Category: vuorenvalloitaja Page 10 of 18

Visualisoi se! – Vuorenvalloitus valokuvina

Valokuva on kuin prisma, täynnä värejä ja ulottuvuuksia. Tai kuin musteläiskätesti, se näyttäytyy kaikille hiukan eri tavalla. Kuvaajalla on valta näyttää maailma uudella tavalla, katsojalla vapaus tulkita näkemänsä oman maailmankuvansa kautta.

Minusta valokuvat ovat eräs ilmaisun kiehtovimpia muotoja. Yhteen kuvaan voi mahtua kokonainen tarina tai vain yksi häivähdys hetkestä. Valokuva voi olla todella armoton tai kätkeä virheitä. Se voi paljastaa asioissa uudenlaista kauneutta ja tehdä rujosta suloista. Tai vääristää ja saada meidät kyseenalaistamaan omat silmämme. Voisin kuvitella, että valokuvauksen suurimpiin haasteisiin kuuluu juuri tuo mahdollisuuksien rajattomuus.

Minusta on hauskaa ikuistaa tilanteita ja hyväksyn sen, etten ollenkaan osaa valokuvata. Oman osaamattomuuden hyväksyntä vapauttaa minut räpsimään kännykkäkameralla mielin määrin ja vailla itsekritiikkiä noloja selfieitä, lapseni arjen hetkiä, hauskoja kylttejä, treenikuvia ja matkamuistoja.

Minulla on mahtava tilanne, sillä kiipeilyparini Laku on valokuvaaja. Hänen avullaan Vuorenvalloitus-tarina on saanut uuden ulottuvuuden kuvamaailmansa kautta. Suuri osa kuvista ja (ja ne kaikki hienoimmat) ovat Lakun ottamia.
Tarinaa täydentämässä joukossa on jonkin verran niitä omia kännykkäkameraräpsyjäni sekä muutama muun kuvaajan ottama kuva. Vuorenvalloitus-tiimin ulkopuolisten kuvaajien ottamien kuvien yhteydessä lukee kuvaajan nimi tai kuvalähde kuvatekstissä tai kirjoituksen lopussa. Omia räpsäisyjäni en ole erikseen merkinnyt, sillä minulla on varsin tunnistettava kädenjälki kuvaajana: tavaramerkkejäni ovat muun muassa epätarkka kuva, vino horisontti, outo rajaus ja kännykän kuvanparannus-pikapainikkeen filteri.

Lakulla ei todellakaan ole helppo rooli tämän projektin kuvaajana. Materiaalia tarvitaan jatkuvasti tasaisena virtana ja myönnän olevani aika vaativa sen suhteen. Toisinaan en muista pysyä omalla tontillani, vaan tuputan näkemyksiäni silloinkin, kun niitä ei kaivata. Mutta onneksi aina välillä tipahdan maan pinnalle, kun olemme olleet tilanteessa, jossa minä olen se, joka painaa Lakun kameran laukaisijaa.

– Valokuvaaminen on helppoa. Painat napin ensin puoleen väliin ja sitten loppuun, vitsailee kiipeilyparini.

Tilanteista, joissa minä olen linssin takana, tuloksena on yleensä satoja kelvottomia ruutuja ja harvemmin montaakaan käyttökelpoista. Eli taitaapa se kuvaaminen vaatia aika paljon muutakin. Ja välillä jopa tuo kaksivaiheinen napin painaminen (eli tarkentaminen) on kärsimättömälle luonteelleni liikaa.

