Category: erämaa

Kosteanpaikanleiri Pukalassa

On March 30, 2016

In erämaa, eräretki, janiina ojanen, leiripaikka, luonto, metsäretki, nuotiopaikka, pukala, retkeilyalue, retki, valmistautuminen, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, yöpyminen maastossa

Kiireinen talvi on ottanut veronsa. Maaliskuun alussa muutimme uuteen kotiin ja sekin oli raskaampaa kuin osasimme odottaa. Nurkissa yhä pyörivät laatikot, puuttuvat huonekalut ja asentamattomat valaisimet saavat perfektionistin sieluni vääntelehtimään. Kohta ei huvita kyllä enää mikään.

Tauko oli enemmän kuin tervetullut, kun pääsiäislauantaina Timo ja minä pakkasimme rinkat ja hyppäsimme autoon. Jo pari viikkoa aiemmin oli olohuoneeseemme pystytetty uusi teltta, joka on majoitteemme ensi kesänä käsivarren vaelluksella. Pääsiäisretken tarkoituksena oli mennä testaamaan telttaa. Tällä kertaa emme siis olleet lähdössä metsään vaeltamaan. Olemme menossa nukkumaan sinne.

Nukkumaanmenon hetki -selfie pimeässä teltassa

Lauantaiaamu oli sateinen, ja kun kävin juoksulenkillä ennen lähtöämme, palasin likomärkänä. Lähtöömme mennessä sade hellitti kalsoja näppejään hiukan. Lämpötila pyöri parin plusasteen tietämillä. Sen saattoi aavistaa, että metsässä olisi vetistä ja kuraista ja paikotellen vielä paljon lunta.

Torkahdin automatkalla kohti Pukalan retkeilyaluetta. Herätessäni kylätie oli kaventunut metsätieksi. Auton ikkunoiden takana ohi juokseva metsämaisema näytti kylmältä, märältä ja hiljaiselta. Kuin luonto ei olisi vielä herännyt kevääseen.

Unisuus karisi silmistäni, kun hiljentäessämme kurviin näin metsässä tien vieressä hahmon, jota luulin ensin koiraksi. Sitten tajusin, että se oli isompi. Koskaan aiemmin en ollut nähnyt niin suurta valkohäntäpeuraa luonnossa. Timo hidasti vauhtia ja lopulta pysäytti auton. Pääsimme aivan eläimen lähelle. Peura katseli meitä arvioivasti hetken ja katosi sitten metsän uumeniin.

Peuran synnyttämä innostus kääntyi pian huolestuneisuudeksi. Kun käännyimme Y-risteyksestä sivutielle, tie muuttui upottavaksi sohjoksi. Hetken kuluttua Timo pysäytti auton. Pidemmälle ei kannattanut mennä, sillä edessä oli jyrkkä mäki, jonka juurelta emme enää taatusti pääsisi takaisin. Takanamme oleva ylämäki näytti yhtä mahdottomalta. Autoa ei saisi ympäri. Olimme jumissa.

Turhautuneina kävelimme tietä pitkin takaisinpäin, kunnes saavuimme lähimmälle talolle. Ketään ei ollut kotona, mutta pihasta löytyi pari lumilapiota, joita lainasimme. Seurasi tovi pontevia lumitöitä ja sitten Timo sai peruutettua auton takaisin risteykseen. Menetettyämme ensimmäisen kohteemme, aloimme harkita toisessa suunnassa sijaitsevaa nuotiopaikkaa.

Samalla hetkellä suunnasta, jonne lähtemistä suunnittelimme, kuului huutoa. Heti risteyksen jälkeen näkyvässä mäessä oli kolme naista työntämässä autoa. Auto liukasteli uhkaavasti sivusuunnassa mutta pääsi kuin pääsikin mäen ylös ennen kuin ehdimme mennä apuun.

Naiset varoittivat meitä tien kunnosta ja kertoivat, että toinen auto on vielä tulossa. Naisten jatkaessa matkaa, näimme toisenkin auton kaasuttavan mäkeen. Se pääsi mäen ylös yhdellä yrityksellä.

Pidämme pikapalaverin. Kaikki enteet näyttivät huonolta, mutta kumpikaan ei halunnut kääntyä takaisin. Päätimme siis ottaa riskin toisen tienhaaran kanssa. Yllättäen pääsimmekin retkeilyalueen parkkipaikalle ongelmitta. Huh.

