Category: kestävyysharjoittelu Page 3 of 5

In Alppien korkein vuori, alppikiipeily, blogi, chamonix, cosmiques, gran paradiso, harjoituspäiväkirja, Italian korkein vuori, kestävyysharjoittelu, matkapäiväkirja, mont blanc, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

– Oletteko te jonnekin vuorelle menossa?

Ystävällisesti hymyilevä nainen pysäytti minut ja kiipeilyparini Heikin Malminkartanon rappusten alapäässä. Olin tulipunainen, hiestä märkä ja huohotin, sillä olimme juuri kiivenneet nuo ainakin pk-seudulla tunnetut 426 rappusta ylös ja alas yhdeksän kertaa alle tunnissa – ylävuoristokengät jalassa. Kiipeilyparini vastasi myöntävästi, ja nainen jatkoi:

– Katselin teidän menoa ystävieni kanssa ja mietimme, että ‘onpas kovia tyyppejä’. Mietimme noita kenkiä ja arvelin, että vuorikiipeilystä saattaa olla kysymys.

Vaihdoimme vielä muutaman lauseen, ja nainen toivotti meille onnea tuleviin seikkailuihin. Huikkasin hyvän treenin toivotukset hänen suunnatessa rappusia kohti ja meidän kääntyessä parkkipaikalle. Me jatkoimme matkaa – molempien suu leveässä virneessä: tuntuipas kivalta saada rohkaiseva kommentti ihan ventovieraalta.

Huiputuspäivän aamunkoi Mont Blancilla noin 4000 metrin korkeudessa (2016)

Minulla on hyvä olo treenistä ja kuntoni kehityksestä. Viimeisintä rappustreeniä edeltävänä yönä nukuin ihan liian vähän ja aamulla tuli syötyä kevyesti. Rappusille saavuttaessa vesipullo jäi autoon, ja aurinkoisessa kevätsäässä olisi luultavasti tarjennut huomattavasti kevyemmällä vaatetuksella, joten hiki virtasi. Mutta treeni meni hyvin. Itse asiassa, kun katson taaksepäin, voin todeta, että viimeisen parin kuukauden kehityskaari on ollut suhteellisen selkeä: kuukautta aiemmin ehdimme kahdeksan ylös-alas-kierrosta Malminkartanon rappusia tunnissa, kaksi viikkoa myöhemmin tahti oli jo kiristynyt ja pääsimme juuri aloittamaan yhdeksännen kierroksen tunnin täyttyessä. Nyt mentiin jo täydet yhdeksän kierrosta tunnissa.

Edellisenä päivänä olimme pyöräilleet kolmisen tuntia. Se oli kauden ensimmäinen pyörälenkkini, ja kotipihaan kaarrettuani en yllätyksekseni kävellytkään kuin puujaloilla, kuten aiempina vuosina vastaavassa tilanteessa. Aiemmin samalla viikolla olimme tehneet yhteistreeniä valmentajamme Jaanan kanssa ja molemmat saaneet positiivista palautetta. Kyllä tämän kevään tekemisessä on ollut hyvä syke, ja motivaatio on korkealla!

Ja hyvä niin, sillä viimeiset kolme valmistautumisviikkoa ennen vuorille lähtöä ovat käynnissä. Olo on keskittynyt, vaikka kaikenlaista on tapahtunut, ja kiireitäkin tuntuu riittävän. Harjoittelemme niin paljon kuin aika antaa myöten, ja huomaan olevani paljon luottavaisempi oman kuntoni suhteen kuin viime keväänä ennen Elbrusille lähtöä.
Ulkoisesti lihakseni näyttävät aiempia vuosia pienemmiltä, mutta kehonhallinta on parantunut, kestävyys mielestäni kasvanut ja palaudun nopeammin. Uudenlainen harjoittelu on tehnyt tehtävänsä, ja lähden viimeiseen treenipuristukseen ennen Mont Blancia ja Gran Paradisoa hyvillä mielin. Ja kun kolmen viikon kuluttua lähdemme vuorille, tiedän tehneeni parhaani.

Uudenlainen harjoittelu on tuonut muassaan myös haasteita: Pitkät toiminnalliset treenit rasittavat ilmeisesti eri tavoin kuin aiemmin, ja kamppailen jatkuvasti jumittavien jalkojen, erityisesti herkästi kipeytyvien penikoiden, kanssa. Vasemman lapaluuni alla on jokin hermojen heikko kohta, joka naksahtaa säännöllisen epäsäännöllisesti aiheuttaen kivuliaan jumituksen, joka heijastuu koko vasempaan kehonpuoliskoon. Myös pitkään kiusanneeseen sähkötykseen ja sitä seuranneeseen kipuun vasemmassa käsivarressa löytyi syy; tenniskyynärpää.

