Category: matkablogi Page 4 of 7

In eilat, helsingin sukelluskeskus, israel, matkablogi, matkapäiväkirja, punainenmeri, sukellus, sukellusblogi, sukelluskoulutus, sukeltaja, sukeltaminen

Viidentoista vuoden ajan olen kantanut mukanani pelkoa. Muistikuvat keuhkoihin tulvivasta merivedestä ja avutonta kehoani retuuttavista merivirroista ovat pitäneet minut rannalla muiden mennessä veteen. “Äiti ei ui,” osasi tytärkin sanoa jo taaperoiässä, vaikka koetin olla näyttämättä pelkoani hänelle. (Koko tarina täällä: Kuolemanpelko ja muut arkiset asiat)

Pelkääminen on sallittua. On tervettä tunnistaa mahdolliset uhat ja ymmärtää omat rajoitteensa. Mutta halvaannuttaa pelko ei saa. Olen tainnut ennenkin todeta, että mielestäni rohkeus ei ole pelon poissaoloa, vaan kykyä ymmärtää ja hallita sitä.

Niinpä jo joitakin vuosia sitten aloin työstää avoimeen veteen kohdistuvaa pelkoani, ensin kahlaamalla vedessä ja uima-altaissa. Suuren askeleen otin toissatalvena, kun aloin siedättää itseäni avantouimalla. Alku oli hankalaa, mutta kevään saapuessa huomasin, että avantoon johtavien portaiden yläpäässä seisominen ei enää saanut polvia takalukkoon ja sykettä jyskyttämään korvissa.

Viime syksynä tein isoja päätöksiä koskien elämäni monia osa-alueita. Yksi näistä päätöksistä oli, etten enää suostu siihen, että vesipelko estää minua tekemästä asioita, joista haaveilen. Mont Blancin reissulla tutustuin Heikkiin, joka on monen muun asian lisäksi sukelluskouluttaja. Pyysin häneltä apua ja hän tarttui haasteeseen.

“Mitä helvettiä olen mennyt tekemään? Eikö vaan joskus voi antaa asioiden olla?” -ajatukset kiersivät kehää mielessäni, kun pari kuukautta päätöksen tekemisen jälkeen seisoin märkäpuvussa Helsingin Sukelluskeskuksen harjoitusaltaan reunalla. Silmitön kauhu velloi mielessäni ja lihakset eivät tuntuneet vastaavan komentoihin.

Allastreenit

Pakotin itseni veteen. Seisoin altaan reunan vieressä, rintakehää myöten vedessä jähmettyneenä ja huohotin. Kyyneleet valuivat poskilleni, ja kehoa ympäröivä vesi tuntui raskaalta.

Takanani altaan reunalla tilannetta seuraava Heikki asetti kätensä rauhoittavasti olkapäälleni ja kehoitti hengittämään. Hetken kuluttua kouluttajani lempeän päättäväisesti komensi minut kellumaan selälleni. Tovin päästä huomasin, että paniikki alkoi hellittää, kun sain korvat vedenpinnan alapuolelle. Tämän tulin huomaamaan myös myöhemmissä allastreeneissä: veteen meneminen on pahin vaihe. Kun pääsen pinnan alle, kauhu alkaa kaikota. Havainto kasvatti itsevarmuuttani hiukan, vaikkakin mielessä kummitteli se todellinen pelkoni eli meri aaltoineen.

Tarvittavien allastreenien ja teorioiden jälkeen oli aika ryhtyä tositoimiin. Viime viikolla lomareissulla Israelissa tein sitten PADI-kurssini ensimmäiset sukellukset meressä.

Taas pillitetään – nyt Punaisenmeren rantavedessä

Mereen meneminen oli aamun ensimmäinen ajatukseni. Vatsa väänteillä ja vaisuin mielin kompuroin halki aamupäivän. Paikalliselle sukelluskeskukselle saapuessamme sain tuskin sanaa suustani. Sukellukset tehtäisiin rannasta, eli kävelisimme varusteet päällä ohi hietikolla makaavien auringonpalvojien ja uisimme rannasta edemmäs, kunnes syvyys riittäisi sukeltamiseen. Olin mielikuvissani harjoitellut veteen menoa veneestä. Olimme altaalla treenanneet veteen astumista ja kierähdystä. Mereen kävely omin jaloin tuntui kauhealta ajatukselta: nopean molskauksen sijaan edessä olisi kiduttavan hidas vaellus omien pelkojen syövereihin.

