas muuttunut sinertäväksi. Kämmenet ja sormet ovat niin arat, että farkkujen nappi tuottaa vaikeuksia. Kyllä vaan, I’m back!

Goutierin majalla (3817 m) pitkän päivän jälkeen kelpaa hymyillä

Rima pilvien tasolla – Vuorenvalloitus 2019

By Janiina

On September 24, 2018

In alpit, blogi, Cima Grande, Dolomiitit, elbrus, kaukasus, kiipeilyblogi, matkapäiväkirja, Matterhorn, Monte Cristallo, päiväkirja, tavoite, Toblerone, Tre Cime di Lavarado, unelma, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Suunnitelmilla on taipumusta muuttua, ja siksi en yleensä ole niistä ennen lentolippujen sähköpostiin kilahtamista kovin paljon huudellut. On tylsää ensin tohottaa suunnitelmasta ja sitten perua se. Mutta Elbrus-revanssin lykkäytyminen ensi vuoteen laittoi suunnitelmat uusiksi monellakin tavalla. Samalla se kuitenkin muistutti siitä, että vuorelle pääsy on varmaa vasta, kun rinteen tuntee kengänpohjien alla. Joten mitäpä suunnitelmia panttaamaan…

Alpeilta paluun jälkeen olen viime kuukaudet puskenut töitä hartiavoimin. Nautin työstäni ja se on täynnä jännittäviä haasteita – omanlaisiaan vuoria. Kestikin hetken ennenkuin huomasin kaipaavani rinteille kuin heikkopäinen. Kesän kääntyessä loppua kohden, alkoivat tutut harmaanutuiset silhuetit taas hiipiä unieni taustoiksi. Työkiireen keskellä silmät nauliutuivat tuijottamaan tyhjyyteen, ja korvissa soi jään narske lumirautojen alla…matka vuorille alkaa aina samalla tavalla.

Matkalla Monte Rosalle, ensi vuoden tavoitteemme “naapurivuorelle”, vuonna 2015
kuva: M. Laukkanen

Hetken kuluttua Heikki ja minä löysimme itsemme tuijottamasta kiipeilijöiden YouTube-videoita. Ensin pohdimme Himalajaa ja Kilimanjaroa, jonne toivomme pääsevämme pian uudelleen. Mutta jostain syystä keskustelumme jatkuvasti palasi pyörimään yhden vuoren ympärille.
Olimme puhuneet siitä jo aiemmin, mutta olin itse poistanut vaihtoehdon pöydältä, koska en uskonut meidän olevan siihen valmiita. Edelleen toistin samaa näkemystä ja arvelin, ettei aika ollut vielä kypsä. Mutta Heikki oli itsepintainen ja muistutti Gran Paradiso / Mont Blanc -reissumme toisen oppaan, Fabrizion, kanssa vuoristomajalla käydystä keskustelusta. Ja olinhan jo ensimmäisellä vuorikiipeilyreissullani vuonna 2015 tuijottanut tätä kaunotarta unelmoiden ja tentannut opastani Petteä siitä, mitä tuo vuori vaatisi. Nyt houkutus yrittää kasvoi päivä päivältä. Ennenkään en ole valinnut helppoja tavoitteita! Niinpä päädyimme lähettämään Fabriziolle sähköpostin, joka meni näin:

Hi Fabrizio!Thanks once again for our great trip to M.Blanc and Gran Paradiso! We were now supposed to be climbing Elbrus, but we unfortunately had to work and due to that, had to move Elbrus to next year. Now we are stuck on flat land and are planning our next years’ trip and we would be interested in the Matterhorn. Based on what you saw with us on M.Blanc, do you think we are ready for it?

Melkein kaksi viikkoa saimme kieriskellä jännityksessä vastausta odotellessamme. Sitten se tuli. Fabrizio totesi, että hänen näkemänsä perusteella olemme hyvässä kunnossa, toimimme varmasti rinteellä ja jäärautojen käyttökin sujuu hyvin.

– MUTTA, Matterhorn on hyvin, hyvin erilainen maastoltaan kuin Mont Blanc. Jos Mont Blancilla on paljon pitkää vaellusta ja vähän kiipeilyä kivikossa ja jäällä, Matterhorn on täysin päinvastainen, Fabrizio painotti viestissään.