Aina positiivinen valmentajamme Jaana ei ole kolotuksista ja jumituksista hätkähtänyt, vaan on muokannut ohjelmaamme siten, että jo treeni itsessään sisältää paljon venyttäviä harjoitteita, ja kyynärpäätäni ei kiusata. Hierojamme Janne käy säännöllisesti läpi lihaksistoa ja auttaa pitämään paikkoja kunnossa. Olen taas vaihteeksi myös yrittänyt tsempata venyttelyn suhteen.

Chabodin majan maisemia Gran Paradisolla (2016)

Ensimmäistä kertaa palaan vuorille, joilla olen kiivennyt ennenkin. Se tuntuu yhtä aikaa kotiinpaluulta ja revanssilta, vaikka Mont Blancin olen kerran huiputtanutkin. Cosmiques-reitti on minulle uusi ja tiedän, että valkoisella daamilla on meille varmasti monta haastetta ja yllätystä tarjottavanaan. Gran Paradisoa ajattelen hiukan huolestuneena: Oppaamme Alby kävi taannoin Suomessa ja lounastimme yhdessä suunnitellen edessä olevaa reissua. Alby halusi keskustella siitä, kumpi vuori on pääkohde. Eli jos Gran Paradiso näyttää huonolta, jäämmekö odottamaan sopivaa ikkunaa, vai keskitymmekö kunnon akklimatisoitumiseen Mont Blancia varten. Tietenkin valitsimme Blancin.
Minulle jäi keskustelusta olo, että Gran Paradisolla sää voi olla Mont Blanciakin oikullisempi ja todennäköisyydet jopa meitä vastaan. Aloin huolestua, onko meillä realistisia mahdollisuuksia sen huiputtamiseen. Jääkö polkuni Italian korkeimmalla vuorella jälleen lyhyeksi?
Kun mainitsin lounaskeskustelutulkinnastani Heikille jälkikäteen, hän sanoi, ettei ollut ihan samalla tavalla Albyn sanomaa vastaanottanut, vaan hänestä kyse oli puhtaasti prioriteettien asettamisesta. Rauhoituin hiukan, mutta silti ilahduin suuresti, kun viime sunnuntaina saapuneessa päivämäärien ja ohjelman vahvistusviestissä Alby mainitsi olosuhteiden olevan tällä hetkellä hyvät.

Olisin luullut odottelevani reissua rennompana, koska kohde on tutumpi. Chamonix’iin pääsyä odotan kovasti, sillä pidän Alppien sylissä lepäävän kylän kuhinasta. Mutta kohdevuortemme olosuhteet, lumen määrä ja lumivyöryvaara jännittävät hiukan. Huomaan myös käsitteleväni Mont Blancia ja Gran Paradisoa osana isompaa kokonaisuutta; tämän kesän revanssien sarjaa. Tämä reissu on myös testi, joka mittaa missä kunnossa olemme, kun aikaa Elbrusin haastavan pohjoisreitin kiipeämiseen on vain pari kuukautta. Alpeilta paluun jälkeen ehdimme vielä säätää harjoitusohjelmaa tarpeen mukaan, mutta tottakai toivon, että tällä kertaa kaikki – tai edes suurin osa – yllätyksistä olisi positiivisia.

22 yötä lähtöön – vaikka kukapa niitä nyt laskisi…

Näkymä Gonella-majalta Mont Blancin Pope’s Route -reitiltä (2016)

Polku Alppien huipulle on kivetty hyvillä päätöksillä?

By Janiina

On April 8, 2018

In alpit, alppikiipeily, blogi, chamonix, cosmiques, Cosmiques route, gran paradiso, harjoittelupäiväkirja, italia, kestävyysharjoittelu, mont blanc, sveitsi, talvikiipeily, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Täsmälleen kahdeksan viikkoa kiipeilyreissuun!
Pelkkä ajatuskin saa sykkeen nousemaan innostuksesta. Molempien vuorten, Gran Paradison ja Mont Blancin, rinteillä olen seikkaillut aiemminkin, ja Mont Blancin olen huiputtanut kerran. Mutta tämä kerta on erilainen. Kiipeämme kesäkuun alussa, ennen varsinaisen alppikiipeilykauden alkua. Odotettavissa on kylmää säätä ja vaikeakulkuisia reittejä. Kesämajat ovat vielä pääosin kiinni, joten käytämme talvikauden karuja suojia. Lunta on vielä paljon, mikä tuo vaikeakulkuisuuden lisäksi mukanaan kesäkautta korkeamman lumivyöryriskin.

Reittivalinnat varmistuvat lähempänä, mutta oppaamme kanssa käydyn ennakkokeskustelun mukaan tavoittelemme Mont Blancin huippua ensisijaisesti pitkin Cosmique Route -reittiä. Lukemieni kuvausten mukaan se on kesälläkin suosituinta Gouterin reittiä selkeästi haastavampi, sekä fyysisesti että teknisesti. Tietoa siitä, kuinka haastava Cosmique Route on suhteessa Pope’s Routeen, jota pitkin viimeksi Blancilla kiipesimme, en ole onnistunut löytämään, joten suhteuttaminen aiempaan kokemukseeni olisi vain arvailua. Toisaalta, edellisestä kerrasta on jo pari vuotta aikaa, joten lienee muutenkin turhaa yrittää arvioida kuntoaan tai kyvykkyyttään suhteessa edelliseen Mont Blanc -kiipeilyyn.

Luotan kuitenkin oppaamme Albyn valintoihin, enkä vähiten siksi, että juuri hän kiipesi kanssamme samoilla vuorilla viimeksi. Tällä kertaa emme kiipeä isommassa ryhmässä. Tiimiin kuuluvat vain kiipeilyparini Heikki, minä sekä Alby ja hänen valitsemansa toinen opas; turvallisuussyistä Cosmique Route -reitillä tulee valitsemanamme ajankohtana olla molemmilla kiipeilijöillä oma opas.

Mont Blancin huipulla 2016 (vasemmalta oikealle): Alby, minä, Juuso ja Jobo

Tuntuuko oloni valmiilta? Totta puhuakseni ei vielä – mutta onneksi meillä on aikaa!

Tansaniasta palatessamme aloitimme heti uuden treenisyklin, joka tähtää elokuun lopun Elbrus-reissuun. Alkuvuosi on menty voimaharjoittelun parissa. Valmentajallamme Jaanalla on hiukan erilainen metodi kuin aikaisemmalla PT:lläni Tapsalla. Aluksi olin hiukan epäileväinen ja kaipasinkin aiempaa treenimallia – varsinkin, kun en havainnut samanlaista silminnähtävää lihasten kasvua ja virtaviivaistumista kuin aiemmin. Mutta sitten aloinkin nauttia uudenlaisesta treenimuodosta ja päätin luottaa Jaanan menetelmään.

Tällä viikolla sain kaipaamaani palautetta, kun Jaana opasti minua treeniohjelman seuraavaan, kestävyyspainotteisempaan vaiheeseen. Uuden ohjelman saliharjoittelu sisältää pidempiä, kehonhallintaa vaativia, oman kehon painolla tehtäviä sarjoja. Olen aina vältellyt sellaisia, koska tuon tyyppiset koreografiat ovat todella haastavia minulle, joka olen notkea kuin norsu.

Kun nyt Jaana näytti liikesarjoista mallia, vaivoin sain tukahdutettua lapsekkaan “tuota en kyllä ikinä opi” -uikutuksen.
Tuli minun vuoroni toistaa ensimmäinen liikesarja. Sitten toinen, kolmas ja niin edelleen. Ja minä osasin ja jaksoin! En ehkä tyylipuhtaimmalla tavalla, mutta en romahtanut vatsalleni kesken lankutusasennosta toiseen liukuvan sarjan ja selkäni kesti supermiespunnerruksien sarjat renkaissa. Työ keskivartalon lihaksiston, syvien lihasten ja kehonhallinnan eteen on tainnut tuottaa tulosta sittenkin. Jaanakin ilahtui tuloksista:
– Tosi hienoa! Huomaatko, kuinka paljon kehonhallintasi on kehittynyt?

Äkkiseltään ei tule mieleen montaakaan treenimotivaatiota enempää kohentavaa asiaa kuin kehityksen havaitseminen. Päätinkin panostaa oikein kunnolla uuden treenin liikkeiden opetteluun ja jatkaa panostuksia keskivartaloon ja kehonhallintaan.

Omakehu-osuuden jälkeen myönnettäköön kuitenkin, että kaikilta osin valmistautuminen seuraaviin kiipeilyhaasteisiin ei ole edennyt ihan yhtä mallikkaasti kuin punttisalilla.

Kehonhuoltoa olen taas laiminlyönyt (ja se ei taida tulla ainakaan pidempään mukana seikkailuissani olleille yllätyksenä). Venyttelyn puute ja riittämätön palautuminen ovat olleet jatkuvasti läsnä. Eikä minulla ole antaa järkevää selitystä.
Viime viikolla tilanne äityi niin pahaksi, että molemmat sääreni olivat monta päivää kuin tulessa. Jumitus muuttui vihlovaksi kivuksi penikoissa, ja pohkeet olivat kuin tukit. Säärien ongelmat heijastuivat edelleen nilkkoihin ja jalkateriin niin, että lopulta jalkani olivat polvista alaspäin tulehtuneet ja kosketusarat.
Jaana on kyllä tehnyt vastaiskun krooniselle kehonhuoltolintsaukselleni lisäämällä treeniohjelmaani dynaamiset venytykset alkulämmittelyyn, ja olen ohjelmaa kiltisti noudattanut. Mutta nyt sekään ei riittänyt. Tulehduksen oireiden hellitettyä hierojamme Janne tuli taas hätiin – mutta antoi hänkin huomautuksen säärien tukkoisuudesta ja muistutti, ettei lihaksisto toimi eikä palaudu, jos se on jumissa.

Malminkartanon portaissa

Niin kaivoin pölykasan alle hautautuneen lihasrullan esiin. Päätimme Heikin kanssa ryhtyä rullaamaaan yhdessä ja hiukan “potkia” toisiamme asian kanssa. Onhan se nyt noloa täälläkin vuosi toisensa jälkeen tehdä tästä samasta asiasta tunnustuksia!

Palautumisen uniosuus on minulle hiukan ongelmallinen asia. Olen nimittäin tyttären syntymästä lähtien aika ajoin taistellut jonkinasteisten uniongelmien kanssa. Nukahdan illalla helposti, mutta herään parin tunnin kuluttua, eikä uni enää palaa. Välillä menee pitkiäkin kausia oikein hyvin, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti havahdun huomaamaan olevani uupunut ja tilannetta tarkemmin tarkastellessani oivallan unirytmin salakavalasti kadonneen.

Viime syksynä otin käyttöön liikuntaa ja unisykliä seuraavan älykellon. Nyt kun tutkin viime kuukausien unisaldoa, punastuttaa: useimmilla viikoilla unet ovat jääneet 5–6 tuntiin yössä, vaikka tiedän tarvitsevani 7–7,5 tuntia, jotta tunnen oloni levänneeksi. Joka yö kertyvä parin tunnin vaje kasautuu nopeasti. En ollut huomannut (tai halunnut huomata), että vauhdikkaat ja venyvät päivät sekä toive pienestä hetkestä rauhoittumisaikaa päivän päätteeksi, olivat siirtäneet nukkumaanmenoa luvattoman myöhäiseksi. Jaanan tiukka palaute tilanneraporttiini oli, että jos en nuku, iso osa kestävyyden eteen tekemästäni työstä menee hukkaan:
– Pitkässä juoksussa lepo ja riittävä palautuminen ovat yhtä suuri osa kestävyyttä kuin treeni.

Unirytmin palauttaminen ei ole ihan yksinkertainen juttu, mutta vuosien mittaan olen oppinut, että pitkäjänteisellä työllä se onnistuu. Tiesin, mitä pitää tehdä, eli taas oli päätöksen aika.

Paljon on taas päätetty, mutta kasvava innostus motivoi. Rakastan sitä, kuinka kiipeilyn lähestyessä vuoren silhuetti alkaa hiipiä mieleeni. Tänä aamuna Malminkartanon 426 rappusta kahdeksatta kertaa ylös tampatessamme huomasin arvioivani omaa kuntoani suhteessa siihen, mitä toivon sen olevan kahdeksan viikon kuluttua. Keittiön seinällä roikkuva valokuva 4810 metristä vuodelta 2016 kiinnittää katseeni yhä useammin. Viime päivinä olen päätynyt vertailemaan kiipeilyhakkuja eri verkkokaupoissa lähes joka kerta, kun olen tietokoneen avannut.

Mont Blancin huipulla 2.9.2016

Kokeneet kiipeilijät sanovat, että yksikään vuori ei ole kahta kertaa samanlainen. Kiipeilykokemukseen vaikuttavat niin monet asiat. Gran Paradisolla en viimeksi päässyt jäätikön laitaa pidemmälle ukkosmyrskyn vuoksi. Mont Blancilla edessä on uusi reitti. Aikainen kiipeilyajankohta vie meidät talviolosuhteiden keskelle. Mutta vaikka niin paljon on nyt toisin, tuntuu hassusti kuin kotiin palaisi. Kuin pahanteon paikalle vastustamattomasti palaava rikollinen, suuntaamme tarinamme alkulähteille – vaikkakin aivan uudenlaiseen seikkailuun!

Gran Paradisolla 2016, keskeytykseen päätyneen nousun jälkipuintia

Mitä yhteistä on vuorikiipeilyllä ja kesämökkilomalla?

By Janiina

On January 9, 2017

In elbrus, juokseminen, kesämökki, kestävyysharjoittelu, kestävyysurheilu, matkablogi, matkapäiväkirja, mökkiloma, mont blanc, treenipäiväkirja, vuoren huiputus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Ylävuoriston ohuessa ilmassa jokainen askel on raskaampi kuin merenpinnan tasolla. Syke jyskyttää huomattavasti normaalia korkeammalla. Lisäksi kiusana ovat päänsärky, turvotus, lihaskrampit, pahoinvointi ja monet muut epämukavuudet. Huiputusyritys kestää yleensä 12–16 tuntia, joiden aikana muutamaa minuuttia pidempi lepo ei ole mahdollista.

Onhan tätä ennenkin tullut pohdittua: Vuorelle kiipeäminen on fyysisesti vaativaa. Jotta lihaskunto ja kestävyys ovat riittävällä tasolla sitten, kun jäärauta narskahtaa jäätikön pintaan, pitää treenata. Kauan ja monta kertaa.
Useimmiten treenaaminen on kivaa, tai ainakin arjen puuhien joukkoon solahtava, suuria tunteita herättämätön rutiini. Mutta joskus se on ärsyttävää ja toisinaan aivan kamalaa.

Kun joulukuun alussa matkustin lomalle Singaporeen, pakkasin matkalaukkuun myös treenivaatteet. Odotin jo kovasti lenkille pääsyä uudessa ympäristössä. Reissujen juoksulenkit ovat ihania kokemuksia, ja juoksen ulkona aina kun voin; Mallorcalla juoksin hiekkarannalla vesirajassa lenkkareista roiskuvan veden viilentäessä aamuauringon kuumuutta iholla. Barcelonassa kiersin vuokra-asuntomme läheisiä puistoja ja puikkelehdin ruuhkaisilla kaduilla ihastellen upeaa arkkitehtuuria. New Yorkissa rämmin Central Parkissa tammikuun loskassa aamuyön tunteina, kun en jet lagiltani saanut nukuttua. Täydellisiä matkamuistoja!

Singaporen Little India, jossa hotellimme sijaitsi, oli kuitenkin niin uskomattoman ruuhkainen alue, että annoin ulkolenkin suhteen periksi ja päätin juosta hotellin kuntosalin juoksumatolla.
Kun ensimmäisenä aamuna Singaporeen saapumisen jälkeen astuin hotellin kuntosalin ovesta, kasvojani vasten iski ilmastoimattoman huoneen kuumuus. Huonosti nukuttu yö painoi hiukan ja siirtyminen kymmenestä pakkasasteesta trooppiseen helteeseen aiheutti myös pientä hämmennystä kehossa. Nousin juoksumatolle.

Viidentoista minuutin normaalitempoisen juoksun jälkeen olin likomärkä hiestä. Salin ilma ei liikkunut yhtään, suolainen hiki valui silmiini ja valui virtana selkääni pitkin. En halunnut keskeyttää juoksemista hakeakseni treenipyyhkeen, joten jatkoin ja yritin kämmenellä pyyhkiä otsaa kuivaksi.

Vatsahappoja nieleskelemässä

Puolen tunnin kuluttua jalat olivat raskaat. Keuhkoa alkoi pistää, ja olo oli epämukava. Hidastin hiukan tahtia ja yritin laulaa mielessäni napeista tulvivien biisien tahdissa. Lupasin itselleni, että jos en tuijottaisi kelloa, aika menisi nopeammin.
Tarkistin kellon seuraavan kerran vasta TODELLA pitkän ajan jälkeen ja totesin, ettei se ollut kulunut yhtään nopeammin. Ehkä jopa päinvastoin: edellisestä tarkistuksesta oli kulunut alle viisi minuuttia.
Tunnin täyttyessä lähes kaaduin matolta, valahdin istumaan salin seinustalla olevalle penkille ja pidätin oksennusta hyvän tovin. Jalat olivat hapoilla ja hädin tuskin tunsin niitä hoiperrellessani takaisin huoneeseen.

Viileän suihkun alla tunsin huonosta olostani huolimatta tyytyväisyyden ailahduksen: olipa keho toipunut lennosta tai ei, tekipä tuo hyvää tai huonoa, treeni oli tehty. Nautiskelin itsetyytyväisestä ajatuksesta, että ei vuorellakaan voi suoritusta keskeyttää, jos tulee huono olo. Vähintään takaisin on päästävä. Eli on ihan hyvä, että välillä kiduttaa itseään ja kokeilee rajojaan. Tiedänpähän sitten, mihin pystyn.

Tästä tuli mieleeni keskustelu, joka käytiin muutamaa päivää ennen Singaporeen lähtöäni, kun pienellä porukalla suunniteltiin tulevia kiipeilyretkiä. Ideoimme uusia seikkailuja ja tutkimme, mitä ne vaativat. Kaiken innostuksen lomassa keskustelussa viivähti naureskellen heitetty toteamus, että aika paljon kiipeilyyn hurahtaneet ovat halukkaita uhraamaan aikaa ja rahaa, jotta pääsevät uupumaan, palelemaan, sairastumaan ja kiusaamaan itseään – sekä henkisesti että fyysisesti.
Toteamus ohitettiin naureskellen, sillä vaikka jokaisen syy kaivata vuorille on todennäköisesti ainakin hiukan erilainen, kiipeilyn reunaehdot ovat meille kaikille selvät.

Myöhemmin palasin mielessäni tuohon lausahdukseen, sillä sen kaltaiset kommentit ovat usein ensimmäisten reaktioiden joukossa, kun kiipeily nousee keskusteluun. Pari päivää edellä kuvatun keskustelun jälkeen puhuin kollegan kanssa haaveissani siintävistä matkoista Etelä-Amerikan vuorille, Himalajalle ja Alaskaan Denalille.

Hän totesi kuivasti, että huvinsa kullakin, mutta häntä eivät vuoritunnelmointini puhutelleet:
– Minä en kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi joku haluaa maksaa paljon euroja siitä, että pääsee viettämään lomansa karmeissa olosuhteissa! On liian kylmää tai kuumaa, likaista ja epämukavaa koko ajan. Luultavasti suurimman osan ajasta voit huonosti ja päätäsi särkee. Ja jos vain niillä kivuilla pääset, olet onnekas. Lopulta painajaisen kruunaa todella raskas fyysinen suoritus, jonka jälkeen on niin katki, että tarvitsisi melkein loman, että toipuisi lomasta.

Totesin naureskellen, että tuohan kuulostaa ihan perinteiseltä suomalaisen perheen kesämökkilomalta.

Ymmärrän kyllä tuttavani näkemyksen ja vaikea sitä on kiistää. Sellaistahan se on.
Tuskin maltan odottaa, että pääsen expedition-henkisille reissuille, joissa jo vuoren saavuttaminen itsessään on vaativa projekti.
Alpeilla kiipeäminen on erilaista: majailet vuoren juurella. Laaksosta käydään ylhäällä ensin akklimatisoitumassa ja sitten myöhemmin tekemässä itse huiputus, yleensä kahdessa vaiheessa. Kesäkuussa Elbrusilla päästään jo hiukan enemmän vaellushenkeen, kun akklimatisoitumisnousut tehdään huippua kohti kulkevan reitin varrella.

Viime syksynä seisoin Mont Blancin huippuharjanteella. Jäljellä oleva sata metriä huipulle tuntui ylitsepääsemättömältä. En sanonut mitään, yritin vain koota itseni. Oppaani Alby näki heikon hetkeni. Hän totesi rauhallisella äänellä:
– I know, it’s hard, and you are not acclimatized properly. But you have it in you. I know it, and you know it. So, let’s go.

Ja me menimme.
Paha olo on suhteellista, jos palkinto on sen arvoinen – treenissä ja kiipeilyssä. Päteeköhän sama sääntö kesämökkilomiin?

(Lue koko huiputustarina täältä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus)

Lepohetki Miagen jäätikön reunassa ennen kallioseinämälle siirtymistä

Vuorenvalloittajan tiukkaakin tiukemmat lomasäännöt

By Janiina

On July 18, 2016

In harjoittelu, harjoituspäiväkirja, janiina ojanen, juoksu, kestävyysharjoittelu, lenkkeily, lenkki, matkablogi, mont blanc, pyöräily, treeni, urheilu, urheilublogi, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Lepotauko Lempäälän ja Pirkkalan puolimatkassa

Treeniohjelmaan kuuluvat tässä kohtaa viikottaiset pidemmät lenkit, ja eilen tein 70 kilometrin pyöräilyn. Nautin pitkistä reissuista kovasti: siinä on tekemisen meininkiä ja samalla saa aikaa omien ajatusten kanssa.

Viikko viikolta huomaan, että matkat menevät sutjakammin, väsyn vähemmän ja lihakset alkavat hapottaa myöhemmin. Silti on myönnettävä, että eiliseltäkin lenkiltä palattuani kävelin hetken aikaa kuin puujaloilla, ja kroppa tiesi tehneensä töitä.

Positiivista on myös se, että palautuminen on kerta kerralta nopeampaa. Kunnon ruokatankkaus ja venyttely (kyllä, minä todella venyttelin), ja tänä aamuna ensimmäinen ajatus oli, että onpas ihana auringonpaiste, ja lähdenkin päivän lenkille jo heti aamutuimaan. Nyt, kun lomalla ehtii oikein kunnolla nauttia auringosta ja ulkoilusta.

Niin tosiaan: olen kesälomalla, viimein! Tänä vuonna pidän loman lyhyemmissä pätkissä. Toisaalta se tuntuu vähän mälsältä, kun ei voi fiilistellä pitkää yhtenäistä lomaa. Mutta toisaalta taas lomakautta jatkuu pitkään, kun aina välillä käy muutaman päivän töissä. Ensimmäinen lomapätkä alkoi nyt ja viimeisen päättyessä ollaan jo syyskuun puolella!

Suihkunraikkaan puujalkaisen
venyttelytuokioselfie

Tänään, kesäloman ensimmäisenä aamuna istun keittiössä kahvikupin kanssa ja nautin kiireettömyydestä. Tai siis yritän nauttia. Todellisuudessa väännän kättä suorittaja-minäni kanssa.

Viikkojen ajan olen siirtänyt erilaisia kotitöitä “sitten lomalla”-aikataulutukseen. Kuitenkin tärkein lomasuunnitelmani on viettää mahdollisimman paljon rentoa aikaa ihanan tyttäreni kanssa. Haluan myös ehtiä nauttimaan treenin loppurutistuksesta. Arjen kiireiden keskellä tekeminen väkisinkin menee vähän kellotetuksi. Ajatukset ovat jatkuvasti seuraavassa asiassa, ja tekemisestä nauttiminen jää vähemmälle.

Niinpä juuri nyt tässä kahvimukini kanssa teen lomasäännöt itselleni:

Lepo ja tytär sekä muut läheiset ovat nyt tärkeimmät.
Yksi rästikotityö per päivä riittää. Villakoirat eivät ole tähänkään asti nurkista karanneet.
Yksi treeni per päivä, 4–5 treeniä viikossa. Tiukalla ohjelmalla, mutta laatu korvaa määrän.

Näistä ei lipsuta. Muistuttakaa, jos alan sinkoilla!

Viime vuonna treenasin tässä kohtaa kuutena päivänä viikossa, mutta nyt vähempi saa riittää. Minulla on valmis olo, on ollut jo jonkin aikaa. Nyt myös jo tiedän hiukan, mitä odottaa. Olen siis viime vuotta itsevarmempi fyysisen kunnon suhteen…ainakin melkein…

Tottakai silti mielessä pyörii pieni epäilys. Olisi kamalaa hyytyä Mont Blancin rinteelle, koska on lepsuillut valmistautumisessa.

Onneksi sain lisävahvistusta ajatuksilleni, kun törmäsin taannoin salilla pitkästä aikaa viime vuoden valmentajaani Tapioon. Olen kaivannut välillä hänen neuvojaan ja kannustustaan aika paljonkin, sillä yksin treenatessa olet… no, yksin. Useimmiten pidän itsenäisestä tekemisestä, mutta itseltä saatuna palaute on vähintäänkin subjektiivista eikä aina kovin vaikuttavaa. Tapiossa pidän erityisesti hänen jämäkkyydestään, suorapuheisuudestaan ja aidosta innostuksesta tavoitettani kohtaan. Siksi hänen vaikutuksensa onnistumiseeni viime vuonna oli suuri.

Vaihdoimme pikaisesti kuulumisia. Minua hiukan jännitti olla Tapion arvioivan katseen alla, sillä tottakai tiesin hänen arvioivan mielessään, näyttääkö olemukseni siltä, että olen Vuorenvalloitus-kunnossa. Ja kyllähän keskustelumme päätteeksi asiaa sivuttiinkin, kun Tapio kyseli, koska olen lähdössä. Vastatessani, että loppusuoralla ollaan, Tapsa totesi:
– Ainakin näin silmämääräisesti arvioituna, näytät olevan vähintään yhtä hyvässä kunnossa kuin viime vuonna. Hyvin se menee!

Oi, millaista hunajaa tuollainen palaute on! Sisäinen Pavlovin koirani heilutti häntäänsä ikionnellisena koko loppupäivän.

Suorituspaineet siis pois. Taidanpa ottaa vielä toisen (tai neljännen) kupin kahvia ennen lenkille lähtemistä…

Salainen ase – nopea palautuminen

By Janiina

On July 5, 2016

In harjoittelu, harjoittelupäiväkirja, jäätikkökiipeily, janiina ojanen, kestävyys, kestävyysharjoittelu, lepo, lepoviikko, mont blanc, monte rosa, motivaatio, palautuminen, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Monte Rosalla huomasin kouriintuntuvasti, kuinka keho ja mieli väsyvät eri tahtiin.

Laskeutuessamme huipulta olin onnellinen ja virkeä. Kiipeämisen ponnistelu oli rauhoittanut mieleni, ja normaalin katkeamattoman ajatusryöpyn sijaan olo tuntui seesteiseltä ja nautinnollisen tyhjältä. Annoin ajatusten soljua rauhassa ohitseni kuin poutapilven hattaroiden. Keveinä ja raikkaina. Tunsin, kuinka mieleni lepäsi ja virkistyi. Hymyilin aamuauringolle.
Ja kompastuin.

Rauhallisen hiljaisuuden vallitessa askelsimme rivakkaan tahtiin rinnettä alas. Satunnaisesti keskustelimme muutaman lauseen, mutta muuten kaikki olivat vajonneet omiin ajatuksiinsa.

Monte Rosa / Dufourspitze Janiina Ojanen

Lepotauko 2 min Monte Rosan rinteellä

Kello ehti yli puolenpäivän. Lumi muuttui jäärautoihin tarttuvaksi tahmaksi. Menomatkan narskuvan ja kantavan lumen pinnalla astelun sijaan kahlasimme nyt sohjossa.

En tuntenut väsymystä lihaksissani, mutta etenemisen sujuvuuden muutoksista huomasin kehon uupuvan. Pääni sisällä hypähtelin edelleen kuin nuori varsa, mutta kroppa vaan vastasi komentoihin vähenevällä teholla. Koska on erittäin tärkeää ymmärtää omat rajansa, tarkkailin väsyvää kehoani kuin ulkopuolelta. Se oli mielenkiintoista ja opettavaista.

Olo oli kuin pikkulapsella, jolla asiat lakkaavat sujumasta. Jäärautojen kärki tuntui tarttuvan yhä useammin kiinni lumi- ja jääkokkareisiin ja pari kertaa omaan housunpunttiinikin. Railojen yli hypätessä ponnistus lähti kerta toisensa jälkeen kankeammin, ja hyppyjen suuntauksessa alkoi olla heittoja. Kerran kaaduin oikein kunnolla vatsalleni alastulossa. Kaatumisen jälkeen ajatukseni oli loikata salamannopeasti pystyyn, mutta todellisuudessa könysin kömpelösti ensin polvilleni ja sitten seisaalleni. Mutta väsyneeksi en oloani tuntenut.

Kun pääsimme majalle, ihmettelin vielä varustehuoneessa, mitä oikein teen koko iltapäivän. Tarkoituksemme oli levätä yön yli majalla ja jatkaa lähestymismatkan paluu seuraavana aamuna. Huiputuksesta palatessamme kello oli vasta kolme iltapäivällä, eli edessä olisi pitkä toimeton päivä. Makuutilaan päästyäni kaaduin sänkyyn ja nukuin iltaan asti. Kävin syömässä ja nukuin taas seuraavaan aamuun. Eli aika poikki taisin kuitenkin olla.

Eräs kiipeilijän tärkeitä ominaisuuksia on palautumiskyky. Nopeasti ja suorituksen aikana. Ylhäällä vuoristossa keho on koko ajan kovan rasituksen alaisena, silloinkin kun se lepää. Elimistö tekee jatkuvasti töitä sopeutuakseen ohueen ilmaan, ja happea on ilmassa vähän. Se pitää sykkeen korkeana, mikä taas vaatii energiaa.

Jotta jaksaa huiputuspäivän matkan huipulle ja takaisin vain pienillä lepohetkillä, kiipeilijän lihaksiston pitää olla hyvässä kunnossa. Pelkät lihakset ja voima eivät kuitenkaan riitä. Kestävyyteen kuuluu muun muassa korkea haponsietokyky, sillä hapotus on kiivetessä alituinen seuralainen, joka on vaan siedettävä. Sitkeyttä siis tarvitaan.

Huiputuksen aikana lepohetket ovat lyhyitä. Koska kiipeäminen huipulle ja takaisin pitää tapahtua tietyssä aikaikkunassa, tauot ovat lyhyitä, vain pari minuuttia kerrallaan. Huipulla levätäänkin sitten ruhtinaallinen vartti ennen kuin aloitetaan ylös tuloakin haastavampi osuus, paluumatka. Energiaa ja nestettä on saatavilla juuri sen verran kuin niitä on itse jaksanut mukanaan kantaa. Minut yllättikin se, kuinka paljon ihminen voi virkistyä kahden minuutin istuskelusta, suullisesta vettä ja muutamasta pähkinästä.

Sanomattakin on selvää, että motivoituneena jaksaa paljon, kun tietää, ettei rasitus jatku loputtomiin. Eli kestävyydessä on kyse aika paljon ihan vaan henkisestä kantista. Päätöksestä, että jaksaa.

Palautuminen on myös osa valmistautumista. Minulla on muutaman viikon välein lepoviikko, jolloin teen kevennetyn treeniin. Vain kevyttä liikuntaa, jotta lihakset pysyvät vetreinä. Lepoviikon tarpeen tunnistaa siitä, että juuri ennen sitä treeni sujuu huikean hyvin. Ollaan tavallaan fyysisen kunnon huippulukemissa. Jos sen jälkeen vaan treeniä jatkaa viikosta toiseen samalla intensiteetillä, alkaa aika pian suorituskyky laskea. Salitreeni on puisevaa ja juoksu ei rullaa. Oma asenne muuttuu vastentahtoiseksi. Keho ja mieli pyytävät lepoa.

Viime viikolla sain loistavan irtioton ja tauon. Lähdimme perheen kesken pitkäksi viikonlopuksi Riikaan. Reissun suurin itseni ylittäminen tapahtui, kun “vesijännityksestäni” huolimatta painelin tyttären kanssa mereen uimaan. Hän ei tainnut aavistaa, että minua oikeasti vähän jännitti, kun reisien syvyisessä vedessä tartuimme toisiamme käsistä kiinni ja aloitimme lapsuudestani tutun kastamislorun: “Yks, kaks, kolme, istu isän polvelle. Äiti sanoi: älä istu. Isä sanoi: istu vaan. Näin sitä istutaan!”

Pienikin reissu teki tehtävänsä. Kun muutaman päivän herkuttelin jäätelöä ja pällistelin nähtävyyksiä, huomasin lähtöpäivän aamuna katsovani ikkunasta kateellisena puistossa juoksevan lenkkeilijän perään.

Ja kylläpä juoksu taas rullasikin, kun eilen pistin taas lenkkarit jalkaan. Lepo tekee ihmeitä!

Toisenlainen palautuminen Jurmalassa