Category: matkablogi Page 5 of 7

In blogi, chapod, gran paradiso, huiputuksen epäonnistuminen, matkablogi, matkapäiväkirja, mont blanc, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo-opas, vuoristomaja

Sininen hämärä väistyi harmaan syyskuun aamun tieltä. Seisoin Gran Paradison jäätikön laidalla kiristämässä jäärautojen remmejä, kun vuoren huipun ympärille pakkautuneet pilvet näyttivät alkavan valua alas rinnettä kuin laava. Ne vyöryivät meitä kohti, ja samassa niskaamme putosi rakeiden ja veden sekainen kuuro. Kumarruin uudelleen ja jatkoin toiveikkaana jäärautojen kiinnittämistä. Ehkä tämä ei haittaisi.

Toiveeni oli turha, sillä samassa ilman halki kantautui oppaamme tiukalla äänellä antama komento:
– We are going down. Now!

Suoristin selkäni ja katselin sateen ja utuisen harmauden läpi kiipeilytiimin jäsenten kasvoja. Heidän ilmeistään saatoin lukea saman jyrisevän pettymyksen kuin joka möyri sisälläni.

– Ehdinkö ottaa jääraudat pois vai onko kiire? joku varmisti.

Pettynyt sumussa

Oli meitä siitä varoitettu ja tiesimme jo lähtiessä, että sääennuste oli huono. Gran Paradison huiputuksen onnistumisen todennäköisyys pyöri jossain pienen ja olemattoman välimaastossa. Mutta se ei estänyt meitä nousemasta aamuyön tunteina ja vaeltamasta jyrkällä rinteellä ja pimeässä kivikossa, vain tullaksemme käännytetyiksi takaisin jäätikön reunalla.

Oppaat hoputtivat meitä alas, sillä vuoren huipun tuntumassa viime päivinä viihtyneet ukkospilvet ovat ylävuoristossa hengenvaarallista seuraa ja niiden tieltä kannattaa poistua nopeasti. Käännyin minäkin, nostin repun selkään ja yritin purkaa turhautuneisuuteni laukkaamalla alkumatkan rivakalla tahdilla.

Palasimme Chapodin majalle ja nukuimme takaisin huiputusyritykselle menetettyä yöunta. Oloni oli kurja. Olin sairastanut pari päivää ärhäkkää flunssaa. Hengitys rohisi, pää tuntui tukkoiselta, olo kuumeiselta ja joka paikkaa särki.

Iltapäivällä ryhmä kokoontui toiveikkaana suunnittelemaan uutta huiputusyritystä seuraavalle aamuyölle. Ikkunoista huolestuneina ulos vilkuilevat oppaamme edelleen varoittelivat huonosta sääennusteesta, mutta me kaikki halusimme yrittää uudelleen. Pääopas piti meille vielä varmuuden vuoksi ankaran puheen siitä, että takaisin käännytään sitten heti, jos alkaa näyttää pahalta. Tämän jälkeen teimme päätöksen uudesta yrityksestä.

Edellisenä yönä olin ottanut särkylääkettä jaksaakseni huiputuksen ponnistuksen, mutta nyt lääkkeeni olivat lopussa. Juuso ja Arttu tulivat apuihin, ja heiltä sain antihistamiinia ja särkylääkettä, jotta saisin itseni uudelleen kiipeämiskuntoon.

Toinen yritys Gran Paradisolle

Seuraavana aamuyönä lähdimme taas matkaan. Tällä kertaa emme olleet päässeet edes jäätikölle asti, kun huiputusyritys päätettiin keskeyttää.

Pettymyksien kohtaaminen on asia, johon tässä lajissa saa tottua. Minullakin niitä alkaa olla jo useampia: Reilu vuosi sitten Mont Blancin reittien muuttuminen liian vaarallisiksi ja vuoren sulkeminen. Tänä vuonna sama tarina uhkasi toistua, ja hetken aikaa jo näytti, ettemme pääsisi Blancille ollenkaan. Onneksi tällä kertaa Mont Blanc -tilanne kääntyi parhain päin ja kiipeämällä Italian puolelta harvinaisempaa ja haastavampaa Pope’s Routea seisoin lopulta Mont Blancin huipulla (huiputustarina löytyy täältä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus). Mutta vain kaksi kahdeksan hengen ryhmästämme pääsi kokemaan sen. Muiden oli kohdattava pettymys myös Mont Blancilla, ja takana oli juuri kaksi epäonnistunutta nousuyritystä Gran Paradisolle.

Nyt vuorostaan Gran Paradiso kaihertaa kivenä kiipeilykengässäni, ja jonain päivänä minun on palattava sinne. Mutta kai kiipeilevän ihmisen kengässä kuuluukin olla aina jonkun vuoren kokoinen kivi?

Joku kysyi, millainen fiilis siitä tulee, kun huiputuksesta joudutaan perääntymään.

Miltä se tuntuu? Kun olet investoinut paljon aikaa, vaivaa ja rahaa unelman toteuttamiseen, ja sitten se vain lipuu käsistäsi?

Aika vähän pettymyksistä selviämistä on tarvinnut erikseen työstää. Ehkä siksi, että se on niin luonteva osa kiipeilyä ja siihen valmistautuminen kuuluu suoritukseen valmistautumiseen. Sen käsittely pitää olla tehty jo paljon ennen kuin vuoripolulle astutaan. Joten pettymyksen hetkellä ei keskity enää noihin tunteisiin, vaikka ne jylläävät sisällä voimakkaina. Vuorilla ei ole varaa kiukutteluun tai tunteiden vallassa toimimiseen.
Siksi pettymys on outo tunne-cocktail. Kiukkua ja epäuskoa kiedottuna vastentahtoisen hyväksynnän karheaan pumpuliin.

Jouduin tosissani nieleskelemään kyyneliä, kun tänä vuonna saimme ensimmäiset viestit molempien vaihtoehtoisten Mont Blanc -kiipeilyreittiemme muuttumisesta liian vaarallisiksi. Istuin auton takapenkillä matkalla kohti Gran Paradisoa (jonka nousu tultaisiin keskeyttämään, kahdesti). Sanomatta sanaakaan koetin saada nieltyä nyrkinkokoisen murikan kurkustani. Ryhmänjohtaja Teija näki sisäisen taisteluni ja rutisti minua lohduttavasti.
– Kyllä mä tämän ihan kohta nielen. Pitää vaan hetki purra huulta, sanoin karhealla äänellä ja käännyin tuijottamaan ikkunasta ulos.