Vaikka valmistautumista ja varusteiden pukemista oli harjoiteltu allastreeneissä, kaikki opit olivat kadonneet mielestäni ja esineet lipsuivat jäykistä sormistani. Marssi sukellusvarusteissa rannasta mereen tuntui loputtoman pitkältä. Kun vesi osui pohkeisiin, pääsi taas itku. Pysähdyin ja hetken aikaa tuntui, etten pääsisi enää askeltakaan eteenpäin. Mutta muutaman pitkän hengenvedon jälkeen kovapäisyys voitti, ja jatkoin matkaa. Kuten altaassakin, pinnan alle pääseminen oli ratkaiseva tekijä.

Kaksi sukellusta myöhemmin nousin merestä voitonriemuisena: olin elossa! Ja sukeltanut, oikeasti! Tosin virnistellä uskalsin vasta, kun olin kokonaan turvallisesti kuivalla maalla.

PADI-kurssin teoriamateriaaleissa ylistetään ensimmäisiä hengenvetoja meressä ja vakuutetaan ensimmäisen sukelluksen olevan elämää muuttava kokemus. Minun kohdallani se ei ollut niin. Ensimmäinen sukellus oli aikamoista räpiköimistä. Keskityin oikean asennon ja sukelluskorkeuden harjoitteluun ja jännitin kovasti pohjaan osumista. Maisemat jäivät ihailematta ja elämykset etsimättä, kun pakonomaisesti pyrin lähemmäs opasta ja Heikkiä. Olo tuntui kömpelöltä, ja erityisesti paikallaan pysyminen oli hankalaa.

Noustessamme merestä hampaani kalisivat, osittain kylmyydestä ja osin jännityksen purkautumisesta. Olo oli aika kurja. Ei yhtään samanlainen kuin ensimmäisen vuoren huiputuksen jälkeen.

Pienen tauon jälkeen sukelsimme uudelleen. Nyt vedenalaiset äänet ja regulaattorin pulputus tuntuivat rauhoittavilta. Melkoista möyrimistä liikkumiseni oli edelleen, mutta tällä kertaa olo oli vakaampi. Jossain vaiheessa toista sukellusta silmäni tuntuivat avautuvan ja oli pakko hymyillä niin leveästi, että maskiini vuoti suolavettä. Merenpohja on uskomaton paikka! Kaunis korallimaisema kuhisi elämää. Samalla vedenalainen hiljaisuus alkoi muistuttaa minua siitä vapauttavasta mielen äänettömyydestä, johon vuorilla olen rakastunut.

Opas ja Heikki esittelivät minulle pohjassa vilisevää elämää ja sukelluksen loppuun mennessä olin kohdannut muun muassa näyttävän leijonakalan, harvinaisen merihevosen ja valtavan myrkyllisen kivikalan …ja löytänyt kokonaan uudenlaisen maailman.

Minusta tulee hyvä sukeltaja. Vielä minä valloitan tämän vuoren ja kävelen mereen ilman ahdistuksen kyyneliä.

Olen ahne ja sallin sen itselleni. Minä haluan kiivetä kauniille vuorille, hymyillä huipuilla kohti taivaansineä ja hengittää viiltävän raikasta ilmaa. Haluan sukeltaa syvänsiniseen hiljaisuuteen, leijua painottomana ja nauraa maskini täyteen suolavettä silkasta ilosta.

Edessä on paljon työtä molempien unelmien saralta, mutta kuten Monte Rosan kiipeilyryhmän opas Morgan sanoi:

– Jos se olisi helppoa, ei se olisi seikkailu!