Vetisessä metsässä

Joutsenia pesii alueella paljon ja niiden ääniä kuului jatkuvasti. Se olikin aika lailla ainoa merkki siitä, että parin kuukauden päästä olisi kesä. Metsässä vuorottelivat valtavat vesi- ja kuralätäköt ja upottava sohjoinen lumi ja jää. Eteneminen oli hankalaa, mutta onneksi matka nuotiopaikalle ei ollut pitkä. Viimeisen pätkän kuljimme järven jäätä pitkin, jotta pääsimme hiukan nopeammin eteenpäin. Kahlaamiseksi meni sekin, sillä jää oli veden peitossa.

Päivä oli pitkällä, kun pääsimme leiripaikalle. Nuotiopaikka oli niemen nokassa. Siellä oli nytkin kaunista, ja saatoin vain kuvitella, kuinka upea paikka olisi kesällä. Nyt kuitenkin kaikki oli veden ja jään vallassa. Liiterissä oli puita, mutta ne olivat kuin uitettuja. Tästä tulisi mielenkiintoista.

Meillä oli kova nälkä, mutta ensin oli tehtävä se, mitä varten olimme tulleet. Telttapaikan valinta oli helppo: löysimme nimittäin maastosta yhden ainoan kohdan, jossa oli vain pieni lätäkkö. Telttakiilat vääntyivät, kun survoimme niitä jäiseen maahan. Solmujen kanssa joudumme kyllä molemmat kertauskurssille, mutta teltta nousi pystyyn yllättävän nopeasti.

Nuotio olikin sitten kinkkisempi. Puut olivat niin märkiä, että niistä valui rutistamalla vettä. Kiehisiä, heinää, tuohta. Kärsivällisesti ja keskittyneesti Timo työskenteli, kunnes sai tulen syttymään. Sen jälkeen olikin hiukan helpompaa, kun nuotion avulla kuivatimme puita. Kehitimme siihen systeemin, jota kutsuimme puiden grillaamiseksi.

Siinä ilta menikin. Minä laitoin ruokaa, Timo huolehti tulesta, jonka ylläpitäminen oli jatkuvaa työtä. Saimme sentään makkarat grillattua ja nuotiokaakaot juotua. Mutta leppoisasta leiritulella istuskelusta ei suoranaisesti voinut puhua. Onneksi sää pysyi selkeänä.

Yö oli odotusten mukaisesti hiukan levoton. Möykyräisessä maassa valuin jatkuvasti kohti teltan alalaitaa, ja kippurassa nukkuminen pakotti polvia. Kylmyys huokui maasta (en tunnusta virallisesti, että olin unohtanut sulkea itsetäyttyvän makuupatjani ilmaventtiilin).

Puiden grillausta

Aamulla heräsin joutsenten kovaääniseen mekastukseen. Kylmästä ja märästä huolimatta olo oli levännyt. Raittiin ilman myrkytys selvästi!
Jomottavia polvia ja selkää sekä kohmeisia sormia pohtimatta nousimme aamupalapuuhiin. Aamupala nautittiin seisaallaan katsellen järvelle, ja lämmin puuro sai olon taas mukavaksi.

Mutta turha tässä on puritaanisella erähenkisyydellä rehennellä. Nimittäin vaikka metsässä on ihanaa, kyllä aika rivakasti pakkasimme kosteat varusteemme ja kahlasimme melkein nilkkoja myöten vedessä takaisin autolle.

Yöllä oli pakastanut sen verran, että loskainen mäki oli jäätynyt ja pääsimme sen laelle ilman ongelmia.

– Meillä on koko päivä aikaa. Mitä haluaisit tehdä tänään? kysyi Timo kotimatkalla.

Tarkastelin auton lämpimässä kostean vuorokauden synnyttämiä, ryppyisiä “mummosormiani” ja nautiskelin ajatuksesta käpertyä viltin alle kotisohvalle. Kylläpä tekikin hyvää päästä pois märästä ja kylmästä! Samalla hetkellä kuulin oman ääneni sanovan:

– Mehän ehdittäisiin hyvin avannolle…

Ällöttävintä on puolikas hyttynen

By Janiina

On March 12, 2016

In erämaa, eräretki, janiina ojanen, kevät, luonto, metsä, mont blanc, monte rosa, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Monte Rosan lähestyminen ja lämpöisen soran tuoksu

Kysyin kerran töissä asiakkaaltani, menevältä kuusikymppiseltä mieheltä, mikä on hänen energisyytensä salaisuus. Hän nauroi silmät raskaiden luomien alla tuikkien ja sanoi:
– Salaisuuteni on, että elän koko ajan elämäni parasta aikaa!

