Category: vuorikiipeily Page 25 of 36

Riko sääntöjä!

Mont Blanc -valmistautumisessa olen nauttinut kovasti treenin ja ruokavalion tiukasta kurinalaisuudesta. Kuten aiemminkin todettu, tämä kaikki kysyy aikaa ja vaivaa. Vuorenvalloitus-kokonaisuuden sovittaminen arkeeni on edellyttänyt todellista halua saada asiat onnistumaan.

Vuorenvalloittaja on vain yksi monista rooleistani: olen myös äiti, ystävä, kummitäti, tytär, sisar, yrittäjä, työkaveri ja vaikka mitä. Johtuen näistä tehtävistä, rooleista ja vastuista (joita minulla on kunnia kantaa ja joista olen iloinen ja ylpeä), aikani ei juuri koskaan käy pitkäksi. Arjen hektisyydestä selviäisin tuskin kunnialla ilman rutiineja. Joskus arkeen kuuluvat yllätykset ja nopeat muutokset tuntuvat rasitteilta. Kuten varmasti jokaisella, välillä väsyttää ja ärsyttää.

Elämä kuitenkin on pääosin arkea. Siitä pitäisi nauttia. Jos vain hengitystä pidätellen pinnistelee kohti seuraavaa viikonloppua tai vuosilomaa, kuluu aika liian nopeasti, koska suuri osa elämästä menee parempien päivien odotteluun. Siksi välillä pitää irrottautua hetkeksi kaikesta, heittää kaikki rutiinit ja säännöt roskiin. Se tyhjentää päätä ja sydäntä ja laskee stressipykälää. Se saa katsomaan omaa elämää ja arkea uudesta näkövinkkelistä. Arvostamaan sitä, mitä on ja katsomaan myös kriittisesti niitä asioita, jotka aidosti kaipaavat muutosta.

Muuan muassa tästä johtuen minä matkustan niin paljon kuin mahdollista. Lähelle tai kauas, pitkäksi tai lyhyeksi aikaa. Hengitykseni kulkee kevyemmin arjessa, kun sähköpostissa on aina lentoliput johonkin (totta puhuakseni käyn aina välillä katselemassa niitä lentolippuja ja jo etukäteen fiilistelemässä tulevia reissuja). Uudet paikat, ihmiset ja elämykset antavat iloa ja energiaa. Kiire supistaa maailmankuvaa ja liian helposti kääntää katseen omaan napaan. Matkustaminen antaa aikaa itselle ja irrottaa tiskaamisen, pyykinpesun, lapsilogistiikan ja työrumban pyörteistä. Pysäyttää ja muistuttaa, kuinka hienoa ja arvokasta elämä on.

Viime viikolla olin neljä päivää Kööpenhaminassa tyttäreni ja ystäväni (joka on myös tätini, tosin enemmän sisarelta hän tuntuu) kanssa. Olin jo etukäteen päättänyt, että neljä päivää eläisin kuin pellossa. Yleensä reissuihin otan juoksulenkkarit mukaan, nyt ne jäisivät tarkoituksella kotiin. Söisin mitä ja milloin sattuu huvittamaan ja mikä tärkeintä: tiputtaisin mielestäni kaiken muun paitsi juuri sen hetken.

Helsinki-Vantaalla sitten kilistimme kuohuviini- ja limsalaseja kello kuudelta aamulla ja toivotimme itsellemme ja toisillemme hyvää minilomaa. Sen jälkeen vietimme neljä päivää alkukesän auringosta hurmaantuneessa Kööpenhaminassa ja hengitimme kaupungin sykettä. Käytimme kokonaisen päivän Legolandissa ja toisen Tivolissa. Hurjastelimme kaikki löytämämme vuoristoradat, vapaapudotustornit ja muut kieputtimet. Nauroimme kippurassa ja kiljuimme huvipuistolaitteissa. Tutkimme Rosenborgin linnassa kruununjalokiviä ja istuimme terassilla kaikessa rauhassa ihaillen ihmisvilinää.

Paransimme hiukan maailmaa ja keskustelimme syvällisesti erilaisten leivosten sisällä olevan töhkän koostumuksesta. Se oli ihan mahtavaa!