Hyväksy. Resetoi.

Monet kiipeilijät yrittävät useita kertoja tavoittelemilleen vuorille pääsemättä koskaan huipulle. Huiputus ei ole kiipeilyn ainoa tavoite tai monille ei edes se ykkösjuttu, mutta kyllä sen epäonnistuminen silti raastaa. Sama polte, joka vetää vuorelle, korventaa entistä kuumempana huipun jäädessä tavoittamattomaksi.

Mutta en pidä sitä pahana. Se on olennainen osa lajia, johon kuuluu luonnon kunnioittaminen. Vuori sanoo viimeisen sanan – aina. Jos sitä ei hyväksy, ei kannata kiivetä. Ja jos sen hyväksyy, sitä vain palaa, aina uudelleen, rakastuakseen tavoitteeseensa entistäkin syvemmin.

Mountain is calling and I must go.

By Janiina

On October 6, 2016

In blogi, elbrus, euroopan korkein vuori, kaukasus, matkablogi, matkapäiväkirja, mount elbrus, venäjä, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyblogi, vuoristo

Oletko valmis?

Olen vähän levoton sielu. Ollut kai aina. Mieleni lepää liikkeessä. Oven karmit ovat aina sentin liian kapeat.

Olen löytänyt paikan, jossa tie ei koskaan ole liian lyhyt. Kaikki muu jää kauas. Vain sillä hetkellä on merkitystä. Se on rauhoittavaa. Vapaus.

Aamu Dôme du Goûterilla (4304 m),
taustalla Bionnassayn kapea harjanne

Joko voidaan taas mennä?

Huh! Kuin olisin istunut teippi suun edessä. Kirjoittaminen on tapani analysoida asioita, painaa ne muistiin ja elää uudelleen. Kun kirjoitan, puhun reissukumppanilleni – eli sinulle – ja näen asiat elokuvana pääni sisällä. Kirjoittaminen on tärkeä osa seikkailua. Eli jos en kirjoita, myös seikkailu on tauolla.

Viime vuonna meni pari kuukautta Monte Rosaa sulatellessa. Tietoisesti keskityin muihin asioihin. Samaan aikaan minussa kypsyi ymmärrys. Viikkojen kuluessa oivalsin, että jokin oli muuttunut, luultavasti pysyvästi, ja tulisin aina kaipaamaan vuorille.

Olin suunnitellut, että tänäkin syksynä olisin hetken ajattelematta vuoria tai niille kiipeämistä. Tekisin ihan muuta.

Mutta eihän siitä mitään tullut.
Ensimmäisen viikon Mont Blancilta paluun jälkeen asetuin takaisin arkeen, pidin taukoa treenistä ja lepäsin. Huolsin kiipeilyvarusteet ja haikeutta tuntien pakkasin ne kaappiin.

Seuraavalla viikolla aloin treenailla kevyesti. Tuntui hyvältä päästä taas liikkumaan, ja Mont Blancilla telotun varpaan tulehduskin taipui antibiooteilla. Yritin keskittyä muuhun, mutta yhä uudelleen löysin itseni selaamasta nettiä ja tutkimasta vuoria.
Ennen kiipeilykohteen päättämistä koko maailma on avoin. Se on mahtava tunne. Mutta samalla tavoitteen puuttuminen aiheuttaa levottomuutta, kuin muurahaisia ihon alla.

Niin minä surffasin vuoria, salaa itseltäni muka. Se oli jännittävää ja synnytti ihanan ripauksen syyllisyyttä. Kuin olisi vahingossa päätynyt ikkunaostoksille verkkokauppaan. Tiedät varmaan sen tunteen, kun keräät digitaaliseen ostoskoriin asioita tietäen, ettet voi ostaa niitä. Ainakaan kaikkia. Ainakaan kerralla. Mutta et voi mieltäsi malttaa ja laitat ne koriin, ihan vaan huvin vuoksi. Ja viime hetkellä, juuri ennen kuin olet päättänyt elää kuukauden kaurapuurolla ja ryhtymässä syöttämään luottokortin tietoja, ryhdistäydyt ja suljet selaimen.

Tovin kuluttua totesin, että tämähän on naurettavaa. Päätin, etten enää estäisi itseäni katselemasta. Hitto soikoon, minähän olen aikuinen. Ajattelin, että jos vaan ihan pikkuisen ideoisin…

Ensin kuitenkin piti käydä se tärkein keskustelu.
Koska halusin olla varma, että kuulisin ja kuuntelisin maailmani tärkeintä ihmistä kunnolla, puhuimme tyttäreni kanssa vuorista ja kiipeämisestäni useampaan otteeseen:

Noin viikko Mont Blancilta palaamiseni jälkeen kävimme ensimmäisen juttutuokion. Kun kysyin, mitä mieltä hän olisi, jos jatkaisin kiipeämistä, tyttö ilmoitti, että senkus jatkat. 9-vuotiaan suoruudella hän totesi, ettei ollut reissuni aikana edes muistanut minun olevan kiipeämässä muulloin kuin silloin, kun soitin hänelle kuulumisia.

Palasin asiaan muutamaa päivää myöhemmin, ja hän totesi, että “johan minä sanoin, että joo”. Kuulemma seuraavan kerran lupaa tarvitsee kysyä vuonna 2020. Hän totesi, ettei juurikaan mieti kiipeämistäni, eikä se vaivaa häntä. Uskon tyttären sanoihin, mutta tiedän myös, että matkan varrella tulee aina kysymyksiä ja välillä myös huolestumisen hetkiä. Niin sovimme, että asioista jutellaan aina, kun yhtään siltä tuntuu. Ja että heti pitää kysyä äidiltä, jos ja kun jokin mietityttää.

Niin saatoin aloittaa suunnittelun.

Ajatusteni syövereihin tuijotellessani ymmärsin, ettei sattumanvarainen vuoren valinta toisensa jälkeen olisi minulle oikea tapa. Tarvitsen uuden tavoitteen: suunnitelman ja haasteen, johon sitoutua ja jota kohti pinnistellä. Filosofian tekemiselle, syitä ja seurauksia.