Onko parempaa tapaa arvostaa maailmaa kuin kokea se kaikin mahdollisin tavoin? On tämä uskomaton seikkailu – elämä.

Punaisenmeren pohjassa

Rakkaudesta raskaisiin kenkiin

By Janiina

On January 23, 2017

In baruntse, blogi, jääraudat, kengät vuorikiipeilyyn, kiipeilyblogi, la sportiva, matkablogi, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyvarusteet, ylävuoristokengät

Halki elämäni olen rakastanut kenkiä. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) olen omistanut noin seitsemänkymmentä kenkäparia. Mutta koskaan en ole käyttänyt näin paljon aikaa ja vaivaa yhden kenkäparin hankintaan.

Olen yleensä nopea tekemään päätöksiä. Myönnettävä on, että aina välillä tuo nopeus on napsahtanut omaan nilkkaan, kun en ole malttanut perehtyä hankintaani riittävästi varmistaakseni, että se soveltuu toivomaani tarkoitukseen tai edes sopii minulle. Mutta ylävuoristokenkien kohdalla päätin hoitaa tilanteen toisin. Parin vuoden takainen kokemus opetti, mitä sopimattomat vuokrakengät saattavat aiheuttaa kiipeillessä. (Koko tarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus!)

Rautatestailua

Koko syksyn jatkunut jahkailu ylävuoristokenkien valinnan ympärillä on päättynyt. Tosin ei sekään nyt ihan niin tyylikkäästi mennyt:

Aluksi tilanne näytti hyvältä. Keräsin tietoa ja vertailin erilaisia merkkejä ja malleja. Lopulta tein short-listin, jolle tein lopullisen rankkauksen. Kriteereinä olivat ominaisuudet ja vastaaminen tarpeeseen (soveltuvuus erittäin kylmiin olosuhteisiin 7000 metriin asti, keveys, mieluusti lämpömuokattava erillinen sisäkenkä ja muutama muu kriteeri) sekä budjetti.

Tutkiskelin matkan varrella useita eri vaihtoehtoja ja kysyin suosituksia kaikilta, jotka suinkin suostuivat neuvomaan. Päädyin lopulta valitsemaan La Sportivan merkiksi. Päätökseen saattoi vaikuttaa sovitusmahdollisuus. Nimittäin Tampereen ja Helsingin lisäksi kiersin kiipeilykauppoja Singaporessa ja Roomassa. Muun merkkisiä, reunaehtojeni mukaisia kenkiä on haastavaa, ellei jopa mahdotonta päästä sovittamaan, mikäli ei halua tilata ulkomaisesta verkkokaupasta useita erilaisia ja palauttaa sitten sopimattomat.

Toinen asia oli tiedon saamisen haastavuus. En löytänyt kenkävalmistajien sivuilta tarkkaa tietoa siitä, mihin korkeuksiin mikäkin malli on optimoitu. (Toki syy saattoi olla myös tiedon etsijän vajaavaisissa taidoissa.) Tutuilta vuoristo-oppailta ja kiipeilijöiltä sain vinkkejä, mutta paikoitellen jopa liikkeiden myyjät olivat epävarmoja kenkien suositeltavista käyttökorkeuksista.

Lopulta päätös oli tehty. Olin itsestäni ylpeä. Kerrankin tein valintani viisaasti ja harkiten. Olo alkoi olla hiukan malttamaton, sillä olin odottanut uusia kenkiäni jo kauan, sovittanutkin valitsemaani mallia kahdesti ja lähtenyt molemmilla kerroilla mieli haikeana kaupasta ilman ostosta. Niinpä nyt, kun olin valmis vihdoin tekemään ostoksen, tuntui etten enää malttaisi odottaa.

Ensimmäisestä nettikaupasta ne olivat loppu. Ja kolmesta seuraavastakin. Tässä kohtaa taisin hukata ylpeilemäni viileän harkinnan. Yhtäkkiä olin takuuvarma, että kengät olisivat loppu joka paikasta. Näin jo itseni vaeltamassa kohti vuorten huippuja nuljuvissa, hiertävissä vuokrakengissä.