Treenikauden aikana kamera ja Laku ovat kulkeneet mukana erilaisissa treeniympäristöissä, koulutuksissa ja maastossa. Todellinen haaste ja samalla valokuvauksen suurin anti tälle projektille tullaan näkemään, kun kamerakalusto lähtee mukaamme Mont Blancin rinteille. Vuorenvalloitukseen liittyy kameramiehen näkökulmasta paitsi kuvausteknisiä myös kiipeilyllisiä haasteita. En varmasti osaa edes ajatella kaikkea, mutta tässä muutama olettamani asioista, jotka Lakun täytyy ratkaista (avullani tietenkin, koska olemme tiimi):

  • Kamerakaluston paino ja oikeat kalustovalinnat: vuorelle ei voi oteta mukaan mitään ylimääräistä vaan kaikki turha paino on karsittava. Samaan aikaan valokuvauksellisesti haastava ympäristö vaatisi useamman linssin.
  • Kameran kiinnitys: kiivetessä kameran tulisi olla nopeasti saatavilla, koska kuvaustilanteet tulevat ja menevät nopeasti. Samaan aikaan kiipeilyssä esimerkiksi kivikoissa tarvitaan molempia käsiä, ja kamera ei saa häiritä kiipeämistä. Ja tietenkin kamera tulisi sijoittaa siten, ettei se ole vaarassa rikkoutua.
  • Kuvauksen haasteet: Huiputuksen aikana olemme köysistössä, aika lyhyessä köydessä, mikä rajoittaa mahdollisuuksia kuvata. Kuvaaja ei voi poistua köysistöstä etsimään parempaa kuvakulmaa tai ottaa etäisyyttä kuvattaviin henkilöihin.
  • Huiputusyritys tapahtuu rajallisessa aikaikkunassa eli kuvausta varten ei voi pitää erillisiä taukoja tai käyttää eri reittiä. Kuvaajan on sopeuduttava siihen, että hänellä ei ole aikaa säätää kameraa muuta kuin juuri sen verran kun vauhdissa ehtii.
  • Järjestelmäkameran lisäksi meillä on suunnitelmissa ottaa mukaan myös kypärään tai valjaisiin kiinnitettävä videokamera. Yksi suurimmista haasteista onkin estää minua laulamasta, ettei ääniraitaa tarvitse korvata valaiden ääntelyrainalla.

VuorenvalloitusOnneksi Lakulla on kokemusta haastavissa olosuhteissa kuvaamisesta ja ideoita haasteiden
ratkaisemiseksi. Ehkäpä saan suostuteltua hänet kirjoittamaan tänne ajatuksiaan reissussa kuvaamisesta.

Vuorenvalloituksen visualisointi on sekä valtaa että vastuuta tarinankaaresta. Vaikka itse olen sananiekka, näen tekstitkin pääni sisällä elokuvamaisena tapahtumaketjuna tai kuvina. Elokuussa yksi tähänastisen elämäni hienoimmista kokemuksista tallennetaan kuviksi. Se ei ole mikään pieni juttu. 

Hyvää kipua!

Olen puhunut paljon kivusta viime aikoina. Aiheet ovat usein käväisseet polvien tasolla, ja olen monesti maininnut kevennetyn treenin asiaa kuitenkaan enempää avaamatta. Ajattelinkin nyt kertoa, miltä harjoittelu viime viikolla ihan käytännössä tuntui:

Janiina Ojanen

Maanantaina menin työpäivän jälkeen salille. Koko kropan läpikäyvä treeni sai lihakset huutamaan hoosiannaa.

Treeni päättyi settiin, jossa vuorotellen lankutetaan ja punnerretaan minuutin ajan. Kierros tehdään kolme kertaa. Ei kuulosta pahalta, mutta kun takana on puolitoista tuntia kunnon rääkkiä, tunnelmat ovat toisenlaiset. Se on kuusi piiiitkää minuuttia kidutusta.
Viimeisen lankutusminuutin viimeinen puolikas oli varsin humoristisen näköinen, kun hikisenä ja tärisevänä mumisin ääneen sekunteja. Voimat eivät enää riittäneet pysymään oikeaoppisessa asennossa, joten siinä tutisin pylly kohti kattoa -kolmiossa. Olin ottanut treenikengät pois viimeiseen ponnistukseen ja nyt paljaat varpaat lipsuivat alustalla. Kun viimeinen sekunti kilahti tauluun, mätkähdin mahalleni salin lattialle.