Minä en tavoittele korkeimpia huippuja. En halua kiivetä vaarallisimpia vuoria. Mutta mitä minä haluan?
Listasin vuoret, joita olin kartoitukseni lomassa kahlannut. Kirjasin syitä, miksi niille halusin. Yritin selvittää, miksi juuri ne valikoituivat.

Nyt minä taidan sen tietää. Olen jo melkein varma. Kuva mielessäni on kuin hiukan lainehtiva veden pinta. Haluan tuijottaa sitä vielä hetken ennen kuin kerron, mitä näen. Koska ääneen sanottuna asiat muuttuvat todeksi.

Pitkätkin matkat kuljetaan askel kerrallaan, ja minä tiedän, mistä omani aloitan. Alppien korkeimman ja toiseksi korkeimman vuoren olen kiivennyt. Nytkin kohteeni valitsi minut, ei toisinpäin. Sattumien seurauksena katseeni kääntyi Venäjän suuntaan vuoreen, jota en ollut listalleni alunperin kirjannut. Nyt päätös on tehty ja matkajärjestelyt alkaneet.

Ensi kesäkuussa minä tavoittelen Euroopan mantereen korkeinta huippua, Etelä-Venäjän Kabardi-Balkariassa, Kaukasuksen vuoristossa sijaitsevaa Elbrusia (5642 m).

Lähtöön on aikaa kahdeksan kuukautta, joten valmistautuminen alkaa heti. Hurraa! Tuletko mukaan?

Siellä se on. Elbrus.

Nainen kiipesi Italiasta Ranskaan, saavutti unelmansa – ja löysi uuden

By Janiina

On September 15, 2016

In blogi, gran paradiso, harrastus, janiina ojanen, matkablogi, matkapäiväkirja, mont blanc, monte rosa, päiväkirja, pope's route, seikkailu, vincent-pyramide, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Valehtelisin, jos sanoisin, että paluu arkeen on ollut täysin kivutonta.

Kun ryytynyt kiipeilyryhmämme Mont Blancilta laskeuduttuaan valmistautui astumaan Chamonix’iin matkaavaan bussiin, vilkuilin sivuilleni pakoreitin toivossa. Teki mieli livistää takaisin vuoripolulle. Mutta olen, ainakin passini mukaan, aikuinen. Ja aikuiset eivät kai tee niin. Siispä nousin bussiin ja matkan aikana luonnostelin mielessäni seuraavan reissun suunnitelmaa.

Älä käsitä väärin. Oli mahtavaa päästä suihkuun. Vaihtaa vaatteet. Nukkua kokonainen yö. Olin ikävöinyt perhettäni, ja oli maailman paras tunne halata heitä. Töissä on kivaa.
Silti jokin kaihertaa sisälläni.

Osa vuorille kiipeämisen maagisuutta piilee siinä, ettei määränpäätä oikeastaan ole olemassakaan. Jokaisen vuoren takaa löytyy uusia vuoria, ja seuraava huippu on aina vähintään yhtä houkutteleva kuin edellinen. Vetovoimaa ei vähennä yhtään tieto, että sateenkaaren pää on aina vasta seuraavan huipun takana.

Vuoret kutsuvat monenlaisia ihmisiä ja moninaisista syistä. Kuitenkin jaettu kokemus yhdistää hyvin erilaisiakin persoonia. Vuoristo on paikka, jossa ihmiset kohtaavat ehkä aidompina ja peittelemättömämpinä kuin kaupungin kaduilla. Käsittääkseni sama ilmiö liittyy muihinkin tilanteisiin ja paikkoihin, joiden haastavissa olosuhteissa ei ole tilaa kursailulle tai teeskentelylle, ja joissa yhteispeli ventovieraidenkin kesken on kriittisen tärkeää.

Minä olen jakanut matkan Mont Blancille uskomattoman hienojen tyyppien kanssa. Olen saanut monta uutta ystävää, ja ehkäpä jaamme seikkailuja jatkossakin. Toivon niin.

Hienoja tyyppejä – uusia ystäviä, matkalla Gran Paradisolle
kuvan otti Alby Teijan kameralla

Haluan nostaa esiin erään seikkailujeni onnistumisen kannalta tärkeän porukan: vuoristo-oppaat. He hämmästyttävät minua. Minua kiehtoo tuo elämäntapa, joka sitoo yhteen työn ja rakkauden vuoriin. Olen kysynyt monilta kohtaamiltani oppailta, mitä he tekevät vapaa-ajallaan. Arvaat varmaan, mitä jokainen on vastannut?

Olen saanut kiivetä hienoissa köysistöissä sekä tavata asiantuntevia ja asiakaspalvelutaitoisia oppaita. Toki heidänkin joukossaan on monenlaisia persoonia, joista jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Tekninen osaaminen ja fyysinen kestävyys ovat tietenkin oma lukunsa. Lisäksi vuoristo-oppaan työ on erittäin vaativaa asiakaspalvelun näkökulmasta. Ei voi kuin kunnioittaa tapaa, jolla oppaat sitoutuvat asiakkaisiinsa ja heidän turvallisuutensa ylläpitämiseen. Ottaisitko itse vastuun ventovieraan ihmisen hengestä vaarallisessa ympäristössä joka päivä?

Taitava opas ohjaa asiakasta ymmärtäen tämän suorituskyvyn ja suhteuttaen sen vallitseviin ja ennakoitavissa oleviin olosuhteisiin. Mutta parhaimmillaan siihen liittyy muutakin: esimerkiksi tapa, jolla oppaani Alby tuki minua Mont Blancin huipulle pyrkimisen viimeisen vaikean rutistuksen ajan. Vailla pakkoa hän jakoi suklaansa ja teensä viimeiset pisarat kanssani, rohkaisi ja jopa komensi jatkamaan, kun sitä tarvittiin, ja riemuitsi kanssani huipulla. Hänelle se oli luonteva osa työn arkea, minulle asiakkaana se on todellista lisäarvoa. Kumppanuutta, joka auttoi jaksamaan vuoren huipulle asti.
Tästä pitäisi kirjoittaa kirja (ja niitä varmasti jo onkin). Melkein tekisi mieli innostua.

