Päivä 4: Lepoa, tankkausta ja huonoja uutisia
 |
| Tästä tuonne ja takaisin! |
Vincent-Pyramiden huiputusta seuraava päivä oli lepopäivä.
– Levätkää ja syökää hyvin. Käykää ylhäällä, vaikka Mont Fortella, jotta akklimatisoituminen jatkuisi parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta muistakaa, että nyt pitää levätä ja kerätä voimia, ohjeisti oppaamme Pette.
Teimme työtä käskettyä. Vietimme taas kolme tuntia Mont Forten huipulla. Olinkohan hiukan uupunut vielä edellisen päivän harjoitushuiputuksesta, mutta lähdin huipulle aivan erittäin huonosti varustautuneena. Jotenkin hölmön automaattisesti oletin, että edessä olisi taas aurinkoinen köllöttely kallioilla. Tällä kertaa huippu 3330 metrissä olikin kääriytynyt pilviin ja siellä kävi viileä tuuli. Voi että tunsin itseni hölmöksi. Minulla oli pitkät housut ja takki, mutta ei kuoripukua. Mitä oikein olin ajatellut?
Onneksi taas tiimi toimi, ja Laku kaivoi repustaan kuorihousut, jotka ulottuivat melkein kainaloihini asti. Ne päällä sitten kökötin kalliolla, kuuntelin korvanapeista musiikkia ja tunnelmoin alapuolelleni levittäytyvää maisemaa.
Ajattelin tähänastista matkaa ja edessä olevaa huiputusta. Korvanapeissa alkoi soida Reckless Loven Edge of our dreams. Alunperin lisäsin sen treenisoittolistalle, koska sen rytmi sopii juoksuun ja tarttuva kertosäe saa minut laulamaan mukana. Matkan varrella kyseinen biisi on muutamaankin otteeseen muistuttanut minua siitä, mitä olen tekemässä ja miksi, ja siten saanut jatkamaan lenkin loppuun silloinkin, kun olisi ollut helpompaa antaa periksi. Siksi biisin myötä kasvoni repesivät leveään hymyyn, kun tajusin kuinka lähellä olen.
Laku ja Mikko menivät hissillä alas, sillä molemmilla on haasteita polviensa kanssa ja he halusivat säästää jalkojaan seuraavana päivänä alkavaan huiputusmatkaan. Tomi ja minä kävelimme taas osan hissimatkasta alas, jotta saisimme hiukan kevyttä liikuntaa.
Kun Tomi ja minä astuimme ovesta sisään, kämpässä vallitsi outo tunnelma. Jokin oli vialla. Mikko ja Laku tiputtivat pommin: Pette oli soittanut ja kertonut, että Mont Blanc on suljettu vaarallisena ja kertonut ehdotuksensa vaihtoehtoisesti huiputuskohteesta Monte Rosasta (Dufourspitze). Ensi tyrmistyksen jälkeen päätimme, että ennen kuin annamme pettymykselle valtaa, teemme kollektiivisen päätöksen jatkosta. Päätöksenteko ei ottanut montaa sekuntia pidempään. Periksi antaminen ei ollut vaihtoehto. Me menisimme Monte Rosalle. Päätöksen jälkeen tuuletimme hiukan pettyneitä tuntojamme ja sitten päätimme porukalla olla kasvattamatta negatiivisia fiiliksiä. Nyt pitäisi resetoida tilanne ja löytää innostus kohdata uusi haaste.
Hankaluuksia syntyi myös ylävuoristokenkien suhteen. Huiputin Vincent-Pyramiden omissa, suhteellisen kovapohjaisissa lähestymiskengissäni, koska varustevuokraamo ilmoitti saavansa sopivat ylävuoristokengät vasta torstaina. Nyt kenkiä ei kuitenkaan ollut. Pette oli harmissaan mutta sanoi, että hakisimme kengät muualta matkalla Zermattiin, josta Monte Rosan huiputus alkaa. Eli en ehtisi testata kenkiä ollenkaan, mikä mietitytti hiukan.
Huolta aiheutti myös oikea jalkani. Reilu viikko sitten kolhaisin sääreni koheltaessani tyttäreni kanssa Flow Parkissa. Sääreen tuli ruhje ja muheva mustelma, mutta en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota, sillä ajattelin sen ehtivän parantua. Ruhje rupeutui, mutta mustelma ei ehtinyt juurikaan edes haalistua ja turvotus ei laskenut ennen lähtöä. Vincent-Pyramiden huiputusreissulla onnistuin kolhimaan saman säären uudelleen kivikossa. Nyt koko sääri oli melkoisen turvoksissa ja polven syrjässä tuntui kiristyneistä lihaskalvoista kertovaa kipua.
Soitin tyttärelle, joka oli itkuinen puhelimessa. Kestin reippaana, kunnes puhelu päättyi. Sitten itku pääsi taas. Viestittelin läheisten kanssa iltasella ja kerroin suunnitelmien muutoksesta. En kuitenkaan halunnut huolestuttaa heitä ja jätin kenkä- ja jalkamurheet kertomatta.
Ilta meni sekavissa ja aavistuksen turhautuneissa tunnelmissa, kun yritimme hyväksyä muutoksen tilanteessa ja valmistautua tulevaan. Yritimme pitää kiinni päätöksestä olla kasvattamatta porukan sisällä negatiivista tunnelmaa vatvomalla Mont Blanc -asiaa. Niinpä kenelläkään ei ollut paljoakaan puhuttavaa. Pakkasimme hiljaisina ja menimme aikaisin nukkumaan.
Päivä 5: Monte Rosan lähestyminen
 |
| “The Beach”, lähestymisen aloittavan polun alku |
Menomatkalla autossa oli edelleen hiljaista. Minulle haettiin kengät matkalta ja hiljalleen tunnelma alkoi sähköistyä, kun saavuimme Zermattiin. Matkalla mukaan liittyi toinen opas, nauravainen ruotsalaissyntyinen Morgan. Huiputuspäivänä jakautuisimme kahteen köysistöön: minä ja Laku Petten kanssa, Tomi ja Mikko Morganin ohjauksessa.
– Älkää aliarvioiko Monte Rosaa! Se ei ole helpompi kuin Mont Blanc. Se on erilainen. Siellä on ilmavia kohtia yhtä lailla kuin Blancilla. Haaste on huiputusreitin pituus, Pette painotti. Kieltämättä mielessä oli käynyt ajatus, että huiputuspäivän 1750 metrin vertikaalinousu tuntui aika suurelta verrattuna Mont Blancin alle kilometrin vertikaalinousuun. Kuulin tutulta kiipeilijältä samansuuntaista ja lisäksi, että viimeiset parisataa metriä ovat kalliokiipeilyä, joka noin 4500 metrin korkeudessa on jo ihan haastavaa hommaa. Ainakin kokemattomalle.
Vuoristojuna kuljetti meidät Zermattista Rotenbodenin asemalle, josta alkaisi 3–5 tunnin lähestyminen. Asemalla Pette osoitti meille Dufourspitzen, joka näytti etäältä katsottuna jopa hiukan vaatimattomalta verrattuna muihin alueen vuoriin ja erityisesti mahtipontiseen Matterhorniin.
– Varsinainen huippu ei näy tähän. Uskokaa pois, kyllä sen huiputuksessa on tekemistä siinä missä Mont Blancissakin. Ellei jopa enemmän, Pette vakuutti.
 |
| Jäätikön uumeniin sukeltava reittimme |
Ilma oli helteinen, kun lähdimme kulkemaan kohti Monte Rosa Hütte -vuoristomajaa. Ensimmäinen tunti kuljettiin kevyesti vuorenrinnettä laskeutuvaa polkua. Hiekka rahisi jaloissa, ja tunnelma alkoi nousta. Nautin auringosta ja käsittämättömän kauniista maisemista. Kaikkialla oli punaruskeaa liuskottunutta kiveä, jossa näkyi jäätikön vuosikausien hiontajäljet. Vastapainona kiven karheudelle polun varret olivat täynnä pieniä, rinteillä solisevia puroja ja vihreiden ruohotupsujen lomasta kurkistelevia sinisiä kukkia. Kontrastit sekoittivat mittasuhteet, ja näkymä tien päässä oli hämmentävä: kuin vuorenrinnettä sukeltava polku edessäni syöksyisi railojen raidoittaman jäätikön syleilyyn. Jäätikön takana oli vesiputous, joka ryöppysi valtavan kivikon keskelle. Kaikkialla ympärillä oli toinen toistaan jylhempiä vuoria, joiden rinteillä vuorottelivat kivikot, lumi ja jää. Saatoin tuskin hengittää. Koskaan elämässäni en ole nähnyt mitään sellaista. Pette taisi nähdä tuntemukset kasvoiltani, sillä hän virnisti minulle leveästi.