Tutisevin käsin kiskoin treenikengät jalkaan ja laahustin venyttelemään pohkeita. Kymmenen metrin matkalla ehdin kompuroida auki jääneisiin kengännauhoihin ja törmätä painotelineeseen. Saunan jälkeen jouduin luopumaan meikkaamisesta, koska väsynyt käteni tärisi niin, että yläluomen rajausviiva muistutti sahanterää. Kaupassa ja kotimatkalla kuitenkin hymyilin piilossa hupun alla. On hyvä mieli, kun tuntee tehneensä tosissaan.

Tiistaina kävin lenkillä, tunnin kevyellä palauttavalla juoksulla vain. Hieroja-Katjan uurastuksen tuloksena jalkojen jumitukset ovat alkaneet sulaa. Seurauksena oli, että jalat tuntuivat juostessa vähän oudoilta. Vasemman jalan akillesjänteen seutu ilmoitteli itsestään. Ei siihen sattunut, tuntui vain kummalliselta. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että pitkäaikainen jumitus oli vääntänyt askellukseni vinoon ja nyt se on alkanut palautua.
Myös nivusissa tuntui outoa kiristymistä juostessa. Kiipeilyparini Laku muistuttelikin, että lonkankoukistajien venyttely on ensiarvoisen tärkeää: “Jos joskus mitään muuta et ehdi venytellä, venytä ainakin ne!”

On muuten melkoinen fiilis, kun lonkankoukistajan kalvoja hierotaan. Työntäessään sormensa lonkkaluuni sisäpinnalle Katja varoitti: “Teen tämän vain tosissaan treenaaville ja erityisesti juoksijoille, tämä nimittäin tekee ikävää.” Jep. Tähtiä näkyi ja taisin keksiä pari ihan uutta kirosanaa. Mutta se auttoi ja jo seuraavalla lenkillä nivusten kiristyminen oli huomattavasti vähäisempää. Enpäs olisi uskonut, että tulen pyytämään Katjaa tekemään saman tempun uudelleen.

Keskiviikkona palasin Katjan käsittelyyn. Hän alkoi viimein olla tyytyväinen jalkojen lihasten tilaan, vaikka vasen jalka vaatii edelleen erityishuomiota. Hieronnan painopiste on nyt siirtymässä ylöspäin sääristä reisiin, pakaroihin ja alaselkään. Urheiluhieronta ei ole mitään rentouttavaa sivelyä, mutta se on jännä kuinka pieni kipukin voi olla positiivinen asia, kun sillä on tarkoitus. Ja onneksi kipeimpien paikkojen lähestyminen aloitetaan suorastaan hellin ottein ja voimaa lisätään pikkuhiljaa.

Olisin vielä halunnut mahduttaa treenikalenteriin kahvakuulatreenin, mutta Katjan ohjeesta jätin sen vielä väliin. Parin lepopäivän jälkeen viikonloppuna kävin tekemässä kolmen tunnin pyörälenkin. Lämpenevä sää ja keväiset maisemat synnyttivät hyvän mielen ja eipä aikaakaan, kun tuttuun tyyliin alkoi laulattaa. Takapuoli puutui, mutta muuten pyöräily tuntui kivalta; se nosti sykkeen sopivasti hiukan yli sataan ja pienen hien pintaan. Lenkin jälkeen olin valmis myöntämään, että joskus on ihan kivaa tehdä ilman verenmakua suussa.
…mutta ethän kerro kenellekään, ettei mene maine. (Itseironinen hymy tulee tähän kohtaan.)

p.s. Ai niin, olen nyt hankkinut sen rullan, jota olette minulle kovasti suositelleet. Kerron mielipiteeni siitä, kunhan pääsen vähän sinuiksi sen kanssa.

Lähtöön aikaa 3 kk – Vuorenvalloittajan seinän ylitys

Voitko uskoa: eilen oli tasan kolme kuukautta siihen päivään, kun astumme lentokoneeseen, joka kiidättää meidät Geneveen?!

