Category: vuorenvalloitaja Page 11 of 18

Elämän suola ja sokeri

On April 23, 2015

In blogi, harjoittelu, kalorikulutus, mont blanc, ruoka, ruokavalio, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Jos vaihtoehtona on syödä elääkseen tai elää syödäkseen, kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan. Monille ahkerasti treenaaville ruoka on polttoainetta. Ei minulle. Minulta on usein kysytty ruokavalion kehittymisestä projektin mittaan. Yritän nyt vastata mahdollisimman totuudenmukaisesti.

Syöminen on yllättävän iso osa Vuorenvalloitus-projektiani. Kun treenaa paljon, ruokavalio on ihan ykkösjuttu treenin vaikuttavuuden ja jaksamisen kannalta.

Toki olin aiemminkin yrittänyt hiukan seurailla, mitä suuhun meni, mutta kyllä viime marraskuussa muuttui kaapin sisältö, kun valmentajani Tapio pisti ruokavalioni uusiksi. Kolme päivittäistä ruokailua muuttui seitsemäksi säännöllisessä rytmissä syödyksi ateriaksi. Epäterveelliset, lähinnä työpaikan palaveritarjottavista koostuvat välipalat jäivät pois. Vaa’an kautta käytettynä annoskoot vakiintuivat.

Juustotaivas Amsterdamissa

Nyt ruokavalioni koostuu mahdollisimman puhtaista raaka-aineista (ihan avoimesti myönnän, että kyllä tästäkin välillä tulee lintsattua ja sorruttua esivalmisteltuihin eineksiin). Syön joka päivä lisäksi vitamiinilisää, magnesiumsitraattia, rautalisää ja omegaa. Vettä olen juonut aina paljon, joten sen määrä sentään oli kohdillaan 2–3 litraa päivässä.

Lisäravinteista en oikein pidä mutta niiden kohdalla monesti helppous menee elämyksen edelle. Palautusjuomat ovat kertakaikkiaan karmaisevia. Toinen helppo vaihtoehto treenin jälkeiseen palautukseen olisi banaani, josta pidän vielä vähemmän (se on ällöttävän limainen), joten valitsen palautusjuoman. Vatsani ei kestä yhtään tankkausjuomia tai -geelejä, joten niistä olen luopunut vallan. Välipalat usein korvautuvat proteiinipatukoilla kahdesta syystä: niiden kanssa on helppo toimia ja usein välipala-aikaan olen palaverireissuilla. Toinen syy valitettavasti on makeanhimoni, jota sokeriset patukat helpottavat. Olen maistanut lukemattoman määrän erilaisia patukoita ja todennut, että pähkinäpohjaiset ovat lähestulkoon ainoita ihmisravinnoksi kelpaavia.

Uusi ruokavalio tarkoitti myös luopumista. Juuston siirtyminen arkiruoasta erikoisherkuksi oli katkeransuloista. Kahvinkulutustani en ole saanut ihan toivotulla tavalla aisoihin. Mutta silti muutos on ihan merkittävä, ja kahvia kuluu nykyään huomattavasti aiempaa vähemmän. Vanhojen paheiden tilalle on tullut uusi: olen alkanut syödä karkkia herkuttelupäivinä. Aiemmin en ole ollut makeasta kiinnostunut, mutta nykyään tilanne on aivan päinvastainen.

Vaihtelua tuo viikottainen vapaasyöntipäivä, jonka tarkoitus on pitää aineenvaihdunta hereillä. Herkuttelupäivän ruokien ostaminen on usein isompi juttu kuin niiden syöminen. Saatan jo monta päivää etukäteen ostaa jotain odottamaan herkkupäivää, sitten fiilistelen ajatuksella kaapissa odottavasta aarteesta. Kyse taitaa kuitenkin olla enemmänkin vapaasta tahdosta. Kielläpä minulta mitä tahansa ja sen jälkeen en pysty muuta ajattelemaankaan!

Alkuun vapaasyöntipäivät olivat välillä vähän holtittomia ja söin vatsani ihan kipeäksi. Nyt olen huomannut, että olen niin tottunut ruokavaliooni, etten oikeastaan osta kaappiin säännöllisesti muuta erikoisherkkua kuin juusto ja karkit. Herkuttelupäivänä niiden kulutusmäärä on välillä aika jäätävä. Ravintolassa syöminen onkin sitten asia erikseen, mutta se on enemmänkin kokonaiselämys.

