 |
| Paluumatka Mount Merulta, kuva: Heikki |
Päivä 8: Sumussa
 |
| Mount Merun huipulla – kuva Terry |
Aamuauringon kutittaessa poskeani ja herätyskellon pirahtaessa vaativasti, avasin varovasti hikiset luomeni ja tunnustelin oloani. Keho aneli armoa, kuin olisin osunut moukarin tielle. Vatsassa kiersi ja jyrisi kovaäänisesti. Koko keskivartalon alue oli niin arka, että paitakin tuntui raskaalta ihoa vasten. Kuitenkin kaikki tuntui pysyvän sisällä.
– Kolmekymmentä prosenttia kroppaa, seitsemänkymmentä pääkoppaa, muistutin itseäni, nousin varovasti ylös ja aloin valmistautua hiiviskellen ympäriinsä kuin olisin kävellyt munankuorilla.
Myös Heikki oli kalpea ja vatsaoireinen. Hän kertoi olleensa hiukan huonovointinen jo illalla nukkumaan mennessämme. Kyseessä oli siis joko ruokamyrkytys tai molempien saama vatsatauti. Onneksi Heikin vointi oli kuitenkin omaani parempi.
Aamiaisella koetin nesteyttää hiukan, ruokaan en pystynyt koskemaan. Kaikki, mitä suuhuni laitoin, tuli jyristen kehosta läpi. Edessä oli parin tunnin ajomatka töyssyisellä hiekkatiellä kuumassa pakettiautossa kolmentoista muun ihmisen kanssa. Päätin lopettaa syömisen ja juomisen toistaiseksi, jotta selviäisin automatkasta. Nappasin särkylääkkeen ja ylimääräisen vatsalääkkeen estääkseni ikävät tapahtumat parin lähitunnin aikana.
Muukin ryhmä ilmaantui aamiaiselle. Adamin apeasta olemuksesta saattoi aavistaa sanomattakin, että hänen matkatavaransa seikkailivat edelleen maailmalla. Ryhdyimme suorittamaan koko ryhmän ylimääräisten varusteiden inventaariota. Lopputuloksena oli melkoinen sillisalaatti vaatetusta parisenkymmentä senttiä liian lyhyistä, Adamin nilkat paljastavista vaellushousuista, erilaisilla hihamitoilla varustettuihin paitoihin ja ohueen kesämakuupussiin. Vaatteeni eivät Adamille mahtuisi, mutta annoin hänelle osan eväistäni, aurinkorasvaa, itikkamyrkkyä ja ylimääräisen buffin. Kaikki tuli tarpeeseen, sillä hän tuntui olevan tilanteesta niin hämillään, ettei ollut saanut mentyä kauppaan edes eväitä ostamaan. Varustekaupoistahan Moshissa ei ollut toivoakaan.
 |
Team Kilimanjaro vasemmalta oikealle: Terry, Abraham, Adam, Paul, Bren, Nathan, Steven, Janiina, Heikki ja Ian
Kuvan henkilöiden lisäksi mukana oli kolmisenkymmentä henkilöä: kantajat, kokki ja kokin apulainen |
Adamin matkatavaroiden metsästyksen ja ylimääräisen apteekkipysähdyksen vuoksi lähtö lykkääntyi tunnilla, ja matkan alkaessa istuin autossa hiljaisena ja saatoin vain toivoa vatsani kestävän. Oloni oli edellisen yön valvomisesta ja lääkkeistä samea ja väsynyt. Vakuuttelin itselleni, että jos kyseessä oli ruokamyrkytys, pahin oli jo varmasti takana. Lääkitys tuntui pitävän kivut ja muut oireet kurissa, joten kieltäytyisin vaipumasta pahan mielen valtaan. Alkamassa oleva suuri seikkailu oli enemmän arvoinen!
Ajomatkan aikana jutustelimme Heikin kanssa rauhakseltaan, ja ihmettelin tien varrella esittäytyvää syrjäseutujen elinkeinovalikoimaa:
Taaempana, missä peltojen kuiva heinä väreili kuuman auringon läikkeessä, luisevat lehmät ja vuohet tallustelivat raukeasti pienten lasten kaitsemina. Peltojen laidoilla, parisenkymmentä metriä tiestä, könötti rivi rähjäisiä yksikerroksisia pikkutaloja, joiden takapihoilla oli kuivakoita puutarhoja. Etupihoille oli rakennettu pikkuruisia puoteja; kampaajan salonki, teurastajan lihakauppa tai kolmen muovituolin baari. Erään savimajan seinään oli kiinnitetty käsinkirjoitettu kyltti, jossa mainostettiin verkkosivujen tuotantoa sekä muita digitaalisia palveluita.
Tien varrella oli myös hämmentävän suuri määrä huonekaluliikkeitä, joiden myytävät tuotteet, kuten sohvat ja parisängyt, oli huolettoman näköisesti pinottu kasoiksi tien penkereille. Aivan autotien laidassa istui lähes katkeamattomana nauhana perinnevaatteisiin pukeutuneita naisia myymässä vihanneksia ja hedelmiä ämpäreistä ja maahan levitettyjen vilttien päältä.
Talojen pihoista tien laitaan juoksi lapsia heiluttaen ja huudellen. Osa halusi vain ottaa kontaktin kanssamme ja ilahtui, kun vilkutin takaisin. Monet taas reagoivat heilutukseeni rahaa pyytävin elein ja huutelulla, jonka sävy muuttui karummaksi, kun auto ei pysähtynyt ja pyyntöä ei täytetty. Monista näistä lapsista näki, että heidät oli opetettu pyytämään rahaa ulkomaalaisilta tietyllä tavalla. Tuo kokonaisvaltainen muutos pienessä olemuksessa kiltistä anovasta lapsukaisesta uhmaavaan ja joskus jopa uhkaavaan käytökseen, oli sydäntäsärkevää katsottavaa.
Itse koen tukevani alueen kehitystä toimimalla vastuullisesti ja reilusti sekä käyttämällä paikallisia palveluita. Uskon sen olevan enemmän avuksi tansanialaisille kuin kolikon antamisen lapselle. Mutta silti nuo lasten tummat katseet täyttivät mieleni huolella ja ristiriitaisilla ajatuksilla turismin etiikasta, velvollisuuksistamme toisia ihmisiä kohtaan ja oikeista auttamisen tavoista.
Kilimanjaron Machame-reitin alussa olevalla portilla lounastimme sillä välin, kun ryhmänjohtajamme Nathan kirjasi meidät sisään kansallispuiston alueelle. Täällä ei suurien ihmismäärien vuoksi ollut suuria villieläimiä, joten rangereita ei tarvittu, mutta hyökkäyksiltä ei vältytty: innokkaat ja rohkeat apinat kävivät lounaslaatikoilla varkaissa heti silmän välttäessä.
Viimein pääsimme liikkeelle! Olin onnistunut syömään hiukan kanaa ja juomaan vettä, mikä oli oikein ilahduttavaa. Innoissani otin 80 kilometriä pitkän lähestymisvaelluksen ensimmäiset askeleet rahisevalla hiekkatiellä, joka pian sukelsi sademetsään ja kaventui sitten juurakkoiseksi ja kiviseksi poluksi. Tuo savelta tuoksuva punertava nauha luikerteli kohti 3000 metrissä sijaitsevaa Machame Hutia, jonne vaeltaisimme tänään 1200 metrin vertikaalinousun. Haistelin sademetsän tuoksuja ja kuuntelin puolella korvalla ryhmäläisten tutustumista ja tarinointia. Oloni oli hiukan toismaailmainen ja keskityinkin lähinnä laittamaan jalkaa toisen eteen. Heikki pysytteli lähietäisyydellä ja tunsin hänen pitävän minua silmällä. Käännyin ja hymyilin hänelle kiitollisena.
Polku jyrkkeni. Olimme syvällä metsän uumenissa. Puut olivat korkeampia kuin Arushan kansallispuistossa ja niistä roikkui runsaasti liaaneja ja päällyskasveja. Katoksi kaartuvat jykevät oksistot peittivät taivaan kokonaisuudessaan, ja valaistus monikerroksisen lehvästön katveessa oli jännittävän vihertävä. Ensisilmäyksellä puut, pensaat ja päällyskasvit muodostivat sekasortomaisen kokonaisuuden, mutta tarkemmin katsottuna se paljastui yllättävän säännönmukaiseksi – kuin luontoäiti olisi maalannut oman kuosin sademetsän sisäiselle synergialle.
Eläimiä ei näkynyt, mutta satojen vihreän sävyjen kehyksissä sateenkaaren kaikissa väreissä leimuavat kukat kilpailivat loistokkuudesta. Ilman kosteus tuntui lempeän viileältä ja kirpakka multainen aromi sekoittui huumaavasti kasvien tuoksusinfoniaan. Maa jalkojen alla tuntui vakaalta ja rahoittavalta. Takanani kulkevan Heikin hengitys kohisi ylämäessä rytmikkäästi askelten tahtiin, ja jostain kuului kantajan laulua.
Parin tunnin vaelluksen jälkeen lääkkeiden vaikutus alkoi väistyä. Kouristukset ja vihlonta palasivat vatsaani. Asteittain oloni huononi ja puolen tunnin kuluttua löysin itseni polun viereisestä puskasta. Nathan katseli minua arvioivasti ja ohjeisti ottamaan lisää särkylääkettä ja ehdotti illaksi isoa annosta antibioottia, mikäli olo ei helpottaisi.
Matka jatkui. Polku jyrkkeni asteittain. Sademetsä jäi taakse, ja vaelsimme matalien puiden ja tiheän pensaikon lomassa. Vauhtini hidastui. Mutta tänään ei ollut kiire. Heikinkään vatsa ei ollut täysin kunnossa, joten hidas tempo sopi molemmille. Naureskelimme kiipeilytiimin loppupäähän syntyneelle sairasosastolle, sillä myös flunssan kourissa vaeltava Paul eteni hitaasti.
Vasen, oikea. Vasen, oikea, tallasimme hitaasti peräkanaa jyrkkenevää rinnettä ylös. Välillä pysähdyimme, kun kouristukset taivuttivat minut kaksinkerroin, tai kun Paulin yskänpuuskat katkaisivat hänen askeleensa.
Mutta loppuvat ne pisimmätkin matkat, ja viimein saavuimme Machame-leiriin. Paulin saturaatiomittarin mukaan leposykkeeni oli 92 ja happisaturaationi 91. Akklimatisoituminen oli siis kohtuullisella tasolla, mutta kivut taisivat nostaa sykettä.
Leiri oli ruuhkainen, mutta oppaamme olivat onnistuneesti valinneet meille rauhallisen ja syrjäisen paikan leirin reunamilla. Valitettavasti minulla on kovin vähän muistikuvia leiristä, sillä välittömästi perille saavuttuamme kompuroin telttaan ja vaivuin hetkeksi helpottavaan uneen.
Herätessäni pari tuntia myöhemmin, kuume oli noussut. Täristen vilusta hiivin messitelttaamme ja pakotin alas puoli kulhollista keiton lientä. Nathan katseli minua huolestuneen näköisenä ja komensi antibioottikuurille. Noudatin hänen ohjettaan ja palattuani telttaan nappasin tupla-annoksen antibiootia ennen kuin vaivuin kuumehoureiseen uneen.
Päivä 9: “Sure you can, Mama Simba”
Aamuyöllä heräsin hyytävään kylmään. Olin hikoillut makuupussini likomäräksi. Pakotin itseni ulos märästä pussista, puin päälle kuivempia vaatteita ja käänsin pussin nurinpäin. Mittarimatomaisesti ryömin kiinni Heikin selkään ja ammensin hänen kyljestään lämpöä yön lopuiksi tunneiksi.
Aamulla kuuden aikaan herätessämme kuume oli poissa, mutta vatsakivut ennallaan. Vielä tänään olisi lyhyt päivä seuraavaan leiriin 3750 metriin. Uskoin pärjääväni, sillä aikaa olisi runsaasti. Huomiseen mennessä pitäisi kyllä saada itsensä kuntoon, sillä siitä alkaisivat tiukemmat päivät. Kiipeilykaksikkomme oli hiukan huonossa iskussa, ja Kilimanjaro-matka oli alkanut kaikkea muuta kuin toivotulla tavalla; Heikin kasvot huolestuttivat minua, sillä ne olivat kalpeat ja turvoksissa. Myös hänen vatsansa oireili edelleen. Yhdessä kuitenkin totesimme, että suunta oli edelleen ylöspäin ja tavoitteesta ei haluttu tinkiä.
Aamiaisen jälkeen olin nostamassa reppua selkääni, kun Steven ilmaantui viereeni ja tarttui kädessäni olevaan kassiin.
– How are you Mama Simba? You move pole pole today. Today is easy day. Tomorrow you need to be strong, when we go up. Give me your bag.
Kiitin Steveniä huolenpidosta. Lupasin, että liikkuisin rauhassa ja lepäisin usein. Viimeiseen lauseeseen latasin kaiken päättäväisyyden, mitä minussa oli:
– I CAN carry my own bag.
– Sure you can, Mama Simba, vastasi Steven.
Hän taputti minua olalle, nykäisi repun käsistäni, sitoi sen kiinni omaansa, heitti laukkupinon selkäänsä ja lähti kohti polkua viitaten minua seuraamaan. Olin älähtämässä vastalauseen, mutta Heikki pysäytti minut ja vaati hyväksymään avun:
– Kukaan ei epäile, ettetkö saisi kannettua laukkuasi. Mutta nyt pitää olla järkevä ja miettiä edessä olevaa.
 |
| Steven ja reppupino, toipilas kannoillaan – kuva: Heikki |
Kiipeilyparini tiukka äänensävy sai minut hyväksymään tilanteen ja nöyrtyneenä astelin Stevenin perään.
Seuraavat neljä ja puoli tuntia vaelsimme kohti 3750 metrissä sijaitsevaa Chiva Cave Camp -leiriä. Kolme seitsemästä kiipeilijästä oli edelleen sairaana. Se hidasti tahtia, mutta siitä huolimatta kaikki tuntuivat nauttivan vuorella olosta ja maisemien vaihtumisesta.
Metsä jäi taakse, ja tilalle tuli pensaita, kaktuksia ja loputtomasti kivikkoa. Karua, ruskeaa maata värjäsivät siellä täällä kauniit kukat, joiden koko pieneni sitä mukaa, kun nousimme ylemmäs. Tuntui kuin ilma olisi viilentynyt joka askeleella hiukan, ja tuulessa oli lupaus lumesta. Reitti näkyi edessämme, ja kiipeilijöiden ja oppaiden jono erottui polulla kuin värikäs, kiemurteleva helminauha. Nousu oli sen verran jyrkkä, että suurimman osan ajasta meillä oli suora näköyhteys reunamalle, jolle päästyämme olisimme lähes seuraavassa leirissä.
En ollut syönyt aamiaisella kuin hiukan kauravelliä enkä sen jälkeen mitään. Toistaiseksi vatsan tyhjyys ja särkylääkkeet pitivät kivut maltillisina. Yritin juoda veteen liuotettavia urheilujuomatabletteja, sillä tiesin, että syömättä jättäminen kostautuisi nopeasti ja voisi olla pidemmällä tähtäimellä jopa kohtalokasta tavoitettamme ajatellen.
Viimeinen seinämä. Pilvet ryömivät jäljessämme rinnettä ylös.
Ylhäällä jyrkänteellä oli mukavan viileää. Värikäs leiri näkyi jo kauempana vihreiden ruohikkoläikkien ympäröimänä. Kukat olivat kadonneet, ja maasto muuttunut autiomaata muistuttavaksi vuoriylängöksi (englanninkielinen nimitys alpine desert kuvaa maisemaa loistavasti). Mount Meru ilmestyi näkyviin Kilimanjaron harjanteen taakse. Hymyilin nähdessäni tutun huippuprofiilin.
Nyt Mount Merun kiipeämisen suoma hyöty näkyi selvästi. Suoraan Kilimanjarolle lähteneet kiipeilijät puhisivat jo kohtuullisen paljon, kun taas me kolme Merulla akklimatisoitumisen aloittanutta kuljimme vielä ilman korkeuden vaikutusta. Itse asiassa terveenä pysynyt Terry paineli hyvän matkaa edellä muuta ryhmää. Tunsin kateuden piston sydämessäni hänen menoaan katsellessani, mutta kun yritin kiihdyttää vauhtia, muutaman askeleen kuluttua päädyin kaksinkerroin polun varteen. Nyt piti pysyä järkevänä ja luopua ajokoiramentaliteetista.
Aikainen aamulähtö kannatti, ja saavuimme jo lounasaikaan Chiva Cave Camp -leirille, jota Kilimanjaron Uhuru Peak vartioi. Suoraan vastapäätä näkyi Mount Merun jykevä profiili, ja Nathan mainitsi, että tämä oli reitin leireistä ainoa, jolta oli näkymät molempien vuorten huipuille.
Avonainen leiripaikka oli tuulille altis, ja nautin viileästä vuori-ilmasta. Katselin vuorotellen molempia huippuja, Merun Socialist Peakia, jolla olin vain hetki sitten tuulettanut onnesta, ja Kilimanjaron Uhurua, jota nyt olin tavoittelemassa. Vaikka oloni oli kurja, en keksinyt yhtään paikkaa maailmasta, jossa olisin ollut mieluummin.
 |
| Mount Meru Kilimanjaron rinteeltä käsin – kuva: Heikki |
Lounaan jälkeen kaaduin taas telttaan Heikki seuranani. Myös pari muuta ryhmän jäsentä jäi lepäämään, mutta muut tekivät pienen kävelyretken ylemmäs akklimatisoitumista edistääkseen. Nathan lohdutti minua ja Heikkiä, että meillä oli akklimatisoituminen niin hyvässä vaiheessa, että retki ei ollut yhtä merkityksellinen meille kuin niille, jotka olivat vasta Kilimanjaroa varten liittyneet ryhmään.
Siinä me sitten istuimme teltassa, huonovointisina ja onnellisina yhtä aikaa. Vuorilla sairastaessa on turha kuvitella voivansa piilotella oireita. Myös yksityisimmätkin asiat ja puuhat ovat toisten silmien edessä jatkuvasti. Hyväksyntä ja huumori ovatkin selviytymisvälineistä parhaita. Niinpä nauroin vedet silmissä, kun Heikki totesi virnistellen:
– Mun pitäisi peseytyä, mutta odotankin tässä. Nimittäin kohta sä taas menet jonkun kiven taakse kykkimään, niin voin tehdä Savett-suihkun rauhassa täällä.
Nukuin illalliseen asti. En muista, koska olisin viimeksi nukkunut niin paljon kuin viimeisen vuorokauden aikana. Siitä huolimatta illalla olo oli taas kuumeinen ja heikko. Edelleenkään ruoka ei pysynyt sisällä. Huomenna edessä olisi tiukka päivä: tekisimme akklimatisoitumisnousun Lava Tower -leiriin 4600 metriin ja laskeutuisimme sen jälkeen Barranco Hut -leiriin 3950 metriin yöksi. Tarvitsisin siis kaiken levon, mitä voisin saada. Niinpä palasin heti päivälliseltä häntä koipien välissä telttaan jatkamaan nukkumista ja toivoin, että viimein huomenna tämä vatsamyrsky olisi ohi.
 |
| Kilimanjaron huippu Chiva Cave Campista – kuva: Heikki
|