Kuinka oikeassa hän olikaan! Minulla on kova polte päästä vuorille. Mutta jos perille pääseminen on ainoa iloa ja tyydytystä tuottava asia, jäävät onnenhetket helposti kovin lyhyiksi. Huipullakin ollaan vain parisenkymmentä minuuttia.

Minä olen aina rakastanut odottamista. Ihmettelen ihmisiä, jotka eivät halua “hötkyillä” etukäteen. Minusta odotus on puolet toteutuksesta, joskus enemmänkin. Viime vuoden Vuorenvalloituksessakin olin reissussa 14 päivää, mutta valmistautuessani innokkaasti, sain iloa edessä olevasta haasteesta jokaiseen päivääni kymmenen kuukauden ajan. Nyt olen täällä intoillut taas jo joulukuusta asti, vaikka vasta elokuun lopussa Mont Blancille lähdetään. Mutta et voi kuvitellakaan, kuinka monta kertaa olen jo mielessäni astunut Geneven koneeseen!

Odotuksen onni syntyy pienistä jutuista.
Esimerkiksi kevään odottaminen alkaa pienenä hyrinänä, kuin jokin kutittaisi ihon alla, kuin muurahainen kävelisi siellä. Se menee samaa reittiä kuin aina ennenkin, vuosi toisensa jälkeen. Melkein naurattaa. Sitä ajatellessa tulee myös hiukan haikea olo. Olisi kivaa olla taas lapsi. Voisi nauraa ääneen muurahaiselle ihon alla. Kuinka mälsää onkaan, että me aikuiset odotamme tyylikkäästi ja vähäeleisesti. “Kun ei se kevät tule yhtään nopeammmin…” ja sitä rataa.

Näin eilen kuivaa asfalttia ja ilahduin kovin: ihan kohta se on täällä! Askel piteni ja energisoitui…ja tietenkin sitten kompastuin rappusissa, kun en malttanut seurata askelmia.

Suomalaisen metsän tuoksu

Kevään odotus tuo tullessaan yhden erityisen ihanan asian: kaipuun metsään. Niin on ollut aina. Vaikka välillä meni monta vuotta, etten erähommiin “ehtinyt”, keväisin aina kaipasin metsään. Noin kahden viikon kuluttua alan haistaa metsän sielläkin, missä sitä ei ole. Leirinuotion savuntuoksu pöllähtää nenääni, ja ajan linja-autolla pysäkkini ohi, kun unohdun omissa maailmoissani tuijottamaan haaveillen ikkunasta ulos. (Sivumennen sanoen: tunnistan tyttäressäni saman ominaisuuden, kyvyn vajota omaan sisäiseen maailmaan hetkestä ja paikasta riippumatta. Koetan opettaa hänelle, ja itselleni, että ominaisuus on hyvä, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa. Esimerkiksi vasemman peukaloni juuressa on muisto siitä, kun unohduin haaveilemaan kesken kiehisten veistämisen.)

Olen viittannut nyt monta kertaa tuoksuihin. Ne ovat tärkeä osa tunnelmaa, ainakin minulle, ja ehkä siksi liittyvät odotukseen niin voimakkaasti. Vielä eilen lämpöisen soran tuoksu oli ilmassa kalpeana aavistuksena, mutta ihan varmasti se oli siellä. Lämpöinen sora, kuulakärkikynän muste (nimenomaan se perinteinen sininen) ja aurinko iholla (joku yritti pilata tämän sanomalla, että se on iholle auringossa nouseva hikikalvo, mutta en välitä, minulle se on aurinko). Ne ovat lempituoksujani. Rakastan myös vuoristoilman tuoksua; siinä aistii lumen, serakkien siniset varjot ja matkan, jonka tuuli on tullessaan kulkenut. Sitä odotan juuri nyt kovasti.

Uskon että jos osaa ja uskaltaa iloita odotuksesta, voi olla onnellinen pienistä asioista. Silloin elää elämänsä parasta aikaa koko ajan.