Niin ja olut. Aiemmin alkoholia nauttiessani join yleensä viiniä. Nyt herkuttelupäivinä useammin juon olutta. Olen miettinyt, voiko se johtua oluen raaka-aineesta. Toisaalta syy voi olla hyvinkin yksinkertainen: alkoholi humahtaa nykyään päähän helpommin ja jo pari lasia viiniä saattaa aiheuttaa hiprakkaisen tunteen. Se ei tunnu mukavalta, ainakaan jos ei ole bilehiletunnelmissa, joten mieluummin nautiskelen miedompia tuotteita.

Kuulostaa ehkä vähän tylsältä ja myönnettäköön, että välillä se sitä onkin. Mutta olen myös huomannut, että noudattaessani ruokavaliotani voin hyvin. Maha ei ole kipeä ja sekaisin, enkä tunne nälkää. Välillä vaivannut huimaus saatiin aisoihin suolaa lisäämällä.

Sen sijaan poikkeamat ruokavaliossa aiheuttavat hyvin nopeasti muutoksen kehossa. Esimerkiksi pari päivää sitten olin asiakastapaamisessa, jossa syötiin lounasta. Noissa tilanteissa pyrin pysyttelemään mahdollisimman lähellä ruokavaliotani, mutta en halua tehdä asiasta numeroa, joten yritän tehdä sen hienovaraisesti. Niinpä päädyin syömään salaattia ja lihaa, jonka päälle oli valeltu kermaista kastiketta. Tuntui, ettei kermainen soosi ollut ehtinyt kunnolla nielusta alas, kun vatsa alkoi reagoida. Koko loppupäivä menikin sitten vatsakipujen kanssa kamppaillessa.

Ruokavalio elää tietysti treenin mukaan. Laskennallinen peruskulutukseni on 1740 kaloria (eli kulutus silloin, kun en tee mitään). Treenikauden ensimmäinen kolmannes mentiin miinuskaloreilla. Vähähiilihydraattinen ruokavalio sopi minulle hyvin ja voin erinomaisesti. Tosin kauden loppuvaiheilla alkoi vähäkalorisuus jo tuntua heikotuksena ja edes muutaman päivän vapaasyöntitankkauksista ei ollut apua.

Onneksi on Sashimi!

Kun siirryttiin kestävyystreeniin, kalorien määrää lisättiin reilusti yli kahteen tuhanteen. Proteiinia lisättiin reilusti ja hiilihydraatteja myös jonkin verran. Alkuun keho oli aivan sekaisin, mutta noin kuukauden kuluessa tasapaino alkoi löytyä. Paino nousi kolmisen kiloa, mikä oli odotettavissakin, ja asettui sitten. Edelleen syön tarkasti mutta nyt olen jo oppinut säätämään itse annoksia kulutuksen mukaan: esimerkiksi lepopäivänä kananmunista menee pannulle vain valkuaiset, treenipäivänä koko setti.

Vain yhdestä asiasta olen vähän katkera: minulta on pilattu sushi. Rakastan sushia. Kun nyt pitkän tauon jälkeen menin ystävän kanssa sushille, liimautui ennen rakastamani sushiriisi kitalakeen ja turvotti olon ilmapalloksi. Mihin tästä voi reklamoida, kysyn vaan?

Mikä on Suuri Huiputus?

By Janiina

On April 19, 2015

In blogi, haastattelu, haaste, janiina ojanen, kysymys, matkailu, matkustus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus

Minut on haastettu.

Minut haastoi Voikku, joka pitää Rapatessa Roiskuu -blogia. Hän esitti minulle 11 kysymystä. Yleensä en kiertohaasteista innostu, mutta tämä on mielestäni kiva: se avaa uusia puolia tarinankertojista.

Tässäpä vastauksia Voikun kysymyksiin:

1. Mikä sai sinut aloittamaan bloggaamisen?

Kirjoittaminen on aina ollut minulle luontainen tapa ilmaista itseäni. Käytän sitä myös asioiden analysointiin ja päätöksien tekemiseen. Töissäkin kaipaan aina kynää ja suttupaperia, kun alan ideoida tai suunnitella jotain. Vaikka paperille ilmestyy yleensä vain irtosanoja ja suhruisia piirustuksia, kynän liike ja asioiden visualisoiminen auttavat minua hahmottamaan kokonaisuutta. Kuulakärkikynän musteen tuoksu on muuten yksi lempituoksujani.
Halusin dokumentoida Vuorenvalloitus-matkani kokonaisuudessaan – lähtöpäätöksen hetkestä vuoren huipulle – joten bloggaaminen oli aika luontainen tapa. Työni puolesta olen bloggannut jo vuosia, työblogin tekstit ovat ammatillisia aiheita käsitteleviä.

Kuva: Riitta A.

2. Miten päädyit blogisi nimeen?

Alunperin työnimi oli “Suuri Huiputus”. Pidin sitä hurjasti, mutta arvelin, ettei se olisi paras mahdollinen projektiani tukevien yhteistyökumppaneiden näkökulmasta, joten jouduin luopumaan siitä. Eli kill your darlings!

Sitäpaitsi halusin nimen, joka kertoo projektistani, paitsi sen tarinan, myös sen merkityksestä minulle. Kaikessa humoristisuudessaan Suuri Huiputus ei olisi kertonut, miten merkityksellinen asia Vuorenvalloitus on minulle.

3. Millaisia blogeja tykkäät seurata?

Rehellisesti myönnettäköön, että säännöllisesti ehdin seurata vain paria ammattiini liittyvää blogia. Ammattiblogeissa minua kiinnostaa tiukka faktatieto ja tuoreet näkökulmat. Niin sanotuissa vapaa-ajan blogeissa minulla on pari tärppiä, joita käyn kurkkimassa säännöllisesti. Niissä minua kiinnostaa huolellinen ja taitava kirjoittaminen, tarinaa täydentävä kuvamaailma ja aito henkilökohtaisuus.

4. Mikä on elämässäsi kaikkein tärkeintä?

Lapseni.

5. Mikä on / on ollut suurin unelmasi?

Terve ja onnellinen elämä lapselleni.
Jos itseäni koskevia unelmia pitäisi analysoida, on pakko vastata lempi-tv-sankarini The Suits -sarjan Harvey Specterin sanoin: “I don’t have dreams. I have goals.” Tarkoitukseni ei ole olla ylimielinen. Olen aidosti sitä mieltä, että unelmat pitää toteuttaa. Toiset onnistuvat, toiset eivät. Mutta onnistuminen ei ole asian ydin, vaan tekeminen. Tekemättä jättämiset kaduttavat enemmän kuin se, että teki parhaansa ja ei ihan yltänyt tavoitteeseen.

Minulla on paljon asioita, jotka haluan tehdä. Monet niistä liittyvät matkustamiseen ja työhöni. Mutta jos miettii sellaista unelmaa, joka ei nyt ainakaan hetkeen ole toteutettavissa, haluaisin asua ulkomailla jossain suurkaupungissa. Ja juuri nyt unelmoin tietenkin hetkestä Mont Blancin huipulla.

6. Mihin haluaisit matkustaa?

Kaikkialle! Mutta jos jotain pitää valita, Mont Blanc -reissun jälkeen listani kärkipäässä on Soul. Kerään matkamuistoksi matkustuskohteideni Starbucks-mukeja. Pari päivää sitten aamutohinoissa New York -mukini räsähti sirpaleiksi kylppärin lattialle. Se oli lempimukini ja tämä tarkoittaa, että pitää mennä hakemaan uusi muki.

7. Mikä on parasta juuri sinussa?

Jotkut ovat sanoneet minua rohkeaksi ja olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Se ei tarkoita pelon puutetta, vaan sitä etten anna sen lamauttaa itseäni itseäni. Se ei tarkoita harkitsemattomuutta, vaan riskien tunnistamista ja hallintaa.

8. Mitkä ovat pahimmat tapasi?

Lasketaanko laulaminen?
Olen jästipäinen ja välillä äidyn prässäämään tahtoani läpi. Toisaalta, Tina Fey on sanonut: “You know, bitches get things done.” Ja hän on ihan oikeassa. Jos jotain päätän, se harvoin jää tekemättä, hyvässä ja pahassa.

9. Mikä on ollut elämäsi suurin pettymys?

Avioero, koin epäonnistuneeni monellakin tavalla. Jälkikäteen ymmärsin, että avioliitosta sain elämäni parhaan lahjan: tyttäreni. Eli se ei ollut erehdys. Suhteesta opin paljon ja avioero taisi kasvattaa minut aikuiseksi. Se ei siis ollut epäonnistuminen. Asiat vaan eivät menneet siten kuin olimme ajatelleet, kovasta yrityksestä huolimatta.

10. Millainen olisi sinun unelmatalosi?

Olen korviani myöten kaupunkilainen, joten kerrostalo. Unelmakoti olisi joko supermoderni lasiseinäinen talo tai sitten vanhaan tehdasrakennukseen tehty asunto.

11. Jos saisit valita kolme asiaa autiolle saarelle, mitä ne olisivat?

Pragmaattisesti ajatellen: vesisuodattimia, ruoan kasvattamiseen vaadittavia siemeniä ja lämpimät vaatteet kylmiä öitä varten.
Vähemmän käytännöllisesti ajatellen: hyvät kengät, kirjoitusvälineet ja loputtomasti paperia sekä puukko.
Kaiken järjen hyläten: musiikkia, kirjoitusvälineet ja… kyllä silti ottaisin puukon.
…en kerta kaikkiaan pysty vastaamaan tähän yksiselitteisesti.

Tämä on siis kiertävä haaste, jossa bloggarit esittävät toisilleen kysymyksiä. Tavoitteena on paljastaa uusia tarinoita ja ajatuksia sekä samalla saada blogeille uusia lukijoita. Säännöt ovat simppelit: bloggari saa 11 kysymystä, joihin hän vastaa. Sitten hän luo itse 11 kysymystä ja haastaa 11 kiinnostavaa bloggaria vastaamaan.

Minun kysymykseni

1. Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta.
2. Onko sillä väliä, mitä lukijat ajattelevat blogistasi? Miksi?
3. Miten bloggariminäsi eroaa “reaaliminästäsi”?
4. Mikä saa sinut nauramaan?
5. Mitä luovuus merkitsee sinulle?
6. Ketä läheistäsi ihailet?
7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?
8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?
9. Mikä sinusta tulee “isona”?
10. Kuka on lempi elokuvasankarisi ja miksi?
11. Uskotko onnellisiin loppuihin? Perustele.

Tässä muutama blogi, joita olen lueskellut, joten haastan teidät:
Naisen oma blogi
Kummat kengät
Peace&Style
Mun korkeissa koroissa
#jetlagged

Minulla ei ole ikävä kyllä ole yhtätoista blogia listoillani, joten jos tiedätte hyviä blogeja, pistäkääs kommenttikenttään ja haastan listasta puuttuvat viisi mukaan myös.

Ensi kerralla palataan sitten itse aiheeseen.

“Älkää soittako meille, me soitamme teille”

By Janiina

On April 16, 2015

In italia, janiina ojanen, mont blanc, ranska, vakuutus, vakuutusyhtiö, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Vuorenvalloituksen alkuvaiheissa tein omakohtaista riskianalyysiä edessä olevan reissun mahdollisista vaaroista. Tekstin lopussa oleva letkautukseni, mahtaako yksikään vakuutusyhtiö haluta minua vakuuttaa, osui aika lähelle totuutta. Luultavasti tällä hetkellä olen aika monen vakuutusyhtiön “Älä vastaa tälle puhelimeen” -rekisterissä.

Ponnekkaasti aloin pari viikkoa sitten selvittää Vuorenvalloitukseen liittyviä vakuutusasioita. Kyseessä on extreme-lajeihin luokiteltava, niin sanottu korkean riskin urheilulaji. Onnettomuuden tai sairastumisen sattuessa kustannukset voivat nousta aikamoisiksi, esimerkiksi ajatellen vuorelta evakuointia tai sairaskuljetuksia. Tiesin siis jo etukäteen, että tämän kanssa pitää olla tarkkana. Päätin panostaa henkilövakuutukseen ja jättää varustevakuutuksen normaalin matkavakuutukseni piiriin, joka on voimassa alle 3000 metrissä. Eli sitä ylempänä varusteiden kanssa mennään omalla riskillä. (Lakulla tilanne onkin vielä mielenkiintoisempi, koska hänen pitäisi löytää vakuutus myös kuvauskalustolle.)

Ensin laitoin sähköpostin pariin vakuutusyhtiöön. Ensimmäisestä vastattiin: “Hei, emme voi vakuuttaa sinua tälle matkalle. Mutta olisitko kiinnostunut kotivakuutuksesta?”
Toisesta ei vastattu ollenkaan.

Seuraaviin vakuutusyhtiöihin soitin. Kolmannesta luvattiin palata asiaan ja lähetettiin perään viesti, että voivat vakuuttaa minut ainoastaan 3000 metriin asti (Mont Blanc on yli 4800 m).

Neljännen yhtiön kanssa päästiin jo hiukan pidemmälle. Asiakaspalvelija kyseli tiukkoja kysymyksia vakuutukseen vaikuttavista tekijöistä, joita ovat muun muassa kohde riskiluokituksineen ja ominaisuuksineen, kiipeilytapa, köysistön käyttö, oppaan läsnäolo ja jäätikkökiipeilyn osuus. Lopuksi asiakaspalvelija totesi heidän voivan vakuuttaa minut, mikäli siirrän kaikki muutkin vakuutukseni heille. Pyysin tarjouksen, mutta kaikkineen hintataso oli selkeästi nykyistä korkeampi.

Lähetin kaksi uutta sähköpostitiedustelua ja sain vastaukseksi saman kuin aiemmilta: viides kontaktoitu lupasi vakuuttaa 3000 metriin, Kuudes lupasi vakuuttaa koko reissun, jos siirrän perheemme vakuutukset heille. Taas kokonaistarjous oli nykyistä vakuutuspakettiani huomattavasti kalliimpi.

Joku neuvoi liittymään kiipeilyseuran jäseneksi, sillä sitä kautta saa kuulemma hankittua vakuutuksen kaikkiin korkeuksiin. Päätin kuitenkin vielä jatkaa etsimistä, sillä seuran koko vuoden jäsenmaksu vakuutusmaksun lisäksi tuntui ainakin tässä kohtaa tarpeettomalta.

Löysin yhden ulkomaisen toimijan, mutta yllätyin omasta konservatiivisuudestani: huomasin toivovani, että palveluntarjoaja on suomalainen. Minulla on aika vaihtelevia kokemuksia kotimaistenkin vakuutusyhtiöiden kanssa toimimisesta. Jotenkin tuntuisi hiukan epävarmalta tutustua englanninkielisiin vakuutusehtoihin ja en ole varma niiden juridisesta pitävyydestäkään eri maiden kansalaisille ja siitä, minkä maan lakeja sitten noudatettaisiin.

Lopulta löytyi vakuutusyhtiö, joka lupasi vakuuttaa reissuni huipulle asti. Tavasin ehtoja hartaammin kuin lempikenkäkauppani alennusmyyntikatalogia. Hätistelin minua palvelutta henkilöä monta päivää tenttaamalla asioita tyyliin: “Täällä lukee, että korvaatte sairaskuljetukset, sisältyykö siihen esimerkiksi helikopterievakuointi? Entäpäs se, jos minut pitää kaivaa jostain railosta? Onkos sillä väliä, olenko Italian vai Ranskan puolella?”

Kärsivällisesti asiakaspalvelijamiekkonen kävi asioita läpi kanssani sähköpostitse ja puhelimitse. Kun lopulta en enää kertakaikkiaan keksinyt yhtään “Entäs jos” -kysymystä, lähetin vahvistusviestin, että tehdään paperit.
Joku on sanonut, että sähköposti on kasvoton ja ilmeetön kommunikointikeino. Nyt olen eri mieltä, sillä saatoin suorastaan kuulla “Hienoa, lähetän sinulle vahvistuksen.” -rivien välissä kaikuvan helpotuksen huokauksen.

Ain laulain treenaile – kylähullun päiväkirja?

By Janiina

On April 12, 2015

In harjoittelu, hieronta, janiina ojanen, juokseminen, juoksu, lihashuolto, mont blanc, polkupyörä, polkupyöräily, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

En ole varma, pidänkö pyöräilystä. Mitään rationaalista selitystä en keksi, mutta jostain suhtaudun polkupyöräilyyn vastentahtoisesti.
Siispä taas on tullut aika ylittää yksi henkinen kynnys: ärsytyskynnys. Nimittäin lähitulevaisuudessa fillarointia on luvassa niin runsaasti, että luultavasti juhannukseen mennessä kankuissani on pysyvä satulan painauma. Jatkossa viikossa on pari lyhyttä juoksulenkkiä mutta pidemmät lenkit korvataan pyöräilyllä, koska juostessa polveni kipeytyvät helposti.

Minulla on kuitenkin salainen ase: tapa tehdä tylsistä asioista mukavampia. Minä laulan. Itseasiassa
laulan ja hyräilen aika usein muutenkin. Keskittyessäni, ajatellessani omiani, kotitöiden lomassa, meikatessa ja niin edelleen. Oikeastaan laulaa jollotan niin usein, että kollega huikkasi kerran työhuoneeni ohi kävellessään: “Aina kun kävelen sun huoneesi ohi, täältä kuuluu laulua, säveliä tai hyrinää. Taidat olla ‘Pidän ääntä, olen olemassa’ -tyyppi”.
Tämä ominaisuus voi olla vähän rasittava kanssaihmisille. Siksi yritänkin sitä hiukan piilotella, mutta totuus tulee julki yleensä viimeistään siinä kohtaa, kun luulen olevani yksin. Harmillista on myös se, etten ole kovin hyvä laulamaan. Eli kyseessä ei ole mikään Sound of Music. Ennemminkin mieleen tulee Tartu Mikkiin -ohjelman yleisötulkintojen ja Kummelin efektimiehen risteytys.

Mutta takaisin asiaan. Hain pari päivää sitten pyöräni huollosta. Se ei todellakaan ole kummoinen menopeli. Mutta tuleepahan enemmän vastusta. En ollut ajanut fillarillani kolmeen vuoteen ja nyt oli edessä ensimmäinen, puolentoista tunnin lenkki. En ollut kovin innoissani. Mutta ei auttanut muu kuin kiskoa lenkkivaatteet päälle. Reitin valinta tuntui hankalalta, kun en tiedä pyöräteitä. Sääret tuntuivat aroilta ja uupuneilta edellisen päivän järisyttävästä kahvakuulariehumisesta valmentajani Tapion kanssa. Kalsa tuuli palelsi sormissa, jalat lipsuivat polkimilta ja takapuoli puutui ensimmäisen korttelin jälkeen.

Musiikki on aina vastaus. Niinpä laitoin napin toiseen korvaan ja aloin hyräillä musiikin tahdissa. Hiljalleen homma alkoi toimia. Maisemat vaihtuivat mukavaa tahtia, ja hetken kuluttua tunsin, kuinka jalkojen lihakset alkoivat lämmetä. Ylämäetkään eivät tuntuneet pahalta pyöräillen, vaikka väsyneillä lihaksilla juostessa ne ovat silkkaa kidutusta. Eihän tämä nyt niin kamalaa olekaan, pohdin ja fiilistelin jo lämpöisien kevätpäivien pyöräilytreenejä: aurinko paistaa puiden lomasta, asfaltti hehkuu lämpöä ja linnut laulavat…

Paluumatkalla yhdessä ylämäessä sai jo ihan pinnistää. Mäen päällä hölkkäsi nuori pariskunta ulkoiluttaen koiraa. Kilpailuhenkisenä sparrasin itseäni ottamalla heistä “jäniksen”, jota lähdin tavoittelemaan. Ensin koira kääntyi katsomaan taakseen, lähestyessäni mies vilkaisi olkansa yli. Nainen myös. He hiljensivät vauhtinsa kävelyksi ja vilkaisivat vielä taakseen. Ohittaessani seurueen mäen päällä nainen käänsi minulle selkänsä ja hänen hartiansa nytkähtelivät hiukan. Hetken kuluttua oivalsin syynkin. Hengästynyt tulkintani Imagine Dragonsin Radioactive-kappaleesta saattoi kuulostaa hiukan erikoiselta.

Seuraavana päivänä painelin hierojan pöydälle. Kuin pahanteossa ollut lapsi, olen vältellyt hierojalle menemistä, koska arvasin jo etukäteen, mitä oli luvassa. Palautetta. Olisi pitänyt uskoa Tapiota ja huolehtia venyttelystä ja lihashuollosta paremmin.
– Sinulla on kuule paikat niin jumissa, ettei näitä ihan noin vaan avata, hieroja ripitti minua lempeästi mutta tiukasti.
– Kuule olen nyt ihan rehellinen. Ei riitä, että hieron nämä auki, sinun täytyy itsekin tehdä töitä lihashuollon eteen. Ei lihashuoltoa voi ulkoistaa.

Otin nöyränä palautteen vastaan ja lupasin tehdä parannuksen. Yhdeksänkymmenen minuutin kuluttua veri kiersi taas aivoihin asti ja hartian puristuksissa ollut hermorata ei enää kipunoinut. Varasin heti kiltisti uuden ajan ja otin vastaan venyttelyohjeet. Lupasin itselleni myös mennä kotimatkalla ostamaan hierontarullan, venytellä joka ilta ja kerran viikossa oikein kunnolla. Päätin aloittaa heti saman iltana.

Kotimatkalla kiersin pidemmän kautta, koska leppoisa kevätilta tuntui ihanalta. Hain käsikahvin (eli take away -kahvin) ja hyräilin itsekseni kiertäessäni Pyhäjärven rannan kautta kotiin. Harmi vaan, etten muistanut katsoa peiliin ennen kuin kotona. Eteisen kuvastimesta katsoi tyytyväisen näköinen nainen, tukka sekaisin, kasvot turvoksissa ja hierontapöydän kasvoaukon reunan painauma poskilla. Hierontarulla unohtui hakea ja ehkä hyvä niin. Ei kai sitä venyttelyäkään nyt heti tänään tarvitse aloittaa?

Seuraavana aamuna aurinko paistoi ihanasti. Vapaapäivä ja kaunis ilma kertakaikkiaan pakottivat lenkille. Lähdin hyvällä omatunnolla, sillä vaikka hieroja kielsi salitreenin hieronnan jälkeisenä päivänä, hän antoi luvan kevyeen lenkkiin. Siis lenkkarit jalkaan, napit korviin ja menoksi!

Askel rullasi vähän kankeasti, mutta otin ihan rauhallisesti ja nautiskelin auringon lämmöstä. Paluumatkalla puolessa välissä Iidesjärven rantasuoraa vanhempi herrashenkilö ajoi rinnalleni pyörällä. Hän ei yrittänytkään ohi vaan jäi rinnalle näyttäen selvästi siltä, että hänellä on asiaa. Nyppäsin napin toisesta korvasta ja tervehdin miestä, joka katsoi minua iloisesti tuuheiden huuhkajakulmiensa alta:
– Sitä minä vaan, että sinä niin usein menet meitin ohi ja melki aina laulat mennessäs. Että sopisko toivekappaleita esittää?

Kiitos.

By Janiina

On April 9, 2015

In äiti, Facebook, harjoittelu, hyvinvointi kamppi, isä, janiina ojanen, kannustus, mont blanc, perhe, salitreeni, treeni, tuki, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Viime kuukaudet ovat todella opettaneet, millainen merkitys tuella ja kannustamisella voi olla. Olen tätä aihetta sivunnut useasti ennenkin, mutta asia on niin tärkeä, että nyt päätin ottaa sille oman tilan.

Kun postasin Facebook-seinälleni linkin viimeistä harjoituspinnistystä käsittelevään kirjoitukseeni, perheenjäseneni innostuivat sen kommenttiketjussa keskustelemaan, kuinka varmoja ovat Mont Blancin huiputukseni onnistumisesta.
Kuten varmaan kaikilla perheillä, meilläkin on oma persoonallinen tapamme kommunikoida keskenämme. Sarkastisen ja joskus hyvän maun rajat ylittävän keskustelukulttuurimme vuoksi olemmekin ristineet poppoomme itseironisesti “kreisiperheeksi”. Monessa keskusteluketjussamme näkyykin perheeseen kuuluvan “Jaahas, kreisiperhe trollaa jälleen” -tyyppinen kommentti, kun lähes huomaamattamme olemme taas siirtyneet keskinäiseen leukailuun.
Tällä kertaa seinälleni ilmestynyt keskustelu (se on siellä julkisena, jos haluat käydä katsomassa) oli niin sydäntä lämmittävä, että se pysäytti minut pohtimaan asian merkitystä laajemmassa mittakaavassa: minulla nimittäin on aivan loistava tukijoukko!

Kun julkaisen uuden blogitekstin ja jaan linkin Facebookissa, ei kestä kauaa, kun isäni peukuttaa sitä. Joskus, kun hän on töissä ja peukkua ei tule muutamaan tuntiin, huomaan alkavani odotella sitä.

Välillä isä lähettää minulle yksityisviestin, jossa kommentoi julkaisemani tekstin sisältöä tai kiusoittelee kielioppivirheistä. Nokitan takaisin kuin pahainen kakara, vaikka oikeasti olen valtavan otettu: hän lukee joka ainoan juttuni niin tarkasti. Se on isäni tapa osoittaa tukensa ja läsnäolonsa jatkuvasti.

Olen kuullut, että isä kertoo mummulleni puhelimessa tarinani käänteistä. Juttelin mummun kanssa ja kerroin taitavasta oppaastani ja intensiivisestä valmistautumisestani. Mummu kuunteli koko puheenvuoroni ja sorautti sitten porilaiseen tapaansa: “Kai sunkaa mää ny sen tiedä, et kunnolla harjottelet. Murehdin ny kuitenki, vaik kui paasaat. Mut tuanoinnii en nalkuta, ko ei siit ol mittää appuu.”

Äitini ei halua juurikaan puhua kiipeämisprojektistani. Hän on huolissaan. Mutta kun harjoitteluaikataulut välillä ovat kireät, säntää hän avuksi ja vie tyttäreni elokuviin, torille tai puistoon. Koko projektin aikana joka kerta pyytäessäni apua, vastaus on ollut: “Tottakai. Tulen ajan kanssa, niin voit tehdä hommasi rauhassa.”

Sisarukset sekä muu perhe ja ystävät suhtautuvat asiaan luontevan toteavasti: no nyt se menee sinne. Vaikka yleensä olen yksin puurtavaa sorttia, välillä laatuaika ystävän kanssa yhdistyy luontevasti treeniin: “terapialenkeillä” kymmenen kilometriä menee yhdessä hujauksessa ja palatessa maailma on parannettu.

Kiipeilyparini Laku on väsymätön tuki. Hän neuvoo ja auttaa aina tarvittaessa. Tsemppaa väsyneenä ja kuuntelee pahantuulisen kiukuttelut. Kommentoi blogeja, ottaa avoimesti vastaan pöllöimmätkin kuvausideat. On aina valmiina kaikkeen ja keksii itse lisää haasteita.

Valmentajani Tapio kehuu kun on aihetta, kannustaa aina ja tarvittaessa komentaa. Valmentajan tuki on odottamattoman tärkeä asia. Välillä sitä huomaa olevansa kuin Pavlovin koira: pinnistää jonkun suorituksen aikana voimansa äärimmilleen ja kääntyy sitten katsomaan valmentajaa odottavasti: “No, kehu nyt.”

Lisäksi minua on auttanut, neuvonut ja kannustanut niin moni, etten olisi uskonut koskaan moista mahdolliseksi. Yhteistyökumppaneilla on rautainen luottamus tekemiseeni. Projektiin liittyvät asiantuntijat ovat kaikki olleet mukana hyvällä ja innostuneella fiiliksellä.

Projektin alkaessa halusin kirjoittaa kaiken muistiin ja siksi päätin alkaa bloggaamaan. Enpäs olisi voinut uskoa, kuinka mahtavalta tuntuu, kun on lukijoista muodostunut osa Vuorenvalloitus-tiimiä, joka seuraa matkaa, kannustaa ja kommentoi sekä jakaa tekstejä eteenpäin.

Tottakai aina on joku, joka muistuttaa, että “eihän tuo ole mitään, on niitä korkeampiakin vuoria”. Välillä olen myös itse pahin viholliseni ja syyllistyn liialliseen ankaruuteen tai unohdan iloita saavutuksista katsoessani jo kohti seuraavaa välietappia. Aina löytyy arvostelijoita, kyseenalaistajia ja niitä, jotka kokevat toisen tekemisestä innostumisen tai positiivisen palautteen ottavan itseltä jotain. Myötäeläminen, toisen tukeminen ja onnistumisesta iloitseminen ovat taitoja, joita ei ole kaikilla. Onneksi kuitenkin suurimmalta osalta ne löytyvät.

Olen oppinut valtavasti teiltä jokaiselta. Toivottavasti muistan tämän(kin) läksyn lopun elämääni. Kun haastaa itsensä tekemään enemmän kuin koskaan aiemmin, juoksemaan pidemmälle tai kiipeämään korkeammalle, kaipaa tukea. Jonkun jonka kanssa iloita hyvinä hetkinä. Jonkun joka kannustaa ylämäissä ja muistuttaa onnistumisista silloin, kun ne jäävät itseltä huomaamatta. Yksinkin varmaan pärjäisi, mutta miksi pitäisi?

Kuinka suuri merkitys voikaan olla yhdellä lauseella, sanalla tai peukutuksella? Minulle jokainen on korvaamaton. Kiitos. Tästä on hyvä jatkaa.