Kengät oli saatava, nyt heti. En kestäisi enää päivääkään ilman niitä.

Hetken kuluttua tuijotin tilausvahvistusta hiukan typertyneenä. Turhaa kuukausien tutkimustyöni ei ollut, ja vaatimukset täyttävät kengät saisin kyllä. Mutta parissa hetkessä olin hylännyt rationaalisesti tehdyn valintani ja tempaissut digitaaliseen ostoskoriin eri kengät kuin olin aikonut.

Vieläkään ei ikuisuudelta tuntuva kenkäprojektini ollut maalissa. Vielä kerran vaelsin postin kuljettama kenkälaatikko kainalossa helsinkiläiseen kiipeilyvarusteita myyvään liikkeeseen testaamaan toista kokoa. Siellä tasapainoilin erikokoiset Baruntset jalassa kaupan varustehyllyn reunalla testatakseni kengän istuvuutta. Lopulta tein, hiukan epävarmana tosin, päätöksen kenkien koosta ja ummistin silmäni siksi aikaa, kun luottokortti vingahti.

Vielä edessä on sisäkenkien muokkaus, mutta nyt minulla on tukevat, todella lämpimät La Sportivan Baruntse -ylävuoristokengät, joilla kiipeän tulevina vuosina toivottavasti jopa 7000 metriin. Ne eivät ole keveimmät mahdolliset, mutta uskon pärjääväni niiden kanssa ja pidän erittäin tärkeänä, että kaltaisellani vilukissalla on riittävän lämpimät kengät, kun mennään ihan uusille pakkaslukemille.

Kenkiini olen siis tyytyväinen.
Mutta ostoprosessissa taitaa olla vielä hiukan parantamisen varaa.

Näillä mennään Elbrusille ja muutamalle muullekin vuorelle!

Mitä yhteistä on vuorikiipeilyllä ja kesämökkilomalla?

By Janiina

On January 9, 2017

In elbrus, juokseminen, kesämökki, kestävyysharjoittelu, kestävyysurheilu, matkablogi, matkapäiväkirja, mökkiloma, mont blanc, treenipäiväkirja, vuoren huiputus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Ylävuoriston ohuessa ilmassa jokainen askel on raskaampi kuin merenpinnan tasolla. Syke jyskyttää huomattavasti normaalia korkeammalla. Lisäksi kiusana ovat päänsärky, turvotus, lihaskrampit, pahoinvointi ja monet muut epämukavuudet. Huiputusyritys kestää yleensä 12–16 tuntia, joiden aikana muutamaa minuuttia pidempi lepo ei ole mahdollista.

Onhan tätä ennenkin tullut pohdittua: Vuorelle kiipeäminen on fyysisesti vaativaa. Jotta lihaskunto ja kestävyys ovat riittävällä tasolla sitten, kun jäärauta narskahtaa jäätikön pintaan, pitää treenata. Kauan ja monta kertaa.
Useimmiten treenaaminen on kivaa, tai ainakin arjen puuhien joukkoon solahtava, suuria tunteita herättämätön rutiini. Mutta joskus se on ärsyttävää ja toisinaan aivan kamalaa.

Kun joulukuun alussa matkustin lomalle Singaporeen, pakkasin matkalaukkuun myös treenivaatteet. Odotin jo kovasti lenkille pääsyä uudessa ympäristössä. Reissujen juoksulenkit ovat ihania kokemuksia, ja juoksen ulkona aina kun voin; Mallorcalla juoksin hiekkarannalla vesirajassa lenkkareista roiskuvan veden viilentäessä aamuauringon kuumuutta iholla. Barcelonassa kiersin vuokra-asuntomme läheisiä puistoja ja puikkelehdin ruuhkaisilla kaduilla ihastellen upeaa arkkitehtuuria. New Yorkissa rämmin Central Parkissa tammikuun loskassa aamuyön tunteina, kun en jet lagiltani saanut nukuttua. Täydellisiä matkamuistoja!