Janiina OjanenViime aikoina Mont Blanc-valloitukseen valmistautuminen ei ole edennyt ihan niin sutjakkaasti kuin voisi toivoa. Olen marmattanut väsymyksestä ja kroppakin on ollut tiukoilla. Eteenpäin on menty, vaikka välillä vähän karmit kolisten.

Kiipeilyparini Laku kysyi minulta tässä eräänä päivänä: “Etkö tunne välillä ‘turnajaisväsymystä’? Eikö tule joskus sellaista oloa, että ei voisi vähempää kiinnostaa?”

Vastaukseni tuli ulos suustani ennenkuin ehdin edes ajatella (yllätysyllätys): Ei tule.

Suuri syy lienee, etten näe sitä vaihtoehtona. En kiistä, etteikö yksittäinen treeni joskus tuntuisi hankalalta tai ei-houkuttelevalta. Välillä tossunpohjissa on tervaa, se kuuluu asiaan. Eikä kukaan tykkää kaikesta. Inhoan punnertamista, lankuttamista ja erityisesti punaista painajaista. Mutta se ei tarkoita, että haluaisin jättää ne väliin. Ajattelen, että silloin kun luovuttaminen ei ole vaihtoehto, on turhaa käyttää aikaa sen pohtimiseen.

Tiedän itsekin, että treenaaminen alkaa taas maistua, kun vaan menee ja tekee. Oletko huomannut, kuinka vastenmielinen homma, vaikka tiskaaminen, muuttuu aina vain hankalammaksi ja tylsemmäksi, mitä enemmän sitä miettii? Mutta kun vaan hoitaa homman heti pois, työ on pian pois päiväjärjestyksestä ja aikaakin säästyy, kun se vetkutteluaika jää muuhun.
No, pakko myöntää, että tiskaamisessa minäkin vetkuttelen, mutta treenaamisen kohdalla tuo teoria kohdallani pitää. (Venyttelystä en kuitenkaan suostu puhumaan tässä yhteydessä. Hahaa…)

Toinen asia on tietoisesti ilahtuminen.
Janiina Ojanen Motivaatio syntyy, ainakin osittain, tyydytyksen tunteesta. Joskus se tunne ei luontaisesti tule, vaan se pitää synnyttää. Silloin ilahtumisen aiheen ei tarvitse liittyä varsinaiseen tavoitteeseen. Minä olen tässä matkan varrella tietoisesti valinnut ilahtua esimerkiksi siitä, että hartiani ovat nyt treenaamisen myötä muuttuneet aiempaa enemmän omaa silmääni miellyttävän näköiseksi. Joskus yläkroppatreenin pinnistää muistuttaen itseään, kuinka se jäntevöittää hartialinjaa. Vähän pinnallista ehkä ja aika pitkä aasinsilta siihen, että varsinainen päämäärä on jaksaa kantaa tavaransa Mont Blancin rinteillä? Mutta joskus tarkoitus pyhittää keinot.

Sitten on vielä ne kuuluisat omat rajat ja niiden tunnistaminen.
Maratoonarit puhuvat “juoksijan seinästä”. Pitkän juoksun aikana (maratonilla kuulemma noin 30 kilometrin kohdalla) tulee hetki, jolloin vauhti hiipuu, lihaksiin alkaa sattua ja jalat jäykistyvät. Yleensä tämä selitetään glykogeenivarastojen loppumisella. Eräs maratonin juossut tuttava sanoi, että kun tilanteen kanssa pääsee henkisesti sinuiksi, olo paranee ja kun sitten uudelleen pääsee rytmiin, eivät viimeiset kilometrit ole niin pahoja. Eli juoksijan seinä ei välttämättä ole hetki, jolloin keho on lopussa. En tunne ilmiötä sen tarkemmin, mutta ajatus on myös symbolisesti mielenkiintoinen: Kun suurin osa on takana, mutta pinnistettävää on vielä, usko loppuu ja siksi voimat tuntuvat hiipuvan. Suurin taistelu käydäänkin jo kauan ennen maalisuoraa.