Minä ja kiipeilyryhmämme vetäjä
Teija lähestymispäivänä

Mont Blancilla kiipeäminen oli vieläkin hienompaa kuin olin osannut odottaa. Pope’s Route -reitti oli
alkuperäisiä reittisuunnitelmiamme haastavampi, sekä teknisesti että kestävyyden näkökulmasta. Ranskan puolella olevilla perusreiteillä noustaan hisseillä ja junilla jopa 3800 metrin korkeuteen. Nyt lähestyessämme vuorta Italian puolelta, kuljimme koko matkan laaksosta huipulle jalan. Kokemuksen hienouden kruunaa ajatus siitä, että kiipesimme valtiosta toiseen: Aguille de Bionnassayn alle metrin levyisellä huippuharjanteella toisella puolella oli pudotus Italiaan, toisella Ranskaan. Kuinka usein tulee kuljettua sellaista polkua?

Reissu antoi lisää itsevarmuutta tuleviin haasteisiin. Tiedän nyt, että kehoni kestää ja olen treenannut lajiin soveltuvasti. Vaikka ennen reissua temppuillut akillesjänne kesti loistavasti, ja flunssankin sain pidettyä kurissa, pieni osuma tästäkin reissusta tuli. Kun olimme laskeutuneet vuorelta, hotellissa tutkin kaksi päivää kipuillutta jalkaterääni oikein kunnolla. Huiputusyönä tunteja kestänyt jäärautojen potkiminen kiinni jääseinään oli murtanut molempien peukkuvarpaideni kynnet vaakasuuntaisesti keskeltä poikki. Vasemman jalan varpaat oli vähän arat, mutta muuten ok. Oikeassa jalassa vahinko oli laajempi: katkennut kynsi oli potkujen voimasta työntynyt ihon sisään ja tulehduttanut koko varpaan. Suoritin hotellihuoneessa kynsisaksilla ja desinfiointiliinoilla tee-se-itse-kirurgisen toimenpiteen ja kaivelin kynnenpalan lihan sisältä ulos. Perässä purskahti iso määrä verta ja mätää. Ei ihme, että se oli vähän kipeä!

Nyt kaksi viikkoa myöhemmin antibiootit ovat taltuttaneet tulehduksen, ja uskallan jo käyttää kenkiä ilman varpaiden teippausta. Lääkäri sanoi, että kynnet tulevat irtoamaan kokonaan, eli näky ei vieläkään ole kovin soma.
No, säästyypä kynsilakkaa, ja ensi kerralla muistan varmasti leikata kynnet riittävän lyhyiksi!

Parasta vuorikiipeilyssä? Kaikki!

Ai mitä seuraavaksi?
John Dewey on sanonut: “Arriving at one goal is the starting point of another.” Niin minullakin. Aiemmin olen jo puhunut hiukan suunnitelmistani. Tämän reissun myötä nuo suunnitelmat ovat jalostuneet. Vielä en halua mitään tarkempaa kertoa, sillä ennen sitä täytyy tehdä suunnittelua ja selvitystyötä, vaikka malttamaton olenkin. Varmaa kuitenkin on, että tämä tarina jatkuu. Ja tulen sen myös tänne blogiin dokumentoimaan, omaksi ilokseni ja toivottavasti myös sinunkin.

Kuten viime syksynäkin, olen nyt ajatellut pitää hiukan taukoa tämän blogin kirjoittamisesta. Ehkä muutaman viikon, tai luultavasti siihen asti, että seuraavat suunnitelmat ovat selvillä. Kuten vuorien jättäminen, myös se tuntuu hiukan vastentahtoiselta. Kuin lähtisin ystävien seurasta. Mutta välillä irtiotto on hyvästä. Vaikka sen tekee palatakseen taas hetken kuluttua, uudesta seikkailusta innostuneena.

Kiitos, että olet ollut mukanani. Se merkitsee minulle paljon. Toivottavasti tavataan taas pian!
Rakkain terveisin,
Janiina

p.s.
Olen koonnut Facebookiin julkisen kuvakansion, jossa on valokuviani Mont Blanc – Gran Paradiso –
reissulta. Käy ihmeessä katsomassa ja kommentoimassa niitä!
Myös viime vuoden Vincent-Pyramide – Monte Rosa -reissun kuvat ovat Facebookissa katsottavana.

Unelmieni täyttymys: Mont Blancin huippuharjanne

What goes up, must come down – alas Alppien katolta

By Janiina

On September 9, 2016

In alpit, alppikiipeily, blogi, chamonix, Coulier du Goûter, Gouter, Gran Coulier, kalliokiipeily, matkablogi, mont blanc, pope's route, vuoren huiputus, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Viimein olin perillä, Mont Blancin huipulla.

Väsynyt mutta onnellinen, mutta väsynyt
(kuva ei ole ihan huipulta vaan alempaa)

Olin valmistautunut kaksi vuotta. Yrittänyt kahdesti, huiputtaen matkalla kaksi muuta vuorta, yrittäen kolmattakin. Olin vaeltanut halki jäätiköiden, ylittänyt railoja, kiivennyt jää- ja kiviseinämiä, tasapainoillut harjanteilla, tampannut loputtomasti ylämäkeä ja ponnistellut kivikoissa ja kalliolla. Tuntenut ihollani jäisen viiman ja auringon poltteen sekä hapot lihaksissa, haukkonut ohutta ilmaa ja häikäistynyt auringossa. Olin tuntenut iloa, jännitystä, huolta ja uupumusta.
Paljonko aikaa tarvitaan tavoitteessa, kun on tehnyt matkaa kaksi vuotta?

Kaksikymmentä minuuttia.
Sen verran aikaa vietin Mont Blancin huipulla ennen kuin komensin uupuneet raajani paluumatkalle. Ja olin täydellisen onnellinen.

Paluumatka pitkin huippuharjannetta alkoi kevyemmin, sillä alaspäin kiipeäminen väsyttää lihaksistoa eri tavalla ja vähän eri kohdista kuin ylöspäin ponnistelu. Endorfiinit jylläsivät suonissa, ja sydän jyrisi niin, että olin varma takanani astelevan Albyn kuulevan sen myös.