Singaporen Little India, jossa hotellimme sijaitsi, oli kuitenkin niin uskomattoman ruuhkainen alue, että annoin ulkolenkin suhteen periksi ja päätin juosta hotellin kuntosalin juoksumatolla.
Kun ensimmäisenä aamuna Singaporeen saapumisen jälkeen astuin hotellin kuntosalin ovesta, kasvojani vasten iski ilmastoimattoman huoneen kuumuus. Huonosti nukuttu yö painoi hiukan ja siirtyminen kymmenestä pakkasasteesta trooppiseen helteeseen aiheutti myös pientä hämmennystä kehossa. Nousin juoksumatolle.

Viidentoista minuutin normaalitempoisen juoksun jälkeen olin likomärkä hiestä. Salin ilma ei liikkunut yhtään, suolainen hiki valui silmiini ja valui virtana selkääni pitkin. En halunnut keskeyttää juoksemista hakeakseni treenipyyhkeen, joten jatkoin ja yritin kämmenellä pyyhkiä otsaa kuivaksi.

Vatsahappoja nieleskelemässä

Puolen tunnin kuluttua jalat olivat raskaat. Keuhkoa alkoi pistää, ja olo oli epämukava. Hidastin hiukan tahtia ja yritin laulaa mielessäni napeista tulvivien biisien tahdissa. Lupasin itselleni, että jos en tuijottaisi kelloa, aika menisi nopeammin.
Tarkistin kellon seuraavan kerran vasta TODELLA pitkän ajan jälkeen ja totesin, ettei se ollut kulunut yhtään nopeammin. Ehkä jopa päinvastoin: edellisestä tarkistuksesta oli kulunut alle viisi minuuttia.
Tunnin täyttyessä lähes kaaduin matolta, valahdin istumaan salin seinustalla olevalle penkille ja pidätin oksennusta hyvän tovin. Jalat olivat hapoilla ja hädin tuskin tunsin niitä hoiperrellessani takaisin huoneeseen.

Viileän suihkun alla tunsin huonosta olostani huolimatta tyytyväisyyden ailahduksen: olipa keho toipunut lennosta tai ei, tekipä tuo hyvää tai huonoa, treeni oli tehty. Nautiskelin itsetyytyväisestä ajatuksesta, että ei vuorellakaan voi suoritusta keskeyttää, jos tulee huono olo. Vähintään takaisin on päästävä. Eli on ihan hyvä, että välillä kiduttaa itseään ja kokeilee rajojaan. Tiedänpähän sitten, mihin pystyn.

Tästä tuli mieleeni keskustelu, joka käytiin muutamaa päivää ennen Singaporeen lähtöäni, kun pienellä porukalla suunniteltiin tulevia kiipeilyretkiä. Ideoimme uusia seikkailuja ja tutkimme, mitä ne vaativat. Kaiken innostuksen lomassa keskustelussa viivähti naureskellen heitetty toteamus, että aika paljon kiipeilyyn hurahtaneet ovat halukkaita uhraamaan aikaa ja rahaa, jotta pääsevät uupumaan, palelemaan, sairastumaan ja kiusaamaan itseään – sekä henkisesti että fyysisesti.
Toteamus ohitettiin naureskellen, sillä vaikka jokaisen syy kaivata vuorille on todennäköisesti ainakin hiukan erilainen, kiipeilyn reunaehdot ovat meille kaikille selvät.

Myöhemmin palasin mielessäni tuohon lausahdukseen, sillä sen kaltaiset kommentit ovat usein ensimmäisten reaktioiden joukossa, kun kiipeily nousee keskusteluun. Pari päivää edellä kuvatun keskustelun jälkeen puhuin kollegan kanssa haaveissani siintävistä matkoista Etelä-Amerikan vuorille, Himalajalle ja Alaskaan Denalille.

Hän totesi kuivasti, että huvinsa kullakin, mutta häntä eivät vuoritunnelmointini puhutelleet:
– Minä en kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi joku haluaa maksaa paljon euroja siitä, että pääsee viettämään lomansa karmeissa olosuhteissa! On liian kylmää tai kuumaa, likaista ja epämukavaa koko ajan. Luultavasti suurimman osan ajasta voit huonosti ja päätäsi särkee. Ja jos vain niillä kivuilla pääset, olet onnekas. Lopulta painajaisen kruunaa todella raskas fyysinen suoritus, jonka jälkeen on niin katki, että tarvitsisi melkein loman, että toipuisi lomasta.

Totesin naureskellen, että tuohan kuulostaa ihan perinteiseltä suomalaisen perheen kesämökkilomalta.

Ymmärrän kyllä tuttavani näkemyksen ja vaikea sitä on kiistää. Sellaistahan se on.
Tuskin maltan odottaa, että pääsen expedition-henkisille reissuille, joissa jo vuoren saavuttaminen itsessään on vaativa projekti.
Alpeilla kiipeäminen on erilaista: majailet vuoren juurella. Laaksosta käydään ylhäällä ensin akklimatisoitumassa ja sitten myöhemmin tekemässä itse huiputus, yleensä kahdessa vaiheessa. Kesäkuussa Elbrusilla päästään jo hiukan enemmän vaellushenkeen, kun akklimatisoitumisnousut tehdään huippua kohti kulkevan reitin varrella.

Viime syksynä seisoin Mont Blancin huippuharjanteella. Jäljellä oleva sata metriä huipulle tuntui ylitsepääsemättömältä. En sanonut mitään, yritin vain koota itseni. Oppaani Alby näki heikon hetkeni. Hän totesi rauhallisella äänellä:
– I know, it’s hard, and you are not acclimatized properly. But you have it in you. I know it, and you know it. So, let’s go.

Ja me menimme.
Paha olo on suhteellista, jos palkinto on sen arvoinen – treenissä ja kiipeilyssä. Päteeköhän sama sääntö kesämökkilomiin?

(Lue koko huiputustarina täältä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus)

Lepohetki Miagen jäätikön reunassa ennen kallioseinämälle siirtymistä

Slalom-monoilla lennolle?

By Janiina

On November 29, 2016

In baruntse, blogi, elbrus, la sportiva, lowa, matkablogi, mont blanc, mount elbrus, scarpa, spantik, vincent-pyramide, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilykengät, vuorikiipeilyvarusteet, ylävuoristokengät

Havahduin yhtäkkiä ajatukseen, että reilun viikon kuluttua lähden ystäväni kanssa Singaporeen lomareissulle. Keväästä asti kalenterissa ollut matka on yhtäkkiä vain päivien päässä. Kiireisen syksyn jälkeen irtiotto tekee hyvää, ja en tule kaipaamaan kotiin jäävää läppäriä. Vaikka kyseessä ei ole kiipeilyreissu, hiukan aihetta päästään sivuamaan, sillä minulla on kovat odotukset Singaporen kiipeilyvarustetarjoomasta.

On nimittäin selvää, että jonkin verran varustehankintoja pitää tehdä ennen Elbrusin reissua. Edessä olevat haastavammat ja kylmemmät olosuhteet saavat minut tarkastelemaan nykyisiä varusteitani kriittisesti. Uudet hankinnat pitää tehdä ottaen huomioon myös kiipeilyä koskevat tulevaisuudensuunnitelmat, jotka ovat edelleen kypsyneet ja kehittyneet. Ymmärrän (ainakin toivottavasti) taas hiukan paremmin, mistä varusteiden kohdalla ei voi tinkiä ja mitkä ovat makuasioita.

Tällä hetkellä Singaporen ostoslistalla on pari asiaa, joiden ostaminen tuntuu olevan Suomessa hiukan haastavaa johtuen rajallisesta valikoimasta (jolloin sovittaminen ei ole mahdollista tai ainakin vaatii odottelua ja asioiden lähettelyä edestakaisin).

Sporttilasit Vincent-Pyramiden huipulla

Tarvitsen uudet aurinkolasit. Sellaiset vuorikiipeilyyn optimoidut, jotka suojaavat myös sivusäteilyltä ja tuulelta. Olen tähän asti kiivennyt käyttäen ihan laadukkaita urheilulaseja, mutta viimeksi huomasin, etteivät niiden ominaisuudet ole riittävät vuorille. Sporttilasini ovat liian avoimet sivuilta, ja linssikin voisi olla parempi tähän käyttötarkoitukseen.

