Category: vuorikiipeily Page 26 of 36

In alppikiipeily, janiina ojanen, kiipeily, mont blanc, ödeema, riski, sairaus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo-opas, vuoristotauti

Aika usein minulta kysytään vuoristotaudista. Olen siitä kuullut kyllä aiemminkin, mutta tiukkaa faktaa minulla ei asian tiimoilta ole ollut. Ihmisten tarinat, kuten niin monen muunkin asian kohdalla, ovat kovin erilaisia ja antavat melkoisen vaihtelevan kuvan siitä, mistä on kyse. Toiset kertovat kokeneensa vuoristotaudin oireita jo alle kahden kilometrin korkeudessa. Toiset vähättelevät ja suorastaan sivuuttavat sen, mikäli kiipeilykohde on alle 4000 metriä. Mielikuvissa ja tarinoissa sekoittuvat myös vuoristotauti ja ödeema.

Kiistatta kuitenkin vuoristotauti on yksi huomioitava riskitekijä Vuorenvalloituksessa. Siksi päätin perehtyä asiaan hiukan tarkemmin.

Vuoristotauti ei ole sairaus. Se on tila, jonka oireiden esiintyminen yleistyy noustaessa nopeasti yli 2500 metrin korkeuteen merenpinnasta. Akuutti vuoristotauti syntyy, kun kehon sopeutuminen muuttuneisiin olosuhteisiin, eli korkean ilmanalan vähäisempään ilmanpaineeseen ja vähentyneeseen happimäärään, epäonnistuu. Eli jos kiipeää liian nopeasti eikä keho ehdi sopeutua, saattaa oireita alkaa ilmetä. Yleisin oire on päänsärky, joka on varsin yleinen riesa korkeassa ilmanalassa. Yksinään päänsärky ei kuitenkaan ole lääketieteellisen määrittelyn mukaan ole merkki vuoristotaudista, vaan siihen pitää yhdistyä vähintään toinen oire, joista yleisimpiä ovat pahoinvointi, oksentelu, väsymys, heikkous, tasapainohäiriöt ja univaikeudet.

Vuoristotautia ei voi täysin ennaltaehkäistä. Riittävä nesteytys ja oikea kiipeämistahti ovat tekijöitä, joihin voi vaikuttaa. Erityisesti nesteytyksen merkitystä korostetaan. Kuulemma karkeana nyrkkisääntönä voi pitää, että vuorokaudessa juodut vesilitrat tulisi suhteuttaa korkeuden tuhatlukuun (1 l / 1000 m eli 4000 metrin korkeudessa 4 litraa vettä). Toinen merkittävä asia on nukkumakorkeus. Jotkut lähteet opastavatkin, että yli 3000 metrissä nukkumakorkeutta tulisi lisätä vain 300–500 metriä kerrallaan.

Ehkä tärkein ennaltaehkäisevä toimenpide on kehon sopeuttaminen korkeaan ilmanalaan. Tätä kropan sopeutumista kutsutaan akklimatisaatioksi. Esimerkiksi meidän huiputusreissulla akklimatisaatiota tehdään koko huiputusta edeltävä viikko: nousemme pikku hiljaa ylemmäs, vietämme aikaa ja treenaamme joka päivä hiukan korkeammalla. Teemme kiipeilyharjoittelun ja akklimatisoitumisen nimissä harjoitushuiputuksia lähiseudulla oleville matalammille vuorille. Kyselin akklimatisoitumisesta oppaaltamme Petteltä ja hän kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan useimmiten tuo viikko on riittävä aika kehon sopeuttamiseen reilut 4800 metriä korkean Mont Blancin huiputtamiseen.

Mutta varma ei voi olla. Vuoristotaudin puhkeamisen syytä ei osata selittää. Ominaisuuksilla, kuten sukupuoli, ikä tai fyysinen kunto, ei ole yhteyttä Vuoristotaudin puhkeamiseen. Kyseessä on todennäköisesti geneettinen alttius sairaudelle, joka on tai ei ole.

No, mitä sitten pitää tehdä, jos oireet puhkeavat?
Ensimmäisestä ohimon vihlaisusta ei pidä säikähtää. Akklimatisaatioon liittyvät oireet muistuttavat osittain vuoristotaudin oireita, joten päänsärkyä on varmasti luvassa. Kehon sopeutuminen alkaa heti korkealle saavuttaessa, vuoristotaudin oireet ilmenevät yleensä 6–12 tunnin kuluessa uuteen korkeuteen saapumisesta (ja vakavan vuoristotautitilan syntyminen ottaa yleensä noin 12–48 tuntia). Sopeutuminen yleensä kestää maksimissaan pari päivää, jonka jälkeen oireiden pitäisi kadota.

Jos kuitenkin useampia oireita alkaa ilmetä, tärkeintä on keskeyttää nouseminen. Lepo ja riittävä nesteytys poistavat oireet yleensä muutamassa päivässä. Meidän tapauksessamme tämä tarkoittaa sitä, että vuoristotaudin puhkeaminen keskeyttää huiputuksen, koska huiputuksen aikaikkunassa emme voi jäädä odottelemaan oireiden poistumista.

Pahimmillaanhan hoitamattomasta vuoristotaudista saattaa kehittyä vakava tila ja pahimmillaan aivo- tai keuhkoödeema. Ödeema voi pahimmillaan johtaa kuolemaan muutamassa tunnissa. Mutta koska meidän reissumme ja Mont Blanc kohteena ei ole varsinaisesti ödeemariskialuetta, en tätä ala ruotia sen tarkemmin.

Mutta yhtä kaikki pitää muistaa, ettei terveydellä kannata leikkiä. Luotamme Petten osaamiseen ja asiantuntemukseen, seuraamme koko ajan omaa ja toistemme vointia ja kiipeämme tiimimme hitaimman etenijän (eli todennäköisimmin minun) tahdissa. Eli taas kerran voidaan todeta, että Vuorenvalloitus-tiimi on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki.

Käytin lähteinä Lääketieteellistä Aikakauskirja Doudecimia, Liikunta ja tiede -julkaisua ja lukuisia epävirallisempia lähteitä.

Apinapeppuhousunöyryytys ja muita pyöräilykokemuksia

By Janiina

On May 17, 2015

In harjoittelu, janiina ojanen, kestävyysharjoittelu, mont blanc, polkupyörä, polkupyöräily, pyöräily, urheilu, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Vuorenvalloituksen kestävyysharjoittelua varten valmentajani Tapio pisti minut kaivamaan Nopsani pyörävaraston perukoilta.

Olen aktiivisesti fillaroinut viimeksi lapsena, jolloin poljin kerran viikossa kymmenisen kilometriä ratsastustunnille ja tunnin jälkeen takaisin. Myöhemmin olen joskus kesäretkeillyt pari kilometriä uimarannalle ja takaisin. Ei muuta.

Joskus kauan sitten kokeilin silloisella kuntosalillani spinningiä. Tunnilla haisi hiki ja oli niin ahdasta, että viereisen pyörän päällä voihkivan rouvan hiet roiskuivat päälleni. Satula tuntui pahalta, oli siinä mitenpäin tahansa ja jalkaterät puutuivat polkiessä. Spinning oli sen hetken trendijuttu, jota kaikki hehkuttivat. Kävin tunneilla useamman kuukauden ja odotin, että hohdokkuus tarttuisi minuunkin. Ei tarttunut. Lopulta luovutin ja vaihdoin Body Combatiin. SE oli kivaa!

Spinning-kokemusten jälkeen olen salilla viihtynyt kuntopyörän päällä tasan alkulämmittelyn verran (kunhan ensin opin, mitä salilla ylipäätään tehdään).

Pyöräilyhistoriastani johtuen tunsin pelonsekaista kunnioitusta, kun avasin pyöräkellarin oven ja sukelsin etsimään Nopsaani. Olin hetken mielijohteesta ostanut sen käytettynä joskus kymmenisen vuotta sitten. Se oli seurannut mukanani muutoissa, mutta aina se oli kannettu suoraan varastoon. Muistelin, että se on valkoinen.

Oli se valkoinen mutta harmaan pölykerroksen peitossa, renkaat tyhjinä ja ketjut kirskuivat, kun yritin varovasti vääntää poljinta. Satula ja tanko väärällä korkeudella. Tajusin, että luultavasti en ollut koskaan oikeasti ajanut sillä. Talutin pyöräni suoraan lähimpään pyörähuoltoon ja kerroin toiveeni saada sen ajokuntoon. Minua katsottiin hiukan epäuskoisesti. Mutta ei auta, uutta ei ole rahaa nyt ostaa, Nopsan on kelvattava. Korjaamon kaverit osasivat asiansa, ja seuraavana päivänä kolmivaihteinen menopelini oli kuin uusi…tai no, ainakin se oli valkoinen.

Ei siis muuta kun matkaan. Ensimmäinen pyörälenkki kesti puolitoista tuntia. Ei tuntunut hassummalta, eikä väsyttänyt yhtään, vaikka ilman taukoja vetelin koko matkan. Aurinko paistoi ja maisemat vaihtuivat. Vähän takapuoli puutui ja sormia paleli. Positiivisuuden puuskassa ihmettelin, että mikä oikein pyöräilyssä on tökkinyt.

Viikkoa myöhemmin tunnelmat olivat toiset, kun takana oli parin tunnin lenkki jäisessä tihkussa. Silmät vuotivat vastatuulessa, sormet olivat aivan jäässä, jalkaterät nipistelivät ja takapuoli oli (osittain ehkä edellisen päivän salitreenin ansiosta) aivan jumissa. Kun lopulta nousin pyörän päältä, seurasi hetki puujalkakävelyä.
– Tämä on samalla sitä henkistä kasvua, koetin uskotella itselleni.

Seuraavalla viikolla keskustelin sisareni kanssa pyöräilystä sosiaalisessa mediassa ja valitin kokemuksiani. Hän vakuutti tilanteen paranevan ja kertoi omistavansa apinapeppuhousut. Se virkisti mieltä ja ilahdutti minua. Hetken kuluttua tätini osallistui keskusteluun ja tarjoutui lahjoittamaan omat, käyttämättä jääneet apinapeppuhousunsa minulle. Hänellä on kahdet. Kun vielä ex-anoppi yhtyi apinapeppuhousuylistykseen, hämmennyin todella: siis miten huumorikuosipöksyt liittyivät polkupyöräilyyn?

Pakkohan sitä oli rohkaista mielensä ja kysyä. Kävi ilmi, että apinapeppuhousut ovat takapuolesta topatut pyöräilyhousut (ja lempinimi tulee mielleyhtymästä tiettyyn paviaanilajiin). Siis ei mielikuvieni liehuvat haaremihousut, joissa on apinan takapuolen kuvia… Harmi sinällään, koska ajatus siskosta, tädistä ja ex-anopista yhteisellä pyörälenkillä oli erittäin viihdyttävä!

Takaisin asiaan. Seuraavalla viikolla sain tätini lupaamat apinapeppuhousut ja lähdin toiveikkaana uudelle, kahden ja puolen tunnin lenkille. Pakkasin mukaan palautusjuomaa ja paksummat hanskat.

Ihmettä ei tapahtunut, sormia paleli, takapuoli puutui (tosin ei ollenkaan yhtä pahasti kuin edellisellä kerralla) ja paluumatkalla kymmenen kilometriä ennen Tamperetta alkoi tuntua, että jalat eivät enää toimineet (taas oli takana edellisen päivän 1,5 tuntia kahvakuulan kanssa). Mutta jaksoin kuitenkin. Eikä se niin paha ollut. Vaikka fillaroinnista ei taida koskaan tulla lempilajiani, ei seuraavan viikon kolmituntinen lenkki tuntunut enää niin pahalta ajatukselta.

Sitä vaan jäin vielä miettimään, että saisikohan niitä housuja sitten kuosilla? Se nimittäin auttaisi siinä viimeisessä ylämäessä, jos muuten alkaa huumori loppua…

Mies jota ei pysäytä mikään!

By Janiina

On May 14, 2015

In alpit, ararat, breithorn, cp-vamma, janiina ojanen, mont blanc, olli salpakoski, opa salpakoski, vammainen, vammaiskiipeily, vammaisurheilu, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

– Minulta on kysytty: “miksi teet noita seikkailuhommia?” Olen vastannut, että nauttiakseen niistä pitää olla vähän kipeä ja tykätä kylmästä, märästä ja kivusta. Pitää vaan viihtyä oman mukavuusalueen ulkopuolella, eihän näihin muuten ryhtyisi, kertoo Opa, Olli Salpakoski.

Istumme Tampereella Siilinkarin kahvilassa, ja silmät ymmyrkäisinä kuuntelen hänen kokemuksiaan. Opa on kiivennyt Mont Blancilla, Breithornilla Sveitsissä ja Mount Araratilla Turkissa. Hän on kiertänyt Gotlantia pyörällä, meloi Norjan Lofooteilla ja tehnyt vaikka mitä. Ehtiväisellä miehellä on monta rautaa tulessa ja silmät säihkyvät intoa, kun hän kertoo kokemuksistaan ja suunnitelmistaan.

– Mulle kiipeilyhommat ovat tietenkin vielä haastavampia kuin muille. Kiivettävä pätkä, johon muilla menee kuusi tuntia, voi ottaa minulta yhdeksän.

CP-vammainen Opa on ensimmäinen suomalainen vammaiskiipeilijä, joka tavoitteli Mont Blancin huippua.

– Muutamasta sadasta metristä huiputus jäi kiinni ensimmäisellä kerralla. Täällä alhaalla se tuntuu lyhyeltä matkalta mutta vuorella se voi olla tuntien punnerrus. Toisella kerralla olosuhteet eivät olleen suotuisat, ja lunta oli liikaa. Niinpä vaihdoimme lennossa suunnitelmaa ja kiipesimme Breithornille. Se oli mahtavaa!

Kysyn Opalta itse kiipeilysuorituksesta: käyttääkö hän erikoisvarusteita ja miten hänen kiipeilysuorituksensa tapahtuu.

– Mulla on tuunatut jääraudat ja käytän yläkroppaa enemmän kuin sinä kiivetessäsi. Hankalassa maastossa eteneminen tapahtuu ryömien ja kontaten. Tiimin pitää ymmärtää ja olla sitoutunut siihen, että kanssani hommat pitää tehdä hiukan eri lailla, Opa listaa kiipeilynsä haasteita.

– Ekalla reissulla putosin railoon. Olin vain niin väsynyt, huomio herpaantui. Pari harha-askelta riitti. Onneksi köysistö piti! Opa muistelee.

– Breithornilla jouduimme myrskyyn: se oli yhtä aikaa pelottavaa ja mahtavaa! Pilvet vyöryivät alas ja näkyvyys oli niin huono, että saatoin juuri nähdä oman hanskani, kun ojensin käteni!

Kysyn Opalta neuvoja.

– Muista kuule se, että itse kiipeäminen ei aina ole kovin hohdokasta. Ohuessa ilmassa olo on koko ajan sellainen kuin olisi tosi huono kunto ja varusteet painavat kauheasti. Mieti nyt, yöllä sut herätetään 04 ja sanotaan, että viiden minuutin päästä mennään. Väsyttää vaan enemmän joka askeleella.
Kerrankin me vaan laskettiin askelia, jotta pystyisi jatkamaan: aina sataan asti ja sitten alusta. Jossain kohtaa kiipeilykaveri kysyi, että missä kohtaa laskuja olen. Vastasin: ‘Laske **ttu itse omat askeleesi!’ Sellaista se on, mies nauraa riehakkaasti.

– Mutta ei niitä hankaluuksia pidä liikaa murehtia. Menet vaan! Niin minäkin olen aina tehnyt.

Aika on karannut käsistä Opan vauhdikkaita tarinoita kuunnellessa. Miehen into niin tarttuvaa, että alkaa tuntua, etten enää millään malttaisi odottaa 2,5 kuukautta. Toivotamme toisillemme onnea tuleviin haasteisiin ja sovimme, että pysytään kuulolla.

– Käy siellä Blancilla ensin, niin ehkä me päästään joskus yhdessäkin seikkailemaan!

Hyvää kipua!

By Janiina

On May 7, 2015

In harjoittelu, hieroja, hieronta, janiina ojanen, kuntosali, laku, mont blanc, salitreeni, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Olen puhunut paljon kivusta viime aikoina. Aiheet ovat usein käväisseet polvien tasolla, ja olen monesti maininnut kevennetyn treenin asiaa kuitenkaan enempää avaamatta. Ajattelinkin nyt kertoa, miltä harjoittelu viime viikolla ihan käytännössä tuntui:

Maanantaina menin työpäivän jälkeen salille. Koko kropan läpikäyvä treeni sai lihakset huutamaan hoosiannaa.

Treeni päättyi settiin, jossa vuorotellen lankutetaan ja punnerretaan minuutin ajan. Kierros tehdään kolme kertaa. Ei kuulosta pahalta, mutta kun takana on puolitoista tuntia kunnon rääkkiä, tunnelmat ovat toisenlaiset. Se on kuusi piiiitkää minuuttia kidutusta.
Viimeisen lankutusminuutin viimeinen puolikas oli varsin humoristisen näköinen, kun hikisenä ja tärisevänä mumisin ääneen sekunteja. Voimat eivät enää riittäneet pysymään oikeaoppisessa asennossa, joten siinä tutisin pylly kohti kattoa -kolmiossa. Olin ottanut treenikengät pois viimeiseen ponnistukseen ja nyt paljaat varpaat lipsuivat alustalla. Kun viimeinen sekunti kilahti tauluun, mätkähdin mahalleni salin lattialle.

Tutisevin käsin kiskoin treenikengät jalkaan ja laahustin venyttelemään pohkeita. Kymmenen metrin matkalla ehdin kompuroida auki jääneisiin kengännauhoihin ja törmätä painotelineeseen. Saunan jälkeen jouduin luopumaan meikkaamisesta, koska väsynyt käteni tärisi niin, että yläluomen rajausviiva muistutti sahanterää. Kaupassa ja kotimatkalla kuitenkin hymyilin piilossa hupun alla. On hyvä mieli, kun tuntee tehneensä tosissaan.

Tiistaina kävin lenkillä, tunnin kevyellä palauttavalla juoksulla vain. Hieroja-Katjan uurastuksen tuloksena jalkojen jumitukset ovat alkaneet sulaa. Seurauksena oli, että jalat tuntuivat juostessa vähän oudoilta. Vasemman jalan akillesjänteen seutu ilmoitteli itsestään. Ei siihen sattunut, tuntui vain kummalliselta. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että pitkäaikainen jumitus oli vääntänyt askellukseni vinoon ja nyt se on alkanut palautua.
Myös nivusissa tuntui outoa kiristymistä juostessa. Kiipeilyparini Laku muistuttelikin, että lonkankoukistajien venyttely on ensiarvoisen tärkeää: “Jos joskus mitään muuta et ehdi venytellä, venytä ainakin ne!”

On muuten melkoinen fiilis, kun lonkankoukistajan kalvoja hierotaan. Työntäessään sormensa lonkkaluuni sisäpinnalle Katja varoitti: “Teen tämän vain tosissaan treenaaville ja erityisesti juoksijoille, tämä nimittäin tekee ikävää.” Jep. Tähtiä näkyi ja taisin keksiä pari ihan uutta kirosanaa. Mutta se auttoi ja jo seuraavalla lenkillä nivusten kiristyminen oli huomattavasti vähäisempää. Enpäs olisi uskonut, että tulen pyytämään Katjaa tekemään saman tempun uudelleen.

Keskiviikkona palasin Katjan käsittelyyn. Hän alkoi viimein olla tyytyväinen jalkojen lihasten tilaan, vaikka vasen jalka vaatii edelleen erityishuomiota. Hieronnan painopiste on nyt siirtymässä ylöspäin sääristä reisiin, pakaroihin ja alaselkään. Urheiluhieronta ei ole mitään rentouttavaa sivelyä, mutta se on jännä kuinka pieni kipukin voi olla positiivinen asia, kun sillä on tarkoitus. Ja onneksi kipeimpien paikkojen lähestyminen aloitetaan suorastaan hellin ottein ja voimaa lisätään pikkuhiljaa.

Olisin vielä halunnut mahduttaa treenikalenteriin kahvakuulatreenin, mutta Katjan ohjeesta jätin sen vielä väliin. Parin lepopäivän jälkeen viikonloppuna kävin tekemässä kolmen tunnin pyörälenkin. Lämpenevä sää ja keväiset maisemat synnyttivät hyvän mielen ja eipä aikaakaan, kun tuttuun tyyliin alkoi laulattaa. Takapuoli puutui, mutta muuten pyöräily tuntui kivalta; se nosti sykkeen sopivasti hiukan yli sataan ja pienen hien pintaan. Lenkin jälkeen olin valmis myöntämään, että joskus on ihan kivaa tehdä ilman verenmakua suussa.
…mutta ethän kerro kenellekään, ettei mene maine. (Itseironinen hymy tulee tähän kohtaan.)

p.s. Ai niin, olen nyt hankkinut sen rullan, jota olette minulle kovasti suositelleet. Kerron mielipiteeni siitä, kunhan pääsen vähän sinuiksi sen kanssa.

Lähtöön aikaa 3 kk – Vuorenvalloittajan seinän ylitys

By Janiina

On May 3, 2015

In alpit, geneve, harjoittelu, hieronta, janiina ojanen, matka, matkailu, mont blanc, valmistautuminen, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Voitko uskoa: eilen oli tasan kolme kuukautta siihen päivään, kun astumme lentokoneeseen, joka kiidättää meidät Geneveen?!

Viime aikoina Mont Blanc-valloitukseen valmistautuminen ei ole edennyt ihan niin sutjakkaasti kuin voisi toivoa. Olen marmattanut väsymyksestä ja kroppakin on ollut tiukoilla. Eteenpäin on menty, vaikka välillä vähän karmit kolisten.

Kiipeilyparini Laku kysyi minulta tässä eräänä päivänä: “Etkö tunne välillä ‘turnajaisväsymystä’? Eikö tule joskus sellaista oloa, että ei voisi vähempää kiinnostaa?”

Vastaukseni tuli ulos suustani ennenkuin ehdin edes ajatella (yllätysyllätys): Ei tule.

Suuri syy lienee, etten näe sitä vaihtoehtona. En kiistä, etteikö yksittäinen treeni joskus tuntuisi hankalalta tai ei-houkuttelevalta. Välillä tossunpohjissa on tervaa, se kuuluu asiaan. Eikä kukaan tykkää kaikesta. Inhoan punnertamista, lankuttamista ja erityisesti punaista painajaista. Mutta se ei tarkoita, että haluaisin jättää ne väliin. Ajattelen, että silloin kun luovuttaminen ei ole vaihtoehto, on turhaa käyttää aikaa sen pohtimiseen.

Tiedän itsekin, että treenaaminen alkaa taas maistua, kun vaan menee ja tekee. Oletko huomannut, kuinka vastenmielinen homma, vaikka tiskaaminen, muuttuu aina vain hankalammaksi ja tylsemmäksi, mitä enemmän sitä miettii? Mutta kun vaan hoitaa homman heti pois, työ on pian pois päiväjärjestyksestä ja aikaakin säästyy, kun se vetkutteluaika jää muuhun.
No, pakko myöntää, että tiskaamisessa minäkin vetkuttelen, mutta treenaamisen kohdalla tuo teoria kohdallani pitää. (Venyttelystä en kuitenkaan suostu puhumaan tässä yhteydessä. Hahaa…)

Toinen asia on tietoisesti ilahtuminen.
Motivaatio syntyy, ainakin osittain, tyydytyksen tunteesta. Joskus se tunne ei luontaisesti tule, vaan se pitää synnyttää. Silloin ilahtumisen aiheen ei tarvitse liittyä varsinaiseen tavoitteeseen. Minä olen tässä matkan varrella tietoisesti valinnut ilahtua esimerkiksi siitä, että hartiani ovat nyt treenaamisen myötä muuttuneet aiempaa enemmän omaa silmääni miellyttävän näköiseksi. Joskus yläkroppatreenin pinnistää muistuttaen itseään, kuinka se jäntevöittää hartialinjaa. Vähän pinnallista ehkä ja aika pitkä aasinsilta siihen, että varsinainen päämäärä on jaksaa kantaa tavaransa Mont Blancin rinteillä? Mutta joskus tarkoitus pyhittää keinot.

Sitten on vielä ne kuuluisat omat rajat ja niiden tunnistaminen.
Maratoonarit puhuvat “juoksijan seinästä”. Pitkän juoksun aikana (maratonilla kuulemma noin 30 kilometrin kohdalla) tulee hetki, jolloin vauhti hiipuu, lihaksiin alkaa sattua ja jalat jäykistyvät. Yleensä tämä selitetään glykogeenivarastojen loppumisella. Eräs maratonin juossut tuttava sanoi, että kun tilanteen kanssa pääsee henkisesti sinuiksi, olo paranee ja kun sitten uudelleen pääsee rytmiin, eivät viimeiset kilometrit ole niin pahoja. Eli juoksijan seinä ei välttämättä ole hetki, jolloin keho on lopussa. En tunne ilmiötä sen tarkemmin, mutta ajatus on myös symbolisesti mielenkiintoinen: Kun suurin osa on takana, mutta pinnistettävää on vielä, usko loppuu ja siksi voimat tuntuvat hiipuvan. Suurin taistelu käydäänkin jo kauan ennen maalisuoraa.

Vaikka maratonista en tiedä mitään, olen kyllä juossut pidempää lenkkiä ja tuntenut sen kamalan tunteen, voima valuu pois jaloista. Vähän joka paikkaa alkaa kivistää, hengitysrytmi takkuaa ja olo muuttuu tuskaiseksi. Joskus pelkkä kestäminen lenkin loppuun asti keskeyttämättä tekee hyvän mielen ja fyysinen palautuminen tapahtuu kuin itsellään. Joskus olo on kertakaikkiaan niin hirveä, että kehon ja mielen palautuminen ottaa aikaa. Silloin sparraan itseäni ajattelemalla, että tämä on myös sitä henkistä valmistautumista. Oppaani Petten kertoman mukaan maratoonarit ovat sanoneet, että Mont Blancin huiputus on raskaampi suoritus kuin maratoni. Ja vaikka vuorella päättäisi keskeyttää, sieltä pitää kuitenkin tulla alas eli joka tapauksessa puolet suorituksesta on keskeytyshetkellä tekemättä. Parempi siis kestää pieni hapotus!

Missään tapauksessa en tarkoita, että hengen voitto ruumiista olisi joka hetkessä vastaus. Oman kehon kuunteleminen on ehdottoman tärkeää, sen olen oppinut kantapään kautta. Vuorikiipeilijän ja juoksijankin pitää tunnistaa, koska keho on aidosti lopussa. Omia fyysisiä rajojani etsiskelin talvella Varalan kestävyyskuntotesteissä, joissa juoksin itseni tajuttomaksi. Toinen fyysinen raja tuli nyt keväällä vastaan, kun polvet alkoivat oireilla. Siihen on nyt reagoitu ja hoidan itseäni kuntoon väliaikaisesti kevennetyllä treenillä ja intensiivisellä lihashuollolla.

Kuten olen aiemminkin todennut, valloitan vuortani joka päivä. On mielenkiintoista huomata, kuinka unelma arkipäiväistyy sitä kohti rämpiessä. Kun sitten elokuussa on se suuri päivä ja noin kuudentoista tunnin aikaikkunassa tavoittelemme Mont Blancin huippua, on motivaatio varmasti pilvissä. Mutta kun tavallisena torstaiaamuna raahautuu vesisateessa ennen työpäivää salille heiluttelemaan painoja, ei ajattele olevansa matkalla Alppien korkeimmalle huipulle. Mutta ei se haittaa, niin kuuluukin olla.
Ehkä viimeiset pari kuukautta ovat olleet “Vuorenvalloittajan seinä”.

Eli oikeastaan koko tämän jorinan pointti on, että vaikka välillä vähän kitisenkin, on tämä vaan aika huikea juttu, tämä Vuorenvalloitus! Mieti nyt, enää kolme kuukautta!