Vaikka maratonista en tiedä mitään, olen kyllä juossut pidempää lenkkiä ja tuntenut sen kamalan tunteen, voima valuu pois jaloista. Vähän joka paikkaa alkaa kivistää, hengitysrytmi takkuaa ja olo muuttuu tuskaiseksi. Joskus pelkkä kestäminen lenkin loppuun asti keskeyttämättä tekee hyvän mielen ja fyysinen palautuminen tapahtuu kuin itsellään. Joskus olo on kertakaikkiaan niin hirveä, että kehon ja mielen palautuminen ottaa aikaa. Silloin sparraan itseäni ajattelemalla, että tämä on myös sitä henkistä valmistautumista. Oppaani Petten kertoman mukaan maratoonarit ovat sanoneet, että Mont Blancin huiputus on raskaampi suoritus kuin maratoni. Ja vaikka vuorella päättäisi keskeyttää, sieltä pitää kuitenkin tulla alas eli joka tapauksessa puolet suorituksesta on keskeytyshetkellä tekemättä. Parempi siis kestää pieni hapotus!

Janiina Ojanen Varalan urheiluopisto

Missään tapauksessa en tarkoita, että hengen voitto ruumiista olisi joka hetkessä vastaus. Oman kehon kuunteleminen on ehdottoman tärkeää, sen olen oppinut kantapään kautta. Vuorikiipeilijän ja juoksijankin pitää tunnistaa, koska keho on aidosti lopussa. Omia fyysisiä rajojani etsiskelin talvella Varalan kestävyyskuntotesteissä, joissa juoksin itseni tajuttomaksi. Toinen fyysinen raja tuli nyt keväällä vastaan, kun polvet alkoivat oireilla. Siihen on nyt reagoitu ja hoidan itseäni kuntoon väliaikaisesti kevennetyllä treenillä ja intensiivisellä lihashuollolla.

Kuten olen aiemminkin todennut, valloitan vuortani joka päivä. On mielenkiintoista huomata, kuinka unelma arkipäiväistyy sitä kohti rämpiessä. Kun sitten elokuussa on se suuri päivä ja noin kuudentoista tunnin aikaikkunassa tavoittelemme Mont Blancin huippua, on motivaatio varmasti pilvissä. Mutta kun tavallisena torstaiaamuna raahautuu vesisateessa ennen työpäivää salille heiluttelemaan painoja, ei ajattele olevansa matkalla Alppien korkeimmalle huipulle. Mutta ei se haittaa, niin kuuluukin olla.
Ehkä viimeiset pari kuukautta ovat olleet “Vuorenvalloittajan seinä”.

Eli oikeastaan koko tämän jorinan pointti on, että vaikka välillä vähän kitisenkin, on tämä vaan aika huikea juttu, tämä Vuorenvalloitus! Mieti nyt, enää kolme kuukautta!

“Your ego is writing cheques, your body can’t cash!”

Vuorenvalloitus-tiimi on ottanut hiukan osumaa viime aikoina. Ei mitään vakavaa, pikkuhaavereita vain. Mutta en voinut vastustaa kiusausta laittaa legendaarista Top Gun -lasautusta tähän (ehkä hitusen sarkastisessa merkityksessä siis).

Asiaan:
Viime viikolla kiipeilyparini Laku teutaroi kotipihallaan muurinrakennushommissa ja pudotti kivenmurikan kätensä päälle. Lopputuloksena on vasemman käden keskisormesta haljennut luu. Voit uskoa, että sain melkein hepulin, kun myöhään illalla luin Lakulta tulleen viestin:
“Tänään oli **ska päivä. Tein pihahommia ja onnistuin pudottamaan kiven käden päälle. Vasemman käden keskisormesta halkesi luu pitkittäissuunnassa. Tein sen **tun muurin kuitenkin loppuun. Nyt sairaslomalla.”