Minua kiinnostavat polarisoivat linssit, joissa on fotokromaattinen ominaisuus; valonsuodatus muuttuu vallitsevan UV-säteilytason mukaan. Eli linssi tummenee auringonvalon määrän lisääntyessä. Kestävyys on tietenkin ehdoton ominaisuus, ja olisihan se kiva, jos lasit olisivat vielä kivannäköiset (vaikkakin korkeuksissa turpoavien poskieni kanssa olen ylävuoristossa niin vekkuli näky, että luultavasti kaikki, mikä peittää, pukee).
Ainakin lyhyen tutkimukseni perusteella Suomesta saatava valikoima on suppeahko. Koska haluan sovittaa laseja ennen ostamista, on helppoa kääntää toiveikas katse Aasian suurkaupungin suuntaan.

Ja taas ne kengät.
Viime vuonna hankitut La Sportivan Trango -kiipeilykengät toimivat loistavasti kesäkiipeilyssä,

mutta Mont Blancin huipulla kylmä viima ja pakkanen jäädyttivät varpaat. Ihastuin kuitenkin Trangojen keveyteen ja käyttömukavuuteen siinä määrin, etten ainakaan toistaiseksi aio niitä myydä. Kaikenlaista kesäreissuakin saattaa olla edessä.

Elbrusin hyytäviin olosuhteisiin tarvitsen silti jykevämmät kengät. Jotta hankinta on järkevä ja palvelee myös jatkosuunnitelmia, haluan kengät, joilla pääsee reilusti yli 6000 metriin. Olen vertaillut La Sportivan Baruntse-, Spantik ja G2-malleja. Lisäksi esimerkiksi Scarpa- ja Lowa-merkeilläkin näyttäisi olevan kiinnostavia vaihtoehtoja. Otan mielelläni suosituksia vastaan!

janiina ojanen la sportiva trango vuorikiipeilykengät

Trangot olohuoneen matolla

Haastavaksi hankinnan tekee vaikeus päästä sovittamaan ylävuoristokenkiä, joita ei kyllä kokeilematta voi ostaa. Kiipeilyvarusteliikkeiden valikoimat ovat rajalliset ja ei ole itsestäänselvää, että liikkeet suostuvat tilaamaan kenkiä sovitettavaksi.

Tampereella on supermarketti, luultavasti ainoa sellainen Suomessa, jonka valikoimaan kuuluu mahtava määrä kiipeilyvarusteita. (Myyjä muuten kertoi, että kiipeilytarvikkeet ovat tulleet valikoimaan, koska eräs marketin työntekijöistä oli lajista kiinnostunut. Minusta se on loistava syy ottaa kiipeilytuotteet valikoimaan.)

Kyseinen kauppa on vain parin kilometrin päässä kotoani, joten voit uskoa, että varsin usein ruokaostoksilla kuluu hyvä tovi. Siellä minä hillun hyllyjen välissä hipelöimässä ja sovittelemassa ylävuoristokenkiä. Valikoima on kuitenkin sielläkin tuskallisen pieni isompien korkeuksien kenkiä ajatellen, ja siksi toivon Singaporessa pääseväni testaamaan eri vaihtoehtoja.

Tänään tehtiin jo hiukan matkasuunnitelmia. Totesin, että lienee viisasta jättää matkalaukkuun kunnolla tilaa. Muuten voi olla, että paluulennolla istuu leidi hellemekossa, virtaviivaisissa kiipeilylaseissa ja slalom-monoja muistuttavat järkälemäiset kengät jalassaan.