Olin illalla pimeässä vahingossa räpeltänyt kirkasvalokampun herätyksen päälle. Lamppu oli minulla

Ihan kohta ollaan taas nuotioaamupalalla

lukuvalona sängyn vieressä, suoraan kasvojen kohdalla. Niinpä nyt vapaapäivän aamuna heräsin kukonlaulun aikaan valonkajastukseen silmäluomieni läpi. Hetken luulin olevani jossain muualla. Kun totuus valkeni, suljin silmäni uudelleen ja nautin hetken odottavasta mielikuvasta, johon heräsin:

Auringon ensisäteet silmäluomien takaa, hikiset hiukset liimautuneina niskaan ja vilpoinen tuuli iholla, kun vedän makuupussin vetoketjun auki. Aamupalaksi jälkiuunileipä, sellainen vähän nahkea, päällä puukolla veistetty siivu Koskenlaskijaa, johon on liiskautunut yksi hyttynen. (Jostain syystä minulle käy aina niin.)

Ällöttävämpää kuin löytää hyttynen leipänsä päällä olevasta sulatejuustosta, on vain se, kun löytää sieltä puolikkaan hyttysen.
Mutta se ei haittaa, koska se on parasta aikaa. Nyt ja silloin.

Haltille aavejahtiin! – myyttien erämaa odottaa vaeltajaa

By Janiina

On February 17, 2016

In aave, erämaa, eräretki, halti, janiina, kalottireitti, kummitus, lappi, legenda, maahinen, mont blanc, mytologia, saana, suomen korkein kohta, suomen korkein tunturi, tarina, tunturi, vaellus, vaeltaja, vuori

Ennen Mont Blancille lähtöä edessä on toisenlainen seikkailu: vaellamme Timon kanssa Halti-tunturille. Käsivarressa, Norjan rajalla sijaitsevalla Haltilla on Suomen korkein kohta 1323,6 m. Itse huippu, jonne tietysti halajamme, on Norjan puolella 1328 metrin korkeudessa.

Vaelluksen suunnittelu on vielä kesken, mutta luultavasti etenemme perinteistä Kalottireittiä mukaillen. Tutkimiemme matkakertomusten ja oppaiden mukaan vaeltajat taittavat noin 55 kilometrin matkan yleensä 4–5 päivässä. Maasto on paikoitellen hiukan haastavaa ja sääolosuhteet arvaamattomat, joten oppaat suosittelevat, ettei matkaan lähdetä liian tiukalla aikataululla.

Keskiyön tikkupulla vaeltajan polulla pitää, minut ainakin.
Kuva: Timo V.

Tärkeintä on nauttia vaelluksen elämyksestä, ja siksi emme halua pitää kiirettä. Minulle pitää luultavasti hankkia jonkinlaiset suitset, jotta Timo voi aina pidätellä kuolaimista, jos alan paahtaa eteenpäin liian suurella innolla. Suunnittelimme varaavamme reissuun kuusi päivää, jotta voimme rauhassa poikkeilla matkan varrella mielenkiintoisissa paikoissa kuten Pitsuskönkään vesiputous, Meekonlaakso ja Saivaara. Tietysti meitä kiinnostavat myös muut alueella olevat tunturit, joita voisi käydä huiputtamassa. Eräs vaihtoehto on paluumatka eri reittiä. Mutta kerron lisää, kun suunnitelmat selkiytyvät.

Käsivarren pohjoisin tunturiseutu on karua maisemaa. Kivikkoa ja kalliota silmänkantamattomiin. Matka kohti Haltia on lievää nousua. Sää on usein tuulinen. Toukokuussa siellä on vielä täysi talvi, ja kesäkuussa sulava hanki ei kanna vaeltajaa. Juhannuksesta alkaa räkkä eli verta imevien itikoiden joukkoesiintymä, joka tekee matkaajan oloista todella ikävät.
Niin määritimme matkamme ajankohdaksi elokuun alun. Voi olla, että itikoista on kiusaa vielä silloinkin, mutta toivomme pahimman räkän olevan ohi. Luultavasti vielä parempi aika olisi elokuun lopulla… mutta silloin minä olen jo Alpeilla.

Otamme Halti-vaellukselle teltan mukaan ja mahdollisesti osan öistä hyödynnämme erätupia. Puuraja on jäänyt kauas taa eli nuotiohommista ei ole toivoa. Jos vaikka sää on huono, voi olla oikein hyvä päästä välillä laakeasta kivikosta neljän seinän sisään.

Minua kiehtoo pohjoisen erämaa suuresti. Joskus kauan sitten olen vaeltanut Saariselällä, mutta muuten vaellukseni ovat suuntautuneet etelämmäs. Nyt matkaamme suoraan pohjoisimpaan Lappiin, jylhiin maisemiin, joissa saamme taas muistutuksen omasta pienuudestamme ja luonnon mahtavuudesta.