Polku muuttui yhä kivisemmäksi ja päättyi jyrkänteen reunalle. Kallioon oli kiinnitetty alumiinitikkaat, joita kiipesimme parikymmentä metriä alas, kävelimme pientä siltaa pitkin yli virtaavan veden, ja yhtäkkiä seisoin jäätiköllä.
 |
| Jäätiköllä |
Seurasin Petten varmoina eteneviä askelia pitkin kivien ja soran peittämää jäätikköä. Hypähtelimme kapeiden railojen yli ja hämmästelimme kivien jäähän sulattamia reikiä. Aurinko helotti kuumasti, mutta jäinen alustamme toi vilvottavan vireen ilmaan. Morgan näytti meille, mihin asti jää ylettyi vielä muutama vuosi sitten. Katselimme ylemmältä syöksyviä vesiputouksia ja mietimme, kuinka kauan jäätikkö voi olla vielä olemassa, kun se sulaa niin nopeasti. Se näkymä pisti ilmastonmuutos-ajatuksetkin hiukan uudenlaisiin raameihin.
Jaloissani alkoi olla inhottavia tuntemuksia. Ylävuoristokengät taisivat olla puoli numeroa liian isot (edellinen koko oli selvästi liian pieni ja puolikkaita kokoja ei ollut tarjolla) ja tiukasta nauhoituksesta huolimatta ne liikkuivat hiukan jaloissani. Se on aika kriittinen asia vuorilla ja tuplasukasta huolimatta jalkoihin alkoi sattua. Jalkaterän päällä tuntui siltä, että rakkoja oli tulossa. Mutta pahinta oli akillesjänteiden kohdalla tuntuva paineenomainen tunne, joka alkoi muuttua kivuksi. Kiristin nauhoja lisää, koetin vaihdella askellustapaa ja nitkuttelin eteenpäin. Majalla sitten katsoisin tilanteen ja matkaa ei ollut enää kuin noin tunti.
Jäätikön jälkeen kiipesimme kivikkoista rinnettä ja ylitimme kohisevan vuoristopuron loikkien kiveltä toiselle. Viimeinen nousurypistys kivistä rinnettä alkoi jo tosissaan tuntua jaloissa. Olimme vielä alle 3000 metrissä, joten korkeus ei ei vaivannut, mitä nyt vähän hengästytti.
Yhtäkkiä edessämme oli Monte Rosa Hütte, kuin vuorille eksynyt hopeinen avaruusalus. Majan terassilla riisuin kengät ja tarkastelin huolestuneena jalkateriäni. Paikkausta tarvittaisiin, mutta päätin olla hermostumatta asiasta. Ei tilanteelle nyt voisi muuta kuin paikata se niillä välineillä, mitä on mukana ja tehdä sitten parhaansa. Myös Laku ja Mikko tutkiskelivat aavistuksen huolestuneina polviaan. Toden totta, vuorilla kehon heikot kohdat tulevat esiin ja pienet asiat muuttuvat kriittisiksi.
 |
| Monte Rosa Hütte |
Maja on muistaakseni alueen uusimpia ellei jopa uusin, vuonna 2009 rakennettu. Se oli huikea. Suorastaan luksusmaja. Upea lähestymisreitti oli saanut meidät kaikki syttymään huiputukseen. Lähestymispäivä oli kuitenkin ottanut veronsa ja laskimme, että illallisen jälkeen meillä olisi vain muutama tunti aikaa nukkua ennen herätystä, joka olisi kello 01.30 yöllä. Huoli mahdollisesta unettomuudesta oli turha. Illallisen jälkeen teimme ns. Savett-suihkun eli puhdistusliinapeseytymisen ja jokainen taisi olla sikeässä unessa ennen yhdeksää.
Vuorenvalloituksen loppuhuipennus oli nyt virallisesti alkanut, ja unelmani toteutuminen aivan käsillä.
Huiputustarinan jatkoa luvassa huomenna! 🙂