Riemuksemme Fabrizio totesi, että hän uskoo meidän pärjäävän Matterhornilla. Hän kuitenkin ehdotti seinäkiipeilyn lisäämistä osaksi valmistautumisen harjoitusohjelmaa. Hän myös suositteli samantyyppisen maaston kiipeämisen harjoittelua hiukan matalammalla ennen Matterhornia.

Muutamaa sähköpostia myöhemmin alustava suunnitelma alkoi hahmottua:

Monte Cristallo
lähde: Internetin yleiset lähteet

Tarvitsemme siis kovaa kuntoa, seinäkiipeilyharjoitusta sekä kokemusta vastaavasta maastosta.

Treeniohjelman päivitys oli muutenkin ajankohtainen ja nyt painotusta tulisi hiukan muuttaa. Seinäkiipeily on muutenkin ollut to-do-listalla jo pitkään. Olen aiemmin käynyt varmistuskurssin ja hiukan kiivennyt kaverini Sakun opastuksella, mutta se on parin viime vuoden aikana jäänyt. Kertaamaan vaan ja siitä tekniikkakurssille – kevään ohjelmassa siis runsaasti ruhjeita!

Jo pari vuotta sitten haaveilin Dolomiiteilla kiipeämisestä. Tre Cime di Lavarado on Dolomiiteilla sijaitseva vuoriryhmä, jonka korkein huippu on Cima Grande (2999 m). Tämänhetkisen suunnitelman mukaan ensi kesäkuussa kiipeämme Cima Grandelle Fabrizion kanssa. Toinen kohteemme on niinikään upea Dolomiittien vuori: Monte Cristallo (3221 m). Tuolla reissulla Fabrizio näkee kuntomme ja kykymme sekä voi antaa ohjeita jatkotreeniin. Reissun jälkeen meillä on vielä kolmisen kuukautta aikaa treenata Fabrizion ohjeiden mukaisesti.

Tauolla Elbrusin eteläisellä rinteellä 2017

Elokuun lopussa edessä on paluu Elbrusille (5642 m), tällä kertaa pohjoista reittiä kiiveten. Venäjältä matkustamme suoraan Italiaan Cerviniaan, josta alkaa seikkailu kohti Alppien kruunun Matterhornin 4478 metrissä sijaitsevaa huippua.

Cima Grande
lähde: Internetin yleiset lähteet

Aikaa valmistautua on kohtuullisen hyvin. Dolomiittien reissu tarjoaa mahdollisuuden vahvistaa hyvin alkanutta yhteistyötä oppaamme kanssa – ja antaa hänelle tilaisuuden sparrata valmistautumistamme. Yhdistelmäreissu Elbrus-Matterhorn on todellinen unelmien seikkailu ja tarjoaa mahdollisuuden hyödyntää Elbrusin akklimatisaatiota Matterhornilla.

Matterhorn on vaativa kohde monessakin mielessä; teknisempi kuin yksikään aiemmista vuoristamme ja olosuhteiltaan herkempi. Suunnitelma-aihiomme on siis kunnianhimoinen ja vaatii kovaa treeniä. Mutta me molemmat, Heikki ja minä, olemme sen luonteisia, että tiukat haasteet ruokkivat motivaatiotamme.

Olen vielä itsekin suunnitelmastamme hiukan häkeltynyt, ja vain ajatellessanikin asiaa, sydän ottaa pari ylimääräistä iskua. En voi uskoa, että ensi syksynä seison Matterhornin juurella, nostan kasvoni kohti pilviin lähes aina kietoutunutta huippupyramidia ja lähetän hiljaisen toiveen vuorelle, jotta se kohtelisi meitä lempeästi.

Matka alkakoon!

p.s. Tiesitkö, että Toblerone-suklaan muodon inspiraationa on ollut Matterhornin huippupyramidi?

Matterhorn – upeana ja hiukan pelottavana
kuvalähde: internetin yleiset lähteet

Kipu kehittää?

By Janiina

On August 25, 2018

In blogi, harjoittelu, kestävyys, kestävyysharjoittelu, kestävyysurheilu, treeni, treenipäiväkirja, urheilu, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Tiedätkö sen tunteen, kun sairastuminen hiipii salakavalasti ihon alle? Alkuviikosta huomasin lenkillä, ettei tossu noussut normaaliin tapaan, leposyke pompsahti viisi iskua ylemmäs ja punttisalille lähtiessä kengänpohjat oli valeltu vastenmielisyyden siirapilla.