Kun olin lapsi, luin tuhansia sivuja Kreikan ja Rooman mytologiaa, Kalevalaa ja vaikka mitä vanhoja tarustoja. Ei siis ihme, että minua kiehtovat myös Lapin tarusto ja legendat. Haltiin mystiikkaa liittyykin paljon, koska alue saamelaisille pyhää tunturialuetta, jossa on paljon seitoja eli pyhiä palvontapaikkoja. Olen jo löytänyt hienoja ja jännittäviä tarinoita, vaikka olen vasta ihan pikkuisen tutkinut tulevan kohteemme taustoja.

Vaelluskumppanini viime syksynä
viikonloppuretkellä

Erityisesti mieltäni hivelee tarina (Tarujen tunturit, Asko Kaikusalo), jossa Halti oli muinaisen jättäläisheimon päällikkö. Tarinassa jättiläiset kokoontuvat tanssimaan Saana-jättiläisen häitä Malla-neidon kanssa. Mustasukkaisuusdraaman johdosta juhlimaan saapuneet jättiläiset päätyvät kesken häiden taistelemaan toisiaan vastaan. Taistelun tiimellyksessä he vahingossa vapauttavat taian, joka aiheuttaa jäävyöryn. Jäävyöry hautaa jättiläiset alleen ja jähmettää heidät. Morsiamen ja hänen äitinsä kyynelistä syntyy Kilpisjärvi. Tarina elää vieläkin, sillä häävieraiden vaatteiden riekaleet ilmestyvät joka syksy ruskan väriloiston muodossa muistuttamaan meitä muinaisesta tragediasta. Hui, miten ihanan kamalan romanttista!

Sitten ovat kummitustarinat. Eräs paikka, jonne haluamme mennä, Porojärven laaksoon vuonna 1937 rakennettu Jogasjärven autiotupa, lempinimeltään Maahistupa, jossa kerrotaan kummittelevan.

Vanhan tarinan mukaan sota-aikana tuvalla menehtyi Norjasta paennut sotakarkuri. Pari päivää myöhemmin tuvalle saapui pari muuta sotakarkuria, jotka löysivät menehtyneen miehen. Koska olosuhteet olivat hirvittävät ja miehet menehtymäisillään, he pelastivat omat henkensä syömällä kuolleen sotakarkurin lihaa ennen tämän ruumiin hautaamista.
Menehtynyt, osittain syödyksi tullut vankikarkuri ei saanut rauhaa vaan kummittelee edelleen tuvalla maahisen muodossa. Öisin tuvalla on kuultu miehen voihketta.

Aution Maahistuvan vanhoissa vieraskirjamerkinnöissä vilisee havaintoja menninkäisestä, mutta nyt modernimpana aikana nämä merkinnät ovat vähentyneet. Ehkäpä sotakarkuri on viimein saanut rauhan…tai sitten se odottaa meitä…

No siis tietenkin meidän pitää mennä katsomaan, tapaammeko maahisen! Virallisesti en usko kummituksiin. Mutta rakastan tarinoita, ja minulla on vilkas mielikuvitus ja ehkä siksi pikkuinen taipumusta taikauskoon, (ainakin silloin, kun olen sellaisella tuulella).
Kyllä Timoa ja minua nauratti, kun fiilistelimme yöpymistä aavetuvalla. Jos vaikka sattuisi hiukankin tuulisempi yö, voin kuvitella itseni peura-ajovaloissa-ilmeellä, kyyhöttämässä pimeän tuvan nurkassa kyyneleitä nieleskellen ja kuolleen miehen voihketta kuulostellen!

Uskon, että vaellus antaa tilaisuuden paitsi nauttia upeasta luonnosta myös heittäytyä mukaan sen tarinoihin. Erämaassa eivät kännykät kuulu. Olen jo kaupoissa katsellut ja etsinyt sitä tärkeintä vaellusvarustettani: pientä muistikirjaa ja kynää, joilla saan kirjattua ylös matkatarinamme. Kotiin päästyämme lupaan tallentaa senkin matkakertomuksen tänne ja kertoa, kohtasimmeko aaveita, ja miltä tuntui vaeltaa jähmettyneen jättiläisen harteilla.

P.s. Jos olet käynyt Haltilla, kerro ihmeessä kokemuksiasi ja anna suosituksia paikoista, reitistä, varusteista ja niin edelleen. Ja vinkit hyvistä tarinalähteistä ovat myös tervetulleita!