Hetkellinen voimaantumisen tunne kuitenkin väistyi aika pian. Kun polveileva lasku kääntyi hiukankin nousuksi, vauhtini hiipui ja jouduin pysähtymään haukkoakseni henkeä.
Väsymyksestä huolimatta mieltä ei saanut päästää herpaantumaan. Suurin osa kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla. Jokainen askel vaatii entistä enemmän harkintaa; uupuneen jalat eivät aina tahdo osua tarkasti kohdilleen.

Alastulo huipulta meni kuitenkin sujuvammin kuin olin odottanut. Mielialaani ei laskenut edes havainto, että vaellussauvani oli kadonnut huippuharjanteen juurelta. Albyn sauva oli tallessa, mutta minun uusi sauvani oli ilmeisesti varastettu. (Oli aika epätodennäköistä, että kyseisestä paikasta se olisi muuten hävinnyt.)
Aluksi ihmettelin Albyn voimakasta reaktiota varusteen katoamiseen. Ajattelin vain: “ihan sama, onhan minulla kotona toinen.” Mutta pohtiessani asiaa tarkemmin, ymmärsin Albyn suuttumuksen: lajin sisäinen solidaarisuus kärsii melkoisen kolauksen, jos noissa oloissa ei voi luottaa kanssakiipeilijöihin. Kuka tulee vuorelle lähes viiden tuhannen metrin korkeuteen varastamaan toiselta varusteen, joka saattaa olla turvallisuuden näkökulmasta tärkeä?

Kun asiasta myöhemmin isommalla porukalla keskusteltiin, joku kiipeilyryhmästä ehdotti, että ehkäpä vaellussauva oli otettu tarpeeseen. Siitä ajatuksesta päätin pitää kiinni, sillä jos sauvani meni toisen hätään avuksi, annan sen ilomielin.

Kun palasimme Vallet Hut -hätämajalle, meitä huiputuksesta odottamaan jääneet Teemu ja Arttu
nappasivat minut karhumaiseen halaukseen. Myös Juuson ja Jobon köysistö saapui pian, vaihdoimme kuulumisia ja lepäsimme hetken majan pihalla. Sitten jatkoimme matkaa kohti Gouterin majaa, jossa viettäisimme seuraavan yön.

Huippuharjanne paluumatkalla

Vaikka oli vasta puolipäivä, takana oli yli kymmenen tuntia kiipeämistä yli 4000 metrin korkeudessa ilman lepoa, lukuunottamatta muutaman minuutin mittaisia taukoja. Molemmat köysistöt liikkuivat yhtä hitaasti, mutta aikani kuluksi tutkiskelin väsymystäni, koska se tuntui oudolta. Lihakseni eivät enää palautuneet entiseen tapaan, vaan uupumus tuli taukojen jälkeen aina vain nopeammin. Pienikin ylämäki pakotti minut pysähtymään huohottamaan. Eräs merkille pantava asia oli, että minua nukutti jatkuvasti. Kello oli kaksitoista päivällä, ja olimme liikkeessä, mutta jatkuvasti silmäni tahtoivat painua umpeen.

Juttelin noista tuntemuksistani myöhemmin ryhmänjohtajamme Teijan kanssa. Ihmettelin, kuinka kuntoni lopahti kuin seinään. Teija teki muutamia kysymyksiä huiputusmatkani kulusta ja sanoi lopulta:

– En usko, että kuntosi tai voimasi loppuivat. Näin sinun vielä hyppivän ilosta 4200 metrissä ennen huiputukseen lähtemistä. En myöskään täysin allekirjoita sitä, että akklimatisaatiosi taso olisi ollut päätekijä. Minä luulen, että unohdit syödä riittävästi ja siksi energiasi loppui.

Totta. Kuten viime vuonna Monte Rosalla, nytkään ruoka ei maistunut korkealla, ja huiputuksen loppuvaiheessa en muistanut koko asiaa. Albyn käskystä olin syönyt pari palaa suklaata, mutta loputtoman pitkä ja melkoisen raskas huiputuspäivä kuluttaa tuhansia kaloreita. Vaikka kuinka tankkaisi ennakkoon huolella, jatkuva energiansaanti on tärkeä osa suoritusta. Siispä käsi ylös vaan virheen merkiksi: oma moka, oli tästä puhuttu.

Matkalla Gouterin majalle huomasin myös, että ensimmäisen kerran edellisenä yönä oikeassa jalkaterässä tuntemani kipu (jonka olin tähän asti ohittanut) tuntui aina, kun alamäessä varpaat painuivat vasten kengän etuosaa. Pitäisi varmaan katsoa, mitä siellä oikein oli tapahtunut. Myöhemmin sitten.

Mutta kaikki muu unohtui, kun pääsimme majalle. Raahasin varusteet varustehuoneeseen, reppuni makuusaliin punkkani viereen ja rysähdin ruokasalin pöytään. Halusin vain ruokaa ja sitten nukkumaan.

– Hei! Ei hieno nainen nuku ravintolassa!

Havahduin Juuson virnistellen huutelemaan kommenttiin. Vastasin jotain mukamas-nokkelaa ja samalla minua nauratti, sillä hänen omatkin luomensa lupsuivat. Pöydässä oli hiljaista kaikkien keskittyessä syömään mahdollisimman nopeasti. Ruoan jälkeen painuimme sänkyyn, josta pääsin ylös hädin tuskin sen verran, että kävin illallisella, palatakseni mahdollisimman nopeasti taas vuoteeseen.

Päivä 8: Coulier du Goûter ja paluu Chamonix’iin

Ei sallittu myöhään nukkumista seuraavanakaan aamuna, sillä paluureitillä oli vaaranpaikka, Coulier du Goûtier, joka olisi turvallisinta ohittaa aamuyön varhaisina kylminä tunteina. Niinpä heräsimme taas neljän aikaan aamiaiselle.

Oloni oli karmaiseva: päätä särki hurjasti, silmät punoittivat ja kirvelivät, nenä oli tukossa ja yleinen olo oli kurja. Edellisestä suihkusta oli aikaa, ja hammasharjakin oli jäänyt Gonellan majalle, kun minimoin huiputuskuormaani. Mutta samaan aikaan lihakset tuntuivat vahvoilta ja palautuneilta. Väsyneiltä tietenkin, mutta edellisen päivän lähes kontrolloimaton olo oli poissa.

Myös muut ryhmäläiset valittelivat päänsärkyä ja huonovointisuutta. Alby totesi sen johtuvan Gouterin majan sijainnista yli 3800 metrin korkeudessa. Hänen mukaansa Alpeilla ei ole tarpeen yöpyä niin korkealla, koska yli 4000 metrissä vain käydään huiputtamassa. Siksi akklimatisaatiomme ei ollut sillä tasolla, että yö näin korkealla sujuisi ilman jälkiseuraamuksia.

Viiden korvilla astuimme ulos varusteet selässä ja otsalamppujen valokeilat aamuyön pimeyttä pyyhkien. Olimme innoissamme, sillä palatessamme tätä kautta näkisimme toisenkin Mont Blancin huiputusreitin: kiipesimme ylös huipulle Pope’s route -reittiä ja palasimme alas Gouterin reittiä (lähestymisen vertikaalinousu 1445 m). Samalla tulimme ylittäneeksi valtioiden rajat kiipeämällä Italiasta Ranskaan. Aika siistiä, vai mitä?

Ensimmäisenä vuorossa oli jyrkän kiviseinän laskeutuminen osittain kiinteiden vaijereiden avulla. Matkaa oli yhteensä noin 800 vertikaalimetriä ja varsin jyrkässä kulmassa. Oppaat pitivät yllä hyvää tahtia ja ankaraa kuria. Jyrkällä seinällä jokainen askel tulee katsoa tarkkaan, jotta kiviä ei lähde putoamaan. Putoava kivi, pienempikin sellainen, nimittäin voi olla erittäin vaarallinen alapuolella olijoille osuessaan tai pahimmassa tapauksessa aiheuttaessaan vyöryn.

Minä niin pidän kivikoista ja jyrkistä kallioista, vaikka hiki niissä temutessa tuleekin! Nautin laskeutumisesta täydestä sydämestäni ja sain Albylta kehuja, että “osaan lukea kalliota”.

Kivisen seinän alapäässä, juuri ennen kuin siirryimme reitin vaarallisimpaan kohtaan, Gran Coulierien muutaman kymmenen metriä leveään kiviränniin, kohtasin yllätyksen: yhtäkkiä kalliolta alapuoleltani kuului ääni, jonka tunnistin.
– Hei Pette! tervehdin viime vuoden opastani, joka nosti katseensa hämmästyneenä:
– No mutta katsos ***kele! Pääsitkö huipulle?

Vaihdoimme muutaman sanan, mutta vaarallisessa paikassa pitkään keskusteluun ei ollut mahdollisuutta. Pette onnitteli minua huiputuksesta ja jatkoi sitten ryhmänsä luotsaamista ylös, meidän jatkaessa alas.

Tuota kivikourua on vaikea kuvailla, ja aikaa valokuvaamiseenkaan ei ollut. Nelisenkymmentämetrinen irtokivistä ja hiekasta koostuva ränni kivikon vierellä on arvaamaton. Oppaat voivat vain pitää ylärinnettä silmällä ja pyrkiä ennakoimaan mahdollisesti putoavien kivien reittiä ja nopeutta. Ohjeet olivat yksiselitteiset:
– Mennään nopeasti. Kun käsketään “mennään”, mennään niin nopeasti kuin mahdollista. Jos sanotaan “seis”, pysähdytte siihen paikkaan, ettekä liiku ellei toisin sanota.

Meidän köysistömme meni edellä. Jännitys sykki ohimoilla, kun Alby kiidätti meidät puolijuoksua rännin halki. Köysistömme pääsi yli yhdellä nopealla rykäisyllä. Teemun, Juuson ja Jobon köysistö sen sijaan joutui pysähtymään keskelle ränniä välttääkseen eteensä putoavat kivet. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin.

Kun pääsimme pois pahamaineiselta alueelta, oppaiden hartiat laskivat silminnähden. Jäätikön ylitys ja sitä seurannut kivikkoinen polku menivät sutjakkaasti jutellessa. Niin kuljimme Gouterin reitin lähestymisosuuden paluumatkan (1445 vertikaalimetriä) alle neljässä tunnissa, joista Coulierilla (kiviseinällä ja “rännissä”) vietettiin alle kaksi. Ihan kohtuullinen tahti mielestäni!

Päänsärky ja yleinen vointini paranivat nopeasti laskeutuessamme. Kävelyn lomassa Alby otti puheeksi, että oli huomannut minun nauttivan erityisen paljon korkeista kohdista kallioilla, sekä Gonella majan lähestymisessä pari päivää aiemmin että tänä aamuna kiviseinällä. Kuulemma kalliolla hymyilin kuin aurinko.
– I think, you would really enjoy the Dolomites and Via Ferrata. You could manage bit more demanding program.

Siemen oli kylvetty.

Saavuimme vuorijuna-asemalle ja matkustimme Chamonix’iin ensin vuorijunalla, sitten gondolihissillä ja lopulta bussilla. Ryhmämme tuoksui varmasti hurmaavalta!

Viime vuonna sentään ehdin kotiin asti ennen kuin aloin kaivata takaisin vuorille. Nyt sitä mukaa kun ilman happipitoisuus lisääntyi, kasvoi haikeuden tunne sisälläni. Tämä kuume ei taida olla paranevaa sorttia.

…vaikka en voi väittää, etteikö kuuma suihku Chamonix’ssa olisi maistunut mannalta!

Lisää myllerrystä Mont Blanc -suunnitelmissa ja oikullisen kaunis Gran Paradiso

By Janiina

On August 31, 2016

In alpit, chamonix, chapod, Gouter, gran paradiso, italia, kolmen huipun reitti, matkablogi, matkapäiväkirja, mont blanc, pope's route, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyblogi

Päivä 3: Gran Paradison lähestyminen ja Mont Blancista Monte Biancoksi

Kun heräsin maanantaiaamuna, sain todeta edellisen päivän pienen tukkoisuuden muuttuneen flunssaksi. Nenä vuoti kuin seula, mutta onneksi olo oli muuten siedettävä. Jo edellisenä päivänä olin aloittanut ennakoivan lääkitsemisen, joten olin toiveikas, että ehkäpä selviäisin tästä pienellä nuhalla.

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus Gran Paradiso

Onnellinen vuorilla

Pian sain muuta ajateltavaa. Kiipeilyryhmämme pakkautui kahteen autoon ja aloitti matkan kohti Italiaa ja Gran Paradisoa (4061 m), josta oli määrä tulla harjoitusnousu, joka auttaisi meitä myös akklimatisoitumisessa (eli kehon sopeutumisessa ylävuoriston ohueen ilmaan). Puolessavälissä matkaa edellämme kulkeva ryhmän toinen auto kurvasi tien sivuun. Pysähdyimme auton perään, ja italialainen opas Alby pyysi ryhmänjohtajaamme Teijaa neuvonpitoon. Kuulin keskustelusta pätkiä ja ne saivat minut masentumaan. Olin aavistanut tämän.

Teija palasi autoon ja vahvisti, että Mont Blancilla Gouterin reitti on suljettu. Alkuperäinen suunnitelmamme Kolmen huipun reitistä kariutui serakkien aiheuttamaan vaaraan ja noin puoli vuorokautta myöhemmin suunnitelma B kariutui.

Pettymyksen aaltojen vyöryessä ylitseni istuin hiljaa ja yritin nollata tilannetta muiden aloittaessa keskustelun vaihtoehdoista. Teija näki tunteet kasvoiltani ja rutisti olkapäätäni lohduttavasti. Hetken aikaa sallin itselleni pahan mielen, mutta sitten aloin kääntää ajatuksiani. Jotkut yrittävät lukuisia kertoja päästäkseen tavoittelemalleen vuorelle. Loppu automatka punnittiinkin sitten vaihtoehtoja: haluammeko kiivetä jollekin toiselle vuorelle vai tehdä toisenlaisen vaelluksen Mont Blancin rinteillä, vaikka huippureitit vaikuttivat osaltamme olevan poissa pelistä?

Kun saavuimme Gran Paradison reitin lähtöpaikalle, Albylla oli ajatus: Italian puolella on Pope’s Route -niminen reitti Mont Blancin huipulle. Se on pidempi ja teknisesti vaikeampi kuin Kolmen huipun reitti tai Gouterin reitti. Oppaat Alby ja Sami sekä Teija kävivät pitkän keskustelun ja kartoittivat verkostoiltaan tietoa reitin kunnosta. He selittivät meille mahdollisimman tarkasti, mitä haastavan reitin valinta tarkoittaa. Voi olla, ettei meistä kukaan pääse huipulle, tai edes yrittämään huiputusta. Lähestyminen on pitkä ja raskas. Huippupäivä mittava ja teknisesti aiempia vaihtoehtoja vaativampi. He korostivat, että voimme valita jonkun muunkin vuoren ja tehdä huiputuksen. Teija painotti, että oppaat arvioivat, onko meistä huiputusta yrittämään. Päätöksen Pope’s Routen yrittämisestä pitää olla yhteinen, koska jokainen ottaa riskin, että omalle kohdalle tulee ilmoitus, ettei huiputuspäivänä ole rinteelle asiaa. Päätös voi tulla koska tahansa ja se on hyväksyttävä ilman mutinoita. Oppaat vastaavat turvallisuudestamme ja heidän sanansa on laki.

Teemu tiivisti kiipeilyryhmän yhteisen ajatuksen:
– Mieluummin peräännyn Mont Blancilla, jos kunto tai taito ei riitä tai olosuhteet tulevat vastaan, kuin huiputan muualla.

Italian puolelta, Gonellan majalta (3071 m), josta Pope’s Routen lähestyminen tehdään, löytyi vielä tilaakin. Niin tehtiin päätös Pope’s Routesta. Harjoittelisimme tekniikoita Gran Paradisolla. Torstaina tekisimme lähestymisen Gonellan majalle, perjantaina huiputusyritys ja lauantaina paluu Chamonix’iin.
Teija päätti keskustelun muistuttamalla, että nyt olemme matkalla Gran Paradisolle ja keskittyisimme siihen. Mont Blancista ja Pope’s Routesta keskusteltaisiin lähipäivinä lisää.

Niin aloitimme Gran Paradison lähestymisvaelluksen Gran Paradison kansallispuiston läpi. Ensimmäinen tunti noustiin jyrkkää metsäistä rinnettä pitkin alueelle tyypillisen liuskekiven ja neulasten peittämää polkua. Metsärajan jälkeen jatkettiin halki rinneniittyjen. Maisema alkoi muuttua karummaksi.

Lähestyminen oli yllättävän lyhyt ja leppoisa. Jo reilun parin tunnin kulkemisen jälkeen Chapodin maja (2710 m) ilmestyi eteemme kuin varkain. Se sijaitsee kauniilla harjanteella, jonka vierestä kohisee villi pieni vuoristojoki. Taustaa täydentävät lumipeitteiset terävät huiput, joista yhtenä kohteemme Gran Paradiso, joka oli nyt sukeltanut pilven sisään, vaikka aurinko paistoikin kauniisti.

Ilta sujui iloisissa merkeissä. Kaikki olivat hiukan jännittyneitä edessä olevasta huippupäivästä. Hiukan huolta aiheutti huono sääennuste, jonka vuoksi Alby ja Sami aikaistivat lähtöämme. Jos ehtisimme ajoissa aamuyöllä matkaan, ehtisimme iltapäivällä uhkaavan ukkosen alta karkuun.

Pakkasin huiputusreppuni hyvillä mielin. Kiipeilyporukan kesken oli todella hauskaa, ja kaikki olivat innoissaan yhteisestä tavoitteesta. Muutenkin oloni oli yltyvää nuhaa lukuunottamatta mainio. Nilkka, jonka kestävyyttä olin pohtinut, tuntui vahvalta. Chapodin maja vaikutti olevan oikein hyvä akklimatisoitumisen kannalta. Sopiva korkeus mahdollistaisi rauhallisemman unen, eikä muitakaan oireita ainakaan vielä ilmennyt. Naureskelimme myös, että huomaa kahvin olevan italialaisille kunnia-asia: vuorimajalta nimittäin sai erikoiskahveja, ja cappuccino oli todella herkullista.

Kesken iltateemme Chabodin majan emäntä juoksi saliin ja huusi:
– Tulkaa kaikki katsomaan, kuinka kaunis auringonlasku!
Niin päivämme kruunasi mailleen painuva aurinko, joka maalasi vuortenhuippuja halaavat pilvet vaaleanpunaiseksi tavalla, jota en osaa edes kuvailla. Tässäpä kuva, joka ei tee oikeutta todellisuudelle, mutta antaa ehkä käsityksen siitä, millainen luonnon taideteos toivotti meille kauniita unia.