Ensimmäisinä päivinä mussutin vaaleaa leipää, juustoa, pitsaa ja jätskiä. Kolmantena aamuna vaalea leipä oli huomaamattani vaihtunut ruisleipään, ja elimistöni rukoili lihaa. Kehossa väreili pieni levottomuus ja lihakset tuntuivat jähmeiltä. Kun kävelimme kohti Tivolia, ohitsemme juoksi lenkkeilijä. Tunsin haikeutta, kun katsoin hänen peräänsä. Se meni ohi, mutta jäi mieleen.

Niin meni reissu loistavasti. Sen jälkeen edessä oli vielä viimeinen puolitoista viikkoa ennen juhannusta. Keskikesän juhlan jälkeen jään kesälomalle, joka tänä vuonna on aika treenipainotteinen, sillä harjoittelen kuutena päivänä viikossa lopputankkaukseen asti. Ennen sitä kuitenkin pitää raivata melkoinen kasa töitä ja monta muutakin asiaa. Melkoinen rutistus on siis käynnissä.

Arkihan alkoi tietenkin heti kotiinpaluusta. Niinpä vielä tänään, viisi päivää kotiinpaluumme jälkeen, matkalaukkuni on keskellä olohuoneen lattiaa puolitäynnä, koska en ole ehtinyt keskittyä sen purkamiseen.

Mutta arvaa mitä? Ei haittaa.

Nimittäin maanantaiaamuna heräsin ennen herätyskelloa ja huomasin, että kaurapuuro maistui suorastaan jumalaiselta. Olin epäillyt, että viikonlopun hiilaripöhnän seurauksena treeni tökkisi. Mutta iltasella salilla sainkin lisätä painoja oikein kunnolla, ja silti koko treeni meni kevyesti. Tiistainakin tunnin lenkki venyi puoleentoista tuntiin vain, koska tuntui niin hyvältä olla taas liikkeessä, että unohdin seurata kelloa. Kotimatkalla hymyilin auringolle ja mietin, että on aika kivaa olla minä.

Ihmiskoe: ruokavaliotesti

Eräs ratkaistava asia on huiputuksen aikainen nesteytys ja ravitsemus. Mont Blancin huiputus kestää 12–16 tuntia ja kuluttaa tuhansia kaloreita. Löytämissäni nesteytysohjeissa sanotaan, että vuorella tulisi juoda yksi litra vettä tuhatta korkeusmetriä kohti. Tarvitaan siis melkoisesti nestettä ja energiaa. Jaksamisen kannalta on tärkeää, että huiputukseen otetaan mukaan vain minimimäärä kannettavaa. Jokainen gramma tuntuu vuorella painavan moninkertaisesti.

Käännyin taas oppaani Petten puoleen. Hän sanoi, että hyvä tankkaus etukäteen on tärkeää, sillä kantamukset kannattaa minimoida. Mukaan minun kannattaa ottaa vain noin 1,5 litraa vettä. Monet käyttävät ravitsemiseen tankkaukseen tarkoitettuja geelejä tai proteiinipatukoita.

Janiina Ojanen VuorenvalloitusSeuraavaksi halusin keskustella aiheesta valmentajani Tapion kanssa, sillä hän tietää temppuilevan vatsani ja on suunnitellut myös harjoituskauteni ruokavalion.

Tapsa totesi, että meidän on hyvä testailla erilaisia vaihtoehtoja. Huiputusta edeltävän huolellisen tankkauksen lisäksi Tapsa korosti, että energiavarastoja tulee alkaa täydentää varsin varhaisessa vaiheessa suoritusta. Hän selitti syyn selkeästi. En varmaan osaa selittää sitä yhtä perinpohjaisesti ja hyvin, mutta yritän kiteyttää pääkohdat (toivottavasti menee oikein, mahdolliset asiavirheet ovat minun, eivät Tapsan):
Kehoon varastoituu hiilihydraattia glykogeenin muodossa. Syödyn energian käydessä vähiin alkaa keho käyttää tuota varastoa. Jos kropan omat energiavarastot tyhjenevät liian aikaisin, ei “vauhdissa syömällä” saa tarpeeksi korvaavaa energiaa. Seurauksena ihminen uupuu nopeasti pystymättä kunnolla palautumaan. Tästä johtuu esimerkiksi tarpeeni nukkua pitkien pyörälenkkien jälkeen.