Onni onnettomuudessa, että luu halkesi siististi kahtia eivätkä hermot tai nivel saanut osumaa. Luun sirpaloituminen olisi todennäköisesti lähettänyt miehen leikkuriin. Toinen hyvä juttu on, että Lakulla oli kädessä kunnon työhanskat, mikä todennäköisesti pelasti tilanteen. Paljain käsin iho olisi luultavimmin rikkoutunut ja silloin tilanne voisi olla ikävämpi.

Mutta siis “tein muurin kuitenkin loppuun”…on siinäkin pönttöpää!

Sormi lastoitettiin, ja mies pääsi pikaisesti takaisin töihin. Valitteli, että treeniä lasta kuulemma hiukan rajoittaa… Sanonpahan vaan, että jos se nyt alkaa leikkiä kahvakuulien kanssa, saattaa olla Vuorenvalloitus-tiimissä sisäisen kehityskeskustelun aika.

No toisaalta minulla ei ole kyllä yhtään varaa sanoa. Hävettää oikein kertoa, mutta olen luvannut olla rehellinen, joten tässä minun tilanteeni:
Polveni ovat viime aikoina alkaneet kipuilla oikein tosissaan. Jumittavat lihakset ja lintsaaminen venyttelystä ovat osasyitä, onhan niistä puhuttu. Asiaan on vaikuttanut myös muutos treenissä. Olen lisännyt merkittävästi juoksutreenien määrää parin viime kuukauden aikana. Kipu on lisääntynyt jotenkin asteittain, joten olen vahingossa tottunut siihen. Huomaamattani vaihtanut korkokengät mataliin ja alkanut iltaisin pelleillä linimentin ja pakastehernepussien kanssa.

Oman juoksuhistoriani tuntien olen taipuvainen syyttämään osin myös olosuhteita. Seliseli, sinä sanot. Mutta selitän silti:
Olen ihan tunnollisesti edennyt Tapion ohjeiden mukaan, ja juoksulenkkien pituudet ovat olleet maltillisia, pääsosin 1 tunti +/-15 minuuttia. Lenkkimaastoni Kaupin metsässä on ollut vielä viime viikkoihin asti luminen. Silloin sinne ei ole mitään asiaa ilman suksia tai tulee pahasti sanomista. Jotta ylipäätään ehdin vauhdikkaan arjen keskellä juoksemaan, pitää lenkit sijoittaa lähialueille. Siksi olen päätynyt juoksemaan asfaltilla eli kovalla alustalla. Koska vointini oli niin hyvä alkuvuodesta, olin vähän liian hyväuskoinen polvieni keston suhteen.
(Ja ei. Pyöräilyyn ja apinapeppuhousuihin taivuin, mutta tässä menee rajani: en hiihdä.)

Pari viikkoa sitten valmentajani Tapio ilmoitti, että pistää minut viikoksi lepäämään, jotta polvet rauhoittuisivat. Samalla saisin tehtyä ryhtiliikettä lihashuollon suhteen. Hierojani Katja Cowlingin kanssa sovittiin, että sillä viikolla hierotaan jumittavat jalat auki. Hierontapöydällä totuudet paljastuivat:

– Ei Vuorenvalloitus ainakin sisusta jää kiinni, jos olet näillä jaloilla pystynyt juoksemaan! Pohkeesi ovat kuin halot. Lihakset eivät taida lämmetä edes pidemmillä lenkeillä? Katja kommentoi ystävällinen moite äänessään. Myönsin, että näinhän se on. Välillä lenkillä tuntuu, kuin sääreen olisi nippusiteillä kiinnitetty lihaköntti, joka hölskyy juostessa. Ongelma on se, että tilanne on syntynyt niin pitkän ajan kuluessa (alkanut siis jo ennen Vuorenvalloitusta), että pelkästä venyttelystä ei edes olisi apua. Omin avuin en tukkoisia lihaksiani saisi avattuakaan. Nyt lisääntynyt harjoittelu oli viimeinen pisara.

Etureidetkin olivat niin tukossa, että Katja hieroi niitä ainoastaan pitkittäissuunnassa. Puolessatoista tunnissa ei ehditty käsitellä koko jalkoja kattavasti mutta syy polvikipuihin taidettiin paikallistaa. Samoin syy jalkaterien puutumiseen ja sähköiseen kipunointiin hartiassa treenin aikana.