Gran Paradiso on niin kaunis, että pilvetkin punastuvat.

Päivä 4: We are going down

Herätyskello soi kello 04. Olin nukkunut kohtuullisen hyvin, mutta flunssa tuntui vain pahenevan. Onneksi kiipeilyryhmän ensiapupaketeista löytyi omaa suppeaa lääkevarastoani täydentäviä troppeja. Päätin, että minä pistän tälle taudille kampoihin oikein tosissani. Tämä on huippupäivä ja nyt mennään!

Pikaisen aamiaisen jälkeen seisoimme pimeässä pihalla. Nautin ihanasta tunnelmasta, joka edeltää liikkeelle lähtöä. Otsalamppujen valokeilat halkovat yön pimeyttä, ihmiset hyörivät energisinä, varusteet kilahtelevat, pimeä yö tuoksuu lupaavasti jäätiköltä, ja veri kohisee suonissa.

Reitti alkoi kivikkoista polkua kohti harjannetta, jolta sukeltaisimme jäätikölle. Asetuin jonon alkupään tietämille ja annoin ajatusten karata omille teilleen, kun askel lähti rullaamaan. Ilma oli yölläkin lämmin, liike ja innostus lämmittivät kehoa. Pian kuljin aamuyössä paitasillani. Jutustelin muutaman sanan silloin tällöin edessä ja takana kulkevien kanssa, mutta enimmäkseen vain nautin askelten rytmistä ja hetkestä, jota olin odottanut. Nyt ei enää ollut kiire mihinkään.

Äkkiä takaa kuului pysähdyspyyntö. Yksi ryhmästä voi huonosti. Hetken kuluttua hän saattoi jatkaa matkaa. Mutta pitkälle emme päässeet, kun tuli uusi stoppi, ja hän antoi ylen. Sinnikäs kiipeilijä ei antanut periksi, vaan halusi vielä koettaa jatkaa matkaa. Hänen kuntonsa tarkistettiin perusteellisesti ja hän sai hiukan lääkettä. Teija siirtyi kulkemaan hänen läheisyydessään tarkkaillakseen tilannetta jatkuvasti.

Oppaat olivat enenevässä määrin huolissaan myös säästä. Huono ennuste näytti toteutuvan, ja valitettavasti huomattavasti ennustettua kiivaammalla tahdilla. Tiesimme jo lähtiessämme huiputuksen olevan epävarma, mutta halusimme kuitenkin yrittää mahdollisimman pitkälle. Aina oli toivoa, ettei ennuste pitäisi. Sitä paitsi tarvitsimme runsaasti lisää korkeusmetrejä, jotta kehomme akklimatisoituisi lisää Mont Blancia varten.

Paluumatkan näkyvyys: kehno

Jäätikön reunasta jatkoimme kuivan jään yli usvan hiipiessä meitä kohti. Vuoren huippua ympäröivät pilvet valuivat meitä kohti, ja ilma kylmeni nopeasti. Olin juuri kumartunut kiinnittämään jäärautoja vuorikenkiini, kun raekuuro vyöryi niskaamme. Samalla hetkellä kuului Albyn tiukka komento:

– We are going down! Now.

Päästin ilman keuhkoistani pettyneenä huokauksena, riisuin jo kiinnittämäni jääraudat ja kiskoin
nopeasti kuoripuvun päälleni ja sadesuojan varusteideni ylitse. Rivakalla marssilla vaelsimme takaisin sumussa ja sateessa. Pääsemättä lähellekään huippua.

Majalla pettynyt kiipeilytiimi purki varusteensa kuivumaan ja kömpi suoraan nukkumaan. Puolen päivän aikaan portaissa poukkoili pörröpäisiä kiipeilijöitä toivottelemassa toisilleen huomenta tietämättä tarkalleen vuorokaudenaikaa, tai edes mikä päivä nyt oli.

Kaikkien herättyä keskustelimme tilanteesta. Sää oli surkea ja tämä päivä menetetty. Tarvitsimme kuitenkin lisää korkeusmetrejä ja harjoitusta. Ja tietysti myös toivoimme pääsevämme näkemään Gran Paradison huipulla olevan kuuluisan madonnapatsaan.

Ilta-auringosta nauttimassa

Tekisimme uuden huiputusyrityksen seuraavana päivänä. Sääennuste ei ollut toivotunlainen sillekään päivälle, mutta kukaan ei halunnut jättää käyttämättä toista mahdollisuutta. Päätös uudesta yrityksestä tekisi loppuviikosta aika raskaan, koska tarkoitus oli huiputtaa Gran Paradiso tiistaina ja levätä keskiviikko Chamonix’ssa. Torstaina nimittäin alkaisi raskas matka Mont Blancille. Nyt menettäisimme lepopäivän.

Iltapäivällä sään hetkellisesti parantuessa Sami ja Alby vetivät meille tekniikkatreeniä majan lähimaastossa. Muu aika käytettiin lepoon ja syömiseen, sillä loppuviikkoa ajatellen tankkaus oli todella tarpeen.

Voisi kuvitella, että tunnelma ei olisi paras mahdollinen. Mutta itse asiassa meillä oli oikein hauskaa! Käytimme aikaa treenin ohella tutustumalla toisiimme, ja huumori kukki. Kirjoitin jopa ylös muutaman erityisen hauskan jutun. Mutta ehkäpä on parempi, että jätän vuoristomajahuumorin sinne ylös. Nimittäin juttujen hauskuuteen taitaa liittyä aika paljon henkilöiden persoonia ja tilannekomiikkaa… ja ehkäpä lyhyillä yöunilla ja ohuella ilmallakin on oma osuutensa.

Illan lähestyessä päätimme, että seuraava aamu olisi sääennusteiden vastaisesti yhtä kaunis saapumispäivämme ilta. Tunnelma oli edellistä iltaa rauhallisempi, kun pakkasimme taas huiputusreput ja kömmimme peiton alle odottamaan ennen aamua pirahtavaa herätyskelloa, joka ilmoittaisi uuden mahdollisuuden aikaikkunan alkamisesta.

Chapodin maja ja maisemaa “hyvän sään aikana”