Summa summarum: pitkäkestoisessa suorituksessa pitäisi pötkiä niin pitkälle kuin mahdollista ulkoisilla energialähteillä ja vasta lopuksi käyttää kehon omat varastot. Kuulostaa järkevältä.
Nesteen suhteen voi toimia niin, että nostaa suolan määrää ennakkotankkauksen aikana. Tällöin kehon soluihin kertyy nestettä. Eli kannan lisänestettä kropan sisällä.

Tehokas tapa saada kroppaan ravintoa ja nestettä ovat esimerkiksi maratoonarien suosimat geelit. Ikävä kyllä vatsani ei suostu yhteistyöhön niiden osalta. Kaikki testaamani geelit tulevat kehon läpi vauhdilla suostumatta imeytymään. Ja tuovat mukanaan myös aimo määrän nestettä. Sellainen reaktio on tietenkin kaikkea muuta kuin toivottu vuorella.

Proteiinipatukat näyttäisivät olevan seuraava vaihtoehto, koska niitä kroppani sietää kohtuullisen hyvin. Tosin toistaiseksi olen syönyt maksimissaan kaksi patukkaa päivässä, joten meillä ei ole tietoa, mitä tapahtuu, jos teen koko huiputuksen tankkauksen niillä. Sitä pitää siis kokeilla:

Ihmiskokeen aika. Toteutus tapahtui reilu viikko sitten, Köpis-matkaani edeltävänä viikonloppuna.

Tehtävä:

Perjantain ja lauantain tankkaisin kevyesti Tapsan ohjeiden mukaan: hiukan normaalia enemmän hiilihydraattia ja ylimääräistä suolaa. Runsaasti nestettä. Sunnuntaina söisin reippaan aamupalan ja sen jälkeen loppupäivän aikana saisin juoda 1,5 litraa vettä ja syödä ainoastaan proteiinipatukoita. Ohjelmassa 4 tunnin pyörälenkki.

Toteutus:

Perjantain ja lauantain toimin ohjeiden mukaan. Sunnuntaiaamu alkoi normaalisti aamupalalla. Söin ylimääräisen leipäpalan ja lisäsin puuroon enemmän suolaa kuin tavallisesti. Kahvia kului runsaasti, koska minua kauhistutti ajatus koko päivästä ilman kahvia. Virhe. Kahvihan on nesteenpoistaja. Niinpä sain laukata heti aamupäivällä vessassa pariin otteeseen, mikä on tietysti huono juttu.

Päivä eteni kuitenkin ihan mukavasti. Patukat alkoivat nopeasti ällöttää, mutta pitivät nälkää hyvin. Huomasin kyllä, ettei niillä pidempiä aikoja voisi elää. Nestettä ei kulunut ensimmäisien tuntien aikana kovinkaan paljon.

Lenkin aika. Lähtiessä huomasin hukanneeni pyöränavaimeni, joten ulkolenkki vaihtui lennossa kuntopyörään salilla. Avaimen metsästyksen härdellissä aikaa tuhraantui niin paljon, että saapuessani salille sen sulkeutumiseen oli aikaa alle neljä tuntia. Ehtisin kuitenkin polkea 3,5 tuntia ja kompensoisin puuttumaan jäävän ajan kovemmalla tempolla.

Salilla oli aika lämmin, ilma ei liikkunut pyörän päällä jyystäessä, ja maisemat eivät vaihtuneet. Kuntopyörän satula oli kaikkea muuta kuin hyvä useamman tunnin suoritukseen. Kuitenkin lenkin puoleen väliin mennessä olin päivän aikana juonut vain puolet koko päivän vesimäärästä eli reilut 7 desiä vettä. Lenkin aikana sallin itselleni huikan (alle puoli desiä) vettä puolen tunnin välein.