Menin kuitenkin. Ajattelin, että kunnon lenkki joko tainnuttaa orastavan pöpön tai päästää sen oikein kunnolla valloilleen.

Niinhän siinä sitten kävi, että tänä aamuna heräsin auringonnousun aikaan siihen, ettei henki kulkenut – niin tukossa olivat hengitystieni.

Jos alkuperäinen suunnitelma olisi edelleen voimassa, olisin nyt kovin huolissani, sillä lähtöön Elbrusin pohjoisreitille olisi viisi päivää. Lentokoneeseen astun huomenna joka tapauksessa, mutta Venäjän sijaan se lennättääkin minut työmatkalle Mosambikiin ja Etelä-Afrikkaan. Jännittäviä seikkailuja siis luvassa, vaikka jäähakku jääkin tällä kertaa kotikomeroon. Tukkoisesta nenästä ja särkevästä päästä huolimatta pakkaan laukkuuni juoksulenkkarit, jos vaikka pääsisin nauttimaan lenkistä eksoottisissa maisemissa. Voi kun olisin malttanut jäädä lepäämään alkuviikosta…

Miten oman kehon kuuntelu ja ymmärtäminen tuntuukin niin vaikealta läksyltä oppia? Valmistaessani kehoa vuorille olen treenannut kahden personal trainerin, Tapion ja Jaanan, kanssa. Kumpikin on kehoittanut armollisuuteen itseä kohtaan. Kun harjoittelee motivoineesti ja rakastaa liikkumista, voi pääsääntöisesti luottaa siihen, etteivät kehon vastentahtoisuuden signaalit ole laiskuutta, vaan merkki tarpeesta. Jos sattuu, lopeta. Jos väsyttää, lepää. Jos on nälkä, syö. Helppoa, eikö vaan?

Vai onko?

Kun marssi laaksosta kohti huippua alkaa, askel kulkee reippaana.

Tovin kuluttua alkaa tulla hiki, repun olkain hiertää. Ylemmäs edettäessä alkaa puuskututtaa, tiukoissa kohdissa lihakset kiehuvat hapoista, raskaiden kenkien sisällä varpaat uivat hiessä ja kantapäässä tuntuu rakon alku.

Päätä alkaa särkeä. Vatsassa pyöriä. Askeleet muuttuvat raskaammiksi ja raskaammiksi.

Kylmä tuuli, upottava lumi ja liukas rinne.

Yön loputon pimeys ja päivällä kuumana helottava aurinko, joka polttaa otsaan, pipon reunan ja aurinkolasien yläreunan väliin punaisen merkin, jonka valuessaan aurinkorasvan pois huuhdellut hiki saa kirvelemään.

Hengitys kulkee haukkoen. Lihakset kieltäytyvät tottelemasta ilman erillisiä komentoja. Sormet ovat kohmeessa samaan aikaan, kun keskivartalo kylpee hien peitossa.

Lopulta yksittäiset pahan olon elementit eivät enää erotu, vaan ne on virkattu yhtenäiseksi kurjuuden viltiksi, joka nostaa kyyneleet silmiin ja kirosanat huulille.

Ruhjoutunutta jalkaterää lääkitsemässä Monte Rosalla 2015,
kuva: Marko Laukkanen

Kuitenkin jos mielit huipulle, on jatkettava, vaikka sattuu. Vaikka pieni lepohetki ei riitä palautumiseen. Vaikka kuvotus ei salli niellä – tai jos sallisikin, energiankulutus on niin kovaa, että on vaikea syödä niin paljon, että koko tarve täyttyisi.

Kiipeilysuorituksessa – ja uskallan yleistää tämän lähes kaikkiin kestävyyslajeihin – onnistumisen kannalta eräs keskeinen tekijä on epämukavuuden sietäminen. Saman voisi sanoa pätevän mihin tahansa eteenpäin vievään ponnisteluun: luovuudestakin sanotaan, että mukavuusalueella ei ole koskaan syntynyt mitään aidosti uutta. Kehitys tekee kipeää, olipa kyse henkisestä kasvamisesta ihmisenä tai itsensä ylittämisestä fyysisessä suorituksessa.

Mielen ponnistelussa kipu syntyy siitä, että aivoillamme on alkukantainen tarve rakastaa tuttuja asioita. Kyse on turvallisuudesta, sillä selviytymisen perusta on epäluulo vieraita asioita kohtaan.

Fyysisessä kehityksessä tunnemme epämukavuutta, kun keho pakotetaan äärirajoilleen, jotta suorituskyky voisi kasvaa. Kun kävin muutama vuosi sitten kestävyyskuntotestauksessa Varalan Urheiluopistolla, testauspäällikkö Marko Haverinen muistutti minua ennen testin alkua siitä, että mielen kertoessa rajan tulleen vastaan, kehossa on vielä runsaasti voimia jäljellä. Kyse on tuosta samasta turvallisuudesta. Kehomme kertoo tunnettujen rajojen lähestymisestä, pelaa varman päälle. Henkinen kapasiteetti määrittää lopulta sen, kuinka paljon fyysisestä kyvykkyydestämme pystymme hyödyntämään.

Aiheesta keskustellessamme kiipeilyparini Heikki muistutti, että myös pahan olon sietoa pitää harjoitella. Ja siihen oiva keino kuin jatkaa juoksemista, vaikka joka paikkaan sattuu ja pää anoo lopettamaan. Jos valmistautuessa annat periksi, kun paha olo yllättää, miten sitten vuoren rinteellä pakotat itsesi uskomaan, että jaksat?

Jos haluaa kehittyä paremmaksi – kiivetä korkeammalle – tulee kyetä sietämään jatkuvasti enemmän epämukavuutta. Sitä mukaa kun oma mukavuusalue kasvaa, pitää pyrkiä työntämään sen raja-aitoja entistä kauemmas. Pyöräilijä Greg LeMond onkin sanonut: “It never gets easier, you just go faster.”

Temppu onkin tunnistaa, milloin kyse on rajojen venyttämisestä. Nimittäin joskus kai pitäisi hyväksyä sekin, että nyt ei olla kehityksen äärellä, vaan lähestyvän flunssan kourissa.

kuva: Fabrizio della Rossa

Kiitos maitohapoista! – ja matka jatkuu

By Janiina

On August 5, 2018

In alpit, Alppien korkein vuori, alppikiipeily, blogi, Gouter, gran paradiso, mont blanc, vuoren huiputtaminen, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Alpeilta paluusta on nyt ehtinyt kulua lähes kaksi kuukautta. Riehaantunut onnistumisen ilo on tyyntynyt ja koteloitunut sydämeen voimavaraksi, josta ammennan jaksamista arkeen ja motivaatiota treeniin kohti seuraavaa haastetta.

Hengityksen tasausta satumaisissa maisemissa
Kuva: Fabrizio

Kuten jokainen kiipeilymatka, antoi tämäkin paljon ajateltavaa ja opetti uusia asioita itsestäni ja vuorista. Olisin toivonut ehtiväni kirjata nuo opit ylös tuoreeltaan, ennen kuin ne saavat muistojen kultareunat. Silloin niistä olisi eniten hyötyä – niin ainakin uskon. Mutta kuinka aika onkaan juossut tänä kesänä! Niinpä istun tässä vasta nyt. Ja saanpahan syyn palata polveileviin muistiinpanoihini ja elää uudelleen monia tunteita pursuavia hetkiä.
Muistiinpanoista puheenollen: vuorilla kirjoitetut muistiinpanot ovat varsinaista koodikieltä. Kirjoitusvirheitä viliseviä, puutteellisia lauseita. Välillä vain yksittäisiä sanoja. Ehkäpä suora lainaus jonkun hauskasta tai opettavaisesta kommentista. Paikkojen nimiä kirjoitettuna kuten olen ne kuullut lausuttavan – välillä on ihan mahdotonta löytää oikeaa nimeä jälkikäteen, niin väärin olen kuullut. Joskus sanatkin on kiireessä lyhennetty niin, että vaatii itseltänikin pitkän tovin pohdintaa ja paluuta muistoissa tilanteeseen, josta arvelen olevan kyse, ennen kuin ne paljastavat viestin, jonka olen niihin itseäni varten piilottanut. Vuorimuistiinpanot ovat kuin pieniä peilin sirpaleita: Yksittäisinä ne heijastavat vain niin pienen osan kuvasta, ettei siitä kokonaisuus hahmotu. Mutta kun ne asettaa lähekkäin ja antaa muistojen piirtää välistä puuttuvat kohdat, alkaa maalautua maisema, jonka yritän parhaani mukaan näille riveille tallentaa.