Jäiden polttelijan päiväkirja

By Janiina

On November 9, 2016

In elbrus, harjoituspäiväkirja, matkablogi, matkapäiväkirja, mount elbrus, sairaus, treenipäiväkirja, urheilublogi, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyblogi, vuorikiipeilykengät

Eilen illalla painelin nautinnollisen juoksulenkin pimeässä metsässä ja ihastelin yhdessä viikonlopussa saapunutta talvea. Valkoinen maa rullasi lenkkareiden alla rasahdellen, ja rapsakka ilma ryöpsähti keuhkoihin virkistävänä. Todella kiireisen päivän jälkeen aloitin lenkin tuntien oloni hiukan kireäksi, mutta jossain seitsemän kilometrin kohdalla huomasin liikkumisen tehneen tutun taikansa; mieleni oli rentoutunut ja ajatukset soljuivat ohi omaa tahtiaan. Hymyilin pakkasessa etuhampaat hileessä ja hyräilin korvanapeista kuuluvan musiikin tahtiin.

Viimeiset viikot ovat olleet hiukan hiljaiseloa treenaamisen suhteen. Ensin angiina ja sitten pitkä sitkeä flunssa pakottivat minut lepoon. Työkiireet täyttivät neljän viikon treenitauon sujuvasti.

Angiina ehti äityä sen verran ikäväksi ennen tohtorille hakeutumista, että särkylääkekin oli nautittava nestemäisenä, koska kurkussa ei kertakaikkiaan ollut tabletin kokoista aukkoa.
Angiinasta toivuttuani koetin aloittaa treenaamista, mutta tauti oli tainnut viedä sen verran vastustuskykyä, että pian olin taas sairaana.

Liikkuminen on minulle todella tärkeää. Nyt olin aluksi kai sen verran voimaton, että ensimmäisten viikkojen aikana mielessä ei edes käynyt kaipausta puntille tai lenkkipolulle. Aloin jo pohtia, että mistä tuulee, kun treenien väliin jääminen ei harmittanut.

En ole vuosiin ollut noin pitkään urheilematta. Hämmästyttävän nopeasti liikkumattomuuden seuraukset huomasi. Ehkä jo noin viikon jälkeen niska alkoi jumittaa ja muukin lihaksisto tuntua kankealta. Normaalistikaan en ole sitä taipuisinta sorttia, mutta nyt alkoi jo naurattaa norsumainen notkeuteni.

Venyvän pakkotauon suurin vaikutus näkyi kuitenkin muualla kuitenkin lihaksissa. Tehokkuus tuntui laskevan kaikessa tekemisessä, uni huononevan ja (luultavasti edellisten seurauksena) välillä pinna kiristyi turhaan. Samaan aikaan tavoite tuntui olevan kovin kaukana: kesäkuuhun ja Elbrusin matkaan on raivostuttavan pitkä aika.

Ensiapu henkiseen turhaumaan löytyi ympäriltä. Tuttuja lähtee kiipeämään jo muutaman viikon kuluttua, ja toisten reissusta iloitseminen ruokkii myös omaa motivaatiota. Muiden valmisteluista innostuneena kävin itsekin jo kokeilemassa kevään hankintalistalla olevia jykevämpiä ylävuoristokenkiä. Voi kuinka mukavilta ne tuntuivatkaan!

Viime viikolla aloin viimein päästä takaisin normaaliin rytmiin. Ensimmäinen punttitreeni oli murhaava. Otin sen mielestäni kevyesti. Mutta treenitauko kai oli aiheuttanut alitajuisen huolen oman suorituskyvyn laskusta, ja “kokeillaanpas meneekö tämä tuttuun tapaan” -hengessä tempaisin itseltäni luulot pois. Kaksi päivää myöhemmin rintalihakset olivat niin kipeät, että takin päälle saaminen aamulla vaati melkoisia ponnistuksia. Ähellyksen keskellä hymyilin onnellisena: I’m back!

Kun liike alkoi taas onnistua ja maistua, helpotti myös kärsimättömyys hiukan luisten sormiensa otetta niskastani (tosin aika vähän, mutta pikkuisen kuitenkin). Hiljaa hyvä tulee. Nauti matkasta. Mitä näitä nyt on?
– Ja **skat. Montako päivää pitää vielä odottaa?