Kolmannen lenkkitunnin alkaessa alkoivat myös hankaluudet. Olin tarkasti koko polkemisen ajan huolehtinut, että polkimet olivat lähempänä jalkaterien keskiosaa (ei päkiöiden alla). Tällä ajoasennon muutoksella yritän välttää penikoiden kipeytymisen (ne ovat vähän vaivanneet viime aikoina). Penikat olivatkin nyt oireettomat, mutta parin tunnin polkemisen jälkeen vasemmassa polvessa alkoi tuntua ikävä paine, jonka tiesin edeltävän rasituskipua.

Olin syönyt yhden pienen proteiinipatukan ensimmäisen tunnin jälkeen, koska Tapsa neuvoi aloittamaan maltillisen ravintotankkauksen heti lenkin alusta asti. Kahden tunnin jälkeen nälkä alkoi tuntua, ja kolmannen tunnin puolessa välissä söin toisen patukan. Kuuma sisäilma, tahmea patukka ja hien pintaan nostattava polkuvauhti saivat aikaan janon, joka yltyi nopeasti. Puolen tunnin välein otettu vesipisara ei riittänyt viemään janoa.
Hankalan leveä satula hiersi sisäreisiä kivuliaasti, ja vaihtelin istuma-asentoa pakaralta toiselle. Polven paine yltyi kivuksi. Hidastin vauhtia huomattavasti ja aina välillä nostin takapuolta satulasta.

Treenin jälkeen sallin itselleni yhden isomman huikan. Join sen erissä ja purskuttelin vettä suussa aina pitkään ennen nielaisua. Jäljellä oli enää pari desiä koko illaksi. Päätä särki ja polveen sattui. Pelkkä ajatuskin proteiinipatukasta tuntui ällöttävältä, mutta kaivoin isoimman patukan ja söin sen yrittäen olla ajattelematta asiaa. Polttoainetta.

Olo parani nopeasti, mutta jano jäi. Jääspray rauhoitti polvea, kotona rullailin lihaksia pilatesrullalla auki ja venyttelin oikein huolella. Nukkumaanmenon aikaan päätin ihmiskokeen 12 tunnin jälkeen. Olo oli janoinen mutta ihan ok. Palkitsin itseni omenalla ja valtavalla lasillisella vettä.

Johtopäätöksiä

Tiedän pärjääväni kyllä. Vaikka lenkkini oli vain murto-osa huiputuksen rasituksesta, ei kokonaisuuksia voi verrata. Huiputukseen olen paremmin tankannut ja erittäin motivoitunut. Suorituksen olosuhteet ovat täysin erilaiset. Energiamääristä en oikeastaan testini jälkeen ole huolissani. Neste vähän mietityttää.

Aion ottaa tavoitteeksi kantaa kaksi litraa vettä mukaan huiputukseen. Harkitsen myös vaihtavani osan paluumatkan proteiinipatukoista geeleiksi. Voin koettaa pitää geeliä suussa ja saada imeytettyä siitä energiaa ja nestettä limakalvojen kautta. Ja jos vatsaongelmia tulee, olemme jo melkein perillä.

Epilogi:
Testattavaa ei vahingoitettu testauksessa. Tosin hän sai suuret mustelmat ja vereslihalle hiertyneet haavaumat sisäreisiinsä kuntopyörän satulasta.
Muistiin merkittäköön, että testiä seuraavana aamuna testattavan keskittymiskyky ei ollut huipussaan: tehtävinä oli laittaa tukka kuntoon ja lääkitä polvi. Lopputulemana oli havainto, että jääspray antaa vahvasti raikkaan tunteen koko aamupäiväksi, mutta sen kampauksen kiinnitysominaisuuksia voisi hiukan parantaa.

Valmentajan puheenvuoro!