Gran Paradiso minuutissa:

Mutta takaisin aiheeseeni: mitä Mont Blanc ja Gran Paradiso opettivat minulle tällä kertaa?

Oppaamme Marco lausui ensimmäisenä yhteisenä kiipeilypäivänämme sanat, jotka haluan säilyttää muistissani aina:
“Mitä tahansa teet vuorilla, pysy aina tietoisena kaikesta mitä teet. Jokainen askel ja valinta on yhtä kriittinen.”

Onnettomuudet tapahtuvat väsyneenä. Väärät valinnat tehdään, kun huomio herpaantuu tai kun kunnianhimo sokaisee. Pienellä erehdyksellä voi olla massiiviset seuraamukset. Hyvä ohje elämään muutenkin kuin vuorilla.

Mont Blancin mammuttimainen huippupäivä vakuutti minut siitä, että kestävyyteni riittäisi myös Elbrusin rinteellä. Toki aina paremmaksi voi – ja pitää – tulla. Uudenlainen treeni on muuttanut kehoni muotoa; lihakset ovat pienemmät kuin ennen. Se huoletti minua ennakkoon, sillä pelkäsin menettäneeni jotain. Mutta ilmeisesti se on todellakin uskottava, että toisenlainen harjoittelutapa on muokannut lihaksistoa koon sijaan kestävämmäksi. Eivätkös oikeatkin kestävyysurheilijat usein ole vähän sellaisia “kuivan kesän oravia”?

Viimeiset kilometrit huipulle

Mitä enemmän kiipeän, sitä enemmän huomioni kiinnittyy kehon sopeutumiseen ylävuoriston vähähappiseen ilmaan. Akklimatisoitumisen merkitys oli taas läksyistä eräs keskeisimpiä, eikä pelkästään fyysisestä näkökulmasta. Nimittäin kun fyysinen rasitus vie kehon mammuttimaisen matkan verran epämukavuusalueen puolelle, saavat mielen syövereistä nousevat epäuskon ja epävarmuuden tunteet uskomattoman paljon pahaa aikaiseksi.
Aiemmat sairastumiset Kilimanjarolla ja Elbrusilla olivat jättäneet uskonpuutteen siemenen itämään mieleni multaan. Luulin sen jo pois nyhtäneeni, mutta Mont Blancilla ylärinteen lumilla, nousun raskaimmilla hetkillä sain huomata, että sen juuret olivat kuin voikukalla: sitkeät ja syvällä.
Onneksi salainen aseeni, jästipäisyys, auttoi tälläkin kertaa.
Ennen seuraavaa nousua tulen käymään itseni kanssa tämänkertaista syvempää henkistä valmistautumista, jotta minulla on vastaukset valmiina, kun heikkouden möröt kuiskivat korvaani.

Paluumatkalla: Gouterin majan lähestyminen ylhäältä käsin.

Enää en oleta oppaan huolehtivan jaksamisestani. Tästä olen puhunut ennenkin, mutta tositilanteessa se tuppaa helposti unohtumaan.
Olen saanut kiivetä suomalaisten ja keskieurooppalaisten oppaiden lisäksi myös afrikkalaisten ja venäläisten oppaiden kanssa. Kotiseudun kulttuuri heijastuu aina vahvasti oppaan toimintaan, mutta lähes kaikki kanssani kiivenneet oppaat ovat olleet oikein mukavia ja ammattitaitoisia. En tiedä, johtuuko se siitä ystävällisyydestä, mutta jostain syystä minulla on ollut aika vahva ja tiukkaan juurtunut oletus siitä, että oppaat lukevat minusta (tai ehkä jopa ajatuksistani) kulloisenkin suorituskykyni ja vointini sekä säätävät omaa toimintaansa sen mukaan.
Toki hyvä opas seuraa myös asiakkaan jaksamista ja huolehtii tietenkin hänen turvallisuudestaan, mutta kyllä minun itseni pitää ottaa vastuu siitä, että osaan kertoa, mikä tahti sopii minulle ja milloin tarvitsen lepoa. Kuulostaa ehkä vähän hassulta. Mutta minulla on näköjään kestänyt hyvä tovi sisäistää tuo asia. Ehkä se johtuu kilpailuvietistä tai halukkuudesta näyttää kykynsä. Niinkuin lapsi halkaisee huulensa esitellessään akrobatiataitojaan lastentarhan opettajalle, minä kompuroin yrittäessäni todistaa, että “ei tunnu missään”.

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, taitaa se olla myös vähän “tyttö-asia”. Useimmiten olen tiimin ainoa nainen ja se nostaa kummasti kynnystä olla ensimmäisenä pyytämässä taukoa.

Mutta ollaanpa sitä tyttöjä tai poikia, kylmäpäitä tai kuumakalleja, vakuutuin taas entisestään siitä, että kaikille paras oppi on ohje, jota oppaat tämän tästä huikkasivat meille Kilimanjaron rinteellä: Polepole! (swahilia ja tarkoittaa “Hitaasti!”). Vuorilla aikaa ei kannata mitata minuuteilla, eikä voimia nopeudella.

Senkin olen oppinut, että haluan kiivetä samassa köydessä kiipeilyparini kanssa. Vaikka sanaakaan ei vaihdettaisi, kannustus ja rohkaisu virtaavat köyttä pitkin välillämme joka askeleella. Ja vaikka tiimihenki elää vahvana isommallakin etäisyydellä, haluan olla aina ensimmäisenä kuulemassa, kun aamuauringon hyväillessä valkoisia rinteitä Heikki purskahtaa laulamaan silkasta ilosta.

Mont Blanc minuutissa:

Näinpä taas vähän viisaampana käännän katseen eteenpäin. Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Joskus (tai kiipeilyn ollessa kyseessä, parempi sana taitaisi olla “usein”) suunnitelmat eivät toteudu odotetulla tavalla. Vuoret pysyvät, mutta välillä ne antavat odottaa itseään: innolla odotettu paluu Elbrusille siirtyy ensi vuoteen. Viime hetken muutokseen ei liity suurempaa dramatiikkaa, vaan suunnitelman siirtymisen taustalla on töihin liittyviä syitä. Teimme Heikin kanssa päätöksen siirrosta harkiten, ja lohdutan itseäni sillä, että uuden matkan varaukset ensi vuodelle on jo tehty.

Syksyn alun kuukaudet ovatkin nyt täynnä hiukan toisenlaisia vuoria, joita rakastan niitäkin. Harjoittelu ja valmistautuminen seuraaviin kiipeilyhaasteisiin tietenkin jatkuu – siten saan pidettyä vuoret lähellä silloinkin, kun seuraavat suunnitelmat eivät ole ihan selkeinä. Lenkkipolkuja kulutetaan tennareilla ja pyöränkumeilla, ja syksyn mittaan treeniohjelmaa taas jatkojalostetaan.

Ja jotta vuorille pääsyyn ei menisi liian pitkää aikaa, olemme jo luonnostelleet uusia suunnitelmia Elbrusia odotellessa. Mitään ei kuitenkaan vielä ole lukittu, joten jätän aiheen vielä hetkeksi mystisyyden verhon taakse. Lupaan kertoa heti, kun asioita lukitaan.

On hyvä päättää tämä pohdiskelu ja nostattaa tunnelmaa hiukan tylsän uutisen jälkeen tärkeimmällä opilla, jonka olen vuorilla ammentanut: Tee mitä rakastat. Ja kun teet, arvosta jokaista hetkeä. Se ei tarkoita, että aina riemastuttaa. Hetken arvostaminen tarkoittaa läsnäoloa. Silloin voi huomata perhosen lumihangella, ja tuntea kiitollisuutta siitä, jos löytää sääristään edes yhden lihaksen, joka ei – vielä – ole maitohappojen korventama. Sillä suurimmatkin vuoret valloitetaan askel kerrallaan!

Huippujuhlan tunnelmaa, vasemmalta oikealle: Marco, minä, Fabrizio ja Heikki

P.s. Matkan varrella olen tullut huomaamaan, että hyvät vuoriopaskontaktit ovat kullanarvoisia. Maanmainioiden oppaidemme Marcon ja Fabrizion luvalla tipautan tähän heidän yhteystietonsa, jos vaikka joskus kaipaat vuoristo-opasta Alpeille, Dolomiiteille tai Strombolille:
Marco Kulot: marco.kulot@gmail.com
Fabrizio Della Rossa: fabrizio@discoverydolomites.com

Videot blogissa ovat kiipeilyparini Heikin.