“Pst. Hei, pst! Laku, tuutko vähän auttamaan? Aika äkkiä, jos vaan pystyt…” suhisin kuntosalin toisessa päässä treenaavan Lakun suuntaan.
Pyhien jälkeen aloitin ensimmäisen treenin ensimmäisen kyykkysarjan kokeilemalla, paljonko nousee. Se oli virhe. Kunnianhimo kasvoi kai liian suureksi, ja lastasin tangolle kymmenen kiloa enemmän painoa kuin yleensä. Sarja meni juuri ja juuri vähän yli puolivälin. Sitten tuli stoppi, ja enkä saanut edes nostettua tankoa pois olkapäiltä. Siinähän sitten tärisin ja mietin, että kummalle kyljelle olisi pehmoisempi kaatua. Onneksi Laku tajusi tilanteen nopeasti ja ehti sännätä nappaamaan tangon tutisevilta harteiltani juuri ennenkuin voimat loppuvat kokonaan.
Mikä ihme se oli? No, joulu ja uusi vuosi tankkauksineen pistivät treenivaihteen kevyelle. Herkuttelu ja laiskottelu olivat sallittuja mutta pidempikestoisina harrasteina ne aiheuttivat sen, että olo tuntui tunkkaiselta ja oudolta. Tankkaukset tuntuivat rikkovan rytmin, ja treenimotivaatiokin hiukan vavahteli. Salille lähteminen oli vaivalloista, vaikka sinne päästyäni nautin tekemisestä. Alkoi ärsyttää ja ehkä vähän pelottaa, että saavutetut tulokset valuvat hiekkaan. Ensimmäisten normaalilla treenillä ja ruokavaliolla etenevien päivien aikana sain itseni kiinni syyllisyyttä muistuttavasta tunteesta, joka pisti tekemään asioita hiukan liikaa, kuin katumusharjoituksena.
Mittanauhan mukaan kropassa ei näkynyt muutosta huonompaan. Mutta vaa’an viisari nousi, ja olo oli turpea ja tukkoinen. Laku sanoi sen osin johtuvan tankkauksen tuomasta hiilihydraatista ja siihen varastoituvasta nesteestä. Lähes samoilla sanoilla kuin valmentajani Tapio hän muistutti myös tankkauksen ja levon tärkeydestä. Lopuksi hän kehotti minua heittämään vaa’alla vesilintua.
Tässä taas näkee tiimin tärkeyden tällaisessa projektissa: silloin kun itse hölmöilee, pitävät muut järjen päässä. Niinpä keskustelu Lakun kanssa laski hartiat alas, ja uskoin taas arjen palauttavan olon ja motivaation uomiinsa.
Pari päivää myöhemmin tapahtui repsahdus. Jutellessani ystäväni kanssa totesin olleeni tanssimassa viimeksi kesällä. Tilanne vaati nopeaa toimintaa, ja noin vuorokautta myöhemmin biletyskorkkareista oli pyyhitty pölyt, ja skumppapullon korkki sanoi poks, vaikka viikon herkutteluateriat oli jo käytetty. Virallinen repsahdus siis.
Olen ollut tunnollinen sekä treenissä että ruokavaliossa (lukuunottamatta sitä kertaa, kun siivoilin tyttären herkkupäivän ylijäämiä niin ajatuksiini vaipuneena, että vasta purkin ollessa melkein tyhjä tajusin, että en A) pidä Jacky-makupaloista B) saa syödä niitä). Joten ilman syvällisempää pohdintoa annoin itselleni luvan retkahtaa ex-tempore bileillan rientoihin.
Kolme tuntia rock-klubin tanssilattialla kävisi treenistä varmasti Tapionkin mittapuulla. Ja se taisi tehdä pääkopallekin hyvää, sillä aamulla aiemmin tuntemani ärtymys on poissa. Ilmeisesti kuitenkin iltapalaksi nautittu mozzarellalla ja tomaatilla kuorrutettu polenta on pilaantunutta; nimittäin aamulla ohimoissa jyskytti ja mielen täytti kertakaikkiaan vastustamaton homejuuston himo. Päätin siis kruunata kärsimyksen virallisella dagen efter -hiilaripöhöllä.
Seuraavana päivänä alkoi taas arki. Tällä kertaa oikeasti. Ja kas. Lounassalaatti maistui ihanan raikkaalta. Iltapäivällä treenatessa puntti nousi siihen tahtiin, että kasvatin painoja, tällä kertaa oikean määrän.
Horisontissani näkyvä Mont Blancin silhuetti nostaa ihokarvat pystyyn ja synnyttää innostuneen tärinän vatsanpohjaan. Malttamattomana lasken kuukausia ja viikkoja elokuuhun. Vuorenvalloitus-treeni on toistaiseksi kiintein side, joka minulla on tavoitteeseeni. Siksi heittäydyn siihen koko vartalon voimin. Mutta kuten aiemminkin todettu, tavoite ei ole ainoa asia, joka ruokkii suorittajaluonnettani: harjoittelu on mahtavaa. Se synnyttää hyvää oloa sekä henkisesti että fyysisesti. Kehoni voi paremmin kuin ehkä koskaan aiemmin. Treeni on vastapainoa työlle ja aikaa itselle. Näkyvät tulokset ilahduttavat, olipa sitten kyse mittanauhalla näkyvästä tuloksesta tai onnistuneesta painista punaisen painajaisen kanssa.
Vielä kun aina pitäisi mielessä sen, mitä legendaarinen tamperelainen(?) Kummeli-sananlaskukin toteaa: “Ei karhutkaan koko ajan paini. Nekin syö välillä puolukoita.”
Leave a Reply