Kirjoitin Googleen “valmentaja” ja “vuorikiipeily” heti projektini alkumetreillä. Tiesin, etten osaisi yksin valmistautua edessä olevaan ponnistukseen. Haku noilla sanoilla ei tuottanut toivottua tulosta. Mittavan kartoitustyön jälkeen päädyin istumaan Tapion toimistohuoneeseen ja selittämään ideaani. Olin vähän huolissani, että mahtaako hän ottaa minua tosissaan. Mutta kun näin Tapsan heti innostuvan projektistani, tiesin tulleeni oikeaan paikkaan.
Janiina Ojanen Tapio Kamppi
Viime marraskuusta asti Tapsa onkin sitten määrännyt, mitä, kuinka ja koska syön, liikun ja lepään. En ole aiemmin ollut näin mittavassa valmennuksessa. Luottamuksen merkitys on valtava. Minun on oltava rehellinen ja avoin, silloinkin, kun hommat eivät ole menneet ihan putkeen. Tapsan pitää olla koko ajan kartalla henkisestä ja fyysisestä voinnistani, ei vain suorituskyvystä. Minun pitää myös uskoa valmentajan ammattitaitoon varauksetta ja hyväksyä hänen auktoriteettinsa.

Samalla valmennussuhde on vapauttava kokemus: teen niinkuin käsketään ja raportoin omia kokemuksiani ja tuntemuksiani. Voin luottaa siihen, että Tapsa valvoo kaiken sujuvan kuten on tarkoitus. Toinen asia on palaute ja kannustus. Niiden merkitys on ihan mielettömän suuri jaksamisen kannalta. Olenkin todennut olevani välillä kuin Pavlovin koira, teen suorituksen niin hyvin kuin taidan ja käännyn sitten katsomaan Tapsaa “no, kehu nyt” -ilmeellä.

Olen täällä jatkuvasti puhunut valmentajastani, mutta nyt on aika antaa hänelle puheenvuoro. Esitin hänelle muutamia kysymyksiä, joihin hän vastaili seuraavalla tavalla:

Mitä Vuorenvalloituksen kaltainen projekti vaatii fyysiseltä kunnolta?

“Vuorenvalloitus vaatii fyysiseltä kunnolta monen osa-alueen vahvuutta, mikä tekee projektista

haastavan. Tarvitaan kestävyyttä, voimaa ja ketteryyttä, vain muutamia mainitakseni.

Yhden ominaisuuden treenaaminen on melko helppoa, mutta kun koko paletti pitää olla kasassa, harjoittelun on pakko olla suunnitelmallista ja melko tarkkaa.
Valmentajan näkökulmasta tämä on erittäin mielenkiintoinen tehtävä. Se vaatii hyvän suunnitelman ja herkkää korvaa treenattavan kuuntelemisessa.
Valmennusohjelmamme tärkein perusta on treenattavan, eli sinun, fyysisen kunnon lähtötilanne. Sen mukaan tehdään kaikki suunnitelmat nousujohteisesti rasitusta kasvattaen. Oma mottoni kuitenkin on “mieluummin pikkuisen liian vähän, kuin pikkuisen liikaa treeniä”. Näin säästyy vammoilta ja motivaatio säilyy loppuun saakka.”

Miten minun huiputuskuntoani on rakennettu?

“Aluksi rakennettiin pohja peruskunnolle: nostettiin lihasvoimaa ja  peruskestävyyttä: keskipitkiä sarjoja isoilla liikkeillä kuntosalilla ja  vajaan tunnin lenkkejä matalalla sykkeellä.
Toinen periodi keskittyi edelleen voimatasojen nostoon, nyt hieman kovemmalla treenillä ja isommilla painoilla. Kestävyyteen ei vieläkään uhrattu paljoa aikaa, koska sinun kestävyystasosi oli jo valmiiksi melko hyvällä pohjalla.
Treenien kokonaismäärää nostettiin jonkin verran. Jakson loppupuolella alettiin tehdä enemmän kestävyyspainoitteista treeniä kuntosalilla ja lenkit ja muu aerobinen liikunta lisääntyi. Mukaan otettiin myös kovasykkeisiä vauhtiharjoituksia sekä ylipitkiä pyörälenkkejä (4–5 tuntia kerrallaan)
Nyt viimeisellä kolmanneksella painotus on kasvavassa määrin kestävyyskunnon ja hapenottokyvyn parantamisessa. Voimaharjoittelu on silti edelleen tärkeä osa treeniä. Harjoitusmäärät ovat kohta korkeimmillaan. Yksi kokonainen lepopäivä kuitenkin on joka viikko. 
Viimeinen 3–4 viikkoa on vielä oma kokonaisuutensa, johon vaikuttaa senhetkinen tilanne. Lihaskuntotreeniä vähennetään ja keskitytään huolella lihashuoltoon ja tehdään viimeiset kovat kestävyysharjoitukset. Hyvään palautumiseen ja lopulta tankkaukseen jätetään riittävästi aikaa, jotta kaikki voimavarat ovat varmasti käytössä itse suorituksessa.”