Hieronta oli tehokasta mutta paikotellen otti lujille. Välillä pääsi muutama kova sana, mutta suorastaan tunsin, kunka veri kohisi kehossani ja termi “hyvä kipu” sai ihan uuden ulottuvuuden. Lähtiäisiksi sain ohjeita venyttelyyn, vinkkejä pohkeiden aukaisuun lenkillä, linkin hyviä jooga-videoita jakavalle YouTube-tilille ja uuden hieronta-ajan vajaan viikon päähän.

Eli taitaakin olla niin, että otsikkoa parempi lainaus on “Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.”

Seitsemän päivää sohvaperunana

No niinhän siinä kävi, että valmentajani Tapio pisti minut lepoviikolle.
– Isoimman työn olet tehnyt jo viime talvena, kun pohjakunto rakennettiin. Meillä on kevät ja kesä aikaa terävöittää kuntosi huippuunsa reissua varten. Treenitauko ei tuhoa mitään. Päinvastoin, se tekee oikein hyvää tässä kohtaa, Tapio vakuutteli, kun katselin häntä tuikeasti kulmieni alta.

Oikeassahan hän oli. Toinen syy pakkolepoon olivat kipeytyneet polvet. Kolmas syy luultavasti oli

Janiina Ojanenjättimäiset silmäpussit, jotka Tapsa ehkä kohteliaasti jätti listaamatta. Vaikka olihan tästä puhuttu jo muutamaan otteeseen. Hektinen työkevät, koveneva treeni ja muutama ylimääräinen kiiretekijä aiheuttivat sen, että huhtikuun puoliväliin mennessä olin uuvuksissa.

Niin tuli komento viikon lepoon. Sain luvan kevyeen kävelylenkkiin ja venyttelyyn, mutta treenaaminen oli kielletty.

On muuten yllättävän vaikeaa luopua rutiineistaan, vaikka luvassa olisi vaan lepäilyä. Huomasin pohtivani, että jos en saakaan enää rytmistä kiinni. Mitäs jos motivaationi luuhistuu tähän? Koska edellinen selkeä lepo oli joulun aikaan, päätin oikein seurata, mitä seitsemän päivän irtiotto tekisi minulle. Jotakuinkin näin se meni:

Maanantai

Ruhtinaallinen vapaa-ajan riemu! Kuinka paljon saakaan aikaan muutamassa tunnissa ja silti joutaa vielä pitkästymään sohvalla niin, että ehtii illan mittaan täyttää veroilmoituksen ja suunnitella lapsen syntymäpäiväjuhlat. Pettymys television tarjontaan vapautti sisäisen organisaattorin: illan päätteeksi oli laskut maksettu, treenikalenteri aikataulutettu juhannukseen asti ja blogi-ideoita listattuna.

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Ei muutosta
Mieli: “Täällä minä nyt lepäilen! Ihan hullun lailla energiaa, ja kello liitää eteenpäin. Eihän tämä edes tunnu lepäämiseltä, kun koko ajan on niin paljon hommaa!”

Tiistai

Minä nukuin päiväunet! Unien jälkeen olin niin energiaa täynnä, että päätin käyttää kävelylenkkikorttini tänään ja kävin heittämässä puolentoista tunnin lenkin. Sain myös tehtyä kotitöitä: pestyä pyykkiä ja siivottua vessan. Parin viime kuukauden aikana olen ollut sen verran poikki, että kaikki ei-pakolliset kotityöt ja kauneudenhoitohommat ovat saaneet jäädä. Yhtäkkiä kiinnitin huomiota varpaisiini. Kynsilakat on taidettu laittaa talvilomalla. Voi yök.

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Ei suurta muutosta, hiukan levoton olo ja päikkärit ryöväsivät yöunet
Mieli: “Noh, koskas minusta alkaa tuntua, että tässä lepäillään?”

Keskiviikko

Aamulla oli vähän ärtynyt olo. Tavarat putoilivat käsistä ja oven karmeja oli siirretty yön aikana. Onneksi luvassa oli kivaa ohjelmaa. Tiesin etukäteen, että viikonloppu tulee menemään harakoille myös ruokavalion suhteen. Mutta tänään oli jo ensimmäinen irrottelupäivä. Ystävän kanssa illallinen ravintolassa kevensi mieltä niin paljon, että lautaselle saattoi huoletta kasata vähän raskaampaa tavaraa.
Polvet olivat yhä kipeät. Yritin rauhoittaa niitä linimentillä ja venyttelyllä. Keskellä yötä heräsin outoon tunteeseen: kämmenet olivat tulessa! Kesti tovi tajuta, että olin ilmeisesti unohtanut pestä kädet kunnolla linimentin levityksen jälkeen.

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Koko keho jotenkin kankea, polvet kiukuttelevat vähän, vatsa kipeä herkuttelusta (Tässä se nähdään, luuhistunko kolmessa päivässä?)
Mieli: “Ollaan jo keskiviikossa, miksi en ole yhtään levänyt, ***tana!”

Janiina OjanenTorstai

Aamulla hyppäsin pystyyn ennen herätyskellon soittoa pahantuulisena. Levoton ärtymys jatkui koko päivän. Töiden jälkeen säntäsin hierojani Katja Cowlingin luo. Olimme sopineet, että lepoviikkoni on loistava ajankohta hieroa auki jumittavat jalkani. Siitä oli kuulkaas nautinto kaukana, ja yksi kerta ei riittänyt eli ensi viikolla on samaa luvassa lisää. Sain taas sapiskaa lihashuollon laiminlyönnistä.

Hieronnan jälkeen olo oli kuitenkin parempi, ärtymys kadonnut ja lupasin itselleni, etten enää päästä itseäni siihen kuntoon.

Illalla uni ei oikein ottanut tullakseen. Yö meni omituisesti valveen ja puolitietoisen unen rajamailla.

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Auts. Auts. AUTS!
Mieli: “Ikinä en enää yhtään punttitreeniä tee. Tapsa on varmaan tahallaan suunnitellut ohjelman, josta tulee paikat näin kipeäksi. Luultavasti hän on myös pissinyt muroihini.”

Perjantai–lauantai

Ai että olin väsynyt aamulla. Arat lihakset muistuttelivat edellisen päivän hieronnasta. Olo oli taas epämääräisen levoton.

Onneksi luvassa oli loistava viikonloppu ystävän kanssa Helsingissä. Ruokavaliokin jäisi viikonlopun
ajaksi, sillä luvassa oli viikonloppu täynnä kulttuuria, kenkiä, kuplivaa ja kulinaristisia elämyksiä! Mitä muuta nainen voi kaivata?

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Korkokengät voi unohtaa, mutta muuten meno päällä!
Mieli: “These boots are made for walking, dancing, dancing and dancing!”

Sunnuntai

Aamulla heräsin ajatuksissani vain yksi ajatus: voi kun pääsisi lenkille. Maha oli kahden päivän herkuttelusta sekaisin ja ajatukset tuntuivat tukkoisilta. Odotin jo innolla maanantaiaamun vatsaa hellivää puuroa ja paluuta treenauksen pariin.

Totta puhuakseni lepoviikkoni oli ehkä liiankin aktiivinen. Tosin en tiedä, olisiko sohvalla makailusta ollut enempää hyötyä. Olen aika nopeatempoinen ihminen ja pitkästyn nopeasti. Saan energiaa säännöllisestä rytmistä ja ajatus kulkee paremmin, kun teen asioita. Minun aivoni lepäävät liikkeessä.

Eli makailun jälkeinen yhteenveto voinnista
Kroppa: “Vuorenvalloitus, tulossa ollaan! Ontuen mutta kuitenkin.”
Mieli: “Mikä kropassa uupuu, se tahdolla täydennetään. Vuorenvalloitus, here I come!”

Page 10 of 18

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén