Uusien asioiden opettelu on aluksi ärsyttävää. Kun sitten jutun juonesta saa hiukkasen kiinni ja syntyy edes karkea ymmärrys, mitä haetaan ja miten opeteltavan asian pitäisi tapahtua, alkaa tekemiseen löytyä mielekkyyttä ja palkitsevuutta.

Kun vuosia sitten aloin varovasti kokeilla salitreeniä, kiersin muutamalla salilla kokeilukäynneillä. Kaikkialla laitteet näyttivät oudoilta ja tunsin oloni lähinnä epämukavaksi. Kireän ja trendikkään näköisiin vaatteisiin pukeutuneet ihmiset kipusivat vempaimiin monimutkaisilta vaikuttaviin asentoihin, joita ei mitenkään pystynyt hahmottamaan laitteisiin teipatuista ohjeista. Sitten he kepeän näköisesti liikuttivat jotain rajaa oudolla liikeradalla.
Vapaapainot olivat vielä pelottavampia. Peilien edessä seisoi rivissä tuskaisesti äriseviä, hikisiä lihaksikkaita ihmisiä tuijottamassa itseään maanisesti peilistä samalla, kun heiluttivat jättimäisiä rautakasoja käsissään.

Olet varmaan nähnyt hassuja videoita kuntosalimärkäkorvien kömmähdyksistä. Niin minäkin, enkä halunnut, edes omassa mielessäni, moista klippiä tähdittää. Mutta koska olen hölmö, en kysynyt neuvoa. Ohjatut kierrokset eivät houkutelleet, ja ajatus ryhmätunneille menosta tuntui epämukavalta. Jästipäistä, myönnän. Mutta saman jästipäisyyden ansiosta en antanut periksi.

En koskaan unohda ensimmäistä salitreeniäni silloin joskus kauan sitten. Olin jännittynyt ja en tiennyt, miten salilla kuuluu toimia. Näyttääkseni tottuneelta koetin matkia ympärillä olevia ihmisiä. Vesipullo tyhjeni jo matkalla pukuhuoneesta ensimmäiselle laitteelle. Hetken vaeltelin laitteiden välissä ja yritin etsiä jotain edes etäisesti tutunomaista. Koetin varovasti nykiä jotain kädensijaa. Laite ei hievahtanutkaan. Kiipesin istumaan toisen vempeleen päälle. En ollut varma, oliko takapuoleni alla istuin vai selkänoja, joten teeskentelin muina naisina vaan lepäileväni. Lopulta tuskastuin ja etsin ainoan vimpaimen, jonka toimintaperiaatteen varmasti ymmärsin: kuntopyörän. 

Seuraavien viikkojen aikana hinkutin kuntopyörän päällä tuntikausia ja vakoilin treenaajia. Laite kerrallaan opiskelin salaa, kuinka niitä käytetään. Tekniikkani oikeellisuutta en edes lähde arvailemaan. Vuosien ajan minulla oli on/off–viha/rakkaus -suhde saliharjoitteluun. Luovutin monta kertaa, mutta jonkin ajan kuluttua palasin aina takaisin.

Kokeilin vuosien varrella parinkin personal trainerin ilmaista tutustumiskartoitusta, mutta aggressiivinen myyntitekniikka ei saanut minua ostamaan. Kuultuani trainerin näkemyksen kroppani tilanteesta saatoin vain ihmetellä, kuinka olinkin selvinnyt hengissä niin rappeutuneessa kehossa.

Mutta tekemällä oppii, hiljalleen. Opin myös, että harjoittelu vaatii muutakin kuin ison kasan rautaa. Ihmiset eivät salilla katso peiliin (ainakaan pelkästään) ihaillakseen hienoja vaatteitaan. Peilistä tarkistetaan, että suoritus tapahtuu oikein. Kuinka paljon vaatteet ja varusteet vaikuttavat tulosten optimointiin, siihen en tällä tietämyksen tasolla osaa ottaa kantaa. Mutta sen olen huomannut, että kunnolliset vaatteet ja varusteet tekevät liikkumiskokemuksesta miellyttävämmän ja turvallisemman.

Vuorenvalloituksen alkaessa ymmärsin, että harjoitteluni suunnittelu vaati syvällistä ymmärrystä kehosta, ravinnosta, liikunnasta ja monesta muusta asiasta. Piti katsoa laajempaa kokonaisuutta kuin saliohjelmaa ja tuoda Vuorenvalloitus-projektiini oman motivaationi lisäksi myös asiantuntemusta moneltakin eri saralta. Onneksi tietoa ja taitoa on löytynyt.

Ensimmäinen Vuorenvalloituksen treenikolmannekseni sisältää minimissään kolme salitreeniä per viikko. Liikkeitä on näissä harjoitteissa yhteensä 27 kpl. Toistoja näille 27 liikkeelle tulee kolmen kuukauden aikana karkeasti arvoiden yhteensä noin 11 500. Lisäksi on tietysti pari niin sanottua vapaata harjoitusta, jolloin teen joko ylimääräisiä saliharjoitteita tai jotain ihan muuta liikuntaa, vaikkapa lenkkeilen. Ja sitten vielä hyötyliikunta ja venyttelyt (öh, tuota…) päälle. Vietän siis aika paljon aikaa liikkuen. Se, miten asioita teen, ei ole sivuseikka. Odotusarvo varusteillekin on ihan toinen kuin ennen.

Tekemällä paljon siis oppii. Nyt on kulunut reilut kaksi kuukautta ensimmäistä kolmannesta. Trainerini Tapio on säännöllisin välein mukana harjoituksissa varmistamassa, että tekniikat menevät oikein ja painoja on käytössä oikea määrä. Nyt voisin pikkuhiljaa sanoa, että ainakin jotkut liikkeet alkavat tulla selkärangasta. Tosin viimeksi tällä viikolla, kun tein varsin yksinkertaista “jalkojen nosto sivuttain” -vatsalihasliikettä, Tapio totesi ystävälliseen tapaansa: “Tuota, tuo liike on nyt saanut aika erilaisen ulottuvuuden kuin alunperin.” Hupsista. 

Muutama viikko ja sitten alkaa uusi ohjelma. Tiedän, että mukaan tulee kestävyysharjoittelua. Minulla ei ole aavistustakaan, millaisia liikkeitä tai harjoituksia se sisältää. Mutta kolmenkympin puoliväliin mennessä ihminen, tai ainakin minä, on ehtinyt munata itsensä jo niin monta kertaa, etteivät kömmähdykset enää haittaa yhtä paljon kuin ennen. Saattaapa joku niistä jopa raportoida julkisestikin… Sitäpaitsi aina voi lohduttautua, että muutaman tuhannen toiston jälkeen homma alkaa sujua jo paljon paremmin.

Näillä konsteilla siis tällä hetkellä valmistellaan kroppaa kaulasta alaspäin Mont Blanc -rutistukseen. Siinä ei kuitenkaan ole vielä kaikki, vaan yhtä tärkeää on valmistautua henkisesti. Se on kuitenkin toinen tarina. Kävin nimittäin kerran hierojalla, joka kokovartalohieronnan jälkeen sanoi: “Pää on ongelma-alueesi.” Miten hän sen päätteli, vaikka olin koko hieronnan ajan ihan hiljaa?