Vaikuttaako harjoitteluun se, että olen nainen?

“Haaste on fyysisesti kovempi naiselle kuin miehelle. Harjoittelu ei juuri eroa miehen ja naisen välillä, vaan määräävä tekijä on lähtökunto. Henkiseltä puolelta on sanottava, että harjoittelun toteutumisen perusteella homma ei jää ainakaan päästä kiinni. Fysiikkasikin on saatu todella hyvälle tasolle, joten uskon että homma menee varmasti maaliin.
Marraskuussa 2014 aloittaessamme valmistautumisen koitokseen kuntotasosi oli keskiluokkaa, ei siis huono, mutta et ollut “vuorenvalloituskunnossa”. Nyt reilu puoli vuotta myöhemmin kuntotaso on todella erinomainen, joten olen hyvin tyytyväinen saavuttamiimme tuloksiin!”

Kuinka ruokavalio tukee treeniäni?

“Ruokavaliolla on pyrittiin alkuvaiheessa maltillisesti kiinteyttämään kehoa, mikä onnistui hyvin. Loppuvaiheessa on etsitty lähinnä oikeaa energiatasapainoa eli pyritty syömään monipuolista ruokaa kulutuksen mukaan ja optimoitu hyvä palautuminen.
Haasteitakin on matkalla toki ollut. Mutta hyvä valmennussuhde ja suora palaute molemmin puolin ovat auttaneet ratkaisemaan kaikki eteen tulleet tilanteet. Arjen haasteet ovat välillä venyttäneet harjoittelurunkoa, mutta ne on otettu aina seuraavalla viikolla takaisin vähintään samalla mitalla.
Kaiken kaikkiaan uskon vakaasti Vuorenvalloituksen onnistuvan vallan mallikkaasti!”

Ensi viikolla toteutan tyttäreni unelman ja vien hänet Legolandiin. Aion siis hetkeksi unohtaa Vuorenvalloituksen, treenin sekä bloggaamisen ja keskittyä vain syömään jäätelöä ja ajamaan vuoristoradoissa maailman parhaassa seurassa. Palaan siis linjoille noin viikon kuluttua. Siihen asti toivotan sinulle aurinkoisia kesäpäiviä!

Taistelu luonnonvoimia vastaan…tasapeli 6–0?

Viime lauantaina tuuli myrskyisästi, kun tein pitkää pyörälenkkiäni. Fillari ei tuntunut liikkuvan mihinkään, ja tuntinopeuteni oli huomattavasti normaalia alhaisempi. Välillä vauhti pysähtyi alamäissäkin täysin, vastatuuli oli niin kova. Kerran sivutuuli tempaisi pyörän altani. Ehdin juuri ja juuri saada jalat maahan, etten kaatunut.

Janiina Ojanen
Uupunut nukahti lattialle kesken venyttelyn

Lenkin oli määrä kestää neljä tuntia, ja ensimmäisen tunnin jälkeen olin aivan lopussa. Itku tuntui pallona kurkussa, etureidet hapottivat kuin viimeistä päivää, ja mieli oli täynnä suorastaan eläimellistä raivoa. Sillä hetkellä vihasin pyöräilyä noin yleensä, vanhaa huonoa pyörääni (joka ei todellakaan ole tarkoitettu treenikäyttöön), tuulta, Vuorenvalloitusta, valmentajaani Tapiota, vastaantulijoita ja aika lailla kaikkea mitä mieleen tuli.

Kävin henkisen kamppailun itseni kanssa. Mietin, että jospa nyt käännyn takaisin, ajan toisen tunnin kotiin ja menen sitten salille kuntopyörän päälle jatkamaan kahdeksi tunniksi. Leikin ajatuksella hetken ja suunnittelin valmiiksi napakan puolustuspuheen, jonka annan Tapiolle ja teille kaikille muille, jotka porukalla tulette vaatimaan selitystä keskeytyneeseen lenkkiin. Puhe oli loistavan mahtipontinen ja suorastaan herkisti minut. Samalla suunnittelin myös tulikivenkatkuisen puheenvuoron rakkaalle tädilleni, joka rakastaa pyöräilyä ja on aina välillä vuosien mittaan koettanut saada minua kokeilemaan sitä.

Sitten palautin itseni maanpinnalle. Muistutin, että itse olen suoritukseni valinnut. Tätä se sitten on vuorella. Taistelua olosuhteita ja omaa väsymystä vastaan. Muistin vammaiskiipeilijä Opan kertomuksen askelten laskemisesta. Tarinan kertomisen hetkellä se kuulosti hupaisalta, mutta vuorella se on ollut totisinta totta.

Mont Blancilla en voi palata takaisin ja tehdä loppusuoritusta helpommissa olosuhteissa. En siis tekisi niin nytkään. Purin hampaat yhteen ja päätin unohtaa lenkin kilometritavoitteet. Ihan sama, kuinka paljon matkaa kertyisi, minä polkisin neljä tuntia.

Kun päätös oli tehty, sain jostain lisäpuhtia. Tiesin, että jaksaisin kyllä, vaikka hauskaa se ei tulisi olemaan. Ja minä jaksoin. Muistutin itseäni säännöllisesti, että vuorella yhtäjaksoinen huiputusrutistus kestää  jopa 16 tuntia. Jos en täällä tasamaalla jaksa painaa tuulta vastaan neljää tuntia, kuinka voin olettaa jaksavani Mont Blancin rinteellä?

Lenkkini pituus oli lopulta vajaat 60 kilometriä 15km/h -nopeudella. Kahdesti jouduin ylämäessä

taluttamaan pyörää, koska tuuli oli niin kova, etten kertakaikkiaan päässyt polkemalla eteenpäin. Itkin kerran, useita kertoja nieleskelin polttelevia kiukunkyyneliä. Kotiin palatessa kaaduin rappukäytävässä, koska jalat olivat kuin puupölkyt. Kotona jaksoin hädin tuskin käydä suihkussa ja syödä. Sitten menin olohuoneen lattialle venytelläkseni, mutta nukahdin niille sijoilleni ja havahduin kaksi tuntia myöhemmin.

Pari päivää otti, että lihakset normalisoituivat. Mutta taas yksi henkinen kynnys tuli ylitettyä. Tämä tuli mieleeni, kun myöhemmin törmäsin pitkästä aikaa tuttuuni, joka on ammattiurheilija. Ilahduin hurjasti, kun hän kertoi lukevansa blogiani. Tietysti vonkasin heti neuvoja suoritustani varten. Jalkapallomaalivahtina hienoa uraa tekevä tuttuni kertoi, että hän uskoo itseluottamukseen. Kun menee kentälle varmana itsestään ja suorituksestaan, maali pysyy puhtaana. Jos keho on valmiudessa, suoritus tulee kuin itsestään, kunhan ajatus on kirkas ja mieli päättäväinen. Hän sanoi olevansa varma, että huiputukseni onnistuu.
– Olen varma, että fyysisesti pärjäät kyllä, blogistasi näkee, että treenaat tosissasi. Muistat vaan mennä vuorelle voittajana!

p.s. Tunnustus harjoitusvarustesponsorilleni Nikander.fi:lle: Kahdenkymmenen kilometrin kohdalla Nokianvaltatiellä on viime viime lauantaina nähty sponsorivarusteisiin pukeutunut Vuorenvalloittaja pyöräilemässä ylämäkeen tiukassa vastatuulessa ääneen kiroillen. Anteeksipyyntöni epäurheilijamaisesta käytöksestä. 🙂

Ja vielä: oletko nähnyt tämän? Kymmenen viikkoa ja olen tuolla: Mont Blanc on maailman suurimmassa valokuvassa.

Joko? Joko? Joko? – No, entä nyt?

Lentoliput odottavat sähköpostissani. Elokuun toisena päivänä, kello viisi minuuttia yli kahdeksan aamulla koneemme lähtee kohti Geneveä. Matka Geneven kentältä kohti Verbier-kylää alkaa luultavasti seitsemän maissa illalla. Seuraavana aamuna alkaa harjoittelu.

Minua jännittää. Sellaista hyvää jännitystä. Innostunutta, malttamatonta.
Olen välillä vähän huono odottamaan. Eräässä työpalaverissa kollega seurasi nauraen tuskastumistani, kun odotin neuvottelutekniikan käynnistymistä:
– Koeta kestää, tuossa menee vain noin puoli minuuttia!

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus

Mutta Mont Blancia minä olen odottanut kohta kymmenen kuukautta. Olen nauttinut odottamisesta.

Aluksi kädet olivat täynnä valmisteluja, käytännön järjestelyjä ja varauksia sekä sellaista työtä, joka liittyy välillisesti projektiin: esimerkiksi sponsorikuvioiden pohtimista ja järjestelyä.

Kun matkan mahdollistavat raamit oli piirretty, alkoi hidas taivallus kohti huippua. Ensimmäisten kuukausien aikana kokonaisuus piirtyi mieleeni vahvasti fyysisen harjoittelun kautta. Kunnon kehittäminen oli lähestulkoon ainoa konkreettinen asia, johon saatoin tarttua. Valmentajani Tapio on ohjannut minua maltillisilla askelilla kohti huiputuskuntoa.  Mutta kropan treenaus on vain pieni osa kokonaisuutta. Välillä on tuntunut, että mitä enemmän selvitän asioita, sitä enemmän minulla oli kysymyksiä. Odotin tuloksia treenistä. Niin ja henkisestä valmistautumisesta myös: “Niin että missä ihmeessä se kärsivällisyys viipyy?” 😀

Kuitenkin kuukausien kuluessa asiat ovat pikkuhiljaa loksahdelleet kohdilleen. Varusteasia huoletti minua, ja sain erilaisia, osin ristiriitaisia neuvoja. Mutta sitten vietin hienon päivän itsekin vuorikiipeilyä harrastaneen Scandinavian Outdoorin asiantuntijan Niinan kanssa. Lopputuloksena oli runsaasti tietoa ja huiputusvarusteet. Olen keskustellut ja saanut opastusta lukuisilta mahtavilta ihmisiltä kuten hankalissa olosuhteissa Mont Blancilla kiivenneeltä Tonilta, Mount Everestin ensimmäisenä suomalaisena naisena huiputtaneelta Carina Räihältä ja vammaiskiipeilijä Opa Salpakoskelta, unohtamatta opastani Petteä ja kaveriani Sakua, joka on vienyt minua seinäkiipeilemään ja neuvonut käytännön selvitystyössä.
Janiina OjanenVälillä asiat ovat edenneet hitaasti, liian hitaasti. Mutta kun vain olen malttanut mieleni, jokainen haaste on ratkennut.

Tyttäreni odottaa myös. Hän odottaa, että tämä olisi ohi. Vaikka kaikin mahdollisin tavoin olemme asiaa käsitelleet, huolestuu hän välillä. Se tuskastuttaa minua. En haluaisi kuormittaa häntä. Mutta edelleen olen varma, että myös hän oppii tästä. Pitkäjänteistä tekemistä, rohkeutta tarttua haasteisiin, kykyä odottaa maalin saavuttamista.

Kysymykseni ovat saaneet vastauksia. Kuntoni kohonnut tavoitteiden mukaisesti. Mieli tuntuu valmiilta. Aiemmin en ole kokenut tällaista virittäytyneisyyden tilaa. Kuin olisin kilpajuoksun lähtötelineissä. Se on jännittävä, suorastaan huumaava tunne.

Jostain selkäytimestä nousee mieleen se vanha mantramainen takapenkkijollotus, jolla lapsena minä ja siskoni veimme isän hermoromahduksen partaalle, kun  kiersimme Eurooppaa ilmastoimattomalla pikkuautolla, joka hädin tuskin pystyi ylittämään Saksan baanojen nopeuden alarajoitukset:
– Ollaanko jo kohta perillä? Onko vielä pitkä matka? Ollaanko jo kohta perillä? Onko vielä pitkä matka…

Page 25